Sosiaali- ja terveydenhuollon kansallinen kehittämisohjelma (KASTE 2012–2015) ulkoinen arviointi. Loppuraportti

Abstract

Sosiaali- ja terveydenhuollon kansallisen kehittämisohjelman toinen ohjelmakausi eli Kasteohjelma II toteutettiin vuosina 2012–2015. Tässä raportissa on esitetty Kaste II -ohjelman ulkoisen arvioinnin tulokset. Arviointi tuottaa tietoa ohjelman toimeenpanon onnistuneisuudesta ja ohjelman merkityksestä sosiaali- ja terveyspolitiikan ohjauksen välineenä. Arviointiaineisto on koostunut Kaste II -ohjelmaan liittyvästä kirjallisesta materiaalista, ohjelman johtamiseen osallistuneille henkilöille kohdennetun sähköisen kyselyn tuloksista, haastatteluista sekä Kaste-ohjelman aluejohtoryhmien toiminta-aluilla järjestettyjen arviointityöpajojen tuotoksista. Ohjelmakauden aikana havaittiin asiakaslähtöisyyden parantuneen kuntien sosiaali- ja terveyspalveluissa. Myönteiset muutokset näkyivät sekä palvelupolkuja sujuvoittaneina uusina toimintamalleina että asenteiden muuttumisena asiakaslähtöisempään suuntaan. Ainakin osa tuloksista on Kaste-ohjelman ansiota. Ohjelmakauden aikana hyvinvointi- ja terveyserojen ei ole todettu kaventuneen. Kaste-ohjelmalla on kuitenkin ollut vain vähän vaikutusmahdollisuuksia tavoitteen saavuttamiseen. Toisaalta pääteltiin, että Kaste-ohjelman toimenpiteillä on todennäköisesti ollut hyvinvointi- ja terveyserojen kasvamista hidastava vaikutus. Kaste-ohjelman merkittävin ja kiistattomin tulos on se, että ohjelmaorganisaatio on lisännyt sosiaali- ja terveydenhuollon toimijoiden välistä vuorovaikutusta alueilla ja alueiden kesken. Tämä on ohjannut kuntia hyödyntämään monialaista yhteistyötä toiminnan kehittämisessä myös Kasteohjelmatyön ulkopuolella. Kaste-ohjelman keskeisimmiksi heikkouksiksi tunnistettiin raskas toimeenpano-organisaatio ja seurannan välineiden tulkinnanvaraisuudet. Ohjelman valtakunnalliseen ohjaukseen osallistuvien ryhmien tehtävät olivat osittain päällekkäisiä ja toimeenpanoon osallistuvien ryhmien roolit epäselviä. Ohjelman tavoitteita ei konkretisoitu riittävän selkeästi, ja näin ollen seurantaindikaattoreiden perusteella ei voitu tehdä yksiselitteisiä tulkintoja ohjelman tavoitteiden toteutumisesta. Ketterämmällä ja kevyemmällä organisaatiorakenteella, tavoitteiden tarkemmalla rajauksella, tavoiteltavien tulosten konkretisoinnilla ja tulosten mittaamista täsmentämällä ohjelmallinen työ olisi oletettavasti tuloksellisempaa ja tulosten vaikutuksia voitaisiin todentaa luotettavammin.