Opetusministeriö Undervisningsministeriet Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä Undervisningsministeriets arbetsgruppspromemorior och utredningar Koulutus Suomen elokuvakoulu Seurantaselvitys elokuva- ja televisiokoulutuksen kehityksestä vuodesta 2000 ja kehittämisnäkymistä Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2007:8 Lauri Törhönen Suomen elokuvakoulu Seurantaselvitys elokuva- ja televisiokoulutuksen kehityksestä vuodesta 2000 ja kehittämisnäkymistä Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2007:8 Lauri Törhönen Opetusministeriö • Koulutus- ja tiedepolitiikan osasto • 2007 Undervisningsministeriet • Utbildnings- och forskningspolitiska avdelningen • 2007 Opetusministeriö / Undervisningsministeriet Koulutus- ja tiedepolitiikan osasto / Utbildnings- och forskningspolitiska avdelningen PL / PB 29 00023 Valtioneuvosto / Statsrådet http://www.minedu.fi/julkaisut Yliopistopaino / Universitetstryckeriet, 2007 ISBN 978-952-485-302-6 (nid./htf) ISBN 978-952-485-303-3 (PDF) ISSN 1458-8102 Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä/ Undervisningsministeriets arbetsgruppspromemorior och utredningar 2007:8 Avainsanat elokuvakoulutus, oma koulutusala, Suomen elokuvakoulu, yksikköhinta, erkoistuminen, alueellinen tasavertaisuus Muut tiedot Sarjan nimi ja numero ISSN ISBN 978-952-485-302-6 (nid.) Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2007:8 1458-8102 978-952-485-303-3 (PDF) Kokonaissivumäärä 56 Kieli suomi Hinta Luottamuksellisuus julkinen Jakaja Yliopistopaino Kustantaja Opetusministeriö Kuvailulehti Julkaisija Julkaisun päivämäärä Opetusministeriö 26.1.2007 Julkaisun nimi (myös ruotsinkielinen) Seurantaselvitys elokuva- ja televisiokoulutuksen kehityksestä vuodesta 2000 ja kehittämisnäkymistä (Uppföljningsutredning om film- och televisionsutbildningens utveckling efter år 2000 och kommande utvecklingsperspektiv) Julkaisun osat Muistio Tiivistelmä Elokuvakoulutus Suomessa aloitettiin jo vuonna 1959 Kamerataiteen osastolla Taideteollisessa oppilaitoksessa. Esittävän kollektii- visen taiteen tekemistä opettava elokuvakoulu on koko historiansa ajan toiminut vieraassa ympäristössä osana muotoiluyliopistoa, yksilötaiteiden koulutuskulttuuria. Kulttuurieroista ja haluttomuudesta tunnustaa elokuvakoulutuksen korkeaa yksikköhintaa on seurannut pitkä, rakenteellinen resurssikonflikti, joka kärjistyi elokuvakoulutukselle välttämättömän LUME-keskuksen käyttöön- oton seurauksena. Ammattikorkeakouluverkon ja duaalimallin kehittyessä maan eri osiin perustettiin yliopistollisen elokuvakoulun lisäksi seit- semän AMK-elokuvakoulua. Kahdeksan (8) elokuvakoulua Suomen kokoisessa maassa on poikkeuksellinen ratkaisu: Tanskassa ja Norjassa on kansalliset elokuvakoulut, Ruotsissa on kansallinen elokuvakoulu ja toinen elokuvakoulu Göteborgin yliopiston taiteiden tiedekunnassa. AMK-elokuvakoulujen opiskelijapaikkamäärä on runsaasti ylimitoitettu suhteessa kansakunnan ja kielialueen kokoon, sekä elo- kuva- ja tv-alan työvoiman tarpeeseen. Tilanne uhkaa nopeasti kriisiytyä työvoimapoliittiseksi ongelmaksi. OPM asetti 1999 toimikunnan, joka teki perusselvityksen korkeakoulutasoisen elokuvakoulutuksen kehitysnäkymistä. Toimikun- nan suositusten mukaan koulutusta on koordinoitu ja kehitetty Suomen elokuvakoulut –konsortiossa. Työ on ollut esimerkillisen yksimielistä. Konsortiossa ei ole ajauduttu kiistoihin yliopistollisen ja AMK-koulutuksen reviireistä ym., vaan yhteistyöllä on voitu muodostaa yksimielinen kanta siitä, että suomalainen elokuvakoulutus vaatii kokonaisvaltaisen uudistuksen, jossa koulutusalaa on tarkasteltava kokonaisuutena, duaalimallin vaatimukset kuitenkin huomioiden. OPM on myös teettänyt toistuvia selvityksiä koskien TaiK:n elokuvakoulutusta, LUME-keskusta, taideyliopistojen yhteistyötä ja niiden rakenteiden uudistamista, suomalaista mediakoulutusta, ym. (Timo Esko, Riitta Väisänen-Lahti, Pentti Raittila, Turo Virtanen, ym.). Kaikkien selvitysten yhteisenä johtopäätöksenä voi pitää sitä, että suomalainen elokuvakoulutus vaatii valtakunnallisen, koulu- tusalakohtaisen kokonaisuudistuksen, joka em. selvitykset huomioon ottaen toteutetaan seuraavasti: Elokuvakoulutus määritetään viimeinkin omaksi koulutusalakseen. Elokuvakoulutuksen järjestämiseksi perustetaan ”Suomen elokuvakoulu”, valtakunnallinen, täysin verkottunut elokuvakoulutusjärjestelmä. Suomen elokuvakoulu koostuu yliopistollisesta elokuvakoulusta, sekä AMK-elokuvakouluista. Ammattikorkeakoulujen elokuva- ja mediakouluista muodostetaan yhteiset standardit määrittämällä alueellinen elokuvakoulujen verkko, joka vastaa BA-elokuvakoulutuksesta. Duaalimallista tehtyjä päätöksiä noudatetaan ja sovelletaan uudessakin rakenteessa, elokuvan oman koulutus- alan periaatteiden mukaan. AMK-elokuvakoulujen asemaa alueellisina kulttuuritoimijoina vahvistetaan. Yliopistollinen elokuvakoulutus muutetaan valtakunnalliseksi MA-ohjelmaksi, johon opiskelijat valitaan avoimen valintaprosessin kautta. Työn ja resurssien nykyistä paremmalla jaolla tuetaan myös tutkimustoimintaa. Yliopistollinen elokuvakoulutus voidaan järjestää taideyliopistossa tai muussa yhteydessä, mutta sillä on ehdottomasti oltava oma identiteetti, ja elokuvataiteesta ja –tuotannosta johdettu rakenne. Uudistus voi hyvin toteutua esim. Turo Virtasen B-mallin mukaisessa ratkaisussa, mikäli OPM päättää perustaa Helsingin taideyliopiston. LUME-keskuksen tehtävä määritetään uudelleen elokuvakoulutuksen valtakunnallisena tukiyksikkönä, sen toiminta resursoidaan yhteiskäyttö ja laitekannan päivitystarpeet huomioiden, ja LUME toimii tukiresurssina Arabian kampuksen yliopisto- ja AMK-yksiköille. OPM määrittää uudistusta toteuttamaan Elokuvakoulutuksen neuvottelukunnan, tai vastaavan elimen, jossa osapuolet ovat tasavertaisesti edustettuina, kuten Suomen elokuvakoulut -konsortiossa. Suomen elokuvakoulu voidaan toteuttaa veronmaksajan elokuvakoulutukseen jo sijoittamilla resursseilla, mutta uudistus vaikuttaa yksikköhin- toihin ja oppilaspaikkojen lukumääriin, sekä yliopistossa että AMK:issa. 1� 2� 3� 4� 5� 6� 7� 8� Julkaisun laji Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä Toimeksiantaja Opetusministeriö Toimielimen asettamispvm Dnro 3.5.2006 39/040/2006 Tekijät (toimielimestä: toimielimen nimi, puheenjohtaja, sihteeri) Elokuvaohjaaja Lauri Törhönen Nyckelord filmutbildning, eget utbildningsområde, Finlands filmskola, pris per enhet, specialisering, regional jämlikhet Seriens namn och nummer Undervisningsministeriets ISSN ISBN 978-952-485-302-6 (htf.) arbetsgruppspromemorior och utredningar 2007:8 1458-8102 978-952-485-303-3 (PDF) Sidoantal 56 Språk finska Pris Sekretessgrad offentlig Distribution Universitetstryckeriet Förlag Undervisningsministeriet Presentationsblad Utgivare Utgivningsdatum Undervisningsministeriet 26.1.2007 Publikationens delar Promemoria + bilaga Uppföljningsutredning om film- och televisionsutbildningens utveckling efter år 2000 och kommande utvecklingsperspektiv (Seurantaselvitys elokuva- ja televisiokoulutuksen kehityksestä vuodesta 2000 ja kehittämisnäkymistä) Publikationens delar promemoria Sammandrag Filmutbildningen i Finland inleddes redan på 1950-talet på avdelningen för kamerakonst vid Konstindustriella läroverket. Filmskolan, som ger undervisning i kollektiv scenkonst, har under hela sin historia varit verksam i en främmande miljö som en del av ett universitet inriktat på formgivning, i en utbildningskultur för individuella konstarter. Kulturskillnader och en ovilja att erkänna det höga priset per enhet i filmutbildningen har lett till en långvarig, strukturell resurskonflikt som tillspetsades då det för filmutbildningen nödvändiga LUME-centret togs i bruk. När nätet av yrkeshögskolor och dualmodellen utvecklades i olika delar av landet inrättades parallellt med filmskolan på universitetsnivå sju filmskolor på yrkeshögskolenivå. Åtta (8) filmskolor i ett land av Finlands storlek är en exceptionell lösning: Danmark och Norge har nationella filmskolor, Sverige har en nationell filmskola och en annan filmskola vid konstnärliga fakulteten vid Göteborgs universitet. Antalet studieplatser vid YH-filmskolorna är rejält överdimensionerat i förhållande till nationens och språkområdets storlek samt med tanke på arbetskraftsbehovet inom film- och tv-branschen. Situationen hotar att snabbt utvecklas till en arbetskraftspolitisk kris. År 1999 tillsatte UVM en kommission som gjorde en grundläggande utredning av utvecklingsperspektiven inom filmutbildningen på högskolenivå. I enlighet med kommissionens rekommendationer har utbildningen samordnats och utvecklats i konsortiet Finlands filmskolor. Arbetet har skett i en föredömligt enig anda. Inom konsortiet har man inte tvistat om universitetsutbildningens och yrkeshögskoleutbildningens revir eller dylikt, utan har genom samarbete kunnat nå fram till en enhällig ståndpunkt om att den finländska filmutbildningen kräver en helhetsreform där utbildningsområdet bör granskas som en helhet, dock med beaktande av de krav som dualmodellen ställer. UVM har också låtit göra återkommande utredningar om filmutbildningen vid Konstindustriella högskolan, LUME-centret, samarbetet mellan konstuniversiteten och en reform av deras uppbyggnad, den finländska medieutbildningen, m.m. (Timo Esko, Riitta Väisänen-Lahti, Pentti Raittila, Turo Virtanen, m.fl.). Den gemensamma slutledningen i alla utredningar kan anses vara att den finländska filmutbildningen fordrar en riksomfattande helhetsreform. Med beaktande av ovannämnda utredningar skall utbildningsområdet reformeras på följande sätt: Filmutbildningen definieras äntligen som ett eget utbildningsområde. I syfte att organisera filmutbildningen inrättas ”Finlands filmskola”, ett riksomfattande filmutbildningssystem som helt arbetar enligt nätverksprincipen. Finlands filmskola består av filmskolan på universitetsnivå samt av YH-filmskolorna. Yrkeshögskolornas film- och medieskolor skapar gemensamma standarder genom att man slår fast ett regionalt nätverk av filmskolor som svarar för BA-filmutbildningen. De beslut som fattats om dualmodellen iakttas och tillämpas även i den nya strukturen, i enlighet med principerna för ett eget utbildningsområde för filmen. YH-filmskolornas ställning som regionala kulturaktörer förstärks. Filmutbildningen på universitetsnivå blir ett riksomfattande MA-program, till vilka de studerande väljs via en öppen antagningsprocess. Genom en bättre arbets- och resursfördelning än tidigare stöds också forskningsverksamheten. Universitetsutbildning i film kan ordnas i ett konstuniversitet eller i något annat sammanhang, med den bör absolut ha en egen identitet och en struktur härledd från filmkonsten och filmproduktionen. Reformen kan väl förverkligas i en lösning enligt exempelvis Turo Virtanens B-modell, om UVM beslutar att inrätta Helsingfors konstuniversitet. LUME-centrets uppgift formuleras på nytt; det är en riksomfattande stödenhet för filmutbildning, dess verksamhet anvisas resurser med beaktande av möjligheterna till sambruk och behoven av förnyad utrustning, och LUME fungerar som stödresurs för universitets- och YH- enheterna på kampus i Arabia. UVM slår fast att reformen skall genomföras av en delegation för filmutbildning, eller ett motsvarande organ, där parterna är jämlikt representerade, såsom i konsortiet Finlands filmskolor. Finlands filmskola kan genomföras med de resurser som skattebetalarna redan investerar i filmutbildning, men reformen påverkar priserna per enhet och antalet elevplatser såväl i universitetet som i yrkeshögskolorna. 1� 2� 3� 4� 5� 6� 7� 8� Typ av publication Undervisningsministeriets arbetsgruppspromemorior och utredningar Uppdragsgivare Undervisningsministeriet Datum för tillsättande av Dnro 3.5.2006 39/040/2006 Författare (uppgifter om organets namn, ordförande, sekreterare) Filmregissör Lauri Törhönen Other information Name and number of series Reports of ISSN ISBN 978-952-485-302-6 (pbk.) the Ministry of Education, Finland 2007:8 1458-8102 978-952-485-303-6 (PDF) Number of pages 56 Language Finnish Price Degree of confidentiality public Distributed by Helsinki University Press Published by Ministry of Education Description Publisher Date of publication Ministry of Education 26.1.2007 Name of publication The Finnish Film School Parts Memorandum Abstract Film education in Finland dates back to 1959 when it began at the photography department of the Institute of Industrial Arts. Throughout its history, the school giving training in the collective art of cinema has always worked in an alien environment, as part of the University of Art and Design. The dissimilar cultures in these art forms and the reluctance to recognise the high unit cost of film education gave rise to a long conflict over resources, which came to a head after the opening of the LUME Centre, which is indispensable to film education. With the development of the polytechnics and the resulting dual model, altogether seven polytechnic film schools were established. Eight film schools in a country of Finland’s size is an exceptional solution: Denmark and Norway each has one national film school, Sweden has a national film school and another in the Gothenburg University. The intakes in the polytechnic film schools are by far oversized in relation to the size of the country and the language area, as well as in relation to the needs of the film and TV industries. The situation is rapidly becoming a labour policy problem. In 1999, the Ministry of Education set up a committee to look into the development of higher education in the film field. Subsequently the education has been coordinated and developed within a Finnish film schools consortium, as recommended by the committee. The consortium has been remarkably unanimous in its work. Not caught up in territorial disputes over university and polytechnic education, it has been able to agree on the need for an overall reform of film education in Finland, with focus on the film field as a whole and with due attention to the dual model of education. The Ministry of Education has commissioned a number of reviews concerning university film education, the LUME Centre, cooperation between art academies and their structural reform, media education in Finland, etc. All these share the view that a national reform is needed along the following lines: Film education is finally considered a field of education in itself. A “Finnish Film School” is established: a national fully networked structure for film education, comprising a university-level and several and polytechnic-level film schools. A network of regional film schools responsible for BA level film education is set up in order establish common standards for polytechnic film and media education. The principles of the dual model are applied in the new system. The polytechnics will be given a stronger status as cultural actors in their regions. University film education is developed into a national MA programme to which students are admitted through an open selection process. A better division of work and resources will also support research in the field. University film education can be given in a separate art academy or in some other context, but it must have an identity of its own and a structure derived from the film art and film production. One possible form could be a Helsinki Art University, as proposed in a committee report. The mission of the LUME centre will be redefined as a national support unit, its resources are quantified in view of the national use and the need to update equipment. The Ministry of Education appoints an advisory body, with equal representation of the parties concerned, to implement the reform. The Finnish film school can be realised with the resources already invested in film education, but the reform will influence unit costs and intakes both in the university and polytechnics. 1� 2� 3� 4� 5� 6� 7� 8� Type of publication Reports of the Ministry of Education, Finland Contracted by Ministry of Education Committee appointed on Dnro 3.5.2006 39/040/2006 Authors (If a committee: name of organ, chair, secretary) Film director Lauri Törhänen Sisältö Selvityksen ja ehdotuksen perusväittämä 8 Tiivistelmä 9 1 Korkeakoulutasoisen elokuvakoulutuksen oikeutus 10 1.1 Historia – ja menneisyyden perintö 10 1.1.1 Elokuvakoulun lyhyt historia 10 1.1.2 Alussa oli – Lenin 11 1.1.3 Eurooppalainen koulutuskonsepti 12 1.2 Elokuvakoulu Suomessa oli Euroopan etujoukoissa 12 1.2.1 Suomalaisen elokuvakoulutuksen alkuaineet 13 1.2.2 Kamerataiteen osaston perustaminen 13 1.2.3 Erillisen elokuvayliopiston aika oli – ja meni 14 2 Elokuvakoulutuksen resurssit 15 2.1 Elokuvaopiskelun yksikköhinta on tunnustettava 15 2.1.1 Elokuvanteko on kalleinta koulutusta 16 2.1.2 Resurssirealiteetit 16 3 Elokuva koulutusalana 18 3.1 Elokuvakoulutus on ensisijaisesti taiteilijaksi koulutusta 18 3.1.1 Mitä elokuvakoulutus on 19 3.1.2 Akateemisuus taidekoulutuksessa 20 3.2 Yliopistolla on oltava rooli 21 3.2.1 Yliopiston valtakunnallinen tehtävä 22 3.2.2 AMK:t ja elokuvakoulutuksen yksikköhinta 22 3.2.3 Vuoden 2000 työryhmä ja Suomen Elokuvakoulut -konsortio 24 3.3 LUME on mittava valtakunnallinen koulutuspotentiaali 26 3.3.1 LUME – elokuvakoulun studiot 26 3.3.2 LUME:n valtakunnalinen funktio 28 4 Elokuvakoulutus osana yliopistolaitoksen kehittämistä 29 4.1 Yliopistollisen elokuvakoulutuksen sijoittaminen oikein 29 4.1.1 Elokuvakoulu Taideteollisessa korkeakoulussa 30 4.1.2 Elokuvakoulu taiteiden yliopistossa 30 5 Valtakunnallinen elokuvakoulutusprojekti 32 5.1 Perusteesi – uudistus toteutetaan nykyisin resurssein 32 5.1.1 Alueelliset näkökannat on huomioitava 32 5.1.2 Suomen elokuvakoulut -konsortio on tehnyt arvokkaan perustyön 33 5.1.3 Elokuvakoulu – elokuvakoulujen verkko 34 5.1.4 Työnjako ja yhteistyö ammattikorkeakouluissa 35 5.1.5 Kulttuuriset olosuhteet 35 5.1.6 LUME-keskus koulutuksen tukiyksiköksi 36 5.2 Erityisestä yleiseksi 37 5.2.1 Tarjolla edustava pilottihanke 37 6 Toimenpiteet ”Suomen elokuvakoulun” toteuttamiseksi 39 6.1 Tiivistelmä toimenpiteistä 39 6.1.1 Elokuvataidelukioiden verkko 40 6.1.2 Ammattikorkeakoulu – BA-elokuvakoulu 40 6.1.3 Ammattikorkeakoulu – alueellinen elokuvakoulu 41 6.1.4 Taideyliopiston MA-elokuvakoulutus 42 6.1.5 Tutkimus ja jatkokoulutus 43 6.1.6 Yhteismitallisuus ja standardit 44 6.1.7 Suomen elokuvakoulu 45 6.1.8 Lihaa leikkaamalla, laadusta tinkimättä 46 6.1.9 Erikoistuminen 47 6.1.10 Konsortio elokuvakoulutuksen neuvottelukunnaksi 48 7 Uudistusehdotuksen tiivistelmä 49 Suomen koulutusjärjestelmä 51 Case Study 1. Nimikkeet ja sisällöt ammattikorkeakouluissa 52 Case Study 2. Pyramidi-malli; Elokuvakoulutuksen kaavamainen esitys 53 Case Study 3. Peter von Bagh ja elokuvan historia 54 Case Study 4. Elokuvakoulutuksen yhteinen resurssiyksikkö 56 8Selvityksen ja ehdotuksen perusväittämä Suomalaisen korkeakoulutasoisen elokuvakoulutuksen on pystyttävä vastaamaan Suomen elokuva- ja tv-alan todelliseen työvoimatarpeeseen, elokuvataiteen ja kansallisen elokuva- kulttuurin edistämiseen, sekä ennen kaikkea elokuvakoulutukseen hyväksytyille lahjakkaille nuorille annettuihin lupauksiin. Nämä välttämättömät tehtävät on pikaisesti järjestettävissä eurooppalaisen mittapuun- kin mukaan ensiluokkaisella tavalla ja uudistus voidaan toteuttaa sillä resurssitasolla, jonka yhteiskunta on elokuva- ja tv-koulutukseen jo osoittanut. Kokonaisuudistus edellyttää, että elokuvakoulutusta rohjetaan vihdoinkin tarkastella valtakunnallisena kokonaisuutena – erillisenä, itsenäisenä koulutusalana sen omista lähtö- kohdista – ja että myös elokuvakulttuurista saatava sisällöllinen, aineellinen, kulttuurinen ja yhteisöllinen hyöty käytetään uudistuksen hyväksi. Tehtävästä suoriutumiseksi elokuvakoulutukselle ei tarvitse enää perustaa omaa akatee- mista yksikköä, vaan yliopisto- ja korkeakoululaitosta rationalisoitaessa elokuvan koulutusala voidaan järjestää osana valtakunnallista akateemista taidekoulutusta, tarkoitukseensa ja teh- täväänsä sovitetulla omalla identiteetillä artikuloituna autonomisena koulutusyksikkönä. 9Tiivistelmä Suomessa on taiteiden ammattikoulutus yliopistotasolle asti pääsääntöisesti erinomaisesti jär- jestetty. Poikkeuksen muodostaa elokuvakoulutus. Elokuva- ja mediakoulutusta annetaan seit- semässä (7) ammattikorkeakoulussa ja yhdessä taideyliopistossa. Pian 50 vuoden toiminnan jälkeen elokuvakoulutus on valtakunnallisesti ja kokonaisvaltaisesti yhä organisoimatta. Elokuvaa ei edelleenkään ole määritetty omaksi koulutusalaksi. Mikäli elokuvakoulutus- ta halutaan kehittää – tai edes jatkaa! – elokuvalle on välittömästi määritettävä oma koulu- tusala, sen omista lähtökohdista. Kahdeksaan alueellisesti erilliseen korkeakouluyksikköön hajautettu elokuvakoulutus on kokonaisvolyymiltaan täysin suhteeton verrattuna valtakunnan ja kielialueen kokoon, sekä ammattikunnan luonnolliseen uusiutumistarpeeseen. Vaikka veronmaksaja on sijoittanut elokuvakoulutukseen sen oikein järjestämiseksi aivan riittävästi resursseja, koulutuksen ha- janaisuus ja kokonaisuuden organisoimattomuus on johtanut dramaattisesti ylisuureen opis- kelijamäärään, ja tästä aiheutuneen liian alhaisen yksikköhinnan vuoksi tehottomuuteen. Toisaalta, alueellisesti sijoittuneet AMK:t ovat erittäin vireitä paikallisia toimijoita, jotka ovat houkutelleet elokuvan pariin uusia lahjakkaita nuoria valtakunnan eri kolkissa. Tämä on merkittävä lisäarvo elokuvataiteelle, ja se tulee uudistuksen jälkeenkin säilyttää. AMK: jen elokuvakouluille tuleekin osana uudistusta ennakkoluulottomasti määritellä konsepti, jolla ne edelleen vahvistavat paikallisen kulttuuritoimijan roolejaan. Elokuvakoulutus vaatii kokonaisvaltaisen uudistuksen. Elokuvaa on ajateltava valtakun- nallisena koulutuskokonaisuutena, joka muodostuu alueellisista, erikoistuneista tai profi- loituneista AMK-elokuvakouluista, ja yliopistollisesta elokuvakoulutuksesta, joka voidaan sijoittaa OPM:n Korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen periaatteet -uusimisohjelman toteutuksen osana sille parhaiten sopivaan ympäristöön, esimerkiksi itsenäisenä yksikkönä taiteiden yliopistoon, mikäli sellainen päätetään perustaa. Suomen elokuvakoulu toteutetaan kehittämällä ja profiloimalla nykyisistä koulutusyksi- köistä verkottunut, valtakunnallinen, kokonaisvaltainen koulutusjärjestelmä, joka perustuu erikoistumiseen, työnjakoon, yhteistyöhön ja uusimpaan tekniikkaan. Vaikka uudistuksessa AMK:t vastaavatkin BA-tasosta ja yliopisto MA-tasosta, uudistus voidaan suorittaa kunni- oittamalla duaalimallista jo tehtyjä ja tehtäviä päätöksiä. Suomen elokuvakoulu voidaan toteuttaa yhteiskunnan elokuvakoulutukseen jo sijoit- tamilla kokonaisresursseilla, mutta uudistus vaikuttaa opiskelijapaikan yksikköhintaan, kaikissa koulutusyksiköissä. Uudistuksella myös vältetään uhkaamassa oleva määrällisesti runsas ylikoulutus. 10 1 Korkeakoulutasoisen elokuvakoulutuksen oikeutus Elokuva on oma, muista taiteista erillinen taiteenala. Klassisen määritelmän mukaan elokuva on nuorin taiteista. Tästä johtuu luonnollisesti se, että elokuvakoulutus on kansainvälisesti- kin joutunut hakemaan oikeutustaan olosuhteissa, joissa muiden taiteenalojen koulutukset ovat vakiinnuttaneet asemansa, myös akateemisena koulutuksena. Elokuvakoulutuksen ja siitä juontuvan tutkimuksen turvaamiseksi elokuvalle on taattava muiden taiteiden kanssa yhdenvertaiset koulutusolosuhteet. Elokuvakoulutus on artikuloitava omaksi koulutusalakseen, myös Suomessa. 1.1 Historia – ja menneisyyden perintö Musiikkia, kuvanveistoa ja maalaustaidetta on opetettu taideakatemioissa satoja tai tuhansia vuosia. Taideopetuksella onkin oma vahva kulttuurinsa ja se on aina uudistunut ja kehitty- nyt yhteiskunnan ja ihmiskunnan kehittyessä omilla ehdoillaan. Elokuva on taiteista teknisin. Vasta teollinen vallankumous teki elokuvan mahdolliseksi. Tekninen vallankumous on jatkunut koko elokuvan olemassaolon ajan, ja jatkuu tulevai- suudessakin. Elokuvan tekeminen on kallista taidetta, mutta katsojille elokuva on massojen kulttuuria. Katsomisen yksikköhinta on halpa, tekemisen yksikköhinta vain on kallis. Kallis hinta on elokuvan tekemisen ja myös elokuvakoulutuksen reunaehto, vakio, fakta, joka on hyväksyttävä. Vaihtoehto on vain lopettaa elokuvien tekeminen ja elokuvan tekemiseen kouluttaminen, siis luovuttaa elokuva-ala muille. 1.1.1 Elokuvakoulun lyhyt historia Kun Suomeen ryhdyttiin perustamaan elokuvakoulutusta, elokuvaa kutsuttiin ”seitsemännek- si taiteeksi”. Määre kertoo, että vielä 1950-luvulla elokuva oli ”uusi” taidemuoto. ”Oikean kulttuurin” edustajien mielestä elokuva oli häirikkö taiteiden joukossa, taskuvaras, joka varasti muilta taiteilta niiden parhaita taitoja ja muodosti niistä kokonaisuuden, joka brutaalilla teknii- kalla vangittiin selluloidille ja banaalilla mekaanisella tavalla levitettiin massojen elämyksiksi. 11 Kun elokuva oli vasta valloittamassa paikkaansa taiteena, oli rohkeaa ja kauaskantoista ymmärtää, että elokuva ei koskaan enää menisi pois, vaan olisi muuttava maailman perus- teellisesti ja lopullisesti. Ilmiö on sama, jonka me olemme hyvin rajuna ja kaikkea kulttuuriakin mullistavana kokeneet, kun puhelin ei ole enää johdolla sidottuna kiinni kodin tai työpaikan seinään, tai internetin muuttaessa ympärillämme kaiken. Perusoivalluksesta oli lyhyt matka siihen ymmärrykseen, että myös elokuvan ammat- teihin voi ja täytyy voida systemaattisesti kouluttaa nuoria – antaa heille paremmat lähtö- kohdat elokuvataiteen tekemiselle kuin oli niillä, jotka pioneereina olivat filmikameran ja elokuvaprojektorin keksimisen jälkeen tallanneet tietä kartoittamattomaan maahan. Systemaattisella, oikein järjestetyllä koulutuksella voidaan parantaa elokuvien teknistä ja taiteellista laatua ja siten vaikuttaa elokuvakulttuurin ja -bisneksen kehittymiseen, myös kansallisista ja itsekkäistä poliittisista lähtökohdista. 1.1.2 Alussa oli – Lenin On enemmänkin kuin historian sattumaa, että Amerikasta tuli elokuvan kotimaa ja Neu- vostoliitosta elokuvakoulutuksen kehto. Elokuvan tekemisen ja levittämisen haltuunotto sellaisella tavalla kuin Hollywood on sen tehnyt, on vaatinut koko joukon pioneerihenkeä, yritystä ja erehdystä – ikään kuin vastakohtana järjestäytyneelle ammattikoulutukselle. Bolshevikit Venäjällä ensimmäisinä ymmärsivät elokuvan merkityksen propagandavä- lineenä. Heillä oli kiire nopeasti ulottaa sanomansa yli laajan maan. Esittämällä propagan- daelokuvia tuhansin kopioin kulttuuritaloissa, entisissä kirkoissa ja jopa tarkoitusta varten rakennetuissa kinojunissa, bolshevistinen sanoma ulottui ”homogenisoidussa” muodossa yli venäjän. Vallankumous otti käyttöönsä uusimman mediateknologian. Edistyneinkään teknologia ei milloinkaan riitä, kamera ei elokuvaa tee, ei tehnyt silloin eikä tee nyt. Propagandajärjestelmä ei voinut toimia pelkillä projektoreilla. Tarvittiin ”sisällön tuottajia”, elokuvantekijöitä. Koska kyse oli vakavasta yrityksestä ottaa haltuun koko maailma, ei ollut vaikeaa ymmärtää että myös tekijöiden koulutus tuli järjestää tavalla, joka tuotti tarvittavan määrän elokuvan- tekijöitä, ja tuotti sellaisia elokuvantekijöitä, joiden elokuvia ne joiden mielipiteitä haluttiin muokata, jaksoivat myös katsoa. Tarvittiin parempia elokuvia. Tätä kutsutaan laaduksi. Taiteellinen laatu kaikissa taiteissa aina vaatii kasvualustakseen yksilön poikkeuksellisen lahjakkuuden, jolle suodaan mahdollisuudet kehittyä ja kasvaa. Taiteen tekemiseen ei edelleenkään tarvita lisenssiä, kuten lääkärinammatin harjoittamiseen tai sillan konstruoimiseen. Edelleenkin lahjakas henkilö voi kehittyä elokuvan tai tv-ohjel- man taiteellisesti vastaaviin ammatteihin lahjakkuuden, ahkeruuden, sisun ja hyvän onnen avulla tai niiden yhdistelmällä. Siitä huolimatta jo aikoja on tunnustettu – jopa Amerikas- sa – että myös elokuvantekijöiksi voidaan kouluttaa, kuten kaikkiin muihinkin ammattei- hin koulutetaan. Leninin päätöksellä ensimmäinen elokuvakoulu perustettiin Petrogradiin keväällä 1919. 12 1.1.3 Eurooppalainen koulutuskonsepti Maailmansotien välisenä aikana koulutusta viriteltiin sekä elokuvateollisuuden tarpeista lähtien, että myös hyvinkin filosofisista lähtökohdista, useissa Euroopan maissa. Italiaan perustettiin hyvin varustettu elokuvakoulu 1932, Mussolinin aikana. Elokuva- koulun perustamisen erityislaatuisuudesta kertoo se, että vaikka koulu oli valtion elokuvakou- lu, sitä ei uskallettu perustaa valtion budjettivaroin, vaan rahoitukseen käytettiin Venetsian kasinon voittoja. Jo koulun nimi kertoo filosofiasta jolla se perustettiin: Centro Sperimentale. Elokuvakoulu oli ja on siis paikka joka on perustettu suomaan nuorille mahdollisuus kokeilla – ja epäonnistua myös! – suojatuissa olosuhteissa ja siten kasvaa taiteilijoina oikeiksi elokuvantekijöiksi. Suomessakin järjestettiin jonkinlaista elokuvakoulutusta. Koulutus oli yksityistä ja tapahtui silloisen studiojärjestelmän suojissa. Lahjakkaista apulaisohjaajista koulutettiin ohjaajia ja avustajista elokuvanäyttelijöitä. Paradoksaalisesti, toisen maailmansodan jälkeen Euroopan jouduttua vuosikymmeniksi halki maanosan kulkevan kulttuurisesti keinotekoisen rautaesiripun jakamana kahdeksi vas- takkaiseksi poliittiseksi leiriksi, elokuvakoulutus alkoi vasta järjestelmällisesti kehittyä. Näin tapahtui luonnollisesti sen vuoksi, että sosialistiset valtiot kopioivat Neuvostolii- tosta elokuvakoulutuksen. Sosialistimaissa valtio sijoitti mittavia summia kulttuuriin ja kulttuuriin koulutukseen. Studiojärjestelmät olivat valtakunnallisia instituutioita joissa elokuvan tekemisen kulttuuri kasvoi ja voi hyvin. Koska studiojärjestelmä tarvitsi työvoimaa, elokuvakoulutkin voivat hyvin ja niiden yhteistyö kansallisen elokuvateollisuuden kanssa oli kaksisuuntaista ja he- delmällistä. Lahjakkaina elokuvakouluun hyväksytyille ja hyvin kalliisti koulutetuille taattiin myös elinikäinen työpaikka kansallisessa elokuvateollisuudessa. Tämä tietenkin johti myös vää- ristymiin. Tuottavuudelle (taiteessa s.o. ahkeruudelle) ei aina ollut vaatimuksia, ei yleensä myöskään ns. box office -menestykselle (box office on ammattitermi, joka tarkoittaa eloku- van kaupallista menestystä). Toisaalta hyvä koulutusjärjestelmä tuotti elokuvan historiaan jääviä loistavia taiteelli- sia menestystarinoita (Miklós Jancsó, Jiri Menzel, Milos Forman, Roman Polanski, Andrey Tarkovski ym.), joiden elokuvat olivat koko maailmassa menestyksiä – ja myös muuttivat maailmaa. Rautaesiripun takana järjestelmä toimikin loistavasti jo ennen kuin Länsi-Euroopassa edes oivallettiin, että elokuvan tekemistä voi opettaa kuten mitä tahansa muutakin taidetta tai ammattia. 1.2 Elokuvakoulu Suomessa oli Euroopan etujoukoissa Suomalainen elokuvakoulutus aloitettiin ensimmäisten joukossa Länsi-Euroopassa. Olim- me vuosikymmeniä edellä muita pohjoismaita. Sittemmin ainutlaatuinen mahdollisuus pysyä elokuvakoulutuksen kärjessä on hukattu – ja sen mukana ehkäpä mittava kansallinen kulttuuripääoma. 13 Tässä voi vain kateellisena viitata ”Tanskan ihmeeseen”: ensin perustettiin elokuvakoulu ja resursoitiin se huipputasolle, sitten elvytettiin isolla pääomalla kansallinen elokuvateol- lisuus – tuloksena runsaasti tuontivaluuttaa jauhava, maailmankuulu ja toistuvasti palkittu kulttuurikone. 1.2.1 Suomalaisen elokuvakoulutuksen alkuaineet Valmius elokuvakoulutuksen käynnistämiseen Suomessa kypsyi 50-luvulla. Tarvittiin idea- rikas henkilö, jolla oli hyvät yhteiskuntasuhteet ja hänelle oikeat olosuhteet. Hiukan yksin- kertaistaen, oikea henkilö oli kemian maisteri Raimo Hallama, Helsingin Yliopiston kuva- laitoksen johtaja. Hallaman alkuperäinen suunnitelma lienee ollut perustaa ”kamerataiteen” koulutus Helsingin Yliopistoon, mutta tieteellinen yliopisto vieroksui suunnitelmaa taide- kouluksi. Jatkosodan aikana Hallama oli palvellut Mikkelissä vänrikkinä päämajan tiedusteluosas- tolla. Hän oli se henkilö joka vastoin esimiesten määräyksiä organisoi Hitlerin ja Man- nerheimin kahdenkeskisen lounaskeskustelun nauhoittamisen 4.6.1942 junassa Immolan seisakkeella, Hitlerin lennähdettyä Suomeen juhlistamaan marsalkan 75-vuotispäivää. Edelleen yksinkertaistaen: Hallamalla oli siviilikoulutus elokuvan märkään puoleen (ke- mia) ja sotilaskoulutus äänen taltiointiin, hän oli johtajana akateemisessa kuvalaitoksessa, joka kuitenkaan ei tuottanut koulutusta vaan tukipalveluja tiedeyhteisön käyttöön. Hän oli hyvin perehtynyt Prahan kuuluisan 1946 perustetun elokuvakoulun FAMU:n toimin- taperiaatteisiin, ja tunsi henkilökohtaisesti Taideteollisen oppilaitoksen rehtorin, arkkitehti Markus Visannin. Nyt voi sanoa että elokuvakoulutuksen perustaminen Suomeen oli myöhemmin urallaan KTM:ssä teollisuusneuvoksenakin työskennelleen Raimo Hallaman todellinen elämäntyö. 1.2.2 Kamerataiteen osaston perustaminen Elokuvakoulutus perustettiin vuonna 1959 Taideteolliseen oppilaitokseen, nimellä Kame- rataiteen osasto. Osasto sisälsi elokuvan ja valokuvan koulutuksen, jotka ovat myöhemmin eriytyneet omiksi osastoikseen. Elokuvakoulutuksen ”spin offina” syntyi myös ydin sille, jos- ta myöhemmin tuli TaiK:n Medialaboratorio-osasto. Alkuvuosina Kamerataiteen osaston osuus Taideteollisen oppilaitoksen koko budjetista oli luokkaa 35 %. Jälkeenpäin voi todeta, että silloin se myös oli oikealla tasolla suhteutettuna osaston koulutustehtäviin ja kulttuuri- ja tulevaisuusvaikutuksiin. Myöhemmin vuosikymmeniä jatkuneet, pääosin resurssien puutteeseen ja sen seurausvaiku- tuksiin liittyvät erimielisyydet alkoivat kuitenkin jo hyvin pian Kamerataiteen osaston pe- rustamisen jälkeen ja muuttuivat rakenteelliseksi osaksi Suomen kansallisen elokuvakoulun (Kamerataiteen osasto / Elokuva- ja tv-linja / Elokuvataiteen laitos / Elokuvataiteen osasto / Elokuvataiteen ja lavastustaiteen osasto) olemassaoloa. Kiittäen voin todeta että kemian maisteri Raimo Hallama oli näkijä Länsi-Euroopan etujoukossa. Rautaesiripun tällä puolella elokuvakouluja alkoi varsinaisesti syntyä vasta 1960-luvulla ja sen jälkeen. Pohjoismaissa Suomi oli ensimmäinen, ja Norjaan elokuvakou- lu perustettiin vasta 1996. Suomen geopoliittinen asema lienee myös vaikuttanut Hallaman projektiin. ”Suomet- tumisen” aikaiset tiiviit kulttuurisuhteet Itä-Eurooppaan eivät voineet olla vaikuttamatta 14 asenteisiin myöskään elokuvakoulutuksen suhteen, niin näkyvä funktio useiden sosialisti- maiden elokuvakouluilla oli maiden kansallisessa kulttuurielämässä. Tuohon aikaan Helsinki myös oli Pariisin jälkeen koko Euroopassa merkittävä eloku- vakulttuurikaupunki, jossa saattoi yhtä aikaa nähdä amerikkalaisia westernejä, ranskalaisia uuden aallon elokuvia, skandinaavisia taide-elokuvia ja koko sosialistisen maailman parhaita elokuvia, joiden tekijät olivat järjestelmällisesti saaneet oppinsa kotimaidensa kansallisissa elokuvakouluissa. Raimo Hallaman tavoite, asiallisten olosuhteiden vaatiminen kansalliselle elokuvakoulutukselle suomalaisen elokuvatuotannon taiteellisen pääoman kasvattamiseksi ja sen kilpailukyvyn turvaamiseksi, on nyt yhtä ajankohtainen ja oikeutettu kuin silloin. Hallaman aloittama prosessi onkin edelleen kesken. Raha- ja oppiriidoista johtuneet ensimmäiset yritykset elokuvakoulutuksen eriyttämiseksi Taideteollisesta oppilaitoksesta tapahtuivat jo 1960-luvulla ja oman elokuva-akatemian pe- rustamista on sen jälkeen turhaan yritetty kaikilla vuosikymmenillä. Erimielisyydet elokuvakoulutuksen resurssitasosta ovat rakenteellisia, siksi ne on vihdoin korjattava – oikaisemalla rakenteita. 1.2.3 Erillisen elokuvayliopiston aika oli – ja meni Vuosikymmeniä Taideteollisen korkeakoulun Kamerataiteen ja Elokuvataiteen osaston osas- tonjohtajat haikailivat itsenäisen elokuva-akatemian perustamista. Se olisi merkinnyt uutta korkeakouluyksikköä. Ensimmäiset merkit näistä pyrkimyksistä löytyvät jo Hallaman ajalta. Riittävää poliittista momenttia ei hankkeiden taakse milloinkaan saatu. Suomen yliopis- tolaitoksen nykyisessä kehitysvaiheessa ei olisi järkevää tällaista enää edes esittää. Ratkaisu ongelmiin on löydettävä toisella tavalla. Tämän selvityksen annettu reunaehto on, että sen ehdotukset on sopeutettava Valtio- neuvoston tuottavuusohjelman ja Opetusministeriön keskustelumuistion ”Korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen periaatteet” tavoitteisiin, joten edes rivien välissä ei ole tarkoitus ehdottaa elokuvalle omaa itsenäistä akateemista yksikköä. Erillisen elokuvayliopiston sijaan elokuvakoulutukselle on vihdoin artikuloitava kansallinen koulutusidentiteetti, joka johdetaan suoraan elokuvan omista normeista, tarpeista ja ehdoista. Elokuvakoulutus on nähtävä omana koulutusalana ja sitä on voitava käytännössä kehittää sellaisena. Muodollis-hallinnollisesti elokuvakoulutus voidaan sijoittaa olemassa oleviin tai kehitteillä oleviin rakenteisiin. Tämä selvitys määrittää suomalaisen elokuva- ja tv-koulutuksen erillisen koulutusalan sisäl- löllisenä, rakenteellisena ja valtakunnallisena kokonaisuutena, ja tekee konkreettisen esityk- sen pikaisen uudelleenjärjestelyn toteuttamiseksi siten, että elokuvakoulutukseen jo sijoi- tetut mittavat resurssit eivät mene hukkaan, vaan ne voidaan parhaiten käyttää kansallisen elokuva- ja tv-tuotannon taiteellisen laadun ja sen kansallisen ja kansainvälisen kilpailuky- vyn turvaamiseen siten, että veronmaksaja on tyytyväinen sijoitukseensa. 15 2 Elokuvakoulutuksen resurssit Elokuva- ja tv-alan korkeakoulutus on Suomessa järjestetty seitsemään ammattikorkeakouluun ja yhteen akateemiseen koulutusyksikköön, mikä on millä tahansa mittarilla ehdottomasti liikaa suhteutettuna kotimaisen elokuva- ja tv-toimialan, sekä suomalaisen kieli- ja kulttuurialueen todelliseen kokoon. Valtakunnallisesti elokuvakoulutus on maantieteellisesti hajautettu, työnjako on osittain suorittamatta ja koulutusala on vaikeasti hahmotettavissa. Opetusministeriö on kuitenkin 1990-luvulta alkaen ymmärtänyt elokuvan ja television merkityksen osana suomalaisen mediayhteiskunnan kehittämistä ja mittavasti resursoinut elokuvakoulutusta. Voi kuitenkin perustellusti väittää, että kaikkien investointien osuma- tarkkuus ei ole ollut kovin hyvä, mutta kokonaisuutena resurssitaso näyttäisi olevan kou- lutusalan todellisiin tarpeisiin riittävä, mikäli koulutus pikaisesti järjestetään uudelleen sen todellisia vaatimuksia vastaavaksi. 2.1 Elokuvaopiskelun yksikköhinta on tunnustettava Ei ole edes olemassa sellaista yhtenäisasiaa kuin ”taideopetus”, jota voisi käyttää kaiken tai- deopetuksen sisällön tai resurssitason vakiona. Taiteet ja niiden opiskelu ovat keskenään juuri niin erilaisia kuin miltä taiteetkin näyttävät. Harhaa on myös se, että kansallisessa kulttuurissa ei tarvitsisi luoda yhdenvertaisia kou- lutusmahdollisuuksia kaikkien taiteiden koulutukselle. Kirjallisuus ja teatteri ovat kielisi- donnaisia, tanssi ja grafiikka eivät ole. Silti koko taiteen kirjoa on voitava opiskella Suomes- sa, asiallisissa olosuhteissa. Nykymaailmassa asiallinen tarkoittaa sellaista koulutusta, joka antaa riittävät valmiudet osallistua kansainväliseen kilpailuun taiteen laadussa – muuten kansallinen kulttuurikaan ei voi hyvin eikä toimi. On selvää, että graafikon työkalut, kynä ja piirustuslehtiö, ovat halvempia koulutusväli- neitä kuin esimerkiksi televisiostudio. Elokuvaopiskelija ei kuitenkaan voi opiskella kynällä ja lehtiöllä – saavathan muidenkin taiteiden opiskelijat opiskella oman taiteensa ehdoilla. Oikein lahjakas musiikin opiskelija voi saada käyttöönsä vaikka aidon Stradivariuksen. Kyse ei ole vaativasta itsekkyydestä tai itsekorostuksesta, kyseessä on kansainvälinen vakio ja viime kädessä kansallinen etu. 16 2.1.1 Elokuvanteko on kalleinta koulutusta Vanha elokuvakoulutuksen ”slogan” on jo vuosikymmeniä kuulunut näin: ”elokuvakoulutus on maailman toiseksi kalleinta koulutusta, kalleinta on...” Yhden version mukaan kalleinta on hävittäjälentäjän koulutus, toisen version mukaan atomifyysikon, kolmannen mukaan neurokirurgin. Vertaus kuitenkin kertoo mistä on kysymys. Elokuvantekijöitä on koulutettava samalla tavalla elokuvataiteen ja elokuvatuottamisen omilla ehdoilla kuin muitakin kulttuurialoja koulutetaan niiden omilla ehdoilla. Jos koulutusta korkeimmalla tasolla järjestetään, sen kustannustaso on hyväksyttävä. Elokuvakoulutus kaikkialla on ryhmäkokojen pienuuden, koulutuksen sisäisen monialai- suuden, tarvittavien laitteistojen kalleuden ja niiden alituisen päivitystarpeen sekä koulu- tuksessa välttämättömien harjoituselokuvien vuoksi kallista. Kysymys on eräällä tavalla myös ”maanpuolustuksellinen”: mikäli yhteiskunta haluaa suomenkielen säilyvän valkokankailla ja tv-ruuduilla, yhteiskunta on velvollinen takaamaan, että elokuvan koulutus on mahdollista korkeimmalla mahdollisella tasolla – kustannuksista huolimatta. Aiemmin yliopistokoulutuksen yksikköhintoja määriteltiin ns. kertoimilla. Taideteollisen korkeakoulun kerroin määräytyi design-koulutuksen mukaan ja oli 3,75. Se lienee vastan- nut Taideteollisen korkeakoulun pääsuuntauksen, yksilötaiteilijoiden koulutuksen hintaa. Elokuvakoulutuksen kansainvälisen kehityksen muutettua koko koulutusalan rakenteita ja metodeja 1980-luvulta alkaen, esti jäykkä kerroin kehityksen Suomessa ja aiheutti pysyvän vääristymän. Kun erilaisten koulutusten yksikköhintoja ei haluttu tunnistaa ja uskallettu tunnustaa, rakenteellinen vääristymä muuttui Taideteollisen korkeakoulun sisäiseksi reviirikiistaksi, joka muuttui pysyväksi. Opetuksen rakenteen ja sisällönkin puolesta elokuvakoulutusta lähinnä muistuttava te- atterikoulutus – joka kuitenkin on kansainvälisessä vertailussa elokuvakoulutusta halvem- paa – arvioitiin yliopisto-opetuksen yksikkökustannuksia määritettäessä korkeimmalla ker- toimella 5,5. Ei ole syytä selvittää miten vääristymä syntyi tai miksi sitä ei oikaistu, nyt on vain uskallettava viimein korjata vääristymä. 2.1.2 Resurssirealiteetit Helsingin yliopisto suhtautuu tutkintojen yksikköhintoihin realistisesti. Kysyessäni HY:sta asiaa, sain selvän vastauksen: juristit ovat halvimpia, n. 16 000 euroa / tutkinto, eläinlääkärit kalleimpia, yli 150 000 euroa / tutkinto. Yliopisto suhtautuu asiaan luontevasti eikä hintala- pusta aiheudu yliopiston ulkopuolelle näkyviä kiistoja tiedekuntien välillä tai tiedekuntien ja hallinnon välillä. 17 Kaiken ylläesitetyn jälkeen paradoksaaliselta kuulostaa, että vertaa millä tahansa mitta- rilla Suomessa järjestettyyn elokuva- ja tv-koulutukseen sijoitettuja resursseja elokuva-alan toteuttavan työvoiman ja taiteellisten huippuosaajien vuosittaisen koulutuksen tarpeeseen on todettava, että resursseja on jo riittävästi eikä lisää rahaa välittömästi ehkä edes tarvita. Elokuvakoulutuksen volyymia ei ole mitoitettu elokuva-alan todellisen työvoimatarpeen eikä koulutuksen todellisen yksikköhinnan mukaan. Kärjistyneet ongelmat edellyttävät henkisen pääoman viisasta hyödyntämistä ja koko järjestelmän kriittistä tarkastelua, sekä valmiutta vanhoista asemista huolimatta ja ennakkoluuloista välittämättä toteuttaa alakohtainen valtakunnallinen uudistus osana yliopistolaitoksen kokonaisuudistusta. Nykyiset resurssit siis näyttävät riittävän Suomessa tarvittavaan elokuvakoulutukseen, mutta nykyisessä käytössä resursseja hukataan sinänsä mielenkiintoiseen mutta valtakunnan edun kannalta osin hyödyttömään toimintaan, jonka perusteet mahdollisesti löytyvät muualta kuin elokuva- ja tv-alan ja -kulttuurin omista koulutustarpeista. 18 3 Elokuva koulutusalana Elokuvalla itsenäisenä taiteena pitää – tietenkin! – olla sama oikeus omalla identiteetillä artikuloituun korkealuokkaiseen valtakunnalliseen koulutusjärjestelmään, kuin muillakin taiteilla on. Vaikka eri taiteenlajit poikkeavatkin hyvin paljon toisistaan ja niiden koulutusjärjestelmät ovat monin tavoin kytkettyjä kukin omaan taiteenalaansa, periaatteena täytyy olla että jo- kaisen taiteenalan koulutus voidaan järjestää sen oman kulttuurin ja tuotannon ehdoilla, ja että jatkuvuuden, opettajankoulutuksen ja tutkimuksen takaamiseksi kaikkien taiteiden koulutusta on voitava antaa myös yliopistotasolla. Akateemisen ja korkeakoulutasoisen elokuvakoulutuksen asema ja identiteetti on järjestettävä uudelleen elokuvan omista lähtökohdista, koska nykyinen tilanne ei ole ketään tyydyttävä. 3.1 Elokuvakoulutus on ensisijaisesti taiteilijaksi koulutusta Taiteilijana ei voi olla ilman intohimoa omaan taiteeseen. Elokuvakouluihin kaikkialla ha- keutuvat opiskelemaan elokuvan tekemistä, sen taiteilijuutta elämäntyökseen intohimoisesti haluavat. He hengittävät elokuvaa – ja se on heidän oikeutensa. Ellei valtio ymmärrä sijoittaa elokuvakoulutukseen sen välttämättä tarvitsemia resursseja, miksi valtio tukee hyvin mittavilla summilla kansallista elokuvatuotantoa? Taidekoulutuksen kansallisena yleisenä motiivina pitää olla taiteiden laadun kohottaminen ja taiteen tekemisen tutkimuksen kehittäminen. Elokuvakoulutuksen päämäärän on oltava ensisijaisesti elokuvien ja televisio-ohjelmien teknisen, taiteellisen ja sisällöllisen laadun parantaminen ja myös niiden kilpailukyvyn ta- kaaminen alati avautuvilla markkinoilla. Tämä on kansallinen minimi, vaihtoehtona ei ole kuin koko koulutuksen lopettaminen. 19 3.1.1 Mitä elokuvakoulutus on Elokuvakoulutus on koko maailmassa järjestetty pääsääntöisesti siten, että se on hyvin konk- reettista, tekijyys-näkökulmaista opetusta ja oppimista. Elokuvakouluissa tehdään elokuvia, koulutetaan taiteilijoita, elokuvantekijöitä. Elokuvaopiskelijat mieltävät maisterintutkinnon (BA/MA) vain ”oheistuotteena” opiskelussa taiteilijuuteen – maisterin papereilla ei taiteili- jan töitä saa, vaan henkilökohtaisella taiteellisella lahjakkuudella. Akateemisen taidekoulutuksen vakiinnuttaessa asemaansa, yhä selvempää on, että uransa aikana moni taiteilijakin kuitenkin haluaa syventää oman taiteensa ymmärrystä myös tutki- muksen keinoin, tai parantaa valmiuksiaan esimerkiksi opettajan- tai virkauran luomiseksi. Elokuvakoulutuksen kehityksen takaamiseksi ja myös sen kansallisen kulttuurivastuun haltuun ottamiseksi jatkokoulutuksen kehittämistä voikin pitää ensiarvoisena tehtävänä. Historiallisista syistä akateeminen elokuvakoulutus on sijoitettu omaksi osastokseen Tai- deteollisessa korkeakoulussa. Periaatteessa korkeakoulun kaikki muut osastot kouluttavat yksilötaiteilijoita tai kuvaamataidon opettajia, ja oppilaitoksen kulttuuri on ensisijaisesti muotoilun kulttuuria. Elokuvakoulutus muistuttaa teatterikoulutusta kollektiivisuutensa ja ryhmädynamiikkansa vuoksi, mutta on sitäkin vaativampaa ja joka tapauksessa kalliimpaa erittäin monimutkaisen tuotanto-, tallennus- ja esitystekniikkansa vuoksi. Elokuvaopiskelu koostuu kuvan, äänen, rytmin ja musiikin, näyttelemisen, lavastamisen, pukusuunnittelun ym. perusteiden oppimisesta – riippumatta opiskelijan suuntautumisesta omaan taiteeseensa ja ammattiinsa. Suuri osa varsinaisesta opiskelusta omaan taiteilija-am- mattiin tapahtuu opiskeluun sisältyvissä harjoituselokuvatuotannoissa, jotka ovat jo BA-ta- solla koko korkeakoulumaailmassakin poikkeuksellisen monimutkaisia prosesseja. Oikein järjestettynä elokuvakoulutus voi saada ja antaa hyvinkin paljon poikkitaiteellisessa yhteistyössä muiden taiteiden opetuksen kanssa, mutta sitä ei saa alistaa sivuvaunuksi millekään sille vieraalle kulttuurille, vaan sen on voitava toimia omalla eetoksellaan ja identiteetillään – mihin tahansa hallinnolliseen, maantieteelliseen tai organisatoriseen ympäristöön se sijoitetaankaan. Mikäli yliopistolaitoksen uudistamisen yhteydessä toteutetaan pitkään pohdittu ”taiteiden yliopisto”, kokonaisuutta ja sen osia on tarkasteltava niiden omien identiteettien kautta, an- tamatta maantieteellisten tai hallinnollisten konventioiden, asenteiden ja epäluulojen estää hankkeen tutkimista ja toteuttamista. Taiteiden yliopistoa voi tarkastella quattro stagioni -pizzamallin avulla, jolla hahmotellaan vierekkäisten koulutusidentiteettien sidoksia toisiinsa. On luonnollista että mallissa elokuvakoulutuksen vieressä olisi teatterikoulutus ja toisella puolella uuden median ja tila-aika-taiteen kaltaiset nopeasti kehittyvät koulutusalat. Jos päätetään toteuttaa ”Helsingin taideyliopisto” (Turo Virtanen: Korkeakoulurakenteiden kehittäminen / Taideyliopistojen rakenteellinen uudistaminen, 2006), se tulee toteuttaa niin, että siihen liitettävien taiteenalojen omien identiteettien säilyminen ja vahvistuminen var- mistetaan. Jo nykyisissä taideyliopistoissa on runsaasti esimerkkejä siitä, että hyvinkin eri- 20 laiset taiteenlajit voivat hyvin saman hallinnon alaisuudessa ja myös eri maantieteellisissä osoitteissa silloin, kun niiden identiteetti on kunnossa ja ne voivat toimia tasavertaisesti ja itsenäisesti oman taiteensa ehdoilla, sitä kehittäen. Paradoksaalista ehkä, mutta elokuvakoulutuksella voi olla vahvempi ja itsenäisempikin asema osana nykyistä suurempaa ja monialaisempaa taiteiden yliopistoa, mikäli elokuva lopultakin määritellään omaksi koulutusalakseen ja se voi myös toimia omassa, elokuvataiteen ja - tuotannon määrittämässä viitekehyksessään. 3.1.2 Akateemisuus taidekoulutuksessa Taideteollisen oppilaitoksen muuttuminen Taideteolliseksi korkeakouluksi 1973 merkitsi akateemisen mahdollisuuden tulemista osaksi varsin leimallista ”hands on” -taidekoulutus- ta, jolla on tuhatvuotiset perinteet. Taideteollinen oppilaitos ja myös korkeakoulu toimivat pitkään tämän perinteen ja kulttuurin mukaisesti, suurelta osin toimivat edelleenkin. Tätä hienoa traditiota kannattaisi edelleen kunnioittaa akateemisessakin ympäristössä. Akateemisuuteen siirtyminen onkin vaikuttanut sekä korkeakoulun koostumukseen että sen ajattelu- ja toimintatapaan. Merkityksellistä ja osin korkeakoulun perinteistä profiilia hämärtävää on myös ollut se, että Taideteolliseen korkeakouluun on hakeutunut ja rekrytoitu runsaasti taiteiden ja medi- an ym. teoriaan, taidehistoriaan, muotoiluhistoriaan, elokuvan historiaan jne. erikoistuneita omien alojensa huippuhenkilöitä, joiden ajattelutapa kuitenkin on puhtaasti tutkijan teo- reettinen, ei omaa taiteen tekemistä ajattelun ja opetuksen perustana kunnioittava. Akateemisuus on sekä tuottanut uutta ajattelua, että aiheuttanut ristiriitoja opetuksen, tutkimuksen, taiteellisen tekemisen ym. järjestämisessä, myös muilla kuin elokuvataiteen osastolla. Taiteen tekemiseen ja sen tekemisen opettamiseen sieluaan myöten itsensä pan- neet perinteiset taideopettajat ovat usein kokeneet akateemisuuden pakkopaitana, jolla hei- dän hienointa osaamistaan yritetään kahlita sille vieraisiin muotoihin. Epäselvää monille taiteiden opettajillekin tuntuu myös edelleen usein olevan, mitä ylipäänsä on tiede taiteessa. Taiteella on ollut kaikissa yhteiskunnissa tietynlainen itseisarvoinen asema. Tätä todistaa jo se, että erilaisten poliittisten järjestelmien yritykset valjastaa taide vallan työkaluksi ovat jääneet yleensä lyhytaikaisiksi tai epäonnistuneet. Taidetta on opiskeltu ja opetettu oppipoika–kisälli–mestari –metodilla ja nykyinen aka- teeminenkin taideopetus parhaimmillaan ammentaa tästä perinteestä. Tätä perinnettä ei pidä suitsia tarkoitukseen sopimattomalla akateemisuudella, joka usein ilmenee ensisijaisesti pönäköissä juhlapuheissa, epärealistisissa visioissa ja rakenteellisesti virheellisessä rekrytoin- tipolitiikassa. Taidekoulujen – akateemistenkin – on voitava olla taidekouluja, tulevaisuu- dessakin. ”Jäppisen komiteaksi” kutsutun työryhmän (Elokuva- ja televisiokoulutuksen työryhmän muistio 12/2000 / Opetusministeriön työryhmien muistioita) ehdotuksiin sisältynyt vaatimus professuurin perustamisesta Taideteollisen korkeakoulun elokuvakoulun, silloin Elokuva- taiteen osasto (ETO), kaikkiin pääaineisiin on toteutunut täysimääräisesti. Prosessin aika- na professuurien lukumäärä on lisääntynyt voimakkaasti, nykyään ELO:lla on 12 profes- soria. Heistä kaksi on väitelleitä, loput ovat viroissaan edelleen taiteellisin tai pedagogisin ansioin. 21 Akateemisuus on luonnollisesti lisääntymässä myös osana elokuvakoulutuksen opetusrakennetta, vaikka koulutuksen tarkoituksenmukaiseksi järjestämiseksi edelleen ensiluokkainen taiteilija, joka on myös hyvä opettaja, on parempi vaihtoehto kuin itseisarvoinen tohtori. Muuttuminen korkeakouluksi tai yliopistoksi on ollut kaikessa taidekoulutuksessa hyvin suuri mullistus, joka on edelleen kesken. Kyseessä onkin vuosikymmeniä kestävä historial- linen prosessi, jonka dynamiikkaa on usein vaikea ymmärtää, sisäpuolisen yhtä hyvin kuin ulkopuolisenkin. Ammattikorkeakoulujen jatkotutkintokokeilu ei ole ainakaan selventänyt kuvaa. (Turo Virtanen: Korkeakoulurakenteiden kehittäminen / Taideyliopistojen rakenteiden uudistaminen, 2006). 3.2 Yliopistolla on oltava rooli Kun Suomessa jo on yliopistollinen elokuvakoulu, sille on laadittava tehtävä, jolla sen erityis- asemaa voidaan käyttää valtakunnallisesti koko elokuvan taiteenalan koulutuksen kehittä- miseen. Vaihtoehtoja on karkeasti kaksi: ”henkinen johtajuus” ja ”toiminnallinen työnjako”. Henkinen johtajuus tarkoittaisi opetuksen ”standardien” koordinoimista vain yleisellä tasolla, AMK:jen elokuvaopettajien koulutuksesta vastaamista, tutkimustoiminnan kana- voimista yliopistoon, jne. Tämä olisi kutakuinkin nykytilanteen mukainen järjestely. Viime vuosina ELO:n opiskelijoiksi hyväksytyistä karkeasti 50 %:lla on jonkinlainen AMK-tausta. Koska ELO:lla opetetaan elokuvan tekemisestä kaikki aivan alkeista alkaen, kuten myös AMK:issa, se merkitsee yksilöiden kohdalla usein kallista, vuosia kestävää pääl- lekkäis- tai uudelleenkoulutusta yliopistossa, jo suoritettujen samansisältöisten AMK-opin- tojen jatkeeksi. Tämä ei ole mielekästä, vaan on puhdasta resurssien väärinkäyttöä. Toiminnallinen työnjako, jota suosittelen, tarkoittaa elokuvan koko koulutusjärjestelmän remonttia. Sitä on tarkasteltava ja suunniteltava erilliseksi koulutusalaksi määritettävän elokuvakoulutuksen omista tarpeista käsin. Kuten edempänä esitän, uudistuksen suunnittelussa ja toteuttamisessa on ehdottomas- ti otettava huomioon ne alueelliset ja paikalliset lähtökohdat, erityispiirteet ja kulttuurit, joissa elokuvaopetusta antavat AMK:t toimivat, sekä jo tehtyjen investointien vaikutus ja merkitys. Siten vastuu uudistuksen yksityiskohtaisesta suunnittelusta on mahdollisuuksien mukaan annettava koulutusyksiköille itselleen. Vaikka duaalimallin asettamat reunaehdot on käsitettävä yleisesti ”annettuina ehtoina”, suosittelen elokuvakoulutuksen tarkastelua yhtenä kokonaisuutena, vain sen oman koulutusalan näkökulmasta, ja uudistusten toteuttamista siitä lähtökohdasta käsin. Muu ei olisi edes järkevää. Ja vaikka suosittelen mahdollisuutta soveltaa elokuvaopetusta niiden edellytysten mukaisesti, joita duaalimalli, alueelliset, erikoistumis- ym. seikat edellyttävät, yleiseksi toimintamalliksi ehdotan ”Pyramidi-mallia.” Pyramidi-malli perustuu valtakunnalliseen ja toiminnalliseen työnjakoon AMK:jen ja yli- opiston kesken. 22 Alueellisesti ja osin sisällöllisestikin hajanaisen elokuvakoulutuksen peruskoulutusre- surssit tulee jakaa elokuva- ja mediakoulutusta antaville ammattikorkeakouluille, joille an- nettaan myös vastuu elokuvan välitutkintoon johtavasta BA-koulutuksesta. Erillisen valintaprosessin jälkeen yliopisto vastaisi MA-koulutuksesta ja kansainväliseen kilpailuun pystyvien huippuosaajien taiteellisesta koulutuksesta, sekä tutkimuksesta ja jat- kokoulutuksesta, hyvin laajasti käsitettynä. Malli mahdollistaa myös sellaisen ratkaisun, jossa BA-elokuvakouluksi määritetty AMK- elokuvakoulu valitsee toimintatavakseen ammatillisen erikoistumisen – perustuuhan nykyi- nen BA-MA-koulutus ELO:llakin erikoistumiseen ammattiaineiden kesken. Koska kaikki elokuvakoulutus aina vaatii kattavan poikkitaiteellisen koulutuksen eloku- van kaikkien seitsemän ammatin taiteellisista ja tuotannollisista perusteista, erikoistuminen ammattialoittain ei rajoittaisi AMK-yksikön toimintaa, mikäli uudistuksen toteuduttua so- vellettaisiin yhteistyötä ja -tuotantoja muiden yksiköiden kanssa. Uudistus on voitava toteuttaa niin joustavalla tavalla, että nykyisessä duaalimallissa mää- ritellyt AMK-jatkotutkinnot myös voidaan säilyttää. Näin ajateltuna ja viisaasti organisoituna lopputuloksena on hyvin itseohjaava, alueel- lisen potentiaalin hyödyntävä valtakunnallinen kokonaisuus, joka on herkkä reagoimaan yhteiskunnan ja tekniikan kehitykseen, sekä yleisiin trendeihin. Joka tapauksessa yliopistollisen elokuvakoulutuksen rooli on täsmennettävä nykyistä paremmin osana yliopistolaitoksen kokonaisuudistusta. 3.2.1 Yliopiston valtakunnallinen tehtävä Periaatteessa Taideteollisen korkeakoulun Elokuvataiteen ja lavastustaiteen osaston (ELO) tehtävä on jo nyt sen akateemisesta statuksesta johtaen muodollisesti toimia pienen koulu- tusalansa kansallisena johtajana. Teoriassa näin on ollut ammattikorkeakoulujen elokuva- ja tv-opetuksen olemassaolon ajan, mutta selvää ideologista tai toiminnallista johtajuutta, jossa ammattikorkeakoulujen elokuvakoulut olisi alistettu yliopiston ohjaukseen tai valvontaan ei ole ollut, ei myöskään järjestettyä tai johdettua vuoropuhelua opetussisältöjen, tutkintojen, tuotantojen tai alueellisuuden ja valtakunnallisuuden kokonaisvaltaiseksi kehittämiseksi tai järjestämiseksi. Koulutusalan näkökulmasta kaikki toiminta on pitänyt järjestää annettujen ehtojen mu- kaisesti, annettujen ehtojen ollessa organisatorisia ja joskus myös paikallisia, joilla on ollut vähän perusteita todellisen koulutus- ja työvoimatarpeen kanssa. Ammattikorkeakouluverkosto on kehittynyt omilla ehdoillaan, ja yleisellä tasolla on ollut myös aihetta epäillä joidenkin ratkaisujen ja hankkeiden perusteita. TaiK:n Elokuvataiteen osasto on koko olemassaolonsa ajan tehnyt hyvin tiivistä käytännön yhteistyötä elokuva-alan kanssa ja siten ollut selvillä koulutustarpeista, tarvittavista teknisis- tä standardeista jne., ja myös mukauttanut rakenteensa ja opetuksensa muuttuvien tarpei- den mukaisiksi. 3.2.2 AMK:t ja elokuvakoulutuksen yksikköhinta Historiallisista ja poliittisista syistä ammattikorkeakoulujen elokuvakoulutus on järjestetty tavalla, joka aikaa myöten väistämättä johtaa kriisiin. Jo AMK-elokuvakoulujen lukumäärä 23 on suhteeton verrattaessa väkilukuun, työvoimantarpeesta johdettuun koulutustarpeeseen ja yhteiskunnan odotettavissa olevaan kehitykseen. Pentti Raittilan ”Viestintäkoulutuksen nousukäyrä – Viestintäalan ammattikuvat ja kou- lutustarpeet -hankkeen loppuraportti” (Tampereen yliopisto, Tiedotusopin laitos, julkaisuja C 40 / 2006) viittaa useassa kohdassa myös elokuva- ja tv-koulutuksen kestämättömään tilanteeseen. Ongelma on moninainen ja rakenteellinen. Ammattikorkeakoulujen elokuva- ja tv- aloituspaikkojen lukumäärä ylittää moninkertaisesti työvoiman vuosittaisen uusiutumistar- peen. Koulutusohjelmien nimissä ja sisällöissä vallitsee sellainen kirjavuus, että miltä tahan- sa suunnalta katsottuna kokonaisuutta on vaikea hahmottaa. Sanana ”elokuva” yleensä tarkoittaa pitkää näytelmäelokuvaa – Hollywoodia siis – ja ammattikorkeakoulujen kilpailu opiskelijoista näyttää vääristäneen opiskelupaikkojen markkinointia niin, että hyväuskoiselle pyrkijälle saatetaan tarkoittamatta antaa katteeton lupaus tiestä tähtiin. Ammattikorkeakoulujen elokuva- ja tv-koulutusta ei ole normitettu tai homogenoitu siten, että siirtyminen Pyramidi-malliin olisi mahdollista ilman valtakunnallista koordinointia. Ammattikorkeakoulujen elokuva- ja tv-koulutusta luotaessa tila- ja laiteresursseja suunnat- tiin runsaasti sellaisiinkin hankkeisiin, joille elokuva-alalta tai ETO / ELO:lta katsoen ei näyttänyt olevan todellisia koulutus- tai työllisyysperusteita. Osa näistä sijoituksista on sellaisia, joiden nopea purkaminen kuitenkaan ei ole miele- kästä, joten uudistusta suunniteltaessa kannattaa ensi vaiheessa pyrkiä maksimoimaan niistä saatava hyöty ennakkoluulottomalla tavalla. Tämäkin vaatimus toteutuu parhaiten, mikäli elokuvakoulutus saa oman koulutusalan statuksen ja koulutusalaa uskalletaan tarkastella pienen kansallisen kulttuurin tarpeista lähtien. Koska ammattikorkeakoulujen elokuva- ja tv-opetus on siroteltu valtakunnan eri kolk- kiin muilla kuin elokuva-alan todellisen koulutustarpeen edellyttämällä tavalla, on tehdyistä investoinneista pyrittävä saamaan myös maksimaalinen alueellinen ja paikallinen hyöty. Alueellisen hajaannuksen hyvänä puolena voidaan pitää alueellisen tasa-arvon lisääntymistä, sitä että AMK-verkko kerää ja osin suodattaa elokuvallisesti lahjakkaat opiskelijat ympäri maata myös yliopistollisen elokuvaopetuksen piiriin ja siten parantaa sekä alueellista tasa-arvoa että opiskelijamateriaalin laatua. Ammattikorkeakouluverkko on myös haalistanut elokuvaopiskelun mainetta helsinkiläisten trendinuorten snobistisena puuhasteluna. Ammattikorkeakoulujen elokuvaopetukseen sijoitetut resurssit kuluvat nykyisellään osin hukkaan ylisuuren aloituspaikkamäärän vuoksi ja myös siksi, että noin puolet yliopistollisen elokuvakoulutukseen hakeutuvista opiskelijoista omaa AMK-taustan. Kehittämällä elokuvan koulutusalalle valtakunnallinen pyramidi-malli voidaan myös vahvistaa mahdollisuutta sijoittua alueellisella tai paikallisella tasolla niihin elokuvan ja te- levision ammatteihin, joihin BA-taso riittää. Täten AMK-elokuvakoulujen verkkoa ei pyra- midi-mallissa ole tarkoitettu vain yliopisto-opintoihin valmistavaksi kouluksi. AMK:ssa hankittu kansallisesti normitettu koulutus ja selkeä BA-ammattitutkinto lisäisi elokuvaopiskelun arvostusta ja selkeyttäisi tilannetta nykyisestään. 24 Uudistusta toteutettaessa on rohjettava tunnustaa, että työttömyyskortistoon tai eloku- va- ja tv-alan ulkopuolisiin oheisammatteihin kouluttaminen ei ole elokuvakoulujen asia. Koulutuspaikkamäärä on nopeasti sopeutettava elokuva- ja tv-alan taiteellisten ja tuotannol- listen ammattien todelliseen työvoimatarpeeseen. Uudistuksen perusteena on rohjettava pitää sitä, että koulutukseen jo sijoitetut resurssit uhkaavat kulua kokonaan hukkaan ja esimerkiksi Pyramidi-mallin toteuttaminen on mahdotonta, mikäli nykyisillä yksikköhinnoilla leikataan kokonaisresursointia supistuvan opiskelijamäärän mukaiseksi. Elokuvan määrittelemistä omaksi koulutusalakseen, AMK-koulutuksen valtakunnallista standardointia ja ammattikorkeakoulujen työnjaon toteuttamista on voitava pitää riittävänä perusteena elokuvakoulutuksen AMK-yksikköhintojen selvälle korottamiselle. Uudistusta ei myöskään saa alistaa ammattikorkeakoulujen sisäiseksi kiistakapulaksi, vaan on tunnustettava elokuvakoulutukselle sen välttämättä tarvitsema erikoisasema. Korostan vielä: ellei näin pikaisesti menetellä hukataan runsaasti yhteiskunnan erikoiskou- lutukseen jo tekemiä sijoituksia ja altistetaan hyvin pian keskustelu virheinvestointien syihin ja syyllisten etsimiseen, joka ei ole kenenkään edun mukaista. Ylisuuren opiskelijamäärän sakkautuminen työvoimaviranomaisten murheeksi takaa keskustelun viriämisen. 3.2.3 Vuoden 2000 työryhmä ja Suomen Elokuvakoulut -konsortio Kun “Jäppisen komitea” syksyllä 1999 asetettiin, käytiin pitkä pohdinta siitä, mitkä koulu- tusyksiköt otettaisiin tarkastelun kohteiksi. Lopulta kriteereiksi tuli se, että mukaan otettiin yksi yliopisto (ETO / TaiK) ja ne ammattikorkeakoulut, joilla on oikeus antaa elokuva- ja tv-alan ammatteihin suuntautuvaa koulutusta ja alan tutkintoja. Seuraavassa työryhmän muistiosta poimittu määritelmä rajauksesta: “Elokuva- ja televisiokoulutuksen työryhmän asettamisen taustalla oli huoli alan korkeakoulutasoisen koulutuksen ja tutkimuksen asemasta Suomen erilaisten koulutusorganisaatioiden kentässä. Maamme elokuvakoulutus oli keskittynyt kolme vuosikymmentä yhteen elokuvakouluun Taideteollisen korkeakoulun sisällä, mutta ammattikorkeakoulujärjestelmän syntyessä 1990-luvun puolivälissä elokuva- ja televisiokoulutusta antavia korkeakoulutasoisiksi määriteltyjä koulutusyksikköjä muodostui nopeasti lisää useille paikkakunnille. Ammattikorkeakoulujen elokuva- ja televisiokoulutusta antavien yksikköjen taustana olivat muutamia vuosia aikaisemmin perustetut taiteen ja viestinnän oppilaitokset. Elokuva- ja televisioalan koulutusta on maassamme eri muodoissa lukuisissa oppilaitoksissa kansanopistoista aikuiskoulutuskeskuksiin. Koulutuksen muotoina tavallisia ovat omaehtoinen aikuiskoulutus ja työllisyyskoulutus. Tämä koulutus on pääasiassa lyhytkestoista eikä johda tutkintoon tai ammattiin. Joissakin yliopistoissa on elokuva- ja televisiotieteellistä koulutusta sekä omana oppiaineenaan että viestinnän erikoistumisalana. Näiden oppiaineiden opiskelu yliopistossa ei ole alan ammattitutkintoon johtavaa koulutusta. Pääasiassa se on tieteenalan yleistä opetusta ja tutkimusta. Elokuva- ja televisioalan koulutus erotetaan tässä viestinnän 25 koulutuksesta lyhyesti sanottuna siten, että kohteena on kameran takana, ei sen edessä, toimivien henkilöiden koulutus. Työryhmä on tietoinen elokuva- ja televisioalan koulutuksen määrittelyn ja rajauksen ongelmista. Ala on kasvanut elokuvakoulutuksen pohjalta ja se on vähitellen suuntautunut myös televisioammattilaisten koulutukseen. Koulutuksen tarkoituksena on kouluttaa taiteilijoita, jotka vastaavat työnsä taiteellisesta sisällöstä. Työryhmä on päättänyt rajata tarkastelunsa ja ehdotuksensa niihin koulutusyksikköihin, jotka kuuluvat Taideteolliseen korkeakouluun tai ammattikorkeakouluihin ja joilla on oikeus antaa alan ammatteihin suuntautuvaa koulutusta ja alan tutkintoja.” Näitä koulutusohjelmia tai suuntautumisvaihtoehtoja, jotka täyttivät nuo “elokuvakoulun” kriteerit, oli TaiK:n Elokuvataiteen osaston (ETO/ELO) lisäksi seuraavissa ammattikor- keakouluissa: Arcada, Helsingin ammattikorkeakoulu (Stadia), Kemi-Tornion ammatti- korkeakoulu, Lahden ammattikorkeakoulu (Muotoiluinstituutti), Svenska yrkeshögskolan (Uusikaarlepyy), Tampereen ammattikorkeakoulu (TTVO) ja Turun ammattikorkeakoulu (Turun taideakatemia), yhteensä siis seitsemän (7) kappaletta. Yksi “Jäppisen komitean” keskeinen ehdotus oli näiden koulujen muodostaman koulu- tusverkoston luominen. Tämä toteutettiin perustamalla Suomen elokuvakoulut -konsortio, jolla on yhteisesti hyväksytyt säännöt ja säännölliset kiertävät kokoukset. Konsortioon kuu- luvat em. koulut, minkä lisäksi mukana on myöhemmin ollut myös Lapin yliopisto. Suomen Elokuvakoulut -konsortion työtä on koko ajan leimannut varsin suuri yhteis- ymmärrys elokuvakoulutuksen tarpeista ja periaatteista. Yhteistyö on ollut sujuvaa ja hedel- mällistä ja OPM:n edustajien (ylitarkastaja Turja Pesonen yliopistoyksiköstä, opetusneuvos Anja Arstila-Paasilinna AMK-yksiköstä) osallistuminen konsortion työskentelyyn on taan- nut reaaliaikaisen tiedon koulutuksen ja ministeriön välillä – koko koulutusalan problema- tiikasta. TaiK:sta Suomen elokuvakoulut -konsortion työssä ovat olleet mukana ETO / ELO:n johtaja ja TaiK:n hallintojohtaja, mikä on taannut reaaliaikaisen tiedonkulun myös korkea- koulun keskushallintoon. Konsortion työskentelyllä on siten tehokkaasti kyetty muokkaamaan maaperää eloku- van tunnustamiseksi omaksi koulutusalakseen, vaikka alaa leimaakin tällä hetkellä alueelli- nen hajanaisuus. Elokuva- ja mediakoulutusta antavat AMK:t ovat tukeneet yliopistollisen elokuvakou- lutuksen kehittämistä ja TaiK:n ETO / ELO puolestaan on tukenut AMK:ja niiden pyr- kimyksissä kehittää omaa koulutustaan, sekä niiden tarpeessa arvioida koulutusvolyymit uudelleen siten, että sijoitetuilla resursseilla voidaan tuottaa korkeatasoisinta mahdollista opetusta ja vastata koulutuksella työvoimatarpeeseen. Suomen elokuvakoulut -konsortion aloitteesta ja sen tarpeiden ja suunnitelmien pe- rusteella toteutettiin myös ajalla 2.1.2005–31.5.2006 ”Media-alan opettajan pedagogiset opinnot”, 60 opintopisteen koulutuskokonaisuus, jonka järjestämisestä vastasi Taideteollisen korkeakoulun Taidekasvatuksen osasto. Tämä koulutuskokonaisuus oli merkittävä pilottihanke, jonka kokemuksia voidaan hyödyntää kehitettäessä elokuva- ja tv-koulutuksesta erillinen koulutusala. Suomen elokuvakoulut -konsortion voi sanoa toimineen esimerkillisellä tavalla. Sen toimintaa on leimannut yliopisto- ja AMK-järjestelmien raja-aidan ylittävä, koulutusalan yhteisistä intresseistä johdettu toiminta ja yksimielisyys. 26 Yliopisto ja ammattikorkeakoulut ovat toimineet yhteisen päämäärän, suomalaisen elokuvakoulutuksen kehittämisen hyväksi tavalla, jota OPM on käyttänyt esimerkkinä muille koulutusaloille. Opetusministeri Tuula Haatainen osallistui 2004 Suomen elokuvakoulut -konsortion koko- ukseen ja kannusti konsortiota rohkeasti ryhtymään kaikkiin sellaisiin toimiin, joilla eloku- vakoulutuksen järkevöittäminen voisi nopeasti tapahtua, jopa nykyisistä yksikköhinnoista piittaamatta. Jatkosuunnittelussakin konsortio voi olla erinomainen instrumentti OPM:n käyttöön. Pieni ja hyvin poikkeuksellinen koulutusala, kuten elokuva, on itse paras asiantuntija uu- distusta suunniteltaessa ja toteutettaessa. Järjestämällä konsortion toiminta uuden tehtävän mukaisella tavalla voidaan välttää koko joukko turhaa tai päällekkäistä hallintotyötä, sekä elokuvakouluissa että opetusministeriössä. 3.3 LUME on mittava valtakunnallinen koulutuspotentiaali LUME-keskus oli myöhäinen, mutta välttämätön kansallinen perusinvestointi elokuvan ja television tekemisen yliopistolliseen koulutukseen. AV-keskus, kuten hanketta suunnittelu- ja rakennusvaiheessa kutsuttiin, oli tarkoitettu poistamaan se puute, että kansallisella eloku- vakoululla ei ollut opetuksen tärkeintä instrumenttia, elokuvastudiota. Vasta LUME:n rakentaminen antoi mahdollisuuden kehittää suomalaista elokuvakou- lutusta eurooppalaiselle tasolle. Osana LUME-keskuksen suunnittelua sille konseptoitiin myös muita tehtäviä, kuten ulkopuolisille markkinoitava tapahtumatila. LUME:n osittain ristiriitaiset funktiot ovat usein haitanneet sen koulutuskäyttöä, eikä alkuinnostuksen jälkeen tasaantunut markkina- mekanismien ehdoilla toimiminen ole ollut kaikin osin edes kannattavaa. LUME:n erittäin korkeatasoinen käyttötekniikka vaatii myös huomattavasti enemmän huoltoa ja päivitystä, kuin mihin hanketta suunniteltaessa varauduttiin. Kuitenkin LUME:n potentiaali valtakunnallisena elokuva- ja tv-koulutuksen instrumentti- na on suhteellisen pienillä täydennysinvestoinneilla hyödynnettävissä nykyistä paljon kou- lutusintensiivisemmin, mutta se vaatii uudelleenkonseptoinnin ja yhteiskäytön kunnollisen suunnittelun, jotka voidaan toteuttaa vain osana elokuvakoulutuksen kokonaisuudistusta. LUME voi toimia elokuvakoulun tyyssijana vaikka seuraavat sata vuotta, mutta sen käyttö- ja päivityskustannukset on mitoitettava todellisten tarpeiden mukaan, jotta siitä saadaan sen tarjoama todellinen hyöty koulutuksen käyttöön. 3.3.1 LUME – elokuvakoulun studiot Mediakeskus LUME:n rakentaminen Taideteollisen korkeakoulun yhteyteen oli rohkea ja kauaskantoinen teko, josta suomalainen elokuvakoulutus on kiitollinen OPM:n ja TaiK: n vastuussa olleille päättäjille. Näkemyksellisen päätöksen arkkitehteja olivat ennen muita OPM:n kansliapäällikkö Markku Linna ja ylijohtaja Arvo Jäppinen, sekä TaiK:n rehtori Yrjö Sotamaa ja hallintojohtaja Ilkka Huovio. 27 Elokuvakoulutus sai vasta LUME:n valmistuttua opetuksensa perusinstrumentin, studiot. Kyse ei siis ollut koulutusjärjestelmän uudistuksesta tai ”lahjasta” elokuvakoulutukselle, vaan välttämättömästä perusinvestoinnista, joka tehtiin 40 vuotta elokuvakoulutuksen perustamisen jälkeen. LUME:n valmistuminen mahdollisti koulutuksen sisällön ja rakenteiden uudistamisproses- sin aloittamisen, jota kuitenkaan ei ollut LUME:n resurssisuunnittelussa huomioitu. Uudis- tusprosessi on siltä osin edelleen kesken. Kaikille osapuolille, OPM:lle, TaiK:lle ja ETO / ELO:lle LUME:n rakentaminen ja val- mistuminen oli myös oppimisprosessi, joka vasta tuotti sen perustiedon, jonka avulla nyky- aikaisen elokuvakoulutuksen välttämättömät materiaaliset edellytykset voidaan hahmottaa ja määrittää. LUME-keskuksen funktiota hämärsi osittain se, että siitä haluttiin muodostaa kaupalli- nen ”brändi” ja se alkoi toimia moniroolisena yksikkönä korkeakoulun oman käytön lisäksi mm. erittäin kilpaillun tapahtumamarkkinoinnin alueella. Oikeissa yliopistoissa, ”kovan” tieteen puolella, olisi tuskin mahdollista samalla tavalla laiminlyödä jonkun koulutusalan kehittäminen epäämällä siltä vuosikymmeniksi välttämät- tömät asialliset toimintapuitteet, mutta uuden taiteenalan koulutuksessa tällaisia esimerkke- jä kyllä löytyy – muistakin maista. Tämä puute on LUME:n rakentamisella poistettu. Elokuvataiteen osasto (ETO) käsitti koko prosessin ajan LUME:n rakentamisen siten, että valtiovalta halusi tunnistaa ja tunnustaa elokuvan omaksi koulutusalakseen ja tasaver- taistaa sen muiden taidekoulutusten kanssa. Itsestään selvää oli myös se, että väliaikaisesti järjestetyn koulutuksen vaatimattomilla resursseilla ei kannattanut ottaa käyttöön niin mit- tavaa uutta fasiliteettia. Uudistus oli ulotettava sisällön ja toiminnan kehittämiseen, mutta tämä vaihe jäi osittain toteutumatta. Johtuen elokuvakoulutuksen uudistamistarpeesta ja LUME:n roolin täsmentämisestä osana elokuvakoulutuksen infrastruktuuria OPM tilasi kaksikin selvitystä, OT Timo Eskon selvityksen ”Elokuva- ja lavastustaiteen osaston sekä LUME-keskuksen asema Taideteollisessa korkeakoulussa” (2004) ja hallintojohtaja Riitta Väisänen-Lahden ”Selvitys kolmen taideyli- opiston yhteistyöstä ja elokuvataiteen koulutuksen asemasta” (Opetusministeriön työryhmämuis- tioita ja selvityksiä 2005:1), jotka ovat ottaneet kantaa LUME:n asemaan ja tehtävään ja antaneet tarvittavia osviittoja. LUME-keskuksesta on tehty tarvittavat selvitykset, joiden johtopäätökset ovat riittävän yhdensuuntaisia päätöksenteon pohjaksi. Pääsääntöisesti selvitykset ovat tukeneet sitä käsitystä, että LUME-keskuksen tehtävä on ennakkoluulottomasti uudelleenmääriteltävä osana elokuvakoulutuksen valtakunnallista organisointia. Selvää onkin, että OPM:n erillisellä rahoituksella rakennettu perusopetusfasiliteetti ei ole ollut mikään ratkaisu perimmäiseen ongelmaan, elokuvakoulutuksen jälkeenjääneen yksik- köhinnan korjaamiseen. LUME-keskus oli niin mittava valtion investointi, että sen hyö- dyntäminen maksimaalisella tavalla olisi edellyttänyt seurannaisvaikutusten tunnistamista ja nopeaa reagointia. Kärjistämättä voi todeta että yhä kiihtyvin syklein uudistumista vaativan laitekannan ensimmäisen polven investointi LUME-keskukseen osittain kului hukkaan tai hyödytti enemmän ulkopuolisia kaupallisia toimijoita kuin elokuvakoulutusta juuri siksi, että ei ollut mahdollista korjata elokuvakoulutuksen ja sen tutkimuksen toimintaresurssien kroonista vajetta kaikkein kriittisimmällä hetkellä. 28 3.3.2 LUME:n valtakunnalinen funktio Kun elokuvakoulutus Suomessa pannaan kokonaisremonttiin, on LUME-keskuksen rooli selvitettävä ja sille on laadittava tosiasioihin perustuva uusi toiminnallinen ja rahoitukselli- nen konsepti. Muussa tapauksessa investointi uhkaa mennä kokonaan hukkaan. Maailmalla on edelleen käytössä elokuvastudioita, jotka rakennettiin äänielokuvan kek- simisen aikoihin 1930-luvulla. Esimerkit voivat ennustaa myös LUME:n studioille pitkää ikää. Elokuvakoulutus ei välttämättä muuta osoitetta moneen vuoteen. LUME:n studiot soveltuvat kooltaan ja varustukseltaan erityisen hyvin juuri koulutuskäyttöön ja niiden kapasiteetti riittäisi myös paljon nykyistä monipuolisempaan, monialaisempaan ja monitasoisempaan koulutus- ja tutkimuskäyttöön. Tosielämässä vuori ei voi mennä Muhammedin luo, joten LUME nykyisessä paikassaan on otettava yhdeksi pysyväksi kulmakiveksi suunniteltavassa kokonaisratkaisussa ja sen varaan on rakennettava kokonaisvaltainen koulutusyhteistyö eri toimijoiden välillä. Mikäli Helsingin taideyliopisto toteutuu Virtasen B-mallin mukaisesti ja nykyinen TaiK:n Muotoiluosasto toimii tulevaisuudessa osana uutta ”Innovaatioyliopistoa” mahdolli- sesti esimerkiksi Otaniemessä, LUME-keskuksen sijainti Arabiassa on fakta, jota on vaikea muuttaa. Elokuvan, uuden median, lavastuksen ja joidenkin muiden nykyisen TaiK:n funk- tioiden säilyminen Arabian kampuksella, jossa niiden lisäksi toimii kahden AMK:n (Arcada, Stadia) elokuva- ja mediakoulutus, on perusteltua ja järkevää. LUME-keskuksen kapasiteetti järjestettynä normaalilla elokuva- ja tv-studioiden toimintaperiaatteella riittää pitkälle tulevaisuuteen Arabian kampuksen tarpeisiin. Pyramidi-mallin toteutuminen lisäisi myös LUME-keskuksen valtakunnallista merkitystä koulutusinstrumenttina. Näin ajateltuna LUME-keskuksella olisi kenties erilainen tehtävä kuin mihin se suunnitel- tiin alunperin, mutta tehtävä vastaisi siten paremminkin todellista tarvetta muuttuneissa olosuhteissa. LUME on myös arvioitava valtakunnallisena yksikkönä siten, että uudistetun koulu- tustoiminnan vaatimat henkilö-, laite- ja päivityskustannukset lasketaan realistisesti ja si- sällytetään määriteltävän elokuvan koulutusalan budjettiin. Pyramidi-mallin toteutus ny- kyisilläkin kokonaisresursseilla voisi mahdollisesti toimia ainakin osarahoituksena LUME: n toimintabudjetissa. Pyramidi-mallin toteuttaminen mahdollistaa sellaisen kriittisen mas- san kokoamisen LUME-keskuksen varaan, jota suomalaisen elokuvan kehitys koulutuksen avulla välttämättä vaatii. Vaikka mitään muuta uudistusta ei tehtäisi, LUME-keskuksen uudelleenkonseptointi ja realistinen resursointi on joka tapauksessa välttämätöntä. 29 4 Elokuvakoulutus osana yliopistolaitoksen kehittämistä Pian jo 50-vuotisella kokemuksella voidaan todeta, että Taideteollinen korkeakoulu on akateemiselle elokuvakoulutukselle epäonnistunut sijoituspaikka. Periaatteessa elokuvakoulutus voi olla missä hyvänsä, jos se saa toimia rauhassa omilla eh- doillaan, eikä sitä yritetä homogenisoida sellaisen yksilötaiteilijoiden koulutukseen suunni- tellun taideopetuksen kanssa, jonka kulttuuri on sille täysin vieras. Myös OPM:n teettämät muut selvitykset tukevat tätä käsitystä. Tämän selvityksen tehtävä ei ole ottaa kantaa yleisiin ratkaisuihin, joita OPM tekee yliopistolaitoksen tai esimerkiksi Taideteollisen korkeakoulun osalta. Toimeksiannossa raja- taan tehtävää kuitenkin näin: ”Seurantaselvityksen sisällölliseen ulottuvuuteen vaikuttavat myös tarkastelujakson aikana tehdyt muut taideyliopistoja koskevat selvitykset mm. selvitysmies Timo Eskon, selvityshenkilö Riitta Väisänen-Lahden, professori Turo Virtasen näkemykset ja professori Pentti Raittilan ennakointihankkeen tulokset sekä valtioneuvoston periaatepäätökseen julkisen tutkimusjärjestelmän rakenteellisesta kehittämisestä sisältyvät linjaukset yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen alueellisen yhteistyön vahvistamisesta.” Koska kaikki toimeksiannossa mainitut selvitykset kuitenkin puuttuvat elokuvaopetuksen tai sen puitteiden analysointiin ja tekevät myös radikaalejakin uudistusehdotuksia tilanteen korjaamiseksi, on asiallista ottaa kantaa mahdollisuuksiin ja vaihtoehtoihin. 4.1 Yliopistollisen elokuvakoulutuksen sijoittaminen oikein Elokuvakoulutusta on annettava sen kaikilla tasoilla ”elokuvan ehdoilla”, mikä tarkoittaa koulutettavan työvoiman laadullisen ja määrällisen vaatimustason tunnistamista ja tunnus- tamista, ja koulutuksen volyymilla ja laadulla todellisuuteen reagoimista. Tämä voi tapahtua vain jos elokuvakoulutukselle luodaan elokuvan tuotantotodellisuudesta johdettu, riittävä autonomia ja oma identiteetti. 30 Elokuvakoulutus on muiden taiteiden tavoin määritettävä omaksi koulutusalakseen. Yliopistollisen elokuvakoulutuksen voi hallinnollisesti sijoittaa siten, kuin OPM suoma- laisen yliopistolaitoksen uudistuksesta tarkoituksenmukaisimmin harkitsee. Olennaista on vahvistaa sen identiteettiä määrittämällä yliopistollinen ja ammattikorkeakoulujen eloku- va- ja mediakoulutus omaksi koulutusalakseen ja antamalla sille mahdollisuus työnjaon ja modernin verkottumisen keinoin yhdessä luoda valtakunnallinen koulutuskokonaisuus, esi- merkiksi Pyramidi-mallin mukaisesti. 4.1.1 Elokuvakoulu Taideteollisessa korkeakoulussa On vain suhdanteiden, suhteiden ja sattumien seurausta että elokuvakoulutus tuli osaksi Taideteollista oppilaitosta ja että se vielä 48 toimintavuoden jälkeen on osa Taideteollisen korkeakoulun taiteellis-akateemista yhteisöä. Taideteollinen korkeakoulu on osoittautunut elokuvakoulutukselle vääräksi toimintaympäristöksi. Kansainvälisesti elokuvakoulutusta annetaan itsenäisissä elokuva-akatemioissa, teatteri- ja elokuvakoulujen yhdistelmissä ja monialaisissa yliopistoissa, joissa elokuva on artikuloitu ”collegeksi” tai ”schooliksi”. TaiK:n kaltainen kokonaisuus, joka jakautuu vahvaan muotoi- luun ja heikkoon elokuvaan, on poikkeuksellinen. Reviiriristiriidat resursseista ovat säteilleet toimintaan ja kulttuureihin TaiK:n molemmissa leireissä. Selvää myös on, että LUME-keskuksen valmistumisen jälkeen elokuvakoulutuksen, LUME:n palvelutoiminnan ym. vaatimien odottamattomien lisäresurssien hankkiminen ja kohdentaminen ovat vaikeuttaneet myös TaiK:n omaksuman ydintehtävän hoitamista. Eskon ja Väisänen-Lahden selvitykset antavat hyvän konkreettisen osviitan elokuvakou- lutuksen uudelleenjärjestämiselle. Uudistukseen on syytä ryhtyä pikaisesti ja sille mikä tällä hetkellä on Elokuvataiteen ja lavastustaiteen osasto (ELO) Taideteollisessa korkeakoulussa, on artikuloitava oma identiteetti ja asianmukainen toimintaympäristö, ja laadittava sille selvä, valtakunnallinen funktio suhteessa elokuvakoulutukseen, jota annetaan ammattikor- keakouluissa. Toiminnallisesti ELO:lla on jo sen nykyisellä opetus- ja tutkimusrakenteella sekä resurssitasolla erinomaiset edellytykset ottaa vastuulleen Pyramidi-mallissa yliopistolle varattu tehtävä, ja se pystyy toimimaan koulutuksen ja tutkimuksen alueilla valtakunnallisessa roolissa, edellyttäen että sille annetaan kokonaisvaltaisempi vastuu kuin vähemmistöasemassa olevalla osastolla moniosastoisessa muotoiluyliopistossa voi olla. 4.1.2 Elokuvakoulu taiteiden yliopistossa Paradoksaaliselta kuulostaa, että elokuvakoulutus voisi saada itsenäisemmän aseman osana vielä suurempaa ja monialaisempaa taideyliopistoa, kuin nykyinen TaiK on. Ajatus perus- tuu sille olettamukselle, että valveutuneessa konseptissa jokainen taideyliopiston koulutus- ala saisi tasavertaisen statuksen, operatiivisen itsemääräämisoikeuden ja omasta taiteenalasta johdetun toimintamallin, yhteisen keskushallinnon palvellessa kokonaisuutta. Turo Virtasen kaavailema malli perustuu tällaiseen ajattelutapaan ja vaikuttaa jo lähtö- kohtaisesti nykyistä toimivammalta. Jos akateeminen elokuvakoulutus saa sen omasta ammattisubstanssista johdetun itsenäi- sen aseman, Pyramidi-mallin mukainen, verkottunut valtakunnallinen elokuvakoulutusko- konaisuus on toteutettavissa myös osana taiteiden yliopistoa. 31 Joitakin vuosia sitten ETO:lla tutkittiin rehtori Sotamaan luvalla hanketta, joka olisi tarkoittanut TaiK:n jakamista muotoiluakatemiaksi ja elokuva-akatemiaksi, jotka olisivat toimineet Taideteollisessa yliopistossa saman keskushallinnon alaisina. Tällaisesta järjestelys- tä on muualla hyviä kokemuksia, joihin perehdyttiin. TaiK:ssa toteutettiin sen sijaan osasto- uudistus, jossa 11 osastosta muodostettiin 5 osastoa. Näin syntyi nykyinen Elokuvataiteen ja lavastustaiteen osasto (ELO), joka on sikäli keinotekoinen koulutusyksikkö, että teatteriin (ja siten ajatuksellisesti myös teatterikou- lutukseen) kuuluva näyttämölavastus on sijoitettu nyt sellaiseen koulutusyksikköön, joka pääsuuntaukseltaan on puhdas elokuvakoulu. Kaksoisakatemiamallia suunniteltaessa kävi selväksi, että omaksi identiteetikseen arti- kuloitu elokuvakoulutus voitaisiin sijoittaa melkein mihin tahansa akateemiseen kokonai- suuteen, osastoksi, akatemiaksi tai ”fakulteetiksi” samaan tapaan kuin teologia ja geologia voivat toimia samassa yliopistossa, vaikka niillä on tuskin muuta yhteistä kuin muodollinen tutkintorakenne ja akateemiset arvomerkit. Tämän selvityksen johtopäätökset ja toimintaehdotukset on laadittu siten, että muodollinen hallintoyhteys yliopistoon voidaan järjestää parhaaksi katsotulla tavalla osana yliopistolaitoksen uudelleenjärjestelyä, jos vain pidetään huoli siitä, että elokuvakoulutus voidaan sisällöllisesti, hallinnollisesti ja tutkinnollisesti järjestää sen oman koulutus- ja tutkimusalan tarpeiden ja periaatteiden mukaisesti. Elokuvakoulutuksella on poikkitaiteelliset yhteydet teatteriin ja tanssiin, musiikkiin, uuteen mediaan ja moniin sellaisiin taiteisiin ja oppiaineisiin, jotka toimivat Teatterikorkeakou- lussa, Kuvataideakatemiassa tai Sibelius-Akatemiassa, sekä samojen alojen ammattikorkea- kouluissa. Voi hyvin ajatella että taidealojen omilla identiteeteillä toimivat yksiköt taiteiden yliopistossa voisivat kehittää taiteellista ja opetuksellista yhteistyötään tasavertaisuuden pe- riaatteella, vaikka yliopisto väistämättä tuleekin toimimaan ainakin Arabian ja Sörnäisten kampuksella. Elokuvakoulutuksen sijoittaminen osaksi uudenlaista kokonaisuutta, Helsingin taideyli- opistoa kuten Turo Virtanen ehdottaa, loisi edellytykset jopa tiiviimmälle yhteistyölle niiden naapuritaiteiden kanssa, jotka ovat elokuvalle läheisimpiä. Avainsanoja ovat elokuvan tasavertaisuus muiden taidekoulutusten kanssa ja oma identiteetti, muuten ei Helsingin taideyliopistoa yleensäkään kannata toteuttaa, koska ilman niitä vanhat ongelmat vain siirtyvät uuteen taloon. Uudistuksen toteuttamiseksi olen hahmotellut yliopistollisesta elokuvakoulutuksesta ja ammattikorkeakoulujen elokuvakoulutuksesta valtakunnallisen elokuvakoulutusprojektin, joka pyrkii ottamaan huomioon edellä esitetyt aspektit ja käyttämään hyväkseen myös sellai- sia elementtejä jotka tulevat suoraan ja vain elokuva- ja tv-alalta ja saattavat siten olla uusia tai poikkeuksellisia korkeakoulukentässä. 32 5 Valtakunnallinen elokuvakoulutusprojekti Suomalainen elokuva on pieni osakulttuuri pienessä maassa. Maalla on kuitenkin oma kieli ja oma kulttuuri – siksi elokuvakoulutuksen kaltaiset pienet asiat ovat erityisen tärkeitä hoitaa hyvin. Elokuvakoulutuksesta kannatta muotoilla kansallinen, kokonaisvaltainen projekti, joka ulottuu elokuvaharrastajista ja koululaitoksesta ammattikorkeakouluun ja yliopistoon ja tuottaa entistä laadukkaampia ja kilpailukykyisempiä elokuvia ja tv-ohjelmia, koska niiden tekijät ovat saaneet yhtä hyvän koulutuksen kuin kollegansa muissa Euroopan maissa. 5.1 Perusteesi – uudistus toteutetaan nykyisin resurssein Elokuvakoulutuksesta Suomessa muodostetaan kansallinen kehityshanke, joka kattaa kou- lutuksen valtakunnallisen rakenteen, opetussisällöt, resurssit ja sekä alueellisen että kulttuu- rillisen vaikuttavuuden. Hankkeen toteuttamisella taataan suomalaisen elokuvan taiteellisesti ja teknisesti korkea taso ja varmistetaan koulutettujen elokuvantekijöiden kansainvälinen kilpailukyky. Eloku- van ammateille rinnakkaisten televisioammattien koulutus sisällytetään hankkeeseen. Uudistus pyritään toteuttamaan yhteiskunnan elokuvakoulutukselle jo osoittamilla resursseilla. 5.1.1 Alueelliset näkökannat on huomioitava Ammattikorkeakoulujärjestelmää rakennettaessa on tehty laajamittaisia laiteinvestointe- ja myös elokuva- ja tv-koulutuksen ”infraan”. Tilat ovat pääosin kertainvestointeja, mutta laitekanta vaatii uusimista alati kiihtyvällä syklillä, mikäli laitteistoja aiotaan edes osittain käyttää myös ammattimaisen tuotantoon. Toisaalta on runsaasti kansainvälisiä esimerkkejä, joiden mukaan elokuvakoulutuksessa voidaan käyttää vanhentuvaakin laitekantaa, koska koulutuksen todellinen painopiste on sisällön tekemisen koulutuksessa, ei niinkään teknisesti 100% laadun tuottamisesta. 33 Edellinen on paradoksi, joka selittyy näin: tarinan kertojia (käsikirjoittaja, ohjaaja) voi- daan kouluttaa ilman viimeistä mallia olevilla laitteillakin, mutta mikäli koulutusjärjestel- män on pystyttävä takaamaan myös teknisen huippulaadun hallinta, on kuvaajia, äänittäjiä ja leikkaajia ym. teknisempien ammattien harjoittajia voitava kouluttaa sellaisen laitekan- nan käyttäjiksi, joita ammattituotannot käyttävät. Eurooppalaisten elokuvakoulujen perinnettä käsittelevässä seminaarissa (Our Heritage / GEECT, Bratislava 5/2006) Norjan kansallisen elokuvakoulun johtaja Malte Wadman sa- noikin: ”Jatkuvasti uusiutuva laitekanta uhkaa kaikkea muuta paitsi sisällön tuottamista.” Useissa elokuvakouluissa paradoksi onkin ratkaistu siten, että oma kalusto ei ole ”state of the art” -tasoista (viimeistä laitesukupolvea), mutta lopputyötuotantoihin vuokrataan ”rental house” -kalusto (kaupallinen laitevuokraamo) opiskeliojoidenkin käyttöön. Näin opi- taan myös oikeissa tuotannoissa vallitsevia käytäntöjä. Mikäli AMK-elokuvakoulujen verkkoa tarkastellaan Pyramidi-mallin mukaisesti ja ke- hitetään valtakunnalliseksi BA-elokuvakoulujen verkoksi, erikoistumisen avulla ja alueellis- ten tarpeiden huomioimisella voidaan saada merkittäviä säästöjä tulevaisuuden päivityksiä ym. suunniteltaessa. Elokuvakoulutukseen jo tehdyt investoinnit (LUME, ammattikorkea- koulujen studiot ja laitteet ym.) on todettava faktana, lähtötilanteena, jonka varaan uudistus rakennetaan sen ensi vaiheessa. Seuraavan sukupolven laiteinvestoinneista on syytä joka tapauksessa tehdä valtakunnalliset päätökset. Akateemisesti voisi tietenkin keskustella (viisastella) joidenkin tehtyjen investointien mie- lekkyydestä, mutta sellainen keskustelu tai syyllisten etsiminen ei tuo rahoja takaisin. Onkin pyrittävä hyödyntämään maksimaalisella tavalla jo suoritetut investoinnit. Käy- tännössä tämä tarkoittaa sitä, että on epärealistista lyhyellä tähtäyksellä edes ehdottaa kou- lutuspaikkakuntien tai -yksiköiden harventamista elokuvakoulutuksen tehokkuuden tai ta- loudellisuuden parantamiseksi. Studioita ei kannata jättää tyhjiksi eikä kameroita kylmiksi säästämiseen vedoten. Sen sijaan pitää rohkaista projektin osapuolia arvioimaan oma ydin- funktionsa osana uudistusta. 5.1.2 Suomen elokuvakoulut -konsortio on tehnyt arvokkaan perustyön Suomen elokuvakoulut -konsortion työ on tuottanut yksimielisen käsityksen siitä, että suu- rin ja kärjistyvä ongelma on ylipaisutettu aloitus- ja opiskelijapaikkojen määrä, joka koskee kaikentasoista elokuva- ja tv-koulutusta, sekä sen reunamille syntyneitä, monilla eri nimik- keillä toimivia koulutusaloja, joiden opiskelijat usein kuitenkin kokevat olevansa ”elokuva- opiskelijoita”. Suurelle joukolle lahjakkaita nuoria ihmisiä annetaan tahattomastikin suuri lupaus, jota on mahdoton pitää. Tilanne on lähivuosina käymässä kestämättömäksi. Monistakin syistä, joihin myös Pentti Raittila ansiokkaassa raportissaan viittaa, koulutuksen alueellinen haja- naisuus kuitenkin on sekä välttämättömyys, että resurssien tuhlaamista hajottamalla niitä. Erikseen on arvioitava miten hajalleen sijoitettua laitekantaa kannattaa uusia ja päi- vittää, mutta elokuvakoulutukseen ja alueelliseen toimintaan soveltuvaa laitteistoa näyttää valtakunnassa olevan riittävästi ja se on alueellisesti tasapuolisesti sijoitettu. 34 Jotta jo tehdyistä sijoituksista saataisiin maksimaalinen hyöty, koko elokuvakoulutuksen kenttä on voitava arvioida yhtenä kokonaisuutena ja sen puitteissa on toteutettava alan omista koulutussisällöistä johdettu uudistus ja työnjako. Yhteiskunnan yleinen verkottumisen lisääntyminen luo yhä paranevat mahdollisuudet elokuvan koulutusalan tehokkaaksi järjestämiseksi valtakunnallisena kokonaisuutena, sen maantieteellisestä hajaannuksesta huolimatta. Ammattikorkeakouluille on uudistusta suunniteltaessa laadittava nykyistä selvempi itsenäi- sen alueellisen toimijan rooli. Tämän roolin ohjaaminen tiukan keskusjohtoisesti ei ole jär- kevä vaihtoehto, vaan kukin AMK on velvollinen itse arvioimaan omat alueelliset vahvuu- teensa, toiminnalliset painopisteensä, erikoistumisensa ja yhteistyömahdollisuutensa osana uudistusta. Suomen elokuvakoulut -konsortion työ on osoittanut, että koulutusalalla on tarpeelli- nen vastuuntunto ja yhteistyökyky toteuttaa kokonaisvaltainenkin uudistus ilman raskasta valvontaa ja hallintoa. Raittilan ja Virtasen raporttien perusteella voi todeta, että duaalimalli mahdollistaa mo- net, räätälöidytkin ratkaisut, joita voidaan tehdä myös aluepoliittisin perustein. Sallimalla koulutusyksiköille omat räätälöidyt profiilit mutta samalla huolehtimalla niiden opetuksen laadun standardisoinnista tutkintojen ja jatko-opiskelun suhteen, pienellä erikoiskoulutusalalla voidaan toteuttaa kokonaisuudistus, joka johtaa maantieteellisesti hajautetun mutta toiminnallisesti valtakunnallisen elokuvakoulun syntymiseen. 5.1.3 Elokuvakoulu – elokuvakoulujen verkko Elokuva- ja tv-alan tavoitelluimmat työpaikat ovat keskittyneet pääkaupunkiseudulle eikä tämä tosiasia muutu tulevaisuudessakaan. Kokonaisuudistus kuitenkin antaa koko valtakun- nassa elokuvallisesti lahjakkaille nuorille mahdollisuuden kunnolliseen peruskoulutukseen alueellisessa koulutusympäristössä ja sen jälkeen mahdollisuuden myös työllistyä elokuvan ja television BA-tason ammatteihin alueellisesti, tai edetä yliopistollisen elokuvakoulutuk- sen kautta ensirivin taiteilijaksi ja maisteriksi tai tohtoriksi. Suomen elokuvakoulu on ymmärrettävä nykyisten elokuvakoulujen valtakunnallisena verkkona, joka antaa nuorelle lahjakkaalle ihmiselle, hänen kotipaikastaan riippumatta, mahdollisuuden astella tielle tähtiin. Uudistuksen ripeä toteuttaminen on tärkeää. Taidekoulutuksen rajalliset valtakunnalliset resurssit on voitava käyttää tehokkaimmalla mahdollisella tavalla, jota nykyinen olemassa- oleva koulutusrakenne ei edusta. Nykyiset rakenteet ja reviirit, hallinnolliset, alueelliset tai akateemiset, eivät saa olla uu- distuksen esteenä. Uudistus on toteuttava ennen kuin tilanne kriisiytyy työllisyyspoliittisek- si ongelmaksi tai ylivoimaiseksi ongelmaksi hoitaa laitekannan ym. päivitykset asianmukai- sella tavalla. 35 5.1.4 Työnjako ja yhteistyö ammattikorkeakouluissa Toteuttamalla elokuva- ja tv-koulutusta antavien ammattikorkeakoulujen ja yliopiston välil- lä BA/MA -työnjako, maantieteellisesti hajautettuja resursseja voidaan käyttää hyväksi sekä valtakunnallisen opetuksen järjestämiseen että alueellisen ja paikallisen tuotantotoiminnan ja elinkeinoelämän tukemiseen. Koska ”Suomen elokuvakoulu” on täysin uusi kokonaisvaltainen konsepti, on syytä tut- kia kaikki mahdollisuudet yhteistyöhön AMK:iden ja alueellisen tai paikallisen yliopiston kesken. Opetuksen, tutkintojen ym. suunnittelussa yliopiston taitotieto on soveltuvin osin voitava käyttää AMK:n hyväksi. Mikäli AMK:lla on oma jatkotutkinto-ohjelma, sen to- teuttaminen yhdessä yliopiston kanssa voisi säästää resursseja. Yhteistyölle voidaan luoda yleinen malli, mutta sen käytännön toteuttaminen tulee antaa niiden vastuulle jotka sen toteuttavat, siis kullekin AMK:lle. Yhteistyö voi parhaimmillaan muodostua kaksisuuntaiseksi ja molempia osapuolia hyö- dyttäväksi. Median, elokuvan ja television, muuttuminen enenevästi osaksi meidän jokaisen jokaista päivää lisää tietenkin myös median käyttömahdollisuuksia kaikenlaisessa opetukses- sa, esimerkiksi yliopisto-opetuksen presentaatioissa ym. Yhteistyötä koordinoimalla ammattikorkeakoulujen henkilökunta, studiot ja laitteet voisivat myös toimia merkittävänä lisäarvona paikalliselle yliopistolle, samaan tapaan kuin Helsingin yliopistossa on kauan toiminut kuvalaitos, nykyisin yliopiston AV-yksikkö. Yli- opisto voisi osoittaa toimintaan resursseja joilla laiteinvestointien käyttöastetta voitaisiin ehkä merkittävästikin yhteiskäytöllä parantaa. Tällaisen ”palvelumallin” mahdollinen sisällyttäminen osaksi AMK:den toimintakent- tää voisi koulutusyhteistyön lisäksi vahvistaa niiden toimintaa ja kulttuurista merkitystä paikallisesti ja alueellisesti, ja luoda myös sellaisia pysyviä työpaikkoja, jotka vastaavat Pentti Raittilan raportin haasteeseen monialaisesta osaamisesta. Ammattikorkeakoulujen erikoistuessa ja profiloidessa omaa rooliaan, on paikallisten olosuhteiden ja elinkeinorakenteen merkitystä suunnittelussa korostettava. 5.1.5 Kulttuuriset olosuhteet Valtakunnallisena kokonaisuutena järjestetyn elokuvaopetuksen on vaikea tukeutua olemas- sa oleviin kulttuurirakenteisiin. Helsingin ulkopuolella alueellista tuotantoa on todellisuu- dessa varsin rajallisesti. Jopa Yleisradio karsii voimakkaasti alueellista televisiotoimintaansa, vaikka on vastikään tehnyt sen rakentamiseen mittavia investointeja joiden elinkaari voisi jatkua vielä vuosia. Joillakin paikkakunnilla yliopiston, elokuvafestivaalin, paikallisen elokuvakeskuksen tms. vaikutus tukee kulttuurisesti myös elokuvakoulutusta. Kun elokuvakoulutukselle aletaan laatia yhtenäistä valtakunnallista koulutusrakennetta tai -mallia, on syytä perusteellisesti tutkia, miten muut alat toimivat. Perinteisesti meillä on esimerkiksi urheilun ja musiikin alueilla varsin kattava ja hyvin toimiva vapaaehtoisjärjestelmä ja koulutusta tukeva organisaatio, joka toimii suurin osin ko- konaan vailla valtion rahoitusta, mutta tuottaa silti merkittävästi kansallista osaamispääomaa. Lähinnä vanhempien uhrauksien avulla mm. junioriurheilu tuottaa jatkuvasti sellaisia lahjakkuusreservejä, joista ennen muuta joukkueurheilun kansallinen ja kansainvälinen huipputaso ammentaa osaajiaan. 36 Musiikkielämä puolestaan – eräänlaisena ”kansallisena” taiteenalana – (kiitos Sibeliuk- sen!) – on järjestetty tavalla, jota kannattaa vaikka kopioida: jo aivan pieninä musikaaliset (usein myös epämusikaaliset) lapset raahataan musiikkileikkikouluihin, joista taiteen ikui- sen darwinismin tuloksena musikaalisesti lahjakkaimmat suodattuvat konservatorioiden ja musiikkilukioiden kautta Sibelius Akatemiaan ja sitä tietä vaikka La Scalan tai Metropoli- tanin parnassoille. Mikään ei estä elokuvaa kopioimasta näitä malleja, soveltuvin osin. Elokuva vaatii tek- niikkaa, mutta sen alkuaineiden voi sanoa olevan varsin yleistä leikkikoulutoimintaa ja pe- ruskoulunkoulun taideaineiden opetusta: piirtämistä, kertomista, laulamista, liikkumista, näyttelemistä. Näyttämötaiteen, kuvataiteen ja musiikin mallien mukaisesti Suomeen kannattaa uudistuksen kokonaisvaltaiseksi toteuttamiseksi kehittää hyvin organisoitu ja elokuvaopetuksen AMK-verkon kanssa korreloitu elokuvataidelukioiden verkko. Elokuvataidelukion elokuvakerho tai videotyöpaja toimii käytännössä valmennusportaana paikallisen AMK:n opiskelijoiksi pyrkiville. Malli toimii erinomaisesti muiden taiteiden alueella, joten se on suoraan sovellettavissa elokuvaan eikä vaadi keneltäkään mittavia inves- tointeja. Ajatus voidaan toteuttaa miltei pelkällä paikallisen yhteistyön lisäämisellä. Opetusministeriön on syytä vihdoinkin tiedostaa ja tunnustaa, että myös kulttuuritoiminnan, jota OPM harjoittaa Elokuvataidetoimikunnan ja Suomen Elokuvasäätiön pyrkimyksiä ja myös suoranaisesti elokuvan tuotanto- ja liiketoimintaa subventoimalla, on syytä kantaa oma osansa kansallisen elokuvakoulutuksen vastuusta. Varsinkin kun se voidaan toteuttaa tavalla, jossa kulttuurille osoitettuihin resursseihin ei kajota. 5.1.6 LUME-keskus koulutuksen tukiyksiköksi Mediakeskus LUME rakennettiin tarpeeseen: elokuvakoulutuksella ei ollut tarvittavia pe- rustiloja ja -laitteita, vaikka koulutus oli jo 40-vuotias. LUME-keskuksen rakentamisaikaiset budjettivaikeudet (Esko, Väisänen-Lahti) johtivat tilanteeseen, jossa LUME:n varustelu ei edes toteutunut laadittujen suunnitelmien mukaisesti. Helsinkiin valmistuvat uudet tapahtumapaikat vähentävät LUME:n attraktiivisuutta ta- pahtumamarkkinoinnissa. LUME on kohtuuttoman kallis ylläpidettävä pienen yliopiston omalla vastuulla ja sen kaupallinen toiminta koulutustoiminnan rinnalla aiheuttaa jatkuvaa epäselvyyttä ja hukkakäyntiä. Elokuvakoulutukselle on myös aiheutunut selviä lisäkustan- nuksia LUME:n kaupallisesta toiminnasta, vaikka korkeakoulun tasolla voidaan osoittaa LUME:n kaupallisesta käytöstä tuottoja. OPM:n on syytä tunnustaa, että LUME-keskukseen tehty arvokas investointi uhkaa mennä hukkaan, ellei sen konseptia laadita uudelleen. LUME-keskuksen toiminnalle on laadittava elokuvakoulutuksen valtakunnallisen tukiyksi- kön malli. LUME:n tehtävänä on oltava mahdollistaa pääkaupunkiseudun kaikkien koulu- tusyksiköiden mahdollisimman tehokas ja korkealuokkainen elokuvakoulutus, sekä toimia elokuvan MA-opetuksen, sekä jatkokoulutuksen ja tutkimuksen tyyssijana. LUME-keskuksen roolia itsenäisenä tutkimus- ja kehitysyksikkönä ei pidä vahvistaa, koska perimmältään kyse on vain studiokompleksista, koulutuskoneesta, joka tulee mahdol- 37 listaa todellisten elokuvakoulutus- ja tutkimusyksiköiden taiteellinen ja tutkimuksellinen työskentely. LUME:n mahdollista ylikapasiteettia voidaan tietenkin edelleen myydä, jos niin pää- tetään, mutta koulutustoimintaa ei pidä tulevaisuudessa alistaa kaupalliselle. Uuden mal- lin mukaisesti järjestetyn elokuvakoulutuksen voi ennakoida ottavan pikaisesti käyttöön LUME:n täyden kapasiteetin, ja tuottavan LUME:ssa myös uusia työpaikkoja ja harjoitte- lupaikkoja opiskelijoille. Määrittelemällä LUME-keskukselle sellainen tehtävä ja rooli, joka sillä voi Arabian kampuksella yliopiston ja usean ammattikorkeakoulun leikkauspisteessä valtakunnallisesti olla, luodaan elokuvakoulutuksen tukipalvelu jossa toteutuu ”kriittinen massa” – joka auttaa tuottamaan elokuva-alalle huippujen huiput, joka toimii pitkälle tulevaisuuteen kansallisena ja kansainvälisenä elokuvakoulutuksen keskuksena Suomessa. 5.2 Erityisestä yleiseksi Kuten olen toistuvasti korostanut, elokuva- ja tv-koulutus on vihdoinkin määriteltävä omak- si koulutusalakseen, järjestettävä sen omilla ehdoilla, niistä tarpeista lähtien joita elokuvan ja television ammattiala edellyttää – näinhän muidenkin taidealojen koulutus on järjestetty. Elokuvakoulutusta, pientä erityisalaa, voisi mahdollisesti käyttää hyväksi suunnittelussa yleisemminkin – ei niinkään sisällöllisesti vaan rakenteellisesti ja hallinnollisesti. Kun koulutus toteutetaan pyramidimallin mukaisesti siten, että AMK:t vastaavat BA- koulutuksesta hajautetulla, erikoistumiseen perustuvalla mallilla ja MA-koulutus keskite- tään yliopistoyksikköön, on myös erityisen tarkasti huolehdittava järjestelmän laadunvar- mistuksesta. Suomi voisi olla aloitteentekijä elokuvakoulujen kansainvälisen järjestön CILECT:n eurooppalaisen alajärjestön GEECT:n puitteissa ja myös ehdottaa kehitettäväksi yleiseu- rooppalainen elokuvakoulutuksen arviointijärjestelmä, jolla laadun kehittymistä voisi var- mistaa. 5.2.1 Tarjolla edustava pilottihanke Elokuvakoulussa jo ykköskurssin harjoitustyövaiheessa samaa taideteosta työstää 6–9 tai- teilijaa, joiden jokaisen yksilösuorituksesta elokuvan kokonaisuus muodostuu. Elokuva on huomattavasti monialaisempi ja sosiaaliselta dynamiikaltaan monipuolisempi taidelaji kuin esimerkiksi teatteri. Elokuvassa on hallittava sekä kalusto (kuvaaminen, äänittäminen, leikkaaminen) että se mitä kuvataan (käsikirjoittaminen, näyttelijöiden ohjaaminen ym.). Lisäksi elokuvassa on kyse erittäin monimutkaisesta tuotantokoneistosta ja -prosessista. Käsikirjoittajan työ yksinäisessä kammiossaan, ohjaajan intensiivinen henkilöohjaus ka- meran edessä (ja kameran takana!), erittäin edistyksellinen ja kiihtyvällä syklillä uusiutuva kuvan ja äänen tuotantotekniikka, monikerroksinen kuvan ja äänen jälkikäsittely jossa edel- leenkin kohtaavat digitaalinen kuvankäsittely ja elokuvalaboratorion ”wet process”– ja lopul- ta erittäin raaka ja kaupallinen markkinointi, myynti ja yleisön kohtaaminen – tämä kaikki tapahtuu jo elokuvakoulussa ja niin pitääkin, muuten ei koulutusta kannata antaa. Elokuva ja elokuvakoulutus sisältävät siis myös erittäin merkittävän kaupallis-taloudel- lisen ulottuvuuden jo koulutuksessa. Tämä leimaa elokuvakoulutusta aivan eri tavalla, kuin mitään muuta taidekoulutusta. 38 Pieneen maahan ja suppealle kielialueelle mahtuu vain rajallinen määrä elokuvanteki- jöitä. Taiteellinen kilpailu tuottaa usein hyviä tuloksia ja taidealoilla ”hukkaprosentti” on aina korkea, mutta koulutusalan koko on arvioitava nykyistä realistisemmin suhteutettuna elokuva- ja tv-alan todellisiin tuotanto- ja kehitysnäkymiin (Raittila). Elokuvakoulutus on yhdistelmä monien koulutusalojen sisältöjä ja kuitenkin se on volyymiltaan erittäin rajattu. Siten sitä voisi helposti käyttää korkeakoulutuksen uudelleenajattelun työkaluna myös muita aloja varten. Korkeakoulutasoinen elokuva- ja tv-koulutus voisi sopia pilottihankkeeksi, jonka avulla voidaan tutkia mahdollisuuksia järjestää koulutus rajatun koulutusalan omilla ehdoilla, verkottuneena kansallisena ja valtakunnallisena hankkeena. Koska elokuvan tekeminen (ja koulutus) on jo sinällään monialaista, elokuva poikkeaa rat- kaisevasti melkein kaikesta muusta korkeakoulutuksesta ja melko paljon myös muusta tai- dekoulutuksesta. Tämän vuoksi ei sen sisällön järjestämisellä olisi ehkä yleisempää arvoa, vaan tavalla miten koulutusalan identiteetti, koulutus- ja tutkimusrakenne, valtakunnal- linen ja alueellinen tasavertaisuus ja työnjako, sekä järjestelmän hallinnointi ja laadunvar- mistus voidaan hoitaa verkottuneena koulutusyhteisönä, johon osallistuu monta AMK:ta ja yliopisto. 39 6 Toimenpiteet ”Suomen elokuvakoulun” toteuttamiseksi Ehdottomasti tärkeintä on tunnustaa elokuva omaksi koulutusalakseen muiden taiteiden tavoin ja johtaa tarvittavat toimenpiteet koulutusalan omista tarpeista ja kulttuurista käsin. 6.1 Tiivistelmä toimenpiteistä Elokuvakoulutuksen ammattikorkeakouluverkko voidaan toistaiseksi säilyttää sellaisena kuin se nyt on, mikäli se mukautetaan todellisen koulutustarpeen vaatimuksiin ja sen toi- mintaa kehitetään valtakunnallisen kokonaisvaltaisen mallin tarpeiden mukaiseksi. Tämä edellyttää valistuneen työnjaon ja erikoistumisen toteuttamista ammattikorkea- koulujen elokuva- ja tv-opetusten välillä ja niiden suhteessa yliopistolliseen elokuvakoulu- tukseen. Kehitystä haittaava väärä kilpailu AMK-elokuvakoulujen ja yliopistoelokuvakou- lun välillä on purettava ja toiminnan on perustuttava työnjakoon ja yhteistyöhön. Uudistus on toteutettava valtakunnallisena ja kokonaisvaltaisena. Maantieteellisesti hajanaiselle ja sisällöllisesti moninaiselle Suomen elokuvakoululle on luotava vahva kansallisen koulutusalan identiteetti, jonka tunnustavat myös korkeakoulu- ja kulttuuriyhteisö. Uudistukseen kannattaa kytkeä vahva kulttuuriulottuvuus, joka jo nykyään toimii yksilöi- den ja opettajien tasolla, mutta jonka lisäarvoa ei ole organisoitu osaksi koulutuksen sisällöl- listä ja taloudellista järjestämistä. OPM jakaa kulttuuribudjetistaan kotimaiselle elokuva- ja tv-tuotannolle niin mittavan vuosittaisen subvention, että on voitava vaatia myös sen hyödyntämistä koulutusjärjestel- män kehittämisessä, mikäli tavoitteet yhdistämällä saavutetaan kriittistä massaa nykyistä enemmän, eikä koulutus kajoa kulttuuriresursseihin. Uudistussuunnitelma ottaa myös huomioon ja toimii hyvin niiden linjausten mukaises- ti, joita OPM:n kulttuurisihteeri Leena Laaksosen johtama työryhmä on esittänyt muistios- saan ”Alueellisen audiovisuaalisen toiminnan kehittäminen” (Opetusministeriön työryhmämuis- tioita ja selvityksiä 2005:42). 40 Suunnitelma perustuu sille, että valtakunnallisesti kootaan kaikki elokuvaan ja televisioon liittyvät jo olemassa olevat henkiset ja materiaaliset resurssit kriittiseksi massaksi, jonka varaan koulutuskokonaisuus voidaan asettaa. 6.1.1 Elokuvataidelukioiden verkko Elokuva- ja tv-ala on ”seksikäs”, mittaustenkin mukaan monet nuoret haaveilevat alan am- mateista – tai ainakin sen julkisuudesta. Vaikka tällainen ”media hype” sisältää koko joukon epäterveitäkin piirteitä, kyse on pitkästä trendistä jolle yhteiskunnan digitalisoituminen, mobiilipalvelujen parantuminen ja monipuolistuminen ja monet muut elokuvaa ja tele- visiota lähellä olevat sekä tekniset että sisällölliset yleiset kehityskulut antavat lisävoimaa tulevaisuudessakin. Tätä ”ilmaista lisäarvoa” ei kannata väheksyä, olla käyttämättä sitä hyväksi. Nuorten innostuksen kanavoimiseksi osaksi elokuvakoulutusta – musiikista tutun kon- servatoriomallin mukaisesti – perustetaan tai mukautetaan ammattikorkeakoulupaikkakun- nille elokuvataidelukiot, jotka huolehtivat aluskasvillisuuden kouluttamisesta AMK:ille ja generoivat elokuvakerhojen, videotyöpajojen, elokuvafestivaalien ym. avulla elokuvan te- kemisen kulttuurin kehittymistä myös valtakunnallisten elokuva- ja tv-keskittymien ulko- puolella. Paikallisen AMK:n on järjestettävä toimintansa siten, että yhteiskunnan maksamat tila- ja laiteinvestoinnit voidaan soveltuvin osin hyödyntää elokuvataidelukioita tukemalla. AMK voi yhteistyöllä tukea paikkakuntansa taideaineiden, lähinnä tietenkin kuvaamataidon (kuvaus), musiikin (ääni, leikkaus) ja äidinkielen (käsikirjoitus) opetusta. Mikäli kouluissa on näytelmäkerhoja tms., ne tekevät yhteistyöstä entistä hedelmällisempää (näytteleminen, ohjaus). Elokuvataidelukio voi tarjota myös työ- ja harjoittelupaikkoja AMK-yhteisölle. 6.1.2 Ammattikorkeakoulu – BA-elokuvakoulu Ammattikorkeakoulujen elokuvakouluista muodostetaan valtakunnallinen verkko, joka yh- teistyössä vastaa elokuvakoulutuksen akateemisen BA-tason toteuttamisesta. AMK-elokuvakoulutus on standardisoitava / homogenisoitava siten, että AMK:t voivat vastata elokuvan BA-koulutuksesta ja että lahjakkaimmille opiskelijoille muodostuu luonteva yhtenäinen opintie (Raittila) elokuvataidelukiosta ammattikorkeakoulun elokuvakouluun ja erillisen valintaprosessin kautta taideyliopiston elokuvakoulun MA ohjelmaan – ja sitä tietä huippuosaajaksi tai vaikka elokuvataiteen tohtoriksi. Standardisoiminen tai homogenisoiminen ei tarkoita ylhäältä ohjattua pakottamista, vaan toteutetaan uudelleenorganisoimalla Suomen elokuvakoulut –konsortio siten, että eloku- van koulutusala konsensuaalisesti itse määrittää koulutuksen työnjaon, rakenteen ja sisällön niin, että kokonaisuus valtakunnallisesti vastaa taiteellista ja akateemista vaatimustasoa. Suomen elokuvakoulut -konsortio on 6-vuotisen toimintansa aikana osoittanut eloku- vakouluille ja OPM:lle, että elokuvan koulutusalan on mahdollista sopia sisällöistä ja toi- minnoista siten, ettei myöskään nykyinen duaalimalli ole esteenä kokonaisvaltaisten kehi- tyssuunnitelmien toteuttamiselle. 41 AMK-elokuvakoulu toimii alueellisessa kulttuuriyhteydessä, sekä yhteistyössä paikalli- sen elokuvataidelukion kanssa, ja sen on voitava myös järjestää toimintansa koordinoidusti paikallisen tai alueellisen yliopiston kanssa. Järjestely tulee toteuttaa kunkin alueen omilla periaatteilla, päämääränä kuitenkin yhteistyön hyödyntäminen kansallisen elokuvakoulu- tuksen ja elokuvatuotannon ehdoilla. 6.1.3 Ammattikorkeakoulu – alueellinen elokuvakoulu Ammattikorkeakoulujen verkko on maantieteellisesti hajanainen ja toiminnallisestikin moninainen. Olemassaolonsa turvaamiseksi myös tulevaisuudessa ammattikorkeakouluilla voi edelleen olla valtakunnallisen BA-koulutuksen lisäksi myös oma profiili tai eriytetty tehtävä. AMK:n elokuvakoulutus voi profiloitua erikoistumalla, valitsemalla erityisalan (esimer- kiksi: animaatio, ruotsinkielisyys) tai tukeutumalla paikallisen / alueellisen elinkeinoelämän tarpeiden huomioimiseen (esimerkiksi: matkailuelinkeino, ruotsinkielisyys). Ammattikorkeakoulujen elokuvakoulutuksessa on piirteitä halusta profiloitua vahvuusalueilla. Pyrkimystä on voitava vahvistaa myös osana kokonaisuudistusta. Elokuvakoulutus on nähtävä erillisenä koulutusalana ja sen on voitava toteuttaa tehokkain ja tuottavin toimintamalli jäykistä rakenteista ja vanhoista konventioista välittämättä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että ne AMK:sta BA-tutkintoon valmistuvat jotka eivät jatka yli- opistossa elokuvakoulutuksen MA-ohjelmassa, voivat nykyistä paremmin työllistyä koulu- tuspaikkakunnallaan ja että he hallitsevat alueellisen työvoimatarpeen edellyttämät taidot. Yhteistyö pakallisen yliopistokeskittymän kanssa järjestetään siten, että yliopistojen omassa toiminnassaan enenevässä määrin tarvitsemien mediapalvelujen tuottaminen teh- dään alueellisesti järkevällä tavalla käyttäen AMK:ta soveltuvin tavoin yliopiston apuna, HY: n kuvalaitoksen tapaan. Koska tarkoitus on toteuttaa vahva, valtakunnallinen, verkottunut elokuvakoulutusko- konaisuus, kukin AMK saa itse vastuulleen esittää yksityiskohtaiset suunnitelmat oman toi- mintansa kehittämiseksi sekä koulutuskokonaisuutta että paikallista tai alueellista toimin- taansa vahvistavalla tavalla. Erityistä painoa on voitava panna AMK:n omassa toimintaympäristössä vallitsevan kou- lutus- ja elinkeinorakenteen, sekä alueellisten ulkopuolisten rahoituslähteiden huomioon ottamiseen uudistuksen suunnittelussa. Jo aiemmin Kemi-Tornion AMK ja Lapin yliopis- ton taiteiden tiedekunta ovat ilmaisseet mm. matkailuelinkeinon tarpeet omaksi viitekehyk- sekseen, joka on tyypillinen alueellisista lähtökohdista johdettu erikoistumisalue. Ajattelemalla AMK:iden elokuvakouluja uudella tavalla ja määrittelemällä niiden tehtä- vät uudelleen, voidaan turvata myös sellaisten investointien kohtuullinen tuottavuus, joita on tähän mennessä tehty suppeiden koulutuskokonaisuuksien toteuttamiseen. Viittaan tässä faktaan siitä, että minkään laskutavan mukaan Suomen kokoiseen maa- haan ei tarvittaisi niin paljon studioita ja elokuvan ja television kalliita tuotantovälineitä, kuin maahan on hankittu. Uudistuksessa on myös ehdottomasti karsittava sellainen ajatusmalli, että jokainen AMK:n elokuvakoulutukseen päässyt nuori lupaava ihminen olisi automaattisesti sellaisen koulutustien alkupäässä, joka johtaa pitkien näytelmäelokuvien tekijäksi. Tällaista lupausta ei nytkään anneta muualla kuin ELO:lla, sielläkin vain urallaan onnis- tuneiden esikuvien voimalla, mutta opiskelijan subjektiivisia toiveita loistavalle uralle pääse- 42 misestä ruokitaan tahattomasti mm. koulutusohjelmien nimillä, ym. Jo sanana ”elokuva” edelleen yleensä tarkoittaa ”pitkää näytelmäelokuvaa” ja julkisuuden loistetta. Uudistuksella toteutettava BA- ja MA-tasojen selvä eriyttäminen pyramidi-mallin mukaiseksi kaksiportaiseksi koulutusjärjestelmäksi, jonka avulla koulutus nykyisestään te- hostuu, voi kuitenkin tehdä opiskelijan Hollywood-haaveistakin realistisempia. 6.1.4 Taideyliopiston MA-elokuvakoulutus Yliopistollinen elokuvan tekemisen koulutus on järjestetty Taideteolliseen korkeakouluun (ELO). Koulutus tapahtuu BA-MA -ohjelmana. Kun opiskelija hyväksytään ELO:lle, hän saa automaattisesti MA-oikeuden. Koska AMK-elokuvakoulujen työnjako ja koordinointi on osittain järjestämättä, ammattikorkeakouluista ELO:lle karsinnan kautta pääsevät joutu- vat aloittamaan opiskelunsa uudelleen alkeista. Tämä ei ole taloudellisesti järkevää, eikä myöskään ole kenenkään vika että näin on käynyt. Ammattikorkeakoulujen elokuvakoulujen kehittyminen on osin tapahtunut ”orgaa- nisesti” ja orgaanisuus on vain johtanut tällaiseen tilanteeseen. Tästä johtuu myös ELO:n professorikunnan ylimielinen asenne jonka mukaan AMK: issa opiskelijat ”väärinkoulutetaan” ja siksi kaikki on aloitettava alusta uudelleen. Duaalimalli ei ole elokuvakoulutuksessa erityisen hyvin toteutunut, kaikista pyrkimyksistä huolimatta. Osittain tämä johtuu siitä että yliopisto ja ammattikorkeakoulut ovat kilpailleet opiskelijoista ja opettajista samoilla markkinoilla, sen sijaan että koulutuskokonaisuus olisi otettu haltuun. Esitettävän uudistuksen olennainen tarkoitus on tarttua tähän epäkohtaan, koska kaikki muut vaihtoehdot johtavat yhä paheneviin vaikeuksiin ja huonoimmassa tapauksessa koko järjestelmän julkiseen nolaamiseen. Elokuvakoulujen kansainvälisen järjestön CILECT:n hallituksessa on toistuvasti esitet- ty epäilyksiä suomalaisen elokuvakoulutuksen vääristyneisyydestä. Suomella on kokoonsa nähden selvästi moninkertainen yliedustus järjestön jäsenkunnassa, jonka vuoksi suomalais- ten elokuvakoulujen jäsenhakemuksiin on suhtauduttu epäluulolla. Yliopistollinen elokuvakoulutus on osana uudistusta järjestettävä uudelleen valtakunnalliseksi MA-koulutukseksi. Vaikka tämän selvityksen tehtävä ei ole ottaa kantaa koko yliopistokentän uudelleenjärjeste- lyyn, rehtori Yrjö Sotamaan kauaskantoinen puhe TaiK:n syyslukukauden 2005 avajaisissa, jossa hän ehdotti perustettavaksi sellainen innovaatioyliopisto, jossa tekniikka, kaupallisuus ja muotoilu voisivat parhaiten hyödyntää toisiaan, voi luoda hyvän pohjan tämänkin uudis- tuksen toteutukselle. Sotamaan ehdotus soveltuu hyvin TaiK:n perinteisen ydinalueen, muotoilun, uudelleen- järjestämiseksi. Sekä substantiaalisesti että prosessuaalisesti muotoilulla on tulevaisuudessa yhä tärkeämpi osa innovaatioiden, tekniikan ja kaupan kokonaisvaltaisessa kehittämisessä. Taideteollisen korkeakoulun ”pehmeiden” osien, kuten elokuvan, liittämistä TKK:n ja HKKK:n kanssa muodostettavaan innovaatioyliopistoon ei voi pitää todellisista tarpeista johdettuna eikä kulttuurisesti järkevänä vaihtoehtona. 43 Mikäli OPM päättää toteuttaa Turo Virtasen ehdotuksen mukaisen Helsingin taideyliopiston, elokuvakoulutus on tarkoituksenmukaista liittää sen yhteyteen, omana itsenäisenä koulutusalanaan. Onpa elokuvakoulutuksen paikka tulevaisuudessa Taideteollisessa korkeakoulussa tai Helsingin taideyliopistossa, on elokuvalle joka tapauksessa muodostettava omalla identiteetillä toimiva koulutusala, taiteen muiden koulutusalojen tapaan. Vain näin voidaan vihdoinkin turvata elokuvakoulutukselle tehtävä ja asema sen omista lähtökohdista, erillistä elokuvayliopistoa perustamatta. Mikäli tähän vaihtoehtoon päädytään, uudistusta toteutettaessa ELO:n nykyiset tehtävät tulee jakaa niin, että näyttämölavastus sijoitetaan taideyliopiston teatterisektoriin. LUME- keskuksen valtakunnallista tehtävää uudelleen muotoiltaessa näyttämölavastuksen ja TeaK / VÄS:n asema pitää myös selvittää (Väisänen-Lahti). Moderni elokuvakoulutus tarvitsee joka tapauksessa elokuva- ja tv-lavastuksen MA-oh- jelman. Digitaalisten laitteistojen kehitys on eriyttämässä elokuva- ja tv-lavastuksen myös ammattikentällä erilliseksi näyttämölavastuksesta siten, että jako on myös taiteellisesti ja opetuksellisesti perusteltua, vaikka myös tulevaisuudessa kannattaa koko joukko lavastuksen perusopetusta toteuttaa yhdessä. LUME:n tilat ja laitteet soveltuvat jatkossakin hyvin sekä elokuvan että teatterin lavastuskoulutuksen ja -tutkimuksen sijoituspaikaksi. Helsingin taideyliopiston kaltaisessa kokonaisuudessa, elokuvan ja teatterin paikat imagi- näärisessä mallissa olisivat joka tapauksessa vierekkäisinä sektoreina ja lavastusopetukset si- joittuisivat sektoreiden rajapinnalle, molempien osapuolten hyödyksi. Elokuvan yliopistollisen koulutuksen muuttaminen valtakunnalliseksi MA-koulutukseksi ja tutkimuksekssi on mahdollista jo ELO:n nykyisellä taito- ja resurssitasolla. Uudistusta toteutettaessa hyvin tärkeää on määrittää sekä BA-tasolle että MA-tasolle selkeät valtakunnalliset normit. ELO:n opettajakunnassa elää sitkeä ennakkoluulo AMK-koulujen opetusta kohtaan. Uudistuksen yhteydessä on AMK:iden opetuksen laatu varmistettava siten, että erikois- tumisesta ja alueellisista erityispiirteistä huolimatta valtakunnalliseen yliopistolliseen MA- koulutukseen hyväksyttyjen AMK:ssa saama BA-koulutus luo vankan yhteisen perustason maisteriohjelmalle. Uudistus vaatii tietenkin myös ELO:lta uudistumista. Kun LUME-keskuksesta muodostetaan valtakunnallinen elokuvakoulutuksen tukijär- jestelmä ja kun Helsingissä toimivien AMK:iden elokuvakoulutusten kehittäminen osaksi kokonaisuutta ja niiden erikoistuminen toteutetaan, on nykyisille koulutusyksiköille suun- nattujen resurssien yhteinen taso riittävä vastaamaan siihen koulutustarpeeseen, joka uudis- tuksen ensi vaiheessa voidaan valtakunnallisestikin määrittää. 6.1.5 Tutkimus ja jatkokoulutus Yliopiston toimintaan kuuluu tutkimuksen harjoittaminen ja mahdollisuus jatkotutkintojen suorittamiseen. Taideyliopistoissa on päädytty erilaisiin tutkimusmalleihin. Taideteollisessa korkeakoulussa jossa elokuvakoulutus nyt on, vaaditaan väitöstyöltä tieteellistä osiota, toisin 44 kuin muissa akateemisissa taidekouluissa, Teatterikorkeakoulussa, Kuvataideakatemiassa ja Sibelius-akatemiassa. Näyttää ilmeiseltä, että elokuvan tekemisen tutkimus voisi kehittyä nykyistä nopeam- min, mikäli tutkimuksen ehdot olisivat nykyistä joustavammat ja paremmin johdettavissa elokuvataiteesta itsestään. Tässä tarkoitettua tutkimusta ei pidä sotkea elokuvatutkimukseen, jota harjoitetaan tie- deyliopistoissa, tavallisesti niiden teatteritieteen laitoksilla tms. Elokuvatutkimus kohdistuu valmiiden elokuvien ja niiden vaikutuksen, reseption tutki- miseen. Tässä tarkoitetaan elokuvan tekemisen ja sen ilmaisukeinojen tutkimista. Edelleenkin Suomi voi olla elokuvan tekemisen tutkimuksen tiennäyttäjiä, mikäli elokuvataiteen tutkimuksen puitteet nopeasti määritellään elokuvan omilla ehdoilla eikä sille yritetä sovittaa sitä tieteellistä pakkopaitaa, joka näyttää vierottavan jatko-opiskelijoita. Elokuvataiteen tutkimukselle on suuri tarve. Tämä koskee sekä perustutkimusta elokuva- taiteen keinoista, estetiikasta ja tekniikasta alkaen, että myös erittäin vahvaa kasvupotentiaalia omaavaa monitaiteellista ja tulevaisuusulottuvaa tutkimusta tutkimuskentän toisella laidalla. Elokuvataiteen tutkimus on osana uudistusta pantava sellaiseen kuntoon, että uudistu- neen koulutusjärjestelmän vaatima opettajien ja tutkijoiden ammattikunta saa asianmukai- sen yliopistokoulutuksen. 6.1.6 Yhteismitallisuus ja standardit Elokuvakoulutuksen standardisointi, tai homogenisointi, suoritetaan koulutusalan sisällä omatoimisesti ja valtakunnallisesti. Kun elokuvakoulutusta tarkastellaan valtakunnallisena tai kansallisena koulutusalana ja pää- tetään että AMK:t huolehtivat BA-tasosta ja yliopisto MA-tasosta, tulee yhdessä määritellä ne perusvalmiudet, joilla AMK-koulutus tuottaa vaatimustason, jolla pyritään yliopiston elokuvakouluun, MA-tasolle. Jo nykyisellään ELO:n akateeminen opetus jakautuu seitsemään elokuvan pääaineeseen, jotka toimivat koulutuskokonaisuudessa autonomisina, kukin oman taiteensa, tai pääai- neensa, sisäisillä ehdoilla. On helppoa ymmärtää, että ääntä koulutetaan äänittämisen eh- doilla ja kuvaa kuvaamisen ehdoilla. Tästä huolimatta eri ammatteihin johtavan koulutuksen tutkinnolliset ja akateemiset normit on voitu määrittää ETO / ELO:n omilla toimilla ja koulutuksen kokonaiskehyksen ehdoilla. Täysin yhtä luontevaa on toteuttaa uudistus valtakunnallisena ja elokuvan koulu- tusalaa koskevana, vaikka uudistus toteutetaan duaalimallin olosuhteissa ja valtakunnallises- ti hajautetussa koulutusympäristössä. Mikäli AMK-elokuvakoulut päättävät ”täyden paletin” sijasta erikoistua tai profiloitua ja säästää resurssejaan toimimalla yhteistyössä toisen tai toisten AMK-yksiköiden kanssa, vaatimustason määrittäminen tapahtuu käytännössä yhtä luontevasti. Koulutuksen läpikäyneet ja ammattiin valmistuvat toimivat yksilötaiteilijoina tai -tuottajina työtehtävissä, joissa valmistetaan kollektiivinen taideteos, joten yhteinen peruskoulutus, yhdessä tekeminen ja ammattien keskinäinen kunnioitus ovat sisäänrakennettuja arvoja sekä ammattikentässä että koulutuksessa. 45 Vaikka Suomen elokuvakoulut -konsortio onkin toiminut esimerkillisesti elokuvakoulujen yhteistyöelimenä, sen tehtävänä ei tähän mennessä ole ollut laatia sellaista akateemista mal- lia, jolla elokuvan kunkin ammattisektorin koulutusala olisi arvioitu ja järjestetty koko- naisuudeksi. Käytännön kokemus on osoittanut, että AMK:ista tulee kirjavin perustiedoin varustettuja pyrkijöitä ELO:n BA-MA-ohjelmaan. Jos jopa AMK:n elokuvakouluista valmistuneita pyrkii yliopistoon aloittaakseen opiskelunsa jälleen alusta ELO:n opiskelijoina, koko nykyjärjestelmän toimivuutta ja tehokkuutta on syytä epäillä ja tilanne tulee pikaisesti korjata. Koska elokuvan ammattikunnat ovat hyvin pieniä ja kaikki kollegat tuntevat toisensa – ja ovat myös usein toistensa kouluttamia – järjestelmää on helppoa kehittää sellaiseksi, että standardisointi tarpeellisessa määrin toteutuu ”itsestään”. Väite siitä, että yliopistollista elokuvakoulutusta ei voisi muuttaa pelkäksi MA-ohjel- maksi, koska se joutuisi keskittymään väärän opetuksen korjaamiseen, sisältää muutosvasta- rintaa ja ennakkoluuloja, jotka pitää uudistuksella karsia. Koska ammattikorkeakoulujen opetusohjelmat ja -sisällöt on (tietenkin) johdettu suo- raan elokuvan ja television ammattitodellisuudesta, ne ovat todellisuudessa paljon yhtenäi- sempiä, kuin niiden ympärille muodostetut rakenteet ja niitä määrittävät nimikkeet ym. Parhaat elokuvakoulut käyttävät tavallisia ammattinimikkeitä myös kuvaamaan kurssisisältöjä. Pelkästään tällainen tekninen uudistus loisi käytännön yhteistyölle ja kokonaisuudistukselle nykyistä paremmat edellytykset. Mikäli elokuvakoulutuksessa yhtenä päätoimijana on yliopisto, on sen jo sen akateemisen vastuun perusteella voitava toimia siten, että valtakunnallinen yhdenvertaisuus toteutuu koulutusalan sisällä ja myös alueiden kesken. Ei voi olla edes vaikeaa nykyisessä verkottuneessa korkeakouluyhteisössä ja nykyisillä teknisillä- ja osaamisresursseilla toimien päättää normeista ja säännöistä, joiden avulla am- mattikorkeakoulujen ja yliopiston elokuvakoulutus järjestetään yhdeksi valtakunnalliseksi ja kansalliseksi kokonaisuudeksi, alueellisesta hajaannuksesta huolimatta. Taiteena elokuva on aina ottanut käyttöönsä tekniikan uusimmat sovellutukset, sitä traditiota on hyödynnettävä uudistuksen toteuttamiseksi. 6.1.7 Suomen elokuvakoulu Mikäli uudistuksen jälkeen saa kuvan, että elokuvakoulutus Suomessa on laajan maan, pienen kielialueen ja niukan väestöpohjan vuoksi järjestetty verkottumisen periaatteella siten, että maan kaikilta kolkilta tuleville elokuvallisesti lahjakkaimmille nuorille taataan mahdollisuus saada eurooppalaisen mittapuun mukaan sisällöltään ja resursseiltaan korkeatasoinen, yhdenvertainen koulutus elokuvataiteen ja tuotannon huippuammatteihin, olemme onnistuneet uudistuksessa. Tämän uudistuksen toteutuksen pitää näyttää kansalliselta elokuvakoululta, joka toimii monissa osoitteissa mutta työskentelee suomalaisen kulttuurin ja sen kansainvälisen kilpai- lukyvyn takaamiseksi hyvin järjestetyn yhteistyömallin mukaan. 46 Uudistus edellyttää koko verkostossa sellaisten perustaitojen opettamista kaikille, jot- ka voidaan tunnistaa yhteismitallisiksi käytännön tilanteissa opiskelijan opintojen edetessä vaativammille tasoille. Elokuvan perusopetus on myös integroitava osaksi peruskoulutusta – on jo aika että koululaitoskin ottaa liikkuvan kuvan mahdollisuudet vakavasti osaksi ope- tustaan. Elokuvalle on luotava samanlainen perusvalmiuksien taso, kuin äidinkielellä, musiikilla ja taideaineilla on taideyliopistoihin pyrkijöille. Hyvä esimerkki mittavasta resurssista, jota ei nykyjärjestelmässä ole pystytty kunnolla hyödyntämään on elokuvan historia. 6.1.8 Lihaa leikkaamalla, laadusta tinkimättä Uudistusta ei siis runnata ylhäältä annettuna eikä yliopiston (ELO) oppituolien sanelemana. Se toteutetaan yhteistoimin ja siten että jokainen toimija saa uudistuksesta selvää toimin- nallis-taloudellista hyötyä. Uudistus on tässä esityksessä rajattu konsortio-kouluihin, mutta kriittinen tarkastelu on ulotettava elokuvan ja television koko koulutuskenttään. Arviot siitä, että elokuva ja tv-alalle tarvitaan poistuman korvaamiseksi vuosittain n. 100 uutta, koulutettua osaajaa (Raittila), on otettava vakavasti, ja myös koulutuksen kokonaisvolyymin normiksi. Elokuva-alalla puhutaan yleisesti ”päänimikkeistä”. Näitä ovat elokuvaohjaaja, elokuvaaja, elokuvaleikkaaja jne. Päänimikkeen työtä tekevät huippuosaajat, taiteilijat jotka edelleen pääsääntöisesti valikoituvat pitkien näytelmäelokuvien tekijöiksi elokuvatuotannon eri am- matteihin. Tuotanto- ja jakelutekniikan kehitys – mihin suuntaa tahansa! – ei tule vaikut- tamaan dramaattisesti tähän, koska kyse on sisällön tuottajista, siis tarinan kertojista tai ”tarinan muotoilijoista”, joiden työn sisältöön eivät koneet tulevaisuudessakaan vaikuta. ELO kouluttaa vuosittain elokuva-alan ”päänimikkeisiin” n. 25 kpl MA-taiteilijoita ja -tuottajia. Määrää voi pitää sopivana tulevaisuudessakin. AMK-elokuvakoulujen pitäisi siis tuottaa vuosittain n. 100 BA-tutkintoa, joista 25 % voisi edetä erillisen valintaprosessin kautta MA-koulutukseen yliopistoon ja loput työllistyi- sivät alueellisesti / paikallisesti, tai ”päänimikkeitä” tukeviin ammatteihin (apulaisohjaaja, apulaisäänittäjä ym.), sekä mahdollisesti AMK:iden muuttuneen roolin mukaisiin ammat- ti-, opetus- ja tukitehtäviin omalla koulutuspaikkakunnallaan. Korkeatasoisen elokuvakoulutuksen järjestämiseksi Suomessa olisi muodostettavan elokuvataiteen koulutusalan AMK-elokuvakoulujen vuosittaista kokonaisopiskelijamäärää dramaattisesti vähennettävä. Konsortion AMK-elokuvakoulujen osalta aloituspaikkamäärän supistus on luokkaa 50 %, mutta samalla on tarkistettava myös konsortion ulkopuolisen ja toisen asteen eloku- va- ja tv-opetuksen volyymi, nimikkeet ja tutkinnot. Kukaan ei pysty tällä hetkellä ilmoit- tamaan niiden aloituspakkojen lukumäärää, joiden opiskelijat elokuvan, television ja niitä lähellä olevien koulutussuuntien opiskelijoina pitävät itseään elokuvaopiskelijoina, mutta määrä on useita satoja (eräs Arcadan lehtori yritti selvittää asiaa muutama vuosi sitten ja 47 sai luvuksi yli 700). Määrällisen ylikoulutuksen vaaroista varoittaa myös Raittila omassa selvityksessään. Kyse on siis erittäin suuresta ja vaarallisesta kuplasta, joka vaikuttaa koulutuksen eri tasoilla ja eri sektoreilla mm. siksi että nykyisistä kirjavista nimikkeistä ja sekavista kokonai- suuksista tuskin kukaan pystyy asiaa yksiselitteisesti selvittämään. Raittilan raportti on tois- taiseksi kattavin yritys, mutta sekin jättää elokuva- ja tv-opetuksen lähelle marginaaliaan. Aloituspaikkamääriä onkin uskallettava dramaattisesti leikata ja tämä leikkaus on eh- dottomasti ja joka tapauksessa pikaisesti toteutettava, koska nykyiset koulutuspaikkamäärät johtavat suuriin vääristymiin elokuvatuotannoissa (mm. ilmaisia mutta ammattitaidottomia harjoittelijoita), työvoimatilastoissa ja todennäköisesti lopulta myös hoivasektorilla. Opiskelijapaikkamäärän supistaminen todellisen koulutustarpeen mukaiseksi ei kuitenkaan saa tapahtua siten, että AMK:iden budjetteja mekaanisesti leikataan pääluvun supistusten mukaisesti. Jos niin tehdään, romutetaan uudistuksen perustus. Tämän uudistuksen toinen päälause onkin se, että veronmaksaja on jo sijoittanut riittävästi varoja kansallisen, kansainvälisesti kilpailukykyisen ja taiteellisesti korkeatasoisen elokuvatuotannon turvaamiseksi annettavan elokuvakoulutuksen järjestämiseen. Näiden rahojen käyttö sellaisella tavalla, että niistä tulee paras mahdollinen tulos, vasta takaa sijoituksen mielekkyyden. Mikäli AMK-verkkoa luotaessa on tehty virheinvestointeja, ne eivät poistu toistamalla virhe uudelleen. On hyväksyttävä se tosiasia, että raha on jo sijoitettu, nyt on pyrittävä käyttä- mään se mahdollisimman hyvän tuloksen tuottamiseen. Tämä merkitsee kaikessa elokuvakoulutuksessa, myös ammattikorkeakouluissa, tuntu- van yksikköhintojen korotuksen hyväksymistä. Laitekannan ym. päivittämistarpeiden li- sääntyessä on tietenkin erikseen tarkkaan harkittava jokainen toimenpide uuden tilanteen vaatimalla tavalla. 6.1.9 Erikoistuminen Valtakunnallisesti standardoidun elokuvakoulutuksen toteuttaminen merkitsee sitä, että kai- kissa elokuvakoulutuksen ammattikorkeakouluissa on oltava verrannollista perusvalmiuksi- en opetusta MA-opintoihin valmentumiseksi. Tämä ei kuitenkaan sulje pois yksikköjen erikoistumisen mahdollisuutta. Jos Turun Taideakatemian elokuvakoulu päättäisi erikoistua animaatioon (jota voi suosi- tella), on sille annettava siihen mahdollisuus ja sitä on tuettava kokonaisuuden toimenpiteil- lä. Animaation tekijät tarvitsevat kaikkia elokuvan perusaineita, joten tietty yhteismitallisuus myös MA-koulutusta varten joka tapauksessa toteutuisi animaationkin BA-koulutuksessa. Animaatio on elokuvassa hyvin erityislaatuinen laji. Suomen kokoisessa maassa sen koulutus kannattaa keskittää yhteen yksikköön. Tässä tapauksessa yksikköjen välinen ”tai- teellinen kilpailu” on hajottamista ja puhdasta tuhlausta. Taiteenlajina animaatioelokuva ”matkustaa” (rikkoo kielimuurin) paljon helpommin kuin esimerkiksi enemmän kieleen sidottu fiktioelokuva. Animaation kilpailuympäristö on lähtökohdaltaan kansainvälinen, joten yhden koulutuspaikan kunnollisella toteuttamisella ei aiheutettaisi monopolisoitumi- sesta usein seuraavaa vääristymää. Turun Taideakatemian animaatioelokuvien menestys kansainvälisillä festivaaleilla on jo tehnyt Turusta Suomen animaatiokaupungin. Tämä on saavutettu voitto, jota ei kannata 48 heittää pois sirpaloimalla animaation koulutusta useampaan yksikköön. Turun Taideaka- temian tulee itse arvioida, mistä se luopuu tai minkä koulutuksen tai tuotantotoiminnan se toteuttaa yhdessä jonkun muun yksikön kanssa vahvistaakseen myös itse animaatiota, mikäli se päättää erikoistumista lisätä. Myöskin animaation MA-koulutuksen järjestäminen vaatii luovaa yhteistyötä yliopiston kanssa. Samalla periaatteella joku muu AMK voisi erikoistua elokuvaukseen, ääneen tai post productioniin: kaikille ammattialoille on joka tapauksessa oltava yliopistossa oma MA-oh- jelma, joka vaatii osoitettua erityislahjakkuutta ja elokuvaajan valmiuksia jo BA-tasolla, siis ammattikorkeakoulussa. 6.1.10 Konsortio elokuvakoulutuksen neuvottelukunnaksi Elokuvakoulutusta ei siis voi muotoilla valtakunnalliseksi ohjelmaksi eikä kokonaisvaltaises- ti uudistaa siten, että nykyisistä resursseista leikattaisiin mitään. OPM:n ym. päätöksillä elokuvakoulutuksella annettua resurssia on voitava pitää pienen taiteenalan ”saavutettuna etuna” jonka on säilyttävä, jos elokuvan koulutusala pystyy itse toteuttaman sellaisen uudistuksen, joka takaa todella korkeatasoisen koulutuksen. Mikäli päätetään ”Suomen elokuvakoulu” -tyyppisen valtakunnallisen uudistuksen toteut- tamisesta ja sen kytkemisestä osaksi yliopistolaitoksen uudelleenorganisointia, on oltava tarkkana ettei rakenneta uusia jännitteitä. AMK:t ja yliopistot on erotettu hallinnollisesti kahdeksi järjestelmäksi. Ymmärrän hy- vin, että esittämäni uudistus toteutettavaksi yli tuon osittain keinotekoisen rajan voi herät- tää epäluuloja. Korostan, että elokuvan määritteleminen omaksi koulutusalakseen ja uudis- tusvastuun antaminen sille itselleen vain voi taata tämän uudistuksen onnistumisen. Vaikka MA-ohjelma sijoitetaan yliopistoon, järjestelmää ei pidä luoda siten, että yliopis- to toimii elokuvan koulutusalan ”mestarina”. Vuosia jatkunut, hyvin toiminut yhteistyö elokuva-alan ammattikorkeakoulujen ja ELO:n välillä on perustunut tasavertaisuuteen ja todelliseen, avoimeen keskusteluun yhteisen koulutusalan hankkeista ja ongelmista. Malli on toiminut niin hyvin, että opetusministerikin (Tuula Haatainen) on kiittänyt elokuva-alaa tästä kokeilusta. OPM:n kannattaisikin harkita, että konsortion, jolla ei tällä hetkellä ole ”kovaa” virallista statusta, työskentelyä kehitettäisiin ja vakiinnutettaisiin siten, että se voisi toimia valtakunnallisena ohjauselimenä koulutusalan kehittämisessä. Ehdotan, että Suomen Elokuvakoulut -konsortion toiminta vakiinnutetaan erikseen päätettävällä tavalla OPM:n elimeksi tai OPM:n valvomaksi elimeksi, esimerkiksi Elokuvakoulutuksen neuvottelukunnaksi, joka noudattaa samoja demokraattisen päätöksenteon periaatteita, joiden linjoilla konsortion työ on ollut sujuvaa ja tuloksellista, ja jolle laaditaan sellainen tehtävä ja vastuu että se voi vastata uudistuksen toteuttamisesta ja myös elokuvakoulutuksen suuntaviivoista ja laadunvalvonnasta uudistuksen toteuduttua. 49 7 Uudistusehdotuksen tiivistelmä Suomi ansaitsee ja suomalainen kieli- ja kulttuurialue tarvitsee niin korkeatasoisen elokuvakoulutuksen kuin on mahdollista järjestää. Naapurimaissa, Tanskassa, Norjassa ja myös Ruotsissa ongelma on ratkaistu panostamalla keskitetysti yhteen elokuvakouluun niin mittavat resurssit, että se voi toimia valtakunnalli- sesti ja myös yhteistyössä oman maan elokuvateollisuuden kanssa. Kansainvälinen menestys on ollut merkittävää ja kansallisesti maat pystyvät hyödyntä- mään sijoituksen merkittävänä kulttuurivientinä. Suomessa on AMK-verkkoa rakennettaessa aiheutettu tilanne, jossa meillä on enemmän elokuvakouluyksikköjä kuin kymmenen kertaa suuremmassa Englannissa. Ne on myös si- joitettu hajalleen ympäri valtakuntaa. AMK-verkkoon on sijoitettu mittavia laite- ym. resursseja ja myös sen oppilaspaikka- määrät ovat päässeet paisumaan moninkertaisesti suuremmiksi, kuin elokuva- ja tv-alan työ- voimatarve vaatisi tai AMK:iden koulutusresurssit pystyvät suorittamaan. Ajattelemalla elokuvakoulutusta valtakunnallisena koulutusalana ja myös määrittele- mällä se omaksi koulutusalakseen maantieteellisestä hajaannuksesta huolimatta, voidaan nykyiseen yhteiskunnan infrastruktuuriin tukeutumalla toteuttaa uudistus, jolla luodaan ”Suomen elokuvakoulu” siten, että se hyödyntää parhaalla mahdollisella tavalla jo tehdyt materiaaliset, henkiset ja kulttuuriset sijoitukset. Uudistus edellyttää viisautta tarkastella suppeaa ja erikoista koulutusalaa yhtenä koko- naisuutena, ja edellyttää että suunnitelma voidaan laatia joustavasti uudistettavan yliopis- tolaitoksen ja olemassa olevan ammattikorkeakouluverkon puitteissa, niiden omista koulu- tuslähtökohdista. Uudistus on pääosin toteutettavissa jo tehdyn resursoinnin varassa. Uudistus tulee vaikut- tamaan ratkaisevasti – ja tervehdyttävästi – opiskelijamääriin ja yksikköhintoihin. Toisaalta, ku- kaan ei halua joutua siihen tilanteeseen, johon nykyinen järjestelmä jo varsin pian voi johtaa. Uudistus ei edellytä dramaattisia nopeita supistuksia henkilöstössä eikä yksiköiden lo- pettamisia, vaan perustuu opetuksen intensiteetin kohottamiseen, opiskelijan todellisten koulutusresurssien korjaamiseen kansainvälisten standardien tasolle ja koko koulutusalan järkeistämiseen todellista työvoimatarvetta vastaavaksi ja korkeakoulutasoisen elokuvakou- lutuksen laadun merkittävään parantamiseen. 50 On tunnustettava elokuvakoulutuksen erityisluonne – erittäin pienet ryhmäkoot, erittäin kalliit metodit ja laitteet – ja voitava toimia sen aiheuttamien korkeiden yksikkökustannusten mukaisesti. Elokuvakoulutusta ei saa alistaa muiden koulutusalojen yksikköhinnoille, ei AMK:issa eikä taideyliopistoissa. Uudistus on voitava toteuttaa joustavasti, yksiköiden profiilit, vahvuudet, omat suunnitel- mat ja toivomukset, sekä jo tehdyt ratkaisut huomioon ottaen. Uudistusta toteutettaessa on myös muistettava, että elokuvakoulun tehtävänä on myös kehittää elokuvateollisuuden konventioita ja tekijöitä paremmiksi, ei pelkästään tuottaa tilauksesta opiskelijoita nykyiseen tuotantoympäristöön. Elokuvalle on luotava sellainen joustava valtakunnallinen ja kansallinen koulutuskokonaisuus, joka alati reagoi muuttuviin olosuhteisiin ja on valmis myös itse muuttumaan. Tästä huolimatta – ja juuri tämän vuoksi! – uudistus on toteutettava tiiviissä yhteistyössä elokuva-alan ja elokuvan kulttuurialan kanssa. 51 52 Case Study 1. Nimikkeet ja sisällöt ammattikorkeakouluissa Tarkasteltaessa ja verrattaessa ammattikorkeakoulujen elokuva- ja mediaopetuksen opetus- suunnitelmia (liitteenä) voi havaita, että koulutus on sisällön ja rakenteen osalta jo nyt jär- jestetty melko yhdenmukaisella tavalla. Koulutus noudattelee vakiintunutta taideopetuksen ja elokuvaopetuksen kaavaa. Tämä johtuu osaltaan siitä, että vuorovaikutus alalla on tiivistä ja että suurella osalla nykyistä opet- tajakuntaa on sama tai hyvin samantapainen oma koulutustausta, Taideteollisen korkea- koulun elokuvakoulutus, Teatterikorkeakoulu tai YLE:n ammattiopistossa saatu koulutus. Sen sijaan nimikkeistössä vallitsee kirjavuutta, joka johtunee paikallisista olosuhteista ja kulttuureista. Näyttää myös siltä, että resurssipoliittisista syistä on kannattanut keksiä ”trendikkäitä” uusia otsikoita sellaisillekin kokonaisuuksille, joita edelleen parhaissakin elo- kuvakouluissa kutsutaan niiden vanhoilla yksinkertaisilla nimillä, jotka juontuvat suoraan elokuva- ja tv-alan ammateista. Uudistusta toteutettaessa sekä koulutuksen sisältö että nimikkeistö on otettava valta- kunnalliseen tarkasteluun. Nimikkeet trivialiteettina eivät saa olla luomassa epäselvyyttä tai ennakkoluuloja. Myöskin opintokokonaisuuksien volyymit ja opetuksen sisällöt näyttäisivät olevan verrattavissa ja standardisoitavissa, kun niin vain päätetään. Vaikka tämä näyttääkin vähäpätöiseltä asialta, perimmältään on kysymys opiskelijan oi- keusturvasta, hänen mahdollisuudestaan suunnitella tulevaisuuttaan ja valita opiskelunsa edellytykset oikein. Uudistuksen onnistumiselle ratkaisevaa on, että rohjetaan päättää elokuvakoulutukselle sellainen kansallinen nimikkeiden, metodien ja sisältöjen normisto, joka pätee alueellisista ja kulttuurisista eroista huolimatta koko valtakunnassa, ja noudattaa myös eurooppalaisia koulutuksen normeja. Viime vuosina, jolloin mm. Bolognan prosessi on aiheuttanut turbulenssia taidekoulu- tuksen järjestämisessä useissa maissa, elokuvakoulutus on runsaan kansainvälisen kanssa- käymisen vuoksi alkanut itse noudattaa monia yhteismitallisia käytäntöjä. Tästä trendistä ei kannata sanoutua irti. Suomen kaksikielisyys on otettava myös huomioon. Ruotsikielisen opetuksen normistoa uudistettaessa on syytä huomioida skandinaavisten veljeskoulujen sisällöt ja nimitykset. 53 Case Study 2. Pyramidi-malli; Elokuvakoulutuksen kaavamainen esitys * 5. vuosi Opiskelijan kypsyyteen valmistautuminen, kypsyyden osoittaminen. Tulevaisuuden kohtaaminen päänimikkeen mukaisessa roolissa MA-lopputyöelokuvassa. Valmistuminen ammattiin, MA-tutkinto. 4. vuosi Syventäviä opintoja elokuvan historiasta, teoriasta ym. Oman ilmaisuvälineen ja henkilökohtaisen tyylin haltuunotto. MA-lopputyön prosessin aloittaminen. Opiskelijan oman itsensä kohtaaminen, tekijyyden ymmärtäminen harjoituselokuvien ym. avulla. Valmistumiseen valmistautuminen. Välitutkinto BA Osallistuminen MA-valintaan 3. vuosi Opiskelija perehtyy oman tekijyytensä välineisiin ja ehtoihin, sekä oppii oman tyylin ja tekniikan vuorovaikutussuhteen. Opiskelija oppii oman ammattinsa ehdot syventämällä kokemustaan suoriutuessaan valvotusti ja ohjatusti taiteellisesti vastuullisesta tehtävästä BA-elokuvatuotannossa. Opiskelija kohtaa yleisön. 2. vuosi Opiskelija perehtyy elokuvan tekniikan ehtoihin ja rutiineihin. Hän oppii oivaltamaan ihmisen ja tarinan suhteen ja perehtyy elokuvan historiaan. Hän oppii ryhmätyön alkeet harjoituksissa, joissa roolit vaihtuvat tuotannon aikana. 1. vuosi Opiskelija perehtyy elokuvataiteen ja elokuvantekemisen ”alkuaineisiin”, perinteisiin ja oppii elokuvaopiskelun perustaidot. Hän kohtaa elokuvan tuotantovälineet ja osallistuu ensimmäisen harjoituselokuvansa tekemiseen. Elokuvataidelukio 54 Case Study 3. Peter von Bagh ja elokuvan historia Taideteollisen korkeakoulun Elokuvataiteen ja lavastustaiteen osastolla toimii elokuvahisto- rian professorina valtiotieteen tohtori Peter von Bagh. von Bagh on koko maailmassa kunni- oitettu ja arvostettu alansa asiantuntija, tunnettu elokuvakerholiikkeen ja -arkistotoiminnan pioneeri, tutkija, kirjailija ja dokumenttien ohjaaja. Professori von Baghin virkakautta on jäljellä noin neljä vuotta ennen pakollista eläkeikää. Elokuvan historiaa on yritetty turhaan saada osaksi Taideteollisen korkeakoulun perus- opetusta, taidehistorian rinnalle – toimiihan TaiK:ssa ELO:n lisäksi useita ”mediaosastoja” (esim. Valokuvaus ja Medialaboratorio), joiden opiskelijoille liikkuvan kuvan historiasta olisi yleissivistyksen lisäksi hyötyä. TaiK:ssa myös koulutetaan taideaineiden opettajat koko valtakunta varten. He eivät voi toimia ammatissaan sokeina elokuvan ja median historialle. Ainutkertaisen elokuvahistorian professuurin todellinen vaikutus suomalaisen kulttuu- rin rakentamiseen näyttääkin jäävän toteutumatta, lukuunottamatta sitä arvokasta valis- tus- ja opetustyötä jota professori von Bagh tekee lähinnä Yleisradion kanavia käyttäen, suosituilla ohjelmillaan. Vaikka professori von Bagh on valtakunnallinen ja kansainvälinen huippuasiantuntija, ei hänen virkaansa TaiK:ssa voi edellyttää sisältyvän toimimista elokuvahistorian ”matkasaar- naajana” myös seitsemässä valtakunnan eri kulmille sirotellussa ammattikorkeakoulussa. Kuten aiemmin totesin, elokuva on taiteista se, joka on aina omaksunut uuden tek- nologian välittömästi käyttöönsä, usein jopa vauhdittanut tekniikan kehitystä taiteellisista tarpeistaan käsin (esim. zoom-objektiivi). Elokuvakoulut kaikkialla toimivat tietenkin saman periaatteen mukaisesti, resurssimahdollisuutensa huomioiden. Niissä suomalaisissa elokuvakoulutuksen yksiköissä, joita tämä selvitys ja uudistussuun- nitelma koskee, on jo nyt vakiovarusteena kaikki se tekniikka, jolla elokuvan historian ope- tus voitaisiin verkottamalla valtakunnallistaa, vaikka välittömästi. Mikäli AMK-verkon nimikkeet ja opetussisällöt koordinoitaisiin ja osana BA-koulutus- velvoitteen toteuttamista, yhteistyön mahdollistamiseksi käytännön tasolla myös lukujärjes- tykset synkronoitaisiin, olisi täysin mahdollista opettaa elokuvan historiaa valtakunnallisena oppi- ja tutkintokokonaisuutena nykyisellä tekniikalla. Luennot toteutettaisiin konferenssitekniikalla, käyttäen opetustiloina koulujen eloku- vateattereita ja kuvaamalla luento-opetus ”livenä” samanlaisessa tilassa. Yhteys muodostet- taisiin kaksisuuntaisena, jolloin myös keskustelu olisi mahdollista, opetustilanteen luonteen vaatimalla tavalla. Koska elokuvahistorian koulutuskokonaisuuteen kuuluu runsaasti elokuvien katseluita, elokuvat esitettäisiin joko DVD-muodossa, tai pian jo keskitetysti verkkoa hyväksi käyttäen. Joka tapauksessa samanaikaisesti jokaisessa koulussa. 55 Katselujen välillä tai jälkeen, käytettäisiin kaksisuuntaista yhteyttä keskustelujen ja kysy- mys-vastaus osioiden toteuttamiseen. Ilman että kenenkään tarvitsee ryhtyä matkasaarnaa- jaksi, alueellinen tasavertaisuus toteutuu, samoin yhteisen korkean standardin mukainen opetus. Koska LUME-keskuksesta on joka tapauksessa muodostettava valtakunnallinen elokuva- koulutuksen ja -tutkimuksen tukiyksikkö, on tällaisen opetuskokonaisuuden koordinointi ja tekninen toteutus juuri sellaista työtä, joka vihdoinkin mahdollistaa LUME:n studioihin ja laitteisiin tehtyjen investointien maksimaalisen valtakunnallisen hyötykäytön. Tällä tavalla AMK:t saisivat välitöntä ilmaista lisäarvoa elokuvakoulun verkostollisesta kokonaisvaltaisesta toiminnasta. Voi sanoa, että kaikki tämä olisi ollut mahdollista tehdä jo aiemminkin, mutta LUME:n puutteellinen toimintaresursointi ja jäykät rakenteet ja asen- teet ovat tällaisen toiminnan estäneet. Mikäli LUME:lle halutaan antaa tutkimuksellinen tai kehitysaspekti, se voisi olla tällai- nen käytännönläheinen opetusmetodien konkreettinen kehittäminen sen sijaan, että viritel- lään hankkeita joiden tarkoituksena on antaa mediakeskus LUME:lle oman tutkimustoimi- jan profiili. Elokuvan historia on esimerkkinä hyvä, koska koko oppiaine kulminoituu yhden profes- sorin elämäntyöhön, mutta samaa ajattelua voi aivan yhtä hyvin soveltaa muiden, teknisten- kin oppiaineiden kohdalla. Tämä kaikki tietenkin edellyttää aitoa yhteistyöhalua ja sitä, että elokuvakoulutuksen tukiorganisaatio (LUME ym.) on oikein suunniteltu ja resursoitu. 56 Case Study 4. Elokuvakoulutuksen yhteinen resurssiyksikkö Elokuvakoulutusyksikköjen verkostoituessa toiminnallisesti valtakunnalliseksi elokuvakou- luksi voidaan hajallaan olevia osaamisresursseja hyödyntää aivan uusilla tavoilla. Koulutus- järjestelmän tueksi voidaan perustaa nykyisten yksiköiden sisäisistä resursseista tukipalvelu- yksikkö, eräänlainen yhteinen ”resurssisäiliö”. Valtakunnallinen tukipalveluyksikkö toimii siten, että se koostuu eri alojen erikoistu- neista osaajista, joiden normaali työ voidaan nähdä organisaatiossa ”vertikaalisena” resurssi- na. Tarpeen tullen näistä vertikaalisista resursseista muodostetaan ”horisontaalinen” projek- tiorganisaatio, joka toimii verkottumisen periaatteella. Näin on jo meneteltykin mm. ”Illumenation” -elokuvafestivaalien järjestelyissä, jotka on jaettu ELO:n ja ammattikorkeakoulujen välillä. Tällöin on myös hyvällä menestyksellä testattu eri yksiköiden opiskelijoiden panosta ja vastuuta projektikokonaisuuden toteutta- misessa. Tulevaisuudessa järjestelmää voidaan kehittää monipuolisemmaksi ja sitä voidaan käyt- tää valintaprosessien, yhteistuotantojen, seminaarien, festivaalien ja opetuksenkin järjestä- misessä. Volyymiltaan suomalainen elokuvakoulutus on niin pieni kokonaisuus, että monet tie- dotukseen, PR:ään, markkinointiin, rekrytointiin, ulkomaantoimintaan ym. liittyvät teh- tävät ja toimet voidaan varsin hyvin toteuttaa luovalla yhteistyöllä, esimerkiksi resurssiyk- sikössä. Tällainen koulutusyksiköiden yhteinen kapasiteetti myös lähentäisi toimijoita ja toimintoja henkilötasolla ja siten koituisi kokonaisuuden hyväksi. Kyse on viime kädessä tahdosta ja organisoinnista. Tulevaisuudessa voi nähdä monien verkkoon liittyvien ja virtuaalisten tekniikoiden tulevan yhä tärkeämmiksi myös osana perinteistä elokuvatuotantoa. Kuten aiemmin totesin, myös- kin TaiK:n Medialaboratorio on syntynyt alkuperäisen Kamerataiteen osaston perillisenä ja on siten tulevaisuudessakin koulutuksen ja tutkimuksen luonteva yhteistyökumppani. Kansallisen elokuvakoulun suoranainen velvollisuus onkin järjestää yhteistyönsä uuden median koulutuksen kanssa siten, että heidän taitotietoaan voidaan käyttää hyväksi opiske- lun sisältöjen ja harjoitustöiden ohella kokonaisuuden järjestämiseksi modernilla verkottu- neella ja itseään päivittävällä tavalla. www.yliopistopaino.helsinki.fi ISBN 978-952-485-302-6 ISSN 1458-8102 books@yopaino.helsinki.fi faksi / fax (09) 7010 2374 puhelin / telefon (09) 7010 2363 Julkaisumyynti / Bokförsäljning 00014 Helsingin Yliopisto / Helsingfors Universitet PL 4 / PB 4 (Vuorikatu 3 / Berggatan 3) Yliopistopaino / Universitetstryckeriet