rakennettu ympäristö suomen ympäristö 1 | 2013 Isojen pirttien kylät pelkosenniemen kulttuuriympäristöohjelma tiina elo sirkka-Liisa seppälä YMPÄRISTÖMINISTERIÖ SUOMEN YMPÄRISTÖ 1 | 2013 Isojen pirttien kylät Pelkosenniemen kulttuuriympäristöohjelma Tiina Elo Sirkka-Liisa Seppälä Helsinki 2013 YMPÄRISTÖMINISTERIÖ SUOMEN YMPÄRISTÖ 1 | 2013 Ympäristöministeriö Lapin elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus Taitto: Tiina Elo Kansikuva: Simo Oinas 2009 Sisäsivujen kuvat: Kuvan yhteydessä mainitaan kuvaaja tai kuvan oikeudet omistava arkisto tai yk- sityishenkilö. Merkintä LKYT kuvan yhteydessä tarkoittaa, että kuva on Lapin kulttuuriympäristöt tutuksi -hankkeen kuva-arkistossa. Julkaisu on saatavana myös internetistä: www.ymparisto.fi/julkaisut Edita Prima Oy, Helsinki 2013 ISBN 978-952-11- 4120-1 (nid.) ISBN 978-952-11-4121-8 (PDF) ISSN 1238-7312 (pain.) ISSN 1796-1637 (verkkoj.) ESIPUHE Lappi on laaja maakunta, ja sen alueelle mahtuu monenlaista kulttuuriympäristöä. Pelkosenniemen kunnan alueella on paljon, niin maiseman kuin rakennetun ympä- ristön perusteella, valtakunnallisesti merkittäviksi ja arvokkaiksi määriteltyjä kyliä ja alueita. Pinta-alaan nähden mahtaa Pelkosenniemellä olla Lapin kunnista näitä alueita eniten. Suvantoa pidetään yleisesti Lapin rakennusperinnön aarreaittana, mutta myös muissa Pelkosenniemen kylissä on paljon säilyneitä ja poikkeuksellisen komeita rakennuksia. Myös eri elinkeinojen kuten savotan, poronhoidon ja matkailun mukanaan tuomat rakennukset ja rakennelmat ovat tunnusomaisia Pelkosenniemen kulttuuriympäristöille. Kulttuuriympäristön merkitys on huomattu kuntien identiteetin, ajankohtaisten kehittämistavoitteiden, elinkeinoelämän ja matkailun sekä opetustoiminnan aloilla. Erityisesti maankäytön suunnittelussa kulttuuriympäristön tuntemus ja arvostus on korostunut lainsäädännön, valtakunnallisten ohjelmien ja valtioneuvoston päätösten kautta. Valtakunnallisten tavoitteiden mukaisesti kulttuuriympäristöohjelma tulisi laatia jokaiseen kuntaan. Näihin tavoitteisiin Pelkosenniemen kulttuuriympäristö- ohjelma omalta osaltaan vastaa. Pelkosenniemen kulttuuriympäristöohjelma on myös eräänlainen kotiseutukirja. Se pyrkii kertomaan, miksi kunnan kulttuuriympäristö on sellainen kuin se on ja mikä siinä on arvokasta. Kulttuuriympäristöohjelma kertoo myös kulttuuriympä- ristön tilasta ja sen tavoitteena on auttaa huomioimaan tekemisissämme menneen ja turvaamaan myös tuleville sukupolville monikerroksisen kulttuuriympäristön ja sen maisemaan kirjoitetut tarinat. Ennen kaikkea kirja on tarkoitettu työvälineeksi niille viranomaisille ja luottamushenkilöille, jotka joutuvat tekemään päätöksiä kaavoituk- seen, maankäyttöön ja kulttuuriympäristön säilymiseen liittyen. Kulttuuriympäristöllä on suuri merkitys paikan – ja siinä asuvien ihmisten – identi- teetille. Siihen vaikuttavat niin valtakunnallisesti merkittäviksi valikoituneet kulttuu- riympäristöt kuin vaatimattomammatkin, paikallisille tärkeät paikat ja niihin liittyvät muistot. Ympäristön arvostus on alueellisen kilpailun tärkeä vetovoimatekijä. Tieto kulttuuriympäristön arvoista lisää myös halua huolehtia niiden säilymisestä. Tämä ohjelma tarjoaa toivottavasti keinoja ja avaimia näiden arvojen tiedostamiseen ja oman elinympäristön hoitamiseen. Pelkosenniemestä ja sen kylien historiasta on kirjoitettu ja julkaistu kirjoja. Niinpä tätä julkaisua ei ole tarvinnut kirjoittaa kaikkea uutena, vaan julkaisuun on kerätty paljon jo ennestään tunnettua tietoa. Haluan esittää lämpimät kiitokseni ohjelmaa varten kootulle työryhmälle arvokkaista tiedoista ja mielipiteistä ohjelman teon yh- teydessä. Lisäksi haluan kiittää Eino Kortelaista Saukkoaapaa koskevista tiedoista sekä Marita Kilpimaata, Terttu Törmästä, Pekka Oravaa, Kaisa Oinasta ja Suvannon kyläyhdistystä vanhojen valokuvien luovuttamisesta julkaisun käyttöön. Erityiskii- tokset vielä Leena ja Antero Välitalolle Luiroa koskevista tiedoista ja Karkon talon vieraanvaraisuudesta. Lisäksi kiitän Simo Oinasta ja arkeologi Sirkka-Liisa Seppälää heidän työpanok- sestaan hankkeessa. Kiitokset myös ohjelman kartat tehneelle Riku Elolle, kuvat käsitelleelle Hannu Lehtomaalle ja Pelkosenniemen vanhasta rakennuskulttuurista kirjoittaneelle maakuntamuseotutkija Päivi Rahikaiselle. Rovaniemellä talvipäivän seisauspäivänä 21.12.2012 Tiina Elo 4 Suomen ympäristö 1 | 2013 5Suomen ympäristö 1 | 2013 SISÄLLYS Esipuhe ................................................................................................................................3 Johdanto ..............................................................................................................................8 Hankkeen toteutus ......................................................................................................8 Rakenne .........................................................................................................................8 Käsitteet .........................................................................................................................9 Tehdyt selvitykset ja inventoinnit ............................................................................9 Valtakunnallisesti arvokkaat rakennetut kulttuuriympäristöt (RKY) ......9 Lapin kulttuuriympäristöohjelma (1997) .................................................... 11 Lapin kulttuuriympäristöt tutuksi -hanke (2004-2005) ............................. 11 Muut selvitykset ja inventoinnit .................................................................... 12 Luonnonhistoria ja maisemakehitys .....................................................................13 Kallioperä, maaperä ja kasvillisuus .......................................................................13 Maisema .......................................................................................................................15 Valtioneuvoston periaatepäätös valtakunnallisista maisema-alueista ....15 Maisemamaakuntajako ...................................................................................15 Perinnebiotoopit ...............................................................................................18 Perinne- ja kulttuurimaisemat .......................................................................18 Maiseman kokeminen ..............................................................................................18 Pelkosenniemen luonnonsuojelualueet ................................................................20 Arkeologinen kulttuuriperintö ...............................................................................21 Mitä on arkeologinen kulttuuriperintö ................................................................21 Muinaisjäännökset ja arkeologiset löydöt ovat suojeltuja ................................21 Maastosta muinaisjäännösrekisteriin - tietoa arkeologisesta kulttuuri- perinnöstä ....................................................................................................................23 Pelkosenniemen arkeologiset kenttätutkimukset ..............................................27 Asutushistorian arkeologiset pääpiirteet .............................................................27 Jokivarsien pyytäjät .........................................................................................27 Keramiikkaa Kairalasta ..................................................................................28 Lapin ja Lannan rajalla ...................................................................................29 Asutus- ja elinkeinohistoria ......................................................................................35 Asutuksen kehitys .....................................................................................................35 Paavo Pelkonen – Pelkosenniemen ensimmäinen asukas .........................35 Kylien synty ......................................................................................................35 Mäkituvat ja kruununmetsätorpat ................................................................36 Isojako ................................................................................................................36 Elinkeinojen kehitys .................................................................................................36 Maanviljely .......................................................................................................36 Kalastus .............................................................................................................39 Poronhoito .........................................................................................................39 Uitto- ja savotta ................................................................................................40 6 Suomen ympäristö 1 | 2013 Kulkureitit ...................................................................................................................41 Kemijoki ............................................................................................................41 Laivaliikenne ....................................................................................................41 Tiestön kehitys .................................................................................................41 Itsenäistyminen ja sota-ajat .....................................................................................42 Asutuslait ..........................................................................................................43 Sota-ajan tuhot .................................................................................................44 Sodan jälkeinen kehitys ...........................................................................................44 Elinkeinorakenne .............................................................................................44 Väestönkehitys .................................................................................................44 Nyt ja tulevaisuudessa ....................................................................................44 Pelkosenniemen kulttuuriympäristön ominaispiirteitä ...............................46 Arkeologisen kulttuuriperinnön ominaispiirteitä .............................................46 Pelkosenniemen vanhaa rakennuskulttuuria .....................................................47 Jälleenrakennusajan rakennusperintö ..................................................................48 Asutustilojen perustaminen ...........................................................................50 Saukkoaapa – esimerkki jälleenrakennuskauden asutuskylästä ..............50 Kohteita kylittäin ..........................................................................................................53 Kirkonkylä ..................................................................................................................54 Esiteltävät kohteet ............................................................................................55 Aapajärvi......................................................................................................................63 Esiteltävät kohteet ............................................................................................63 Arvospuoli ...................................................................................................................65 Esiteltävät kohteet ............................................................................................65 Kairala ..........................................................................................................................68 Esiteltävät kohteet ............................................................................................69 Kiemunkivaara ...........................................................................................................74 Esiteltävät kohteet ............................................................................................74 Luiro ............................................................................................................................76 Esiteltävät kohteet ............................................................................................77 Pyhäjärvi ......................................................................................................................81 Esiteltävät kohteet ............................................................................................82 Saunavaara ..................................................................................................................83 Esiteltävät kohteet ............................................................................................85 Suvanto .........................................................................................................................88 Esiteltävät kohteet ............................................................................................89 Yksittäiset pihapiirit .................................................................................................98 Teemakohteet ..............................................................................................................102 Kirkollinen rakentaminen .....................................................................................102 Esiteltävät kohteet ..........................................................................................102 Koulurakentaminen ................................................................................................106 Kouluopetus ...................................................................................................106 Esiteltävät kohteet ..........................................................................................108 Seurantalot ................................................................................................................ 113 Esiteltävät kohteet .......................................................................................... 114 7Suomen ympäristö 1 | 2013 Savotta- ja uittokohteet ........................................................................................... 116 Esiteltävät kohteet .......................................................................................... 116 Poronhoito ................................................................................................................. 118 Esiteltävät kohteet .......................................................................................... 118 Matkailu ..................................................................................................................... 119 Pyhätunturin kehitys .................................................................................... 119 Tunturin hiihtokeskus ...................................................................................120 Esiteltävät kohteet ..........................................................................................121 Sotahistoria ...............................................................................................................125 Pelkosenniemen taistelu ...............................................................................125 Muut kohteet .............................................................................................................126 Esiteltävät kohteet ..........................................................................................126 Pelkosenniemen kulttuuriympäristön tila .......................................................127 Arkeologinen kulttuuriperintö .............................................................................127 Rakennettu kulttuuriympäristö ...........................................................................130 Selvitysten kattavuus ja ajantasaisuus ........................................................130 Kulttuuriympäristön käyttö ja hoito ..................................................................133 Lainsäädäntö .............................................................................................................133 Kansainvälisiä sopimuksia ....................................................................................135 Toimijat ......................................................................................................................136 Maankäyttö ja rakentaminen ................................................................................136 Kaavoitus ja muu suunnittelu ......................................................................136 Metsänkäsittely ja arkeologinen kulttuuriperintö ....................................137 Rakennusjärjestys ..........................................................................................138 Kansalaisen vaikuttamismahdollisuudet ..................................................138 Rakennusperinnön hoito .......................................................................................139 Korjaushanke ..................................................................................................139 Viisas kiinteistönpito .....................................................................................139 Puitteet korjauksille .......................................................................................139 Järkevä korjausjärjestys .................................................................................140 Korjausten teettäminen .................................................................................140 Korjausneuvontaa ja avustuksia ..................................................................141 Arkeologisen kulttuuriperinnön hoito ...............................................................142 Maiseman hoito ........................................................................................................142 Lähteet ........................................................................................................................144 Arkistolähteet .................................................................................................145 Elektroniset lähteet ........................................................................................146 Julkaisemattomat lähteet ..............................................................................146 Muut lähteet ....................................................................................................146 Kuvailulehti ..............................................................................................................147 Presentationsblad .....................................................................................................148 Documantation page ...............................................................................................149 8 Suomen ympäristö 1 | 2013 Hankkeen toteutus Lapin ympäristökeskus toteutti vuosina 2004–2008 Lapin kulttuuriympäristöt tutuksi -hankekokonai- suuden, jossa Lapin läänin alueella inventoitiin yli 4800 kohdetta ja yli 10 400 yksittäistä rakennusta. Hanke toimi Itä-Lapin alueella vuosina 2004–2005. Pelkosenniemeä kartoitettiin kesällä 2005, jolloin inventoitiin 230 kohdetta ja 439 yksittäistä raken- nusta. Lapin kulttuuriympäristöt tutuksi -hank- keen rahoitti Euroopan aluekehitysrahasto, Euroo- pan sosiaalirahasto ja kansallisina rahoittajina toi- mivat Lapin ympäristökeskus ja Lapin TE-keskus. Jo tuolloin heräsi toive siitä, että inventointiaineis- ton pohjalta päästäisiin tekemään kulttuuriympä- ristöohjelmat Lapin kuntiin. Pelkosenniemen kulttuuriympäristöohjelma on tehty Lapin elinkeino-, liikenne- ja ympäris- tökeskuksen, Ympäristö -vastuualueen (ent. La- pin ympäristökeskuksen) alueidenkäyttöyksikön hallinnoiman Lapin kulttuuriympäristöohjelma -hankkeen toimesta yhteistyössä Pelkosenniemen kunnan kanssa. Hankkeen on rahoittanut EU:n aluekehitysrahasto EAKR siihen liittyvine kansal- lisine rahoituksineen. Työn ovat toteuttaneet projektipäällikkö Tiina Elo, arkeologi Sirkka-Liisa Seppälä ja maakun- tamuseotutkija Päivi Rahikainen. Lisäksi kenttä- työntekijänä koko Itä-Lapin alueella on toiminut Simo Oinas. Lapin kulttuuriympäristöohjelma –hankkeen ohjausryhmään ovat kuuluneet Riitta Lönnström (Lapin liitto), Johanna Forsius (Museo- virasto), Matti Vatilo (Ympäristöministeriö), Minna Heljala (Tornionlaakson maakuntamuseo), Päivi Rahikainen (Lapin maakuntamuseo), Tarmo Jomp- panen (Saamelaismuseo Siida), Tapio Pukema (ent. Lapin ympäristökeskus nyk. Lapin elinkeino-, lii- kenne- ja ympäristökeskus) ja Juhani Karjalainen (Metsähallitus). Ohjausryhmän asiantuntijana ar- keologian osalta on toiminut Pirjo Rautiainen Met- sähallituksesta. Johdanto Pelkosenniemen kulttuuriympäristöohjelman laatimiseen on Pelkosenniemen kunnan osalta vai- kuttanut asiaa varten perustettu yhteistyöryhmä, jonka jäseninä ovat olleet Markku Kankaanranta, Tiina Heinänen, Kari Tallavaara, Pekka Orava ja Markku Kujala. Kokouksiin on osallistunut lisäk- si maakuntamuseotutkija Päivi Rahikainen Lapin maakuntamuseosta. Arkeologista osuutta ovat kirjoitusvaiheessa ohjausryhmän lisäksi kommentoineet Kaarlo Ka- tiskoski Museovirastosta, Hannu Kotivuori Lapin maakuntamuseosta sekä arkeologit Mika Sarkki- nen ja Christian Carpelan. Rakenne Kulttuuriympäristöohjelman alussa käsitellään Pelkosenniemen luonnonhistoriallisia olosuhteita ja maisemakuvan kehitystä nykyiseen muotoonsa. Sen jälkeen keskitytään Pelkosenniemen arkeolo- giseen kulttuuriperintöön ja asuin- ja elinkeinojen historiaan. Tämän jälkeen käsitellään Pelkosennie- men kulttuuriympäristön ominaispiirteisiin, jonka jälkeen seuraa osio, jossa esitellään kulttuuriym- päristökohteita Pelkosenniemeltä. Kohteiden va- linnan perusteena on käytetty Lapin kulttuuriym- päristöt tutuksi -hankkeen inventoinnin yhteydes- sä tehtyä kulttuurihistoriallisen merkittävyyden arviointia. Kylittäin esiteltyjen kohteiden jälkeen esitellään teemakohteina kirkollista rakentamista, koulurakennuksia, seurantaloja, savotta- ja uitto- kohteita, poronhoitokohteita, matkailurakentamis- ta ja sotahistoriakohteita. Vaikka ohjelmassa esitel- lään paljon Pelkosenniemen arvokkaita kulttuuri- ympäristöjä ja kohteita, on selvää että ohjelman ulkopuolelle – ja näin esittelyä vaille – jää paljon kohteita, jotka ovat kulttuurihistoriallisesti arvok- kaita ja säilyttämisen arvoisia. Kohteiden esittelyn jälkeen seuraa Pelkosen- niemen kulttuuriympäristön tilan arviointia niin arkeologisen kuin rakennetun kulttuuriympäris- 9Suomen ympäristö 1 | 2013 tön näkökulmasta. Ohjelma päättyy kappaleeseen kulttuuriympäristön käyttö ja hoito, jossa esitel- lään keinoja, tapoja ja mahdollisuuksia hoitaa kult- tuuriympäristöä: arkeologista kulttuuriperintöä, rakennusperintöä ja maisemaa. Pelkosenniemen kulttuuriympäristöohjelma on laajuudeltaan yksi Suomen kattavampia. Tässä tapauksessa voisi puhua jopa kulttuuriympäris- töselvityksestä. Varsinkin ohjelman arkeologis- ta kulttuuriperintöä koskeva osuus on laajempi kuin mihin kulttuuriympäristöohjelmien kohdal- la yleensä on totuttu. Vaikka ohjelma perustuu Lapin kulttuuriympäristöt tutuksi -hankkeessa (2004–2008) tehtyyn inventointiin, sisältää se vain osan tästä inventointitiedosta, ja toisaalta se pe- rustuu myös Lapin kulttuuriympäristöohjelma -hankkeessa vuosina 2008–2010 koottuihin ja päi- vitettyihin tietoihin. Arkeologisessa osuudessa on inventointihankkeessa kootun muinaisjäännöstie- tokannan ohella käytetty Museoviraston ja Lapin maakuntamuseon arkiston arkeologisia tutkimus- kertomuksia sekä Museoviraston ylläpitämää val- takunnallista muinaisjäännösrekisteriä. Kulttuuriympäristöohjelma ei ole tieteellinen tutkimus, ja koska lähteinä on käytetty Lapin kult- tuuriympäristöt tutuksi -hankkeen aikana vuosina 2004 ja 2005 kerättyjä inventointitietoja ja lukuisia erilaisia kirjallisia lähteitä, ei kaikkia ohjelmassa esiteltyjä yksityiskohtia ole pystytty tarkistamaan. Näin ollen lukijoilta pyydetään ymmärrystä kirjas- sa mahdollisesti esiintyviä virheitä koskien. Koska kyseessä ei ole tieteellinen tutkimus, ei kirjassa ole käytetty suoria lähdeviitteitä vaan kirjan lopussa on lähdeluettelo, jossa mainitaan kaikki lähteinä käytetyt teokset. Käsitteet Kulttuuriympäristö on yleiskäsite, johon kuuluvat arkeologinen kulttuuriperintö, rakennettu ympä- ristö ja kulttuurimaisema. Sillä tarkoitetaan vuo- situhansien aikana ihmisen ja luonnon vuorovai- kutuksessa muotoutunutta ympäristöä. Kulttuuri- ympäristö kertoo monin tavoin ihmisen suhteesta ympäristöönsä eri aikoina: siihen on jäänyt jälkiä niin elinkeinoista, asumisesta, uskomuksista kuin liikkumisestakin. Rakennettu ympäristö muodostuu eri-ikäisistä ihmisen tekemistä rakenteista, kuten rakennuksis- ta, teistä, silloista, kanavista, puistoista ja puutar- hoista. Siihen kuuluvat niin vaatimattomat talo- usrakennukset kuin kirkotkin. Rakennetun ym- päristön rikkaus perustuu juuri sen monimuotoi- suuteen. Jokaisella rakennuksella on oma tarinansa kerrottavanaan ja vaatimattoman rakennuksen tarina voi olla aivan yhtä mielenkiintoinen kuin kartanonkin. Rakennettuun ympäristöön tulee ko- ko ajan uusia ajallisia kerrostumia, jotka kertovat oman aikansa arkkitehtuurista ja elämäntavasta. Arkeologinen kulttuuriperintö on osa vanhinta ja herkintä kulttuuriympäristöämme. Siihen sisäl- tyvät kaikki vuosituhansien aikana maankama- rassa ja vedessä säilyneet merkit varhaisemmasta asutuksesta. Arkeologian menetelmillä on mahdol- lista tutkia monenlaisia ilmiöitä esihistoriallisista leiripaikoista keskiaikaisiin kaupunkikerroksiin tai sota-ajan hylkyihin. Arkeologista perintöä ha- lutaan säilyttää myös jälkipolville ja kiinteät mui- naisjäännökset ovat suojelukohteita. Kulttuuriympäristöohjelma kokoaa yhteen tie- toa ja selittää nykypäivän ympäristön kehityshis- toriaa. Kulttuuriympäristöohjelman tarkoituksena on antaa tietoa kulttuuriympäristöstä ja koordinoi- da kulttuuriympäristön hoitoon, säilyttämiseen ja kehittämiseen kohdistuvia toimenpiteitä. Ohjelma on myös apuna päätöksenteossa ja ohjeena kuntien kulttuuriympäristöön kohdistuvien maankäytön hankkeiden suunnittelussa. Ohjelma toimii työka- luna ympäristössä tapahtuvien muutosten hallin- taan. Kulttuurihistoriallisen merkittävyyden arvi- oinnin tarkoituksena on määrittää alueen, koh- teen tai rakennuksen kulttuurihistoriallinen arvo ja merkitys, mutta ei ottaa kantaa kohteen säilyt- tämiseen tai suojeluun. Merkittävyyden arviointi on objektiivista kulttuurihistoriallista analyysia. Kohteen kulttuurihistoriallisen arvon suhde mui- hin tarpeisiin ja arvoihin punnitaan vasta varsinai- sessa suunnittelussa ja päätöksenteossa. Tehdyt selvitykset ja inventoinnit Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt (RKY) Valtioneuvosto on päätöksellään (2000) hyväksy- nyt valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet (VAT, MRL 22–24 §) osaksi Maankäyttö- ja rakennuslain mukaista ohjausta. Tavoitteet on ryhmitelty koske- maan valtakunnallisesti merkittäviä kokonaisuuk- sia, joista yhtenä Kulttuuri ja luonnonperintö, vir- kistyskäyttö ja luonnonvarat. Tavoitteet koskevat erityisesti maakuntakaavoitusta, mutta kulttuuri- perintöä koskevat tavoitteet ovat erityistavoitteita ja koskevat suoraan myös yleis- ja asemakaavoitus- ta. Merkittävää on, että valtakunnallisesti arvok- kaita maisema-alueita, rakennettuja ympäristöjä ja arkeologisia kohteita koskevat inventoinnit tulee ottaa huomioon alueiden suunnittelun lähtökoh- 10 Suomen ympäristö 1 | 2013 tana. Valtakunnallisia alueidenkäyttötavoitteita koskeva valtioneuvoston päätös on tullut voimaan 30.11.2000 ja sen tarkistus 1.3.2009. Valtakunnallisten alueidenkäyttötavoit- teiden kulttuuri- ja luonnonperintöä koskevien erityistavoitteiden mukaan alueidenkäytössä on varmistettava, että valtakunnallisesti merkittävät kulttuuriympäristöjen ja luonnonperinnön arvot säilyvät. Viranomaisten laatimat valtakunnalliset inventoinnit otetaan huomioon alueidenkäytön su- unnittelun lähtökohtina. Näillä alueilla alueiden- käytön on sovelluttava niiden historialliseen ke- hitykseen. RKY on Museoviraston viranomaisten laatima valtakunnallinen inventointi, joka on valtioneu- voston päätöksellä 22.12.2009 otettu maankäyttö- ja rakennuslakiin perustuvien valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden tarkoittamaksi inven- toinniksi rakennetun kulttuuriympäristön osalta 1.1.2010 alkaen. Lisätietoja RKY –inventoinnista saa Museoviraston ylläpitämältä internet-sivus- tolta http://www.rky.fi/read/asp/r_default.aspx RKY sisältää 1260 kohdetta koko Suomessa. Tarkistustyön tavoitteena on ollut uusiin selvityk- siin perustuva, ajantasainen inventointi, joka pe- rustuu valtakunnallisesta näkökulmasta tehtyyn arviointiin. Tarkistuksen tavoitteena on ollut myös rakennusperinnön monimuotoisuuden ja Suomen historian olennaisten teemojen huomioiminen alu- eellisesti ja ajallisesti. Kohteet ovat yleensä laajem- pia alueita kuin yksittäisiä rakennuksia ja ulottuvat joskus yli kuntarajojen. Samaa ilmiötä edustavat kohteet on yhdistetty teemoiksi. Valtakunnalliseen inventointiin valitut kohteet antavat alueellisesti, ajallisesti ja kohdetyypeittäin monipuolisen koko- naiskuvan maamme rakennetun ympäristön his- toriasta ja kehityksestä. Pelkosenniemen valtakunnallisesti merkittävät ra- kennetut kulttuuriympäristöt ovat: • Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat, johon Pelkosenniemen osalta kuuluu Kairala, Kiemunkivaara, Pelkosenniemen kirkonky- lä ja Saunavaara • Suvannon kylä Kartta 1. RKY: Kairala © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/12 0 1 2km Kartta 2. RKY: Kiemunkivaara © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/12 0 500 1 000m 11Suomen ympäristö 1 | 2013 Lapin kulttuuriympäristöohjelma (1997) Jarmo Lokion vuonna 1997 kokoamassa Lapin kulttuuriympäristöohjelmassa on Pelkosenniemel- tä esitelty seuraavat kohteet: • Pelkosenniemen kirkko ja vanha pappila • Pelkosenniemen kylän kulttuurimaisema • Suvannon kylä • Kairalan kylä • Luiron kylä • Arvospuolen kylä • Keminsaarten niityt Lapin kulttuuriympäristöt tutuksi -hanke (2004-2005) Lapin kulttuuriympäristöt tutuksi -hankkeessa in- ventoitiin Pelkosenniemellä vuosina 2004 ja 2005 yhteensä 230 kohdetta ja 439 yksittäistä rakennus- ta. Inventoijina toimivat Kaisu Siika-aho ja Markku Kujala (2004) ja Ari Karppinen ja Kauko Kokkaret (2005). Itä-Lapin työnsuunnittelijana toimi Simo Oinas (2004–2005). Kiinteistä muinaisjäännöksistä koottiin hankkeessa tietokanta, jonka toteutuksesta vastasi arkeologi Mika Sarkkinen. Kartta 3. RKY: Pelkosenniemen kirkonkylä PELKOSENNIEMI © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/12 0 500 1 000m Kartta 4. RKY: Saunavaara © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/12 0 1 2km Kartta 5. RKY: Suvannon kylä © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/12 0 1 2km 12 Suomen ympäristö 1 | 2013 Muut selvitykset ja inventoinnit Lapin rakennusperintö. Pohjautuu Lapin seutu- kaavaliiton ja Lapin läänin rakennusperinne ry:n inventointeihin 1984. Lisäksi Suvannon kylästä on tehty lukuisia eri- laisia rakennushistoriallisia selvityksiä, tutkimuk- sia ja muita julkaisuja. Lapin Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuk- sen toimesta tehtiin julkaisu Komiat kylät pohjoi- sen maisemassa. Kairalan ja Luiron maisemanhoi- toalueen hoito- ja käyttösuunnitelma vuonna 2009. Kuva 1. Näkymä Suvannosta. Tiina Elo 2012. 13Suomen ympäristö 1 | 2013 Kallioperä, maaperä, ja kasvillisuus Pelkosenniemi sijaitsee kolmen suuren joen, Kiti- sen, Luiron ja Kemijoen yhtymäkohdan ympärillä. Kaksi ensin mainittua yhtyy Kemijokeen, joka leve- nee suureksi valtauomaksi Pelkosenniemen poh- joispuolelta lähtien. Lounaiskulman poikki kulkee kunnan ja Kemijärven raja-alueelta alkunsa saanut ja Sodankylän puolelle jatkuva tunturijono. Pelko- senniemen puolella sijaitsee Pyhä-Luoston kansal- lispuisto. Sen yhteydessä on myös tunnettu mat- kailu- ja laskettelukeskus Pyhäjärven eteläosissa. Kunnan luonnonympäristö on hyvin moni- muotoista sisältäen kaikki tyypillisimmät Lapin luonnonympäristöpiirteet viljavasta jokilaaksosta karuun tunturiylänköön saakka. Ainoastaan järviä kunnassa on vähän: luonnonjärvistä iso on aino- astaan Pyhätunturin kupeessa oleva Pyhäjärvi. Se tosin koossaan häviää kunnan keskiosiin 1990-lu- vun alussa rakennetulle Kokkosnivan tekoaltaalle. Kasvillisuus Pelkosenniemellä on pohjoisbore- aalista ja mäntyvaltaista karua metsämaata, joka pohjoiseen päin mentäessä harvenee aapasuoalu- eiden yleistyessä. Jokilaaksoissa on rehevämpää kasvillisuutta jokivarsien sedimenttirannoilla. Ranta-alueilla on myös runsaasti lehtipuita. Luonnonhistoria ja maisemakehitys Pyhä-Luoston kansallispuisto Pyhä-Luoston kansallispuisto perustettiin vuonna 2005 yhdistämällä Suomen vanhimpaan vuonna 1938 perustettuun Pyhätunturin kansallispuis- toon Luoston alue. Uuden puiston pinta-ala on 142 km². Pyhä-Luosto sijaitsee Sodankylän ja Pel- kosenniemen kuntien sekä Kemijärven kaupungin alueella. Puiston rungon muodostaa Suomen eteläisin 12 huipun Pyhätunturin tunturijono. Tunturit ovat jäänteitä kaksi miljardia vuotta vanhoista alppien kaltaisista vuorista. Tunturien rinteillä kasvaa 200-vuotisia havumetsiä. Tunturijonoa ympäröivät laajat aapasuot. Korkeimmat tuntu- rit ovat Noitatunturi (540 m) ja Ukko-Luosto (514 m). Tunturit ja niitä erottavat kurut ovat jääkauden sulamisvesien muovaamia. Mahtavin kuruista on jyrkkäseinäinen ja kivikkoinen 200 metriä syvä Pyhätunturin Isokuru. Isokurussa on Pyhäkasteenlampi ja -putous. Putous on 17 metriä korkea. Samuli Paulaharjun tarinan mu- kaan lampi on saanut nimensä, koska siellä Esaias Masvetti Fellman kastoi lappalaisia kristinuskoon vuonna 1648. Ukko-Luoston ja Lampivaaran lounaispuolella metsät ovat säästyneet kokonaan hakkuilta, ja ne ovat iältään jopa 400-vuotiaita. Luosto tun- netaankin komeista, vanhoista männiköistä ja Pyhätunturi geologiasta ja saamelaishistoriasta. Tunturijonossa vuorottelevat puuttomat laet eli kerot ja syvät kurut. Kuruissa ja puronvarsissa esiintyy reheviä metsiä, jopa pienialaisia lehtoja. Kuva 2. Kitisen ja Kemijoen yhtymäkohta Lapinniemi. Tiina Elo 2012. 14 Suomen ympäristö 1 | 2013 Kuva 3. Isokuru. Simo Oinas 2009. Kuva 4. Pyhätunturin jylhiä maisemia. Simo Oinas 2009. 15Suomen ympäristö 1 | 2013 minen, rakennussuojelun toimenpiteet, maankäy- tön suunnittelu, tiedotus, neuvonta ja koulutus. Valtakunnallisiin maisema-alueisiin liittyvän selvi- tyksen suoritti ympäristöministeriön vuonna 1986 asettama maisema-aluetyöryhmä. Ympäristömi- nisteriö jatkoi työryhmälle vuoden 1988 loppuun asetettua määräaikaa 31.3.1992 saakka. Pelkosenniemeltä valtakunnallisesti arvokkai- siin maisema-alueisiin kuuluvat Suvanto ja Kaira- la. Arvokkaisiin perinnemaisemiin kuuluvat Ke- minsaarten niityt. Maakunnallisesti arvokkaaksi maisemakokonaisuudeksi on määritelty Luiron kylä. Maisemamaakuntajako Valtakunnallisten maisema-alueiden inventoinnin tarkoituksena oli etsiä maamme arvokkaimmat kulttuurimaisema-alueet. Inventoinnissa tähdät- tiin maakunnallisesti ja paikallisesti omaleimaisten ja tyypillisten maisema-alueiden kartoittamiseen. Tavoite merkitsi edustavan, monipuolisen ja kat- tavan aluevalikoiman etsimistä. Alueiden edusta- vuuden tarkastelua varten oli tarpeen määritellä yhtenäiset kriteerit. Tätä varten laadittiin koko maata koskeva maisemamaakuntajako. Pelkosen- niemen kunnan alue kuuluu Peräpohjolan-Lapin maisemamaakuntaan ja jakautuu Aapa-Lapin, Pe- räpohjolan vaara- ja jokiseutuun ja Itä-Lapin tun- turi- ja vaaraseutuun. Maisema Maisema on sanana varsin monimerkityksinen. Maisema–sana tuo meille mieleen näköalan, sil- minnähtävän osan ympäristöä. Näköhavaintoon painottuva ”maisema” on siis riippuvainen näki- jästä, subjektiivinen. Lisäksi siihen liitetään her- kästi subjektiivisia arvolatauksia (kaunis, ruma yms.), joita ei pystytä mittaamaan tai osoittamaan objektiivisesti. Subjektiivinen käsite muuttuu ajan myötä ja olosuhteiden muuttuessa sekä vaihtelee kokijan mukaan. Maisemaa käsiteltäessä ainoa luotettava tapa on tarkastella sitä kokonaisuute- na, joka muodostuu ekologisista perustekijöistä sekä niiden vuorovaikutussuhteista. Maisema on luonnonlakien mukaan toimiva elävä ja kehitty- vä, dynaaminen ympäristökokonaisuus. Fyysinen maisema on alue, jossa luonnon elementit kuten korkeussuhteet ja kasvillisuus, ohjaavat näkymän visuaalista sisältöä. Maiseman tarkastelu, analysointi, aloitetaan tutkimalla maisemarakenne ja sen kehityshistoria. Maisemarakenteen perusta on maastorakenne sekä siinä toimivat luonnonprosessit. Ihmisen vaikutus, kulttuurihistoria, on oleellinen tarkastelukulma. Maisemassa kohtaavat niin luonnon- ja kulttuu- rihistoriallisten prosessien jättämät jäljet kuin eri aikakausien ja yhteisöjen arvot. Maiseman merki- tyksen olemassaolo riippuu siitä, mitä eri kulttuu- rit ovat kulloinkin halunneet maisemaan liittää ja mitä siinä on milloinkin haluttu nähdä. Maisemakuva on maisemarakenteen silmin ha- vaittava ilmiasu. Useimmat suomalaiset tarkoitta- nevat maisemakuvaa silloin, kun puhuvat maise- masta. Maisemakuva on lopputulos, maisemara- kenteen osatekijöiden näkyvä osa, jonka tarkastelu ei pelkästään riitä. Maisema-alue on fyysinen kokonaisuus, joka yhden tai useamman perustekijän osalta on yhte- näinen tai toimii yhtenäisenä (esim. vesistöalue). Valtioneuvoston periaatepäätös valtakunnallisista maisema-alueista Valtioneuvosto teki vuonna 1995 periaatepäätök- sen valtakunnallisesti arvokkaista maisema-alueis- ta ja maisemanhoidon kehittämisestä. Päätökseen liittyy selvitys maaseudun kulttuuri- ja perinne- maisemia edustavista arvokkaista alueista: Maise- ma-aluetyöryhmän mietintö, osa II Arvokkaat mai- sema-alueet. Päätöksessä korostetaan maisemalli- sia arvoja ja elinvoimaisen maaseudun merkitystä kulttuurimaisemien hoitamisessa ja vaalimisessa. Maisemanhoitoon sopivina menettelytapoina tuo- daan esille mm. avointen viljelymaisemien turvaa- Kuva 5. Keminsaarten niittyjä. LKYT 2005. 16 Suomen ympäristö 1 | 2013 Aapa-Lapin seutu Aapa-Lapin seutu on nimensä mukaisesti soiden maata. Seutua luonnehtivat mittaamattomat suo- ja metsäkairat. Vaarojen välisille laajoille tasaisille alueille on kehittynyt jopa silmänkantamattomia avoimia aapasoita. Maasto on ympäröiviin seutuihin verrattuna melko tasaista. Erityisen laakeita pinnanmuodot ovat alueen itäpuoliskossa, missä vaarat kohoilevat harvoina yksittäisinä muodostumina tai pieninä ryhminä muun seudun ylle. Etelä-, länsi- ja luoteisosissa vaaroja ja vaararyhmiä on enemmän ja pohjoisessa alkaa olla joitakin yksittäisiä tuntureita (Puljutunturi, Kätkätunturi, Korsatunturi ja vähän etelämpänä Kumputunturi). Maaperä on vaihtelevaa moreenimaata ja moreenipeitteistä kalliota. Suurimpien jokien varsilla on hieno- jakoisia jokikerrostumia. Muutamia katkonaisia harjujaksoja kulkee alueen poikki. Alueella on hyvin vähän järviä ja yleensä ne ovat pieniä. Seudun kulttuurimaisemille joet ovat tärkeä elementti. Lännessä kulkeva Ounasjoki muodostaa paikoin myös seudun länsirajan. Keski- ja itäosion poikki luikertelee Kitinen ja siihen yhtyvä Luirojoki. Suota on Aapa-Lapissa paljon: lähes kaikkialla yli 50 % maapinta-alasta. Suot ovat laajoja, rimpisiä ja jäntei- siä. Peräpohjolan (ja pohjoisosissa Metsä-Lapin) aapasoita. Aapasuot ovat täällä luonteenomaisimmillaan. Laajimmat yhtenäiset suoalueet ovat idässä, Koitelaisenkairan ja Pomokairan tienoilla. Seudun kasvillisuus edustaa kokonaisuudessaan pohjoisboreaalista vyöhykettä. Kasvillisuus on keskimäärin karua. Metsien puusto on harvempaa ja matalampaa kuin etelämpänä. Luonteenomaisia ovat myös pitkän ja kapean latvuksen omaavat kuuset. Yleisin metsätyyppi on variksenmarja-mustikkatyyppi. Jäkälikköisten mäntymetsien osuus on pohjoisessa suurempi. Sammalikkoisten kuusimetsien loppuasteena oleva ns. paksusammaltyyppi on yleinen. Kasvillisuus saa rehevämpiä piirteitä jokivarsilla ja erityisesti Kittilän letto- ja lehtokeskuksen alueella. Pienet viljelyalat sijaitsevat yleensä jokien varsilla tai joskus järvien tuntumassa. Joitakin peltoaloja on rai- vattu Kittilän letto- ja lehtokeskuksen alueella viljaville soille. Viljelty maa on nurmea. Jokirantojen viljavien tulvaniittyjen ohella heinää on käyty niittämässä soilta. Poronhoito on tärkeätä. Lisäelantoa on hankittu kalastamalla, metsästämällä ja luonnontuotteiden, kuten marjojen keruulla. Metsätalous ei ole enää näin pohjoisessa kovin kannattavaa, sillä metsien kasvu ja uusiutuminen on hidasta. Soita on kuitenkin yritet- ty kuivattaa metsien tuoton lisäämiseksi. Jokivesien valjastaminen voimatalouden tarpeisiin on johtanut maamme suurimpien tekoaltaiden, Lokan ja Porttipahdan rakentamiseen alueelle. Harva asutus ja pienet viljelyalat sijaitsevat yleensä joko jokien varsilla tai järvien tuntumassa; jälkimmäi- set usein ympäristöstään kohoavilla kyläkummuilla. Joenrannan kulttuurivyöhyke on hyvin kapea ja asutus pääosin harvaa haja-asutusta. Paikoin rannoilla on pieniä nauhamaisia tai rypälemäisiä kyliä. Tyypillinen pihapiiri on ollut sivulta avoin neliö. Päärakennus on korkeaotsainen, vailla haukkaikkunoita; suuri kuisti on tavallinen. Alueen pohjoisosissa on saamelaisasutusta. Peräpohjolan vaara- ja jokiseutu Perä-Pohjolan vaara- ja jokiseudun maisemia hallitsevat verraten jyrkkäpiirteiset maastonmuodot ja voimak- kaiden jokivarsien asumusmaisemat. Alueella on laajoja jyrkästi kumpuilevia vaara-alueita, joitakin erillisiä vaararyhmiä hieman alavimmilla mailla sekä jopa muutamia tuntureitakin. Maaperä on vaaroillakin yleensä moreenia, mutta kallioiset alueet ovat nekin varsin yleisiä. Suurten jokien varsilla on mittavia sedimentoituneita, melko hienojakoisia kerrostumia. Alueen poikki kulkee muutama luoteesta kaakkoon suuntautuva harjujakso, mutta ne eivät erotu maisemakuvassa kovin hyvin. Sen sijaan Kemijärven tienoilla kulkevien harjujaksojen yhteydessä ovat huomattavat kumpareiset kumpumoreenialueet ja kamesmaastot ovat maisemallisestikin huomattavia. Ihmisten asuttamien jokien varsien laaksomaisemien ohella alueella on myös melko paljon järviä. Järvet eivät kuitenkaan yleensä ole kovin suuria. Monien järvien rannalla on asutusta, mutta useimmat pienet järvet sijaitsevat vaarojen välisten metsä- ja suoerämaiden keskellä asumattomina. Alueella on kohtalaisen paljon soita, mutta yhtenäiset suoalat eivät ole maaston kumpuilevuuden takia yleensä niin suuria kuin esimerkiksi Aapa-Lapin puolella. Suoalat ovat pieniä erityisesti länsiosien vaaraisilla alueilla. Seutu on Pohjanmaan ja Peräpohjolan aapasoiden vaihettumisvyöhykettä. 17Suomen ympäristö 1 | 2013 Kasvillisuudeltaan Kemijärven alue edustaa pohjoisboreaalista kasvillisuusvyöhykettä. Metsät ovat yleensä karuja, variksenmarja-puolukkatyypin ja variksenmarja-mustikkatyypin mäntyvaltaisia sekametsiä. Puuston joukossa on paikoin paljonkin lehtipuuta. Myös muu kasvillisuus on yleensä karua. Rehevämpiä alueita on kuitenkin yleisesti jokivarsien hienosedimenttirannoilla ja joidenkin järvien tuntumassa. Peltoalueet sijaitsevat yleensä rehevillä jokirannoilla. Jonkin verran viljelysmaata on raivattu myös järvien rannoille sekä kairojen lihavimmille suomaille. Lähes koko viljelyala on nurmea. Karjanhoidon ohella poron- hoito alkaa olla tärkeä elinkeino. Vaikka metsät ovat karuja, on niiden verraten suuri määrä ja kohtuullinen kasvu mahdollistanut metsätalouden kehityksen. Kemijoki on valjastettu sähkön tuotantoon, maisemassa näkyvänä merkkinä tästä on Kemijärven seudun voimakkaasti säännöstellyt tekoallasalueet. Asutusta on seudulla vielä kohtalaisen runsaasti, keskimäärin selvästi enemmän kuin pohjoisemmassa Lapissa. Asutus on jokilaaksoissa yleensä melko kapealla vyöhykkeellä. Kylät ovat tällöin nauhamaisia sijaiten jokilaakson korkean rannan tuntumassa. Suurin osa asutuksesta on Tornionjoen sekä Kemijoen ja Ounasjoen varsilla. Lisäksi monien järvien rannoilla on pieniä kyliä ja yksittäisasumuksia. Itä-Lapin tunturi- ja vaaraseutu Itä-Lapin tunturi- ja vaaraseutu poikkeaa yleisilmeeltään niin paljon varsinaisesta Aapa-Lapista, että se on erotettu omaksi seudukseen – joskin raja näiden kahden välillä on hyvin liukuva. Seutua luonnehtivat jyrk- käpiirteiset vaara- ja tunturimaat. Maasto on jyrkintä ja vaaraisinta itäosissa, valtakunnan rajan tuntumassa. Länttä kohti muodot loivenevat, vaarat vähenevät ja maa tulee hieman alavammaksi. Samalla myös soiden määrä alkaa lisääntyä. Seudun itäosissahan soita on hyvin vähän. Aapa-Lapin kairat työntyvät seudulle kielekkeenä Savukosken kohdalla Tenniöjokivartta pitkin, missä Joutsenaavan suot levittäytyvät laajana kokonaisuutena lähes maan itärajalle saakka. Värriön luonnonpuistosta alkaa etelään jatkuva tunturiketju: Värriötunturit – Tuntsan tunturit – Sorsa- tunturi. Tunturiluontoa on myös lännemmässä Maltion luonnonpuistossa. Varsinaisten tunturialueiden ulkopuolella maasto on enimmäkseen jyrkän vaaraista. Vaarojen ja tunturien välissä luikertelee jokia ja jyrkät jokilaaksot ja kurut ovat tavallisia. Järviä ei alueella juurikaan ole. Suot ovat yleensä vaarojen välisiä ja jokivarsien verraten pienialaisia Perä- pohjolan aapasuojuotteja. Kasvillisuus on pohjoisboreaalista. Metsät ovat melko karuja ja harvoja, yleensä mäntyvaltaisia. Laaksoissa ja alavilla mailla kasvaa kyllä kuusivaltaisiakin metsiä. Ylempänä tuntureilla alkaa olla jo koivuvaltaisia tunturikoivikkoja ja lakialueilla puutonta paljakkaa. Asutus on yleensä erittäin harvaa. Elantoa on hankittu lähinnä poronhoidolla, karjanhoidolla, eränkäynnillä ja kalastuksella. Alueen eteläosassa on harvaa yksittäisasutusta ja joitakin talorykelmiä – pieniä kyliä; täällä vähäiset viljelymaat sijaitsevat eteläosissa Kemijoen (Tenniöjoen) latvoilla ja pika-asutuksen yhteydessä raivatuilla soisilla kairamailla. 18 Suomen ympäristö 1 | 2013 Laajimmin ja syvällisimmin nämä tekijät yhdisty- vät perinteisten maankäyttötapojen muovaamassa kulttuurimaisemassa, maaseudun viljely- ja asu- musmaisemassa ja yhtä lailla Lapin perinteisten elinkeinojen kuten poronhoidon ja metsätalouden maisemassa. Nämä maisemat toimivat tärkeänä todisteena ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksesta ja niihin on myös tallentunut suuri määrä ainutlaa- tuista kulttuuriperintöä. Maiseman kokeminen Kiinnostus maisemaan, sen tutkimiseen, suojeluun ja suunnitteluun on viime vuosina ollut kasvussa. Maiseman arvo on noussut sekä luonnontieteis- sä että yhteiskunta- ja kulttuurintutkimuksessa. Maamme perinne- ja luonnonmaisemia on inven- toitu ja tutkittu, kulttuuriperintöä kartoitettu ja kansallismaisemia nimetty. Visuaalinen maisema on katsojan oma yksilöl- linen kokemus. Etenkin paikallisille asukkaille maisema on myös kulttuurihistoriaa. Maiseman muuttuminen koetaan muullakin tavalla kuin vain esteettisesti. Ulkopuolinen näkee maiseman omi- naispiirteet eri tavalla kuin alueen asukas, koska hänellä ei ole maisemaan liittyviä henkilökohtaisia muistoja eikä tuttuuden aiheuttamaa turtumusta. Muistikuvat ympäristöstä piirtyvät syvälle mie- leen. Useimmat pystyvät kuvailemaan tuttuja paikkoja ja rakennuksia, vaikkei niitä olisi enää olemassa. Ympäristöä ei tee aina muistettavaksi paikan kauneus tai viihtyisyys, vaan siihen liitty- vät tapahtumat tai kohtaamiset. Myös maisema- kuvan kauneuden arviointiin vaikuttavat muistot: useimmat pitävät lapsuuden maiseman kaltaista näkymää kauniina. Maisemaan kytkeytyvät kulttuuriset jäljet ja mielikuvat sitoutuvat usein historiaan. Maiseman henki syntyy siihen liittyvän historian, mennei- syyden ja perinteen tiedostamisesta. Maiseman ja Perinnebiotoopit Perinnebiotoopit ovat vanhantyylisen maatalou- den muokkaamia luonnonympäristöjä, ja niiden tarkastelun tärkein peruste on kasvillisuus. Perin- nebiotoopit ovat niiton ja eläinten laidunnuksen synnyttämiä ketoja, niittyjä, hakamaita ja metsä- laitumia. Myös vanhat kaskimetsät voidaan lukea perinnebiotooppeihin. Usein kyseessä oleva alue on vuosien saatossa ollut monessa käytössä ja siten alueen tarkka luokitus voi olla tulkinnanvaraista. Jokainen perinnebiotooppi on syntyhistorialtaan ja kasvistoltaan erilainen toisiin verrattuna. Vuonna 1992 aloitettiin Suomessa valtakunnal- linen perinnemaisemien kartoitusprojekti, jonka tulokset Lapin läänistä on kerätty raporttiin Lapin perinnemaisemat (Satu Kalpio ja Tarja Bergman, 1999). Julkaisussa esitellään Lapin arvokkaat perin- nemaisemat ja niiden nykytila sekä arvioidaan nii- den hoidon tarvetta ja annetaan hoitosuosituksia. Julkaisussa käytetään kohteista nimitystä perinne- maisemat, mutta kyseessä on nimenomaan perin- nebiotoopit. Julkaisun mukaan Pelkosenniemellä valtakunnallisesti arvokkaita perinnemaisemia Pelkosenniemellä ovat Keminsaaret ja Mairisaa- ri. Maakunnallisesti arvokkaita perinnemaisemia puolestaan ovat Kairalan niityt ja paikallisesti ar- vokkaita Saukkosaari ja Saukkoputaan tulvaniityt. Perinne- ja kulttuurimaisemat Perinnemaiseman tarkastelun lähtökohta on laa- jempi kuin vain kasvillisuus. Perinnemaisema on yhden tai useamman eri perinnebiotoopin ja sen ympäristön muodostama kokonaisuus – maisema, joka kytkeytyy pitkäaikaiseen maatalousyhteis- kuntaan. Perinnemaisemiin liittyy läheisesti ra- kennettu ympäristö osana maisemakokonaisuutta. Maisema jaetaan luonnon- ja kulttuurimaise- maan sen mukaan, ovatko luonnon vai ihmisen toi- minnan tuloksena syntyneet elementit hallitsevia. Luonnonmaisemia ovat alueet, joiden kehitykseen ovat vaikuttaneet pääasiassa vain luonnon proses- sit. Kulttuurimaisemat ovat ihmisen ja luonnon yhteisvaikutuksena syntyneitä kokonaisuuksia. Kulttuurimaisemasta voidaan erottaa ihmisen ja luonnon pitkäaikaisen vuorovaikutuksen myötä muovautunut maaseudun kulttuurimaisema ja ääritapauksena lähes yksinomaan ihmistyön tu- loksena syntynyt kaupunkimaisema eli urbaani maisema. Kulttuurimaisemassa yhdistyvät monet elemen- tit. Kulttuurimaisemassa voidaan havaita luonnon- piirteisiin ja ihmisen muovaamiin kulttuuripiirtei- siin liittyvät tekijät ja niiden perusteella syntyneen maisemakuvan esteettisiin arvoihin liittyvät tekijät. Kuva 6. Arvospuolen kulttuurimaisemaa. Tiina Elo 2009. 19Suomen ympäristö 1 | 2013 sen menneisyyden välinen suhde voidaan myös nähdä erilaisten historiallisten kerrosten kasau- tumana. Maiseman historialliseen ulottuvuuteen kuuluu myös siihen liittyvä nostalgia, kaipaus kadotettuun menneisyyteen. Nostalgian ohella historialliset maisemat sitoutuvat vahvasti myös perinteeseen. Yleensä perinteestä puhuttaessa vii- Kuva 7. Kairanaapaa. Tiina Elo 2012. tataan sellaiseen luonnon tai kulttuurin arvoon, joka on säilynyt tai tietoisesti säilytetty menneisyy- destä nykyisyyteen ja joka halutaan säilyttää myös tulevaisuudessa. Maisemaan kohdistuu jatkuvasti yhä enemmän muutospaineita. Siksi maiseman ja sen luontoon liittyvien arvojen säilyttämisestä ja kehittymisestä on tullut yhä suurempi haaste. 20 Suomen ympäristö 1 | 2013 Pelkosenniemen luonnonsuojelualueet Valtakunnallisesti arvokas maisemakokonaisuus 1.1 Kairala 1.2 Suvanto Luonnonsuojelualueet 2.1 Pyhä-Luoston kansallispuisto 2.2 Haikara-aavan-Vitsikkoaavan soidensuojelualue 2.3 Kätkäaavan-Serrijoen soidensuojelualue 2.4 Lämsänaavan-Sakkala-aavan soidensuojelualue 2.5 Kätkävaaran lehtojensuojelualue 2.6 Nivatunturin lehtojensuojelualue Natura 2000 alueet 3.1 Haikara-aapa - Vitsikko-aapa 3.2 Pyhätunturin kansallispuisto 3.3 Akanvaaran - Kalkkivaaran lehdot 3.4 Luiron suot 3.5 Serrijoki - Kätkävuoma 3.6 Raateaapa 3.7 Kemihaaran suot 3.8 Pyhä-Luosto 3.9 Luosto 3.10 Ellitsa Kartta 6. Pelkosenniemen maisema- ja luonnonsuojelukohteet. 1.1 1.2 3.8 3.7 3.4 3.9 3.2 3.7 3.1 3.6 3.10 3.5 3.73.3 2.1 2.4 2.2 2.3 2.6 2.5 Natura-alueKansallispuistoSoidensuojelualueetLehtojensuojelualueetYksityiset suojelualueetValtakunnallisesti arvokas maisemakokonaisuus © Affecto Finland Oy, Karttakeskus, Lupa L4659, SYKE 21Suomen ympäristö 1 | 2013 Mitä on arkeologinen kulttuuriperintö Arkeologisella kulttuuriperinnöllä tarkoitetaan maassa tai vedessä säilyneitä, ihmisen toiminnasta aikanaan syntyneitä rakennelmia, muodostumia ja löytöjä. Ne ovat osa vanhinta kulttuuriympäris- töämme, jota tutkitaan ensisijaisesti arkeologian menetelmin. Niistä tavallisimpia ovat maastossa tehtävät inventoinnit ja kaivaukset. Esihistoriallis- ta aikaa tutkittaessa arkeologia on tärkein tieteen- ala, koska kirjallisia lähteitä ei ole käytettävissä. Arkeologiaa käytetään paljon myös historiallista aikaa koskevassa tutkimuksessa, koska sen avulla voidaan täydentää kirjallisten lähteiden antamaa kuvaa. Arkeologisilla menetelmillä on mahdollista tutkia niin kivikauden pyyntiväestön asuinpaik- koja kuin 1700-luvun kaupunkiasutustakin tai 1900-luvun sotahistoriallisia rakennelmia. Arke- ologia on monitieteistä ja tutkimuksessa hyödyn- netään erityisesti luonnontieteellisiä menetelmiä. Arkeologian tutkimuskohteet erottuvat maas- tossa usein vain erilaisina kuopanteina tai kohou- mina. Maaperään muodostuneet värjäytymät, ki- veykset, kuopat ja löydöt tulevat näkyviin yleensä vasta, kun maan pintakerros jostakin syystä rik- koutuu. Nämä jäljet ja merkit muodostavat arke- ologisen tutkimuksen tärkeimmän maastossa säi- lyneen lähdemateriaalin, kulttuurikerroksen. Asuin- paikoilla kulttuurikerros alkaa yleensä aivan maan pinnasta humuskerroksen alta ja ulottuu paksuim- millaankin tavallisesti vain 20–30 cm:n syvyyteen. Varastointia tai valmistusta varten on voitu kai- vaa syviäkin kuoppia. Joissakin tapauksissa vanha kulttuurikerros on voinut jäädä paksujen tulvaker- rosten alle ja säilyä lähes koskemattomana. Arkeologinen kulttuuriperintö Muinaisjäännökset ja arkeologiset löydöt ovat suojeltuja Arkeologinen kulttuuriperintö sisältää ainutker- taista tietoa maamme aikaisemmasta asutuksesta ja historiasta. Vuonna 1963 säädetyn muinaismuisto- lain (295/63) tarkoituksena on varmistaa, että tätä tietoa säilytetään myös seuraaville sukupolville ja tulevia tutkimuksia varten. Laissa määritellyt kiinteät muinaisjäännökset ovat muinaismuisto- lain nojalla rauhoitettuja ilman erillistä suojelu- päätöstä. Merestä, järvistä tai muualta vesistöistä tavattavat laivan tai muun aluksen hylyt sekä nii- den osat kuuluvat myös muinaismuistolain piiriin, mikäli niiden ikä on yli sata vuotta. Hylyt ja niiden osat rinnastuvat kiinteisiin muinaisjäännöksiin. Suojeltuja ovat myös irtaimet muinaisesineet eli yksittäiset maasta tai vedestä tavattavat esineet tai niiden osat, joiden omistajaa ei tiedetä ja joiden iän voidaan arvioida olevan yli sata vuotta. Suomessa arkeologisen kulttuuriperinnön suo- jeluun, tutkimukseen ja hoitoon liittyvistä asioista vastaa Museovirasto. Museovirastolla on oikeus tutkia, määrittää, rajata ja hoitaa muinaisjäännök- siä. Museovirasto myöntää myös luvat muinais- jäännösten tutkimukseen. Viranomaisen roolissa se seuraa maankäytön suunnittelua ja antaa lausunto- ja kaavoituksesta ja muinaisjäännöksiä koskevista rakennushankkeista. Tähän työhön osallistuvat myös ne maakuntamuseot, joiden kanssa Museo- virasto on tehnyt yhteistyösopimuksen. Lapissa tällainen sopimus on tehty jo 1990-luvulla Lapin maakuntamuseon kanssa, joka hoitaa huomatta- van osan oman toimialueensa (Kemijärvi, Kittilä, Pelkosenniemi, Posio, Rovaniemi, Ranua, Savu- koski, Sodankylä) muinaisjäännöksiä koskevista asiantuntija- ja viranomaistehtävistä. Saamelaisten kotiseutualueen osalta vastaava sopimus on tehty vuonna 2011 Saamelaismuseo Siidan kanssa. Lapissa arkeologinen kulttuuriperintö on erotta- maton osa nykyistä asuin- ja elinympäristöämme. Jokivarsien ja järvenrantojen asuinpaikat, pyynti- 22 Suomen ympäristö 1 | 2013 maat ja kulkureitit ovat pysyneet samoilla sijoil- laan jopa vuosituhansien ajan. Muinaisjäännökset ovat monessa tapauksessa säilyneet paremmassa kunnossa kuin muualla Suomessa. Arkeologisesti merkittävät alueet voivat muodostaa laajoja, yhte- Kiinteät muinaisjäännökset ovat muinaismuistolain (295/1963) perusteella rauhoitettuja muistoina Suomen aikaisemmasta asutuksesta ja historiasta. Rauhoitus on automaattinen eikä se edellytä erillistä suojelupäätöstä tai muita toimenpiteitä. Muinaisjäännöksen toteaa Museovirasto, joka lain mukaan vastaa muinaisjäännösten tutkimuksesta, suojelusta ja hoidosta. Muinaismuistolain mukaan kiinteän muinaisjäännöksen kaivaminen, peittäminen, muuttaminen, vahingoitta- minen, poistaminen ja muu siihen kajoaminen on kielletty ilman lain nojalla annettua lupaa. Muinaisjäännösten rauhoitusta valvoo Museovirasto. Kiinteiksi muinaisjäännöksiksi laissa luetellaan seuraavat kohteet: 1) maa- ja kivikummut, röykkiöt, kivikehät ja muut kiveykset ja latomukset, jotka ovat ihmisen muinoin tekemiä; 2) pakanuuden aikaiset haudat ja kalmistot, myös sellaiset, joista maan pinnalla ei ole merkkejä; 3) kivet ja kalliopinnat, joissa on muinaisilta ajoilta kirjoituksia, kuvia tai muita piirroksia tahi maalauksia, hiomauria tai muita hionnan jälkiä taikka uhrikuoppia; 4) uhrilähteet, uhripuut, uhrikivet ja muut palvontapaikat sekä muinaiset käräjäpaikat; 5) muinaisilta ajoilta peräisin olevat asumusten jäännökset sekä asuin- ja työpaikat, niin myös muodostumat, jotka ovat syntyneet sellaisten asumusten tai paikkojen käyttämisestä; 6) muinaisaikaiset hylätyt linnat, linnamäet, linnoitukset, linnakkeet, vallit ja vallihaudat, sekä niiden jään- nökset, kirkkojen, kappelien, luostarien ja muiden huomattavien rakennusten rauniot sekä muinaiset hau- tapaikat, jotka eivät ole seurakunnan hoidossa; 7) kivet, ristit ja patsaat, jotka muinoin on pystytetty jonkun henkilön tai tapahtuman muistoksi tai usko- muksellisessa tarkoituksessa, samoin kuin muut sellaiset muistomerkit; 8) muinaisten huomattavien kulkuteiden, tienviittojen ja siltojen sekä vartiotulien ja muiden sellaisten laitteiden jäännökset; sekä 9) kiinteät luonnonesineet, joihin liittyy vanhoja tapoja, tarinoita tai huomattavia historiallisia muistoja. Laki ei aseta muinaisjäännökselle ikärajaa. Käytännössä historiallisen ajan muinaisjäännöksen suojelussa 1700-lukua myöhempien muistojen rauhoitus arvioidaan yleensä tapauskohtaisesti. Arviointi perustuu tavallisesti sekä arkistoselvitykseen että maastotarkastukseen. Suojeltavaksi on otettu myös 1900-luvun alkupuolen perintöä, kuten teollisuushistoriallisia muistoja ja sotahistoriallisia rakennelmia. Esimerkiksi I maailmansodan rakennelmat on rauhoitettu muinaismuistolain perusteella. Museoviraston ylläpitämän valtakunnallisen muinaisjäännösrekisterin mukaan Suomesta tunnettiin vuoden 2010 lopussa yli 26 000 kiinteää muinaisjäännöstä. Kohteista noin 4000 (15 %) on Lapissa. Valtaosa Lapin muinaisjäännöksistä sijaitsee Metsähallituksen hallinnoimilla valtionmailla. näisiä ja suhteellisen ehjiä kokonaisuuksia. Mui- naisjäännösten kuntoon ja säilymiseen vaikuttavat varsinkin kaikenlainen maankäyttö, kuten raken- taminen, maa- ja metsätalous sekä luonnonvarojen hyödyntäminen, Lapissa erityisesti vesien sään- nöstely ja kaivostoiminta. 23Suomen ympäristö 1 | 2013 Maastosta muinaisjäännösrekisteriin – tietoa arkeologisesta kulttuuriperinnöstä Arkeologit keräävät muinaisjäännöksiä koskevaa tietoa monin eri tavoin. Suuren yleisön tuntemat kaivaukset muodostavat vain pienen osan arkeolo- gin työstä. Museoviraston kaivauksista useimmat liittyvät erilaisiin maankäyttöhankkeisiin. Tieteel- lisistä lähtökohdista kaivauksia tekevät pääasiassa yliopistot ja maakuntamuseot tai tutkimusta teke- vät arkeologit. Tavallisimpia arkeologisia kenttätutkimuksia ovat muinaisjäännösten tarkastukset maastossa. Arkeologisella inventoinnilla tarkoitetaan yleensä rajatulla alueella tehtävää maastotutkimusta, jossa tarkastetaan jo tiedossa olevia kohteita ja etsitään mahdollisuuksien mukaan uusia, ennestään tunte- mattomia jäännöksiä. Aikaisemmin inventointeja tehtiin tavallisesti kuntarajojen mukaisina perus- inventointeina, mutta nykyisin yhä useammat selvitykset koskevat yleensä kuntaa pienempiä tai sen rajoista riippumattomia alueita. Useimmat in- ventoinnit liittyvätkin kaavoitukseen tai erilaisiin maankäyttöhankkeisiin, kuten liikenneväyliin tai voimajohtolinjauksiin. Lapissa inventointeja on tehty erityisesti vesistöjen säännöstelyn ja kaivos- hankkeiden takia. Suomen ensimmäinen arke- ologinen inventointiohjelma aloitettiin Kemijoen voimalaitosrakentamisen yhteydessä 1950-luvulla. Metsähallitus on aloittanut 2000-luvulla hallinnas- saan olevien valtionmaiden kulttuuriperintökoh- teiden inventoinnit, joiden tuloksia hyödynnetään alueiden hoidossa ja käytössä. Tutkimusprojekteissa tehdään tieteellisen ky- symyksenasettelun mukaisia inventointeja. Niistä voidaan mainita esimerkkinä Ylä-Lapin peuran- pyynnissä käytettyjen kuoppajärjestelmien inven- toinnit. Inventoinnissa voidaan keskittyä myös tietyntyyppisiin jäännöksiin. Tällaisia teemain- ventointeja ovat olleet esimerkiksi raudanvalmis- tuspaikkojen tai hautasaarten inventoinnit. Inven- toinnit voivat liittyä myös kulttuuriympäristön hoitoon tai kulttuurimatkailuun. Inventoinneista laaditaan raportti, jota säilytetään joko alkuperäi- senä tai kopiona Museoviraston arkistossa. Lapin liitto on tuottanut maakuntakaavoituksen yhteydessä 2000-luvulla Museoviraston ja Lapin maakuntamuseon kokoamien aineistojen pohjalta Lapin seutukunnista kuntakohtaiset suojelukohde- luettelot. Suojelukohdeluettelot ovat tärkeitä tieto- lähteitä, mutta ne vanhenevat nopeasti ympäristön ja inventointitilanteen muuttuessa. Ajantasaiset tie- dot arkeologisista kohteista onkin aina syytä selvit- tää Lapin maakuntamuseosta tai Museovirastosta, joka pitää yllä valtakunnallista rekisteriä kaikista Suomen kiinteistä muinaisjäännöksistä. Rekisteri sisältää perustiedot kaikista tunnetuista esihisto- riallisista kohteista ja niitä koskevista tutkimuk- sista. Rekisteriä päivitetään jatkuvasti. Erityisesti historiallisen ajan muinaisjäännösten osalta tiedot ovat vielä koko Suomessa puutteellisia, koska esi- historiallista aikaa nuorempia kohteita on alettu järjestelmällisesti inventoida vasta 2000-luvulla. Muinaisjäännösrekisteriin voi tutustua Museovi- raston ylläpitämässä kulttuuriympäristön rekiste- riportaalissa. (http://kulttuuriymparisto.nba.fi). Kuva 8. Arkeologi työssään. Miikka Tallavaara etsii löytöjä rantahiekasta. Kairalan ja Luiron maisemahankkeen arkeologi- nen inventointi/Kari Tallavaara 2008. 24 Suomen ympäristö 1 | 2013 Lapin arkeologiset aikakaudet Mesoliittinen kivikausi 8500–5000 eKr. Työkalujen pääraaka-aine kvartsi Hirvi, peura ja majava tärkeitä riistaeläimiä Neoliittinen kivikausi 5000–1900 eKr. Ilmasto lämpenee, mäntymetsät laajimmillaan (4000 eKr.) Pohjois-Lapin tuntureilla Rannikolla hylkeenpyytäjiä ja suuria pyyntitukikohtia (talvikylät, asumuspainanteet) Peuran pyynnissä otetaan käyttöön erityisesti Pohjois-Lapissa kuoppajärjestelmät 3000–2000 eKr. Jokilaaksoissa käytössä suuret liuske-esineet, joita valmistetaan paikallisista raaka-aineista Saviastiat otetaan käyttöön, pohjoisessa varhaisinta SÄR1 -keramiikka (5000 – 4500 eKr.) Perämeren rannikolle aletaan rakentaa röykkiöitä kivikauden lopulla, Tornionlaaksossa kokeiltu viljelyä Varhaismetallikausi 1900 eKr.–300 jKr. Ilmasto muuttuu epävakaammaksi ja viileämmäksi Peuran pyynnissä Pohjois-Lapissa voimakas kuoppapyynnin vaihe 2000 eKr., pitkät kuoppaketjut Perämeren alueella hylkeenpyyntitukikohtia (keittokuopat) ja röykkiöhautauksia Vanhemmalla varhaismetallikaudella (1900–700 eKr.) pronssiesineitä ja valinmuotteja, harvinaisia Rautaiset aseet ja työkalut otetaan käyttöön nuoremmalla varhaismetallikaudella (700 eKr.–300 jKr.) Itä-Lapissa ja Kemijokivarressa omaa raudanvalmistusta Käytössä on useita keramiikkatyylejä, sekoitteena käytetään yleisesti asbestia, talkkia ja kiillettä Rautakausi 300–1300 jKr. Keskirautakausi 300–750 jKr. Kulttuurin murros – metalliesineiden ja pyyntituotteiden vaihdantaan perustuva talousmuoto Keramiikan valmistus ja käyttö lakkaavat, omasta raudantuotannosta luovutaan Perämeren alueella omaksutaan eteläisiä vaikutteita esineistöön ja hautaustapoihin Myöhäisrautakausi 750–1300 jKr. Kotakylien aika 750–1600 jKr. Ilmasto lämpenee, mäntymetsiä nykyistä laajemmalla alueella Rannikolle ja jokilaaksoihin kyliä ja taloja; sisämaassa kotakylät (kevytrakenteiset kodat, liesilatomukset) Historiallisesti tunnettu saamelainen kulttuuri (metalli- ja sarviesineistö, seidanpalvonta) alkaa muotoutua Kemijoen ja Tornionjoen varteen perustetaan markkinapaikkoja – kauppaa ja kalastusta alkaa hallita Pohjanlahden rannikon (Kvenland) talonpoikaisväestö ja 1300-luvulta alkaen pirkkamiehet eli birkarlit Keskiaika 1300–1600 jKr. Talvikylien aika 1550–1750 jKr. Ilmasto viilenee, pikku jääkausi (1300–1870) Kuninkaan ja kirkon valta vakiinnutetaan 1300-luvulla – hiippakuntarajat vahvistetaan 1346, ensimmäiset kirkot rakennetaan Kemijoen ja Tornionjoen suuhun markkinapaikkojen lähelle, birkarlien erioikeudet lakkautetaan 1500–1600-luvuilla, verotus siirretään kruunulle Talonpoikaiskylät muodostuvat jokilaaksoihin Lapinmaiden ja lapinkylien rajat vahvistetaan, keskuspaikoiksi vakiintuvat 1500-luvuilla talvikylät, joissa asutaan turvepeitteisissä puukodissa, runsas ja monipuolinen aineellinen kulttuuri Turkis- ja riistaeläinten pyyntisaaliit romahtavat 1600-luvulta alkaen Uusi aika 1600–1900 jKr. Talvitupien aika 1700–1900 jKr. Tornion kaupunki perustetaan vanhalle Suensaaren markkinapaikalle 1621 Lapin luonnonvarojen hyödyntäminen alkaa 1600-luvulla, Pajalan Köngäsen ruukki perustetaan 1646 Saamelaisten perinteisen uskonnon murros ja lopullinen käännytys kristinuskoon 1600-luvulla, noitarumpuja ja seitapaikkoja hävitetään Suomalainen uudisasutus ja talonpoikainen kulttuuri leviävät lapinkyliin (Lapinmaan plakaatti 1673) – Lapin ja Lannan rajakiistat 1670–1680-luvuilla – lopullinen Lapin ja Lannan raja vahvistetaan 1796 Saamelaiset omaksuvat talonpoikaiskulttuurin piirteitä, mm. salvotut hirsituvat viimeistään 1700-luvulla, talvikylistä luovutaan 1700-luvun puolivälissä Peurapyynnin merkitys vähenee 1600-luvulta alkaen, saamelaiset siirtyvät talonpojiksi tai poronhoitajiksi Suurporonhoito leviää Norjan tunturialueilta ja vakiintuu Kemin Lapissa 1800-luvun alkupuolella Kausien jaottelussa on käytetty lähteenä julkaisuja Inarin arkeologiset vaiheet (Carpelan 2003) ja Maiseman muisti (Museovirasto 2003). Kausien ajoitukset on ilmoitettu kalenterivuosina sadan vuoden tarkkuudella. Aikarajat perustuvat arkeologisen aineiston ajoituksiin ja historiallisiin lähteisiin. Tässä julkaisussa mainitut radiohiiliajoitukset on ilmoitettu aina kalenterivuosina. 25Suomen ympäristö 1 | 2013 Lapin muinaisjäännöksiä Mika Sarkkinen ja Sirkka-Liisa Seppälä Asutus ja asuminen Vanhimmista esihistoriallisista asuinpaikoista käytetään yleisnimitystä kivikautinen asuinpaikka. Niistä ei juuri ole maan pinnalle näkyviä merkkejä. Asuinsijat havaitaankin yleensä vasta, kun maan pinta syystä tai toisesta rikkoutuu. Tuolloin paljastuvat peittyneet löytökeskittymät, tulisijat ja muut muinaisen asumisen värjäämät kerrokset. Useimmiten näiltä asuinpaikoilta tavataan vain esineitä valmistettaessa syntynyttä jätettä, etenkin kvartsi- ja kvartsiitti-iskoksia. Niiden perusteella asuinpaikkaa ei voi yleensä ajoittaa tarkasti ja osa kohteista voi olla kivikautta nuorempia. Asuinpaikkojen laajuus ja luonne vaihtelee suuresti. Joskus kyseessä voi olla satunnainen leiripaikka, toisinaan paikalle on toistuvasti palattu useamman tuhannen vuoden aikana. Muutamilla esihistoriallisilla asuinpaikoilla on matalina painanteina erottuvia osin maahan kaivettuja asumus- ten sijoja, asumuspainanteita. Pääosin kivikauden lopulle tai varhaismetallikaudelle ajoittuvat painanteet ovat yleisiä Perämeren pohjukan jokivarsissa ja maannousun kuivattamilla vanhoilla merenrannoilla, jotka voivat sijaita kaukanakin nykyisistä vesistöistä. Kauempaa sisämaasta asumuspainanteita tunnetaan vähemmän. Siellä ne sijaitsevat nykyisten vesistöjen rannoilla. Pohjois-Lapissa ja paikoin muuallakin myöhäisrautakautisten ja keskiaikaisten (800–1600-luku) asuinpaikko- jen tunnusmerkkejä ovat maanpinnalle erottuvat suorakaiteiset liesilatomukset. Ne sijaitsevat usein muutaman latomuksen muodostamassa rivissä hiekkaisilla ja karuilla veden lähellä olevilla kankailla. Myös yksittäisiä latomuksia tunnetaan. Tulisijojen lisäksi latomuksia ja kiveyksiä on tehty myös muihin tarkoituksiin. Pohjois- ja Itä-Lapista tunnetaan viitisentoista saamelaisten talvikylää. Niillä on näkyvissä useita kehämäisiä kodansijoja. Ne ovat neliömäisiä tai kuusikulmaisia matalia maavalleja, joiden keskellä on usein kivistä koot- tu matala liesi. Talvikylät sijaitsevat pienten purojen ja lampien rantamilla. Kylänpaikat voi tunnistaa myös ympäristöstään poikkeavan kasvillisuuden perusteella, samaan tapaan myöhemmät asuin- tai kalakentät. Kentillä erottuu yleensä erilaisia rakennusten pohjia, kuoppia tai tulisijoja. Kentät ovat voineet olla käytössä pitkiä aikoja. Hirsitupien rakentaminen yleistyi keskiajalta alkaen, pohjoisimmassa Lapissa vasta 1700-luvun puolimaissa. Hirsistä rakennettu tupa oli helposti siirrettävä ja tupa maatui harvoin ensimmäiselle sijalleen. Tupasijat ovat alaltaan varsin pieniä (noin 4 x 4 metriä). Tupien muistoina tavataan kiukaiden tai piisien raunioita, joiden kivet ovat usein tulen haurastamia. Tulisijan ympärillä saattaa olla säilynyt tuvan seinän multapenkkaa. Myöhemmillä talonpaikoilla on yleensä jäännöksiä myös talousrakennuksista, raivausröykkiöitä ja peltokap- paleita. Keskiajalta lähtien rannikolle ja jokivarsiin syntyi talonpoikaista kyläasutusta, jonka jäännöksiä on tutkittu muun muassa Rovaniemen Ylikylässä. Tornion (perustettu 1621) asemakaava-alueella on säilynyt kaupunkiasutuksen varhaisia kerrostumia 1600–1700-luvuilta. Elinkeinot Kiinteisiin muinaisjäännöksiin kuuluvat myös erilaiset työ- ja valmistuspaikat. Lapissa yleisimpiä ovat pyynti- kuopat, jotka varsinkin Ylä-Lapissa saattavat muodostaa kymmenien, jopa satojen kuoppien ketjuja. Pyynti- kuopat sijaitsevat usein hiekkakankailla, peurojen luontaisilla kulkureiteillä. Kuopat ovat yleensä soikeita tai pyöreitä, halkaisijaltaan 2–4 metriä ja syvyydeltään vähintään puoli metriä. Laajoja pyyntikuoppajärjestelmiä on käytetty varsinkin kivikauden lopulla ja varhaisella metallikaudella. Kuoppapyyntiä on harjoitettu kivi- kaudelta 1800-luvulle saakka. Poronhoitoon liittyvät rakenteet kuten poroerotuspaikkojen käytöstä pois jääneet kaarteet voidaan lukea arkeologiseen kulttuuriperintöön. Pyyntitalouden muinaisjäännöksiä ovat myös erilaisten kalastusta varten tehtyjen patojen ja pyydysten kivi- tai puurakenteet sekä puihin tehdyt apajapaikkojen sijainti- ja omistusmerkit. Osa maastossa näkyvistä kuopista on todennäköisesti erilaisia keitto- ja säilytyskuoppia. Keittokuopat ovat eräänlaisia kivettyjä maauuneja; kuoppia, joiden pohjalla on paksu palaneiden kivien kerros. Erityisen run- saasti niitä tunnetaan Perämeren rannikon varhaismetallikaudelle ajoitetuilta rantakorkeuksilta, mutta niitä on tavattu myös järvien rannoilta. Kivikoihin on yleisesti kaivettu säilytyskuoppia eli purnuja. 26 Suomen ympäristö 1 | 2013 Kivikaudella on työkalujen raaka-ainetta hankittu lohkomalla haluttua kiveä paikoista, jotka erottuvat pieninä louhoksina. Esihistoriallisen ajan raudanvalmistuspaikkoja tunnetaan joitakin Etelä-Lapin alueelta. Tornionlaaksossa on historiallisen ajan varhaisesta teollisuudesta kertovia kohteita, kuten Köngäsen rau- taruukin toimintaan liittyvät rautamalmilouhos ja hiilimiiluja. Historiallisen ajan elinkeinoista kertovat myös Kaaraneksen masuuni sekä lukuisat kalkkiuunit ja potaskankeittopaikat. Metsätalouden varhaisiin jäännök- siin kuuluvat tervahaudat, hiilimiilut sekä savotta- ja uittokauden rakenteet. Maatalouteen liittyviä jäännöksiä ovat myllynpaikat ja niittytalouden jäännökset. Kivistä koottujen rakennelmien tarkoitusta ja ajoitusta on usein hankala määritellä ilman tutkimuksia. Ta- vallisimpia ovat rakennusten tulisijoina käytettyjen kiukaiden ja uunien rauniot. Viljelyyn liittyviä raivausjään- nöksiä tunnetaan eri puolilta Lappia. Varsinkin Tornionlaaksossa vaarojen rinteistä voi löytää massiivisten kiviaitojen rajaamia siemenviljapeltoja eli vaaratarhoja. Tavat ja uskomukset Kivikauden uskonnosta kertovat haudat, joita on Lapista toistaiseksi tavattu vain kahdelta Perämeren muinaisen rannikon asuinpaikalta Simosta ja Tervolasta. Perämeren rannikolta tunnetaan myös runsaasti kivikauden lopulta rautakaudelle ajoitettuja röykkiöitä, joista osa on kaivauksissa paljastunut haudoiksi. His- toriallisen ajan kalmistoja ja hautausmaita tunnetaan eri puolilta Lappia. Vanhoja kirkonpaikkoja tunnetaan useita, samoin niihin liittyviä kenttiä ja markkinapaikkoja. Monissa saarissa erottuvat pitkänomaiset kuopat ovat väliaikaisia kesähautapaikkoja, joista vainaja on siirretty varsinaiseen kirkkomaahan. Kiinteisiin muinaisjäännöksiin kuuluvat myös erilaiset palvos- tai uhripaikat, jotka ovat lähinnä saamelaisten seitoja tai pyhiä paikkoja, useimmiten kiviä tai lähteitä. Lähteitä on käytetty muutenkin yleisesti parannus- tarkoituksiin. Pyytäjien veistämiä patsaita eli keropäitä on runsaasti varsinkin Kemijoen ja siihen laskevien jokien varsilla, hyvien pyyntipaikkojen läheisyydessä. Moniin erikoisiin luonnonmuodostumiin on liitetty tarinoita ja uskomuksia. Hallinto ja liikenne Lapissa on runsaasti sotahistoriallisia muistoja, joista vanhimmat ovat muinaisjäännöksiä. Toisen maailman- sodan aikaisten kohteiden suojelu muinaisjäännöksinä ratkaistaan tapauskohtaisesti. Salpalinjaan kuuluvat rakenteet ovat pääsääntöisesti suojeltuja. Lapin merkityksestä maanmittauksen kehityksessä kertovat lukuisat maanmittauspisteet, muun muassa UNESCO:n maailmanperintöön sisältyvän Struven ketjun pai- kalliset pisteet. Lapin alueella on useita vanhoja valtakunnan rajoja, joista vanhimmat ovat peräisin keskiajalta. Suojeltuja ovat myös Kemin ja Tornion lapinmaiden sekä lapinkylien vanhat rajamerkit. Monet Lapin kulkureiteistä ovat kulkeneet samoilla urilla jo vuosituhansien ajan. Tunnetuimpia valtaväyliä ovat Pohjalahtea ja Jäämerta yhdistänyt Ruijan reitti sekä Pohjanlahden rantaa noudatteleva Pohjanmaan rantatie, joilla molemmilla on ollut myös valtakunnallista merkitystä. Merkkipuita tunnetaan erityisesti vesi- ja maakulkureittien varsilta ja vaaroista. Kuva 9. Kvartsiesineitä ja -iskoksia sekä riistaeläinten palaneita luita Tuormusjärven esihistorialliselta asuinpai- kalta. Kairalan ja Luiron maisemahankkeen arkeologinen inventointi/Miikka Tallavaara 2008. 27Suomen ympäristö 1 | 2013 Pelkosenniemen arkeologiset kenttätutkimukset Pelkosenniemen arkeologinen tutkimustoiminta alkoi varsinaisesti vasta 1970-luvulla, sillä ennen sitä kunnan alueella oli tehty vain muutamia tar- kastuksia Pyhätunturilla, Suvannossa ja Lapinnie- messä. Pääosa arkeologisista kenttätutkimuksista on liittynyt laajamittaisiin maankäyttöhankkeisiin, joiden kustannuksista on vastannut maankäyttö- hankkeen toteuttaja. Ensimmäinen tällainen sel- vitys oli Museoviraston 1973 tekemä inventointi suunnitellulla Kemihaaran allasalueella. Pelko- senniemeltä löydettiin tuolloin seitsemän kohdet- ta. Kokkosnivaan rakennettavan voimalan takia Kitisen varressa tehtiin inventointeja 1978 ja 1985 sekä koekaivauksia 1987 muun muassa Suvan- non Alakankaalla. Vuosina 1988–1989 inventoitiin Kemira oy:n suunnitteleman Savukosken Soklin fosfaattikaivoksen malmirikasteen kuljetusputki- linja seitsemän kunnan alueella (Kemi, Keminmaa, Tervola, Rovaniemi, Kemijärvi, Pelkosenniemi ja Savukoski). Toistaiseksi laajimmat arkeologiset kenttätut- kimukset liittyvät Vuotoksen altaan selvityksiin. Museovirasto teki 1992 suunnitellulla allasalueella Pelkosenniemellä ja Savukoskella Kemijoki Oy:n kustantaman inventoinnin. Maastotyössä keskityt- tiin Kemijoen ja Vuotosjoen rantoihin sekä allas- alueen länsiosaa noudattelevaan, yli 20 km harju- jaksoon. Yhden kenttäkauden aikana tarkastettiin Pelkosenniemen puolelta 97 kohdetta, joista vain seitsemän oli ennestään tunnettuja. Inventointi muutti Pelkosenniemen arkeologista karttakuvaa melkoisesti, sillä ennen sitä kunnasta oli tiedossa vain parisenkymmentä muinaisjäännöstä. Vuotok- sen alueella tehtiin myös kaivauksia 1994 neljässä paikassa (Ahvenaapa, Ahvenjärvi, Kupittaja, Kai- janjänkä 2). Myöhemmistä maankäytön suunnitte- luun liittyvistä selvityksistä voidaan mainita Pyhä- Luoston yleiskaavainventointi 2000, joka ulottui keskeisiltä osiltaan Pelkosenniemen puolelle ja tuotti tietoja useista ennestään tuntemattomista kohteista. Tällä vuosikymmenellä tehtyjen arkeologisten kenttätutkimusten lähtökohta ja luonne on muut- tunut. Lähes kaikki viimeaikaiset selvitykset ovat liittyneet kulttuuriympäristön suojelutavoitteisiin tai kulttuurimatkailuun. Lapin täydennyskoulu- tuskeskuksen koordinoimassa hankkeessa, Kemi- läisten jalanjäljillä -kalastusperinteen hyödyntämi- nen matkailussa, inventoitiin 2002 myös Pelkosen- niemen Pyhäjärven ympäristössä. Myöhemmistä selvityksistä on mainittava Lapin kulttuuriympä- ristöt tutuksi - hankkeessa tehdyt tarkastukset 2005 sekä Kairalan ja Luiron maisemanhoito-alueiden arkeologiset inventoinnit 2008, joita tehtiin ym- päristöministeriön ja Pelkosenniemen kunnan va- roin. Metsähallitus on aloittanut hallinnoimiensa alueiden kulttuuriperinnön inventoinnin myös Pelkosenniemellä. Vuonna 2011 Metsähallitus on inventoinut Pyhä-Luoston kansallispuiston kult- tuuriperintökohteita. Pelkosenniemen kohteista suunnilleen puolet on kivikautisia asuinpaikkoja ja puolet pyynti- kuoppia. Muinaisjäännösten sijaintia tarkasteltaes- sa on otettava huomioon, että peräti 75 % kohteista on löydetty Vuotoksen alueen inventoinnissa 1992. Asutushistorian arkeologiset pääpiirteet Jokivarsien pyytäjät Pelkosenniemen esihistoriallisen asutuksen sijoit- tumiseen on eniten vaikuttanut keskeisin vesiväylä, Kemijoki. Asutusta on muodostunut varhain myös Kemijokeen laskevan Kitisen ja Kitiseen laskevan Luiron varsille. Pelkosenniemen varhaisin asutus voi olla yli 10 000 vuoden takaa. Sallan jääjärven purkauduttua 10 500 vuotta sitten vedet ovat las- keneet Itämeren tasoon. Itämeren makeavetinen vaihe, Ancylusjärvi, on ulottunut koillisessa Kemi- haaran latvoille Savukosken Marttiin saakka. Jär- Kartta 7. Pelkosenniemen kiinteät muinaisjäännökset. Karttaan on merkitty nimellä tekstissä mainittuja kohteita. !( !( !(!( !( !( !(!( !(!( !(!(!(!( !(!(!(!( !(!( !(!( !( !( !( !(!( !( !( !( !( !(!( !( !( !(!(!( !( !( !( !(!( !( !( !( !(!( !(!( !(!(!(!( !(!( !( !( !( !( !( !( !(!( !( !( !( !( !( !( !(!(!(!( !( !( !( !( !( !( !(!(!( !( !( ") ") ") ") ") ") ") ") ") ") Alakangas Yliuopaja Yliuopaja Ahvenaapa Kupittaja Lapinniemi Kaijanjänkä Manolaissaari Säynäjäjoenmutka Tuormusjärvi,Haltioharju Uhriharju ja Pyhän-kasteenlampi Luiron kesä-hautapaikka © Affecto Finland Oy, Karttakeskus, Lupa L4659 !( Kiinteä muinaisjäännös Lähde Museoviraston muinaisjäännösrekisteri(26.11.2012, 118 kpl) 28 Suomen ympäristö 1 | 2013 vivaiheen korkeimmat rannat sijaitsevat Martissa nykyisin noin 190 metriä meren pinnan yläpuolel- la. Kaakossa maankohoaminen on ollut nopeam- paa ja Pelkosenniemellä vastaavat rannat ovat ny- kyisin noin 200 metriä merenpinnan yläpuolella. Ancylusjärven aikana Pelkosenniemellä on ollut runsaasti sokkeloisia lahtia. Maankohoamisen seu- rauksena allas on supistunut ja alueen suistomai- nen jokiuomasto on alkanut muodostua. Kitinen ja Luiro ovat yhtyneet Kemijoen pää- haaraan noin 10 000 vuotta sitten, jolloin Itämeren pinta oli 155–160 metriä nykyistä ylempänä. Noin 9700 vuotta sitten Pelkosenniemen alapuolinen Ke- mijärvi on kuroutunut ja noussut kokonaan Itäme- ren yläpuolelle. Järven luonnollinen korkeus on 147 meren pinnan yläpuolella ja se on alkuvaihees- saan ulottunut kapeana lahtena Pelkosenniemelle, nykyisen kirkonkylän tienoille. Nykyisen kirkon- kylän ympäristöön on alkanut tuolloin kerrostua jokien mukanaan tuomia sedimenttejä. Joet ovat Pelkosenniemellä mutkittelevia, suis- toisia ja tulvaherkkiä. Kitinen, Luiro ja Kemihaara ovat muuttaneet kulkuaan vuosituhansien aikana lukuisia kertoja. Maastossa voi vielä monin paikoin erottaa niiden muinaisia uomia. Esimerkiksi Ke- mihaara on geologisten selvitysten mukaan vielä 10 000 vuotta sitten laskenut Arvosjoen kohdalta silloisen Kemijärveen lahteen. Vesistöjen varsien varhaista asutusta ja sen sijoittumista tutkittaes- sa on otettava huomioon Kemijoen ja Kemijärven säännöstely, jonka takia veden pinta on jonkin ver- ran luontaista pintaa ylempänä. Kitinen ja Luiro ovat rakennettuja ja säännösteltyjä. Vain Kemihaa- ra virtaa vielä luonnontilaisena. Keramiikkaa Kairalasta Kivikauden varhaisimman eli mesoliittisen ajan asutusta edustaa Suvannon kylän itäpuolelta tut- kittu Alakankaan asuinpaikka noin 8500 vuoden takaa. Pelkosenniemen vesistöhistoriaa ja esihisto- riallista asutusta on tutkittu erityisesti Vuotoksen yhteydessä. Alueella on useita asuinpaikkoja, jotka korkeussijaintinsa ja löytöjen puolesta voivat olla jo varhaiselta Ancylusajalta, siis yli 10 000 vuo- den takaa. Tällaisia paikkoja on todettu erityisesti Vuotosjokeen länsipuolella sijaitsevasta Säynäjäjär- vestä pohjoiseen. Kankaat ovat aikanaan sijainneet muinaisten vesistöjen rannoilla. Asuinpaikkojen tarkempi ajoittaminen edellyttäisi lisää kaivaustut- kimuksia ja asuinpaikoilta löydetyn luuaineiston luonnontieteellisiä ajoituksia. Kemijärven kurou- tumisesta lähtien maisemaa ovat hallinneet joki- laaksot ja suot. Vuotoksen asuinpaikoilta tehtyjen luuanalyysien perusteella tiedetään järvivaiheen pyyntisaaliiseen kuuluneen ainakin majava, hirvi ja kalat. Vuotosjoki on vielä historiallisellakin ajalla tunnettu hyvänä majavajokena. Kivikautisilta asuinpaikoilta on löydetty pää- asiassa kvartsista valmistettuja esineitä ja niiden valmistuksessa syntynyttä iskentämateriaalia. Mo- nilta paikoilta voi iskosten lisäksi voi löytää myös ravinnoksi pyydettyjen eläimien palaneiden lui- den kappaleita, jotka saattavat poltettuina säilyä tuhansia vuosia. Pyyntiyhteisön elämästä kertovat myös erilaiset kiviesinelöydöt, kuten tuurat, kir- veet ja taltat sekä erilaiset reikäkivet ja keihään- ja nuolenkärjet. Vaikka saviastioiden käyttö ja valmistus oli Ke- mijärvellä tunnettua jo 7000 vuotta sitten, Pelko- senniemen alueelta ei näin vanhaa keramiikka ole vielä saatu talteen. Kivikaudelle ajoittuvaa kera- miikkaa ei ole ylipäätään vielä löydetty. Asutuksen varhaisvaiheiden ajoittamisessa keskeistä aineistoa on asuinpaikoilta usein tavattava palanut luu, jota on nykyisin mahdollista ajoittaa radiohiilimene- telmällä. Viime vuosien tarkastuksissa Kairalasta, Kitisen pääuoman kylkeen syntyneen Yliuopajan rannoilta ja Manolaissaaresta (peruskartassa Man- nalaissaari) on löydetty varhaismetallikautisesta (1900 eKr. – 300 jKr.) asutuksesta kertovaa kera- miikkaa ja esineistöä. Pelkosenniemen ympäristöolot pysyivät esihis- toriallisella ajalla pitkään samanlaisina. Peuran ja majavan pyynti sekä kalastus muodostivat vuosi- tuhansien ajan elinkeinon perustan. Metsästyksen muistoja ovat lukuisat pyyntikuopat, joita Pelko- senniemeltä tunnetaan tällä hetkellä neljältäkym- meneltä paikalta. Valtaosa kohteista on kartoitettu Vuotos-inventoinnin yhteydessä Kokonaavan län- Kuva 10. Pelkosenniemellä on paljon pyyntikuoppia. Ku- pittajan kuopan rakennetta on tutkittu myös kaivauksin. Kuopan ikää ei saatu selville, mutta vaaleana erottuvien paksujen maannoskerrostumien perusteella se on voitu kaivaa jo vuosituhansia sitten. Museovirasto/ Taisto Karja- lainen 1994. 29Suomen ympäristö 1 | 2013 sipuolisilta harjuilta. Pyyntikuoppien rakenteelli- sia piirteitä ja rakentamisajankohtaa selvitettiin Alaperän Ahvenaavassa ja Kaijanjängässä sekä Kupittajalla 1994 kaivauksinkin, mutta ikäkysy- myksiin ei tuolloin saatu selvyyttä. Pohjois-Lapista tunnettuja laajoja kuoppajärjestelmiä on tutkimus- ten perusteella käytetty kivikauden lopulla ja var- haismetallikaudella. Pelkosenniemen kuopat ovat todennäköisesti esihistoriallisia, mutta osa voi olla myöhäisempiäkin. Pelkosenniemeltä tunnetaan hyvin vähän rauta- kautisen asutuksen merkkejä. Suvannon Alakan- kaalla on keittokuopasta saadun radiohiiliajoituk- sen perusteella ollut asuinpaikka joskus rautakau- den keskivaiheilla, 400–600-luvuilla. Rautakauden lopun ja historiallisen ajan alun asutuksen kannalta kiinnostava on erityisesti Kiemunkivaaran ympä- ristö. Kemijoen rantaan raivatusta Kariniemen uudisniitystä on nimittäin 1930-luvulla löytynyt suuri kirves, tappara, joka on ajoitettu 1000-luvul- le. Kiemunkivaaran eteläpuolista, nykyisin Kemi- järven rajan tuntumassa sijaitsevaa Autionniemeä on arveltu ikivanhaksi asuinpaikaksi. Kiemunki- vaarasta on mainittu olevan myös hautapaikka, mutta aluetta ei ole arkeologisesti tutkittu. Lapin ja Lannan rajalla Pelkosenniemi sijaitsee kahden huomattavan la- pinkylän alueella, länsiosat ovat kuuluneet Sodan- kylään ja muu osa Sompioon. Seudulla on runsaas- ti saamelaisnimistöä, erityisesti vaaroja ja vesistöjä. Saamelaisia asutusjäännöksiä, kuten lapinkenttiä, ei varmuudella ole paikannettu, vaikka kirjallisuu- dessa on niihin viittauksia. Vahvaa perimätietoa liittyy varsinkin Lapinniemeen, josta on saatu tal- teen kivikautisia löytöjä. Tunnetuin ja maisemallisesti huomattavin saa- melaiskulttuurin muistomerkki on Kemijärven ra- jalla kohoava Sodankylän lapinkylän Pyhätunturi, jonka merkityksestä Kemin Lapin metsäsaamelai- sille on kirjallisuudessa useita mainintoja. Uhri- harjun itäpuolisen Pyhäkurun pohjalla on Pyhän- kasteenlampi, jossa paikallistarinan mukaan Lapin pappi Esaias Mansveti Fellman olisi 1600-luvulla kastanut Sodankylän saamelaisia kristinuskoon. Lammen vastakkaisessa päässä olevaa kivimuo- dostumaa on arveltu uhrikiveksi. Sen taustalla saattaa olla Sodankylän käräjillä 1687 esitetty tie- to, jonka mukaan Pyhäjärven luona oli 1600-lu- vun alussa uhrattu erään kiven päällä rasvaamalla sitä ja panemalla sen ympärille sarvia. Kuvausta ei kuitenkaan varmuudella voi paikantaa juuri Pyhätunturille, vaan kivi on voinut olla jossakin muuallakin Pyhäjärven ympäristössä. Pyhätunturin pohjoispuolisella Kuorinkihar- julla sijaitsee laaja kivikkokumpare, joka on aikai- semmin tulkittu muinaisjäännökseksi. Metsähal- lituksen 2011 tekemän inventoinnin perusteella kyseessä on kuitenkin jäätikköjokien kasaama luonnonmuodostuma. Kuorinkiharjussa on myös luola, jota on pidetty muinaisjäännöksenä. Paikalta ei kuitenkaan ole havaittu mitään merkkiä ihmisen muinaisesta toiminnasta ja luola on luokiteltava ensisijaisesti luonnonmuistomerkiksi. Kuva 11. Pyhätunturin Pyhänkasteenlammessa on tarinan mukaan kastettu 1600-luvulla Kemin Lapin saamelaisia. Simo Oinas 2009. 30 Suomen ympäristö 1 | 2013 Ihminen on kuitenkin liikkunut Pyhätunturilla jo varhain, sillä Uhriharjun länsipäässä, Karhun- juomalammen päivätuvan pihalla on kivi- tai var- haismetallikautinen asuinpaikka. Myös läheisen Pyhäjärven rannoilta tunnetaan kivi- tai varhais- metallikaudelle ajoittuvia asutuksen merkkejä. Jär- Lappi ja Lanta Lappi alkoi viimeistään 1500-luvulla jakautua suomalaisen talonpoikaisen väestön asuttamaan Lannan (landbo) maahan ja saamelaisten asuttamaan Lapinmaahan. Alueet poikkesivat toisistaan kulttuurisesti, kielellisesti, elinkeinollisesti ja verotuksellisesti. Lapin ja Lannan rajasta käytiin useita kiistoja 1700-luvulle saakka. Lopullisesti raja määriteltiin vasta vuonna 1795. Historiallisten lähteiden tuntema Lapinmaa on ollut huomattavasti laajempi kuin nykyinen saamelaisalue (Enontekiö, Inari, Sodankylän pohjoisosa, Utsjoki). Keskiajalta tunnettu Lapinmaa muodostui viidestä alueellisesti rajatusta Lapista (Piitimen, Uumajan, Luu- lajan, Tornion ja Kemin Lappi). Kemin Lappi sijoittui kokonaan Suomen puolelle ja Tornion Lappi suureksi osaksi. Lapinmaat ulottuivat myös nykyisten Norjan ja Venäjän puolelle. Lapinmaat jakautuivat lapinkyliin eli siitoihin. Siidat olivat saamelaisten asuttamia alueita, joiden maat ja vedet olivat joko kylien yhteistä tai sukujen ja perheiden omaisuutta. Eri Lapinmaissa asuvien saamelaisten elinkeinot, elämäntavat ja kieli poikkesivat toisistaan. Kruunu tunnusti lapinkylien oikeudet, mutta ulkoisti Lapinmaiden verotuksen kaup- paa harjoittaneille birkarleille eli pirkkamiehille jo varhain keskiajalla. Kruunun verotuksen piiriin kylät siirrettiin 1553. Lapinmaan rajapaikkoina on 1584 mainittu luoteessa Sonkamuotka Enontekiön ja Muonion rajalla sekä kaa- kossa Sarvitaipale Kuusamon ja Suomussalmen rajalla. Vanhin rajan kulkua kuvaava lähde on vuodelta 1672. Kemin Lappiin kuuluivat Maanselkä ja Kitka nykyisten Kuusamon ja Posion alueella, Kuolajärvi ja Kemikylä Sallan ja Savukosken alueella, Sompio nykyisen Sodankylän itäosassa ja Pelkosenniemellä, Sodankylä, Kittilä ja Inari sekä vuoteen 1642 Peltojärvi Enontekiöllä. Tornion Lappiin kuuluivat Suomen puolelta Utsjoki ja Teno sekä Enontekiön alueella Kilpisjärven Rounala ja eteläosissa Suonttavaara sekä vuodesta 1642 Peltojärvi. Lapinmaassa ja lapinkylissä vain saamelaisilla oli oikeus asua, kalastaa ja metsästää. Kalastus oli merkittävä elinkeino. Tärkeimpiä riistaeläimiä olivat peura ja majava, mutta turkisten takia pyydettiin myös paljon pienempiä eläimiä, kuten näätiä ja oravia. Kruunu turvasi saamelaisten oikeudet 1602 ja 1673 määräyksillä, mutta oli toisaalta jo keskiajalta alkaen edistänyt uudisasutuksen leviämistä. Saamelaiset puolustivat nau- tintaoikeuksiaan käräjillä useaan otteeseen 1600–1700-luvuilla. Kiistaa käytiin erityisesti majavanpyynnistä ja Kemijärven kalastuksesta. Uudisasutukselle antoi sysäyksen Lapinmaan plakaatti 1673. Sen nojalla suomalaiset saattoivat saamelaisilta luvan saatuaan asettua lapinkylän alueelle ja raivata siellä maata. Maatalouteen ja karjanhoitoon perustuva talonpoikaiskulttuuri syrjäytti nopeasti laajoilla alueilla perinteisen saamelaisen pyyntikulttuurin jo 1600-lu- vulta alkaen. Muutos vaikutti Lapinmaissa eri tavoin. Kemin Lapin saamelaisista osa muutti muualle, mutta monet jäivät paikoilleen ja omaksuivat jo 1700-luvun alkupuolella talonpoikaisen elämäntavan. Tornion Lapissa siirryttiin peuranpyynnistä poronpaimentolaisuuteen. Poronhoito levisi 1700-luvun loppupuolella myös Kemin Lappiin. Vanhin tieto Kemin Lapin ja Kemin pitäjän rajasta on kemiläisten talonpoikien esittämä rajapaikkaluettelo vuodelta 1672. Raja olisi sen mukaan kulkenut Kittilän Särestön Vikevästä (kivi Ounasjoessa) Kuusamon Yli-Kitkan Lososaareen. Luettelo on laadittu ilmeisesti kalastuspaikkojen mukaan eikä todellisuudessa noudattanut lapinmaiden rajaa. Raja kuitenkin vahvistettiin lähes esitetyn kaltaisena 1686. Kemin Lapin saamelaiset eivät hyväksyneet vahvistettua rajaa ja esittivät 1687 oman rajapaikkaluettelonsa. Saamelaisten todistuksen mukaan raja kulki huomattavasti etelämpänä kuin kemiläisten todistuksen mu- kainen raja. Saamelaisten mukaan oikea raja alkoi Ounasjoen länsipuolelta Rauvasten vuomasta ja jatkui Molkokönkään, Liittovaaran, Lentovaaran ja Seipävaaran kautta Vuojärvelle ja siitä edelleen Siuruanjoen suulle ja Tarsanselän kautta Kemijärven Joutsensalmeen (nykyinen Luuksinsalmi). Salmesta raja jatkui ilmei- sesti kaakkoon pitkin Ailanganselkää Puntarikerolle, joka on paikannettu Palotunturiksi. Pikku Palotunturin laelta on myös löydetty kuvaukseen sopiva rajapyykki. Puntarikerolta raja jatkui Ranuan Simojärven Kul- tamasalmen (nykyinen Kultisalmi) kautta Kynsijärven ja Kostonjärven yhdistävälle Kynsikoskelle ja lopulta Kuusamon Hietasalmen kautta Näränkävaaraan. ven eteläpuolisilta kankailta kartoitetut lukuisat pyyntikuopat muistuttavat peuranpyynnin merki- tyksestä. Pyhätunturin ympäristö on myös Sodan- kylän lapinkylän vanhimpia poronhoitoalueita. 31Suomen ympäristö 1 | 2013 Rajaa on jo aikanaan pidetty todenmukaisempana kuin vahvistettua linjausta. Saamelaisten tavoitteena on selvästi ollut säilyttää lapinkylien alueilla tärkeät pyyntialueet ja Kemijokivarteen johtavat keskeiset vesireitit. Väestö ja elinkeinot olivat kuitenkin 1600-luvun lopulla jo alkaneet sekoittua ja perinteiset kulttuuri- tai elinkeinorajat menettivät lopullisesti merkityksensä 1700-luvulla. Kiistat nautintaoikeuksista jatkuivat koko 1700-luvun ja niitä käytiin varsinkin Lapin rajan molemmin puolin levittäytyvästä Kemijärvestä, jossa kemiläiset olivat kalastaneet keskiajalta lähtien ja jonne uudisasukkaat olivat asettuneet jo 1600-luvun alussa. Kuningas antoi 1794 määräyksen vahvistaa Lapinmaan raja lopulli- sesti. Rajan päätepisteiksi tunnustettiin vanhat rajapaikat Porkkavaara ja Nuorttitunturi, mutta linjauksesta esitettiin erilaisia vaatimuksia. Rajasta sovittiin kompromissi, jonka mukaisesti se kulki Tainionjoen Ou- nasjokeen laskevasta purosta Lentovaaran korkeimpaan kohtaan, siitä Hirvasnappiin, Siikaselkään, Karkia- koskenniskaan ja Poovaaraan. Poovaarasta Kemijärvelle raja kulki Pyhätunturin korkeimpaan kohtaan niin, että Soutaja- ja Huttutunturit jäivät Sodankylän puolelle. Pyhätunturilta raja kulki Kemijoen Talviaissaaren koilliskulman kautta Nuolivaaraan eli Nuolijänkään, mistä alkoi vanha Kemikylän ja Kuolajärven riidaton rajalinja Nuorttitunturiin. Kuningas hyväksyi rajasopimuksen 1796. Lapin ja Lannan rajalinja ja lapinkylät – kaavamaisesti ja osin virheellisesti - on merkitty maantieteilijä Göran Wahlenbergin karttaan 1804. Lännessä Kemin Lapin raja noudatti Tornionjoen ja Ounasjoen välisellä vedenjakajalla kulkevaa Kittilän lapinkylän rajaa. Kemin ja Tornion pitäjien raja vahvistettiin 1300-luvulla Upsalan ja Turun hiippakuntien ja samalla lännen ja idän rajaksi. Raja kulki nykyisin Ruotsin puolella sijaitsevasta Sarven Riskilöstä Iso- Huituriin ja Rajakariin ja siitä edelleen maarajana Kolarin Porkkavaaraan. Tästä pohjoiseen raja noudatti pääpiirteissään Kittilän lapinkylän rajaa. Rajan molemmin puolin muodostui 1500-luvun lopulla kaksi suur- pitäjää, Tornio ja Kemi. Tornion pitäjä ulottui molemmin puoli Tornion- ja Muonionjokea Sonkamuotkaan, Suonttavaraan lapinkylän rajalle asti. Kemin pitäjään kuuluivat Kemijokivarren kylät Kemijärvelle saakka. Tornion pitäjän ja Kemin Lapin raja määriteltiin 1687 perinteisen Kittilän lapinkylän rajan mukaisesti. Samaa linjausta noudatettiin pääpiirteissään myös 1786, kun raja lopullisesti vahvistettiin. Rajalinjalta on paikannettu useita eriaikaisia rajamerkkejä, joista vanhimmat ovat lapinkylien ajalta. 32 Suomen ympäristö 1 | 2013 Kartta 8. Kemin Lappi ja Lanta. !P !P !P !P !P !P !P !P !P !P !P !P !P !P !P d d d d d d d d INARI KITKA KITTILÄ SOMPIO KEMIKYLÄ KUOLAJÄRVI SODANKYLÄ MAANSELKÄ Lososaari Siuruansuu Iso-Huituri Sonkamuotka Sarvitaival Puntarikero Porkkavaara Joutsensalmi Näränkävaara Kultamasalmi Ruototunturi Nuorttitunturi Rauvastenvuoma Särestön Vikevä Östgrundet - Rajakari 1786 1795 1687 1675 d Talvikylät (Tresk 1642) !P Rajapaikkoja (1675 - 1795)Lapin raja 1675Lapin perinteinen raja (1687)Lapin raja 1795Kemin ja Tornion raja 1786Kemin Lapin lapinkyläSaamelaisten kotiseutualue © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/11, Lapin ELY 0 100km 33Suomen ympäristö 1 | 2013 Suomalainen uudisasutus alkoi levitä 1600-luvun kuluessa pääasiassa Kemijärven suunnasta. Karja- taloutta ja viljelyä harjoittavia asukkaita houkutte- livat erityisesti jokirantojen tulvaniityt ja pelloiksi sopivat rantakumpareet. Ensimmäiset uudistalot perustettiin 1600-luvun lopulla Kiemunkivaaraan, Saunavaaraan, Suvantoon, Kairalaan ja Luirolle. Maatalouden ohella kalastus ja jossakin määrin myös peuranpyynti olivat merkittäviä elinkei- noja. Poroja oli vanhastaan käytetty pääasiassa houkutuseläiminä, kulkemiseen tai kuljettami- seen. Poronhoito omaksuttiin osaksi karjatalout- ta 1700-luvun alkuun mennessä. Poroja omistivat sekä saamelaiset että uudisasukkaat. Varsinaiset paliskunnat perustettiin vasta 1800-luvulla. Metsästyksestä ja kalastuksesta elantonsa saa- neet saamelaiset olivat jo 1700-alkuun mennessä omaksuneet talonpoikaisen kulttuurin piirteitä, erityisesti karjatalouden, mutta myös ohranvilje- lyn. Uusi elämänmuoto vaikutti myös asumiseen. Talvikylistä ja kota-asumuksista luovuttiin vähitel- len ja siirryttiin käyttämään tulisijalla varustettuja hirsitupia. Ennen virallisen hautausmaan perustamista ja ilmeisesti sen jälkeenkin Pelkosenniemellä on käy- tetty kesähautapaikkoja, jonne vainajat on väliai- kaisesti haudattu ennen kuljettamista Sodankylän ja myöhemmin Pelkosenniemen kirkolle. Tunne- tuin on Kairalan Yliuopajan Manolaissaari (kartas- sa Mannalaissaari), mutta myös Luiron kylällä on ollut oma hautapaikkansa. Kuva 12. Suojaisa Yliuopaja ja sen keskellä oleva Manolaissaari ovat houkutelleet varhaismetallikauden pyyntiväestöä. Manolaissaaresta tunnetaan myös historiallisen ajan kesähautoja. Kairalan ja Luiron maisemahankkeen arkeologinen inventointi/Miikka Tallavaara 2008. Saamelaisten asuttamat Lapinmaat ja lapinkylät vakiintuivat todennäköisesti jo keskiajalla. Vanhimmat tiedot lapinkylien rajoista ovat vasta 1600-luvulta, jolloin suomalaisten talonpoikien asuttama Lanta oli jo levinnyt pitkin jokilaaksoja saame- laisten perinteisille pyyntimaille. Karttaan on merkitty Kemin Lapin lapinkylät, Olof Treskin kartan (1642) mukaiset talvi- kylänpaikat ja vuoden 1687 asiakirjoissa mainittu perinteinen Lapin raja, joka kulki Tornion Lapin rajalta Ruototunturista Porkkavaaraan ja siitä edelleen Näränkävaaraan. Vuonna 1686 vahvistettu rajalinja kulki selvästi pohjoisempana Särestön Vikevästä Kuusamon Lososaareen. Raja oli määrätty maanmittari Jonas Geddan vuonna 1675 tekemän selvityksen perus- teella, kemiläisten talonpoikien yksipuolisen todistuksen mukaisesti. Lapin ja Lannan raja käytiin lopullisesti 1795, jolloin rajaksi muodostui Kittilän ja Suur-Sodankylän eteläraja. Karttaan on merkitty joitakin tunnettuja rajapaikkoja. Kemin ja Tornion pitäjien vuonna 1786 vahvistettu raja noudatti pääpiirteissään 1686 määriteltyä perinteistä rajaa, joka palautuu vanhimmilta osiltaan jo keskiajalle. Lapin rajoja ja rajapaikkoja on selvitetty vuosia arkistoissa ja maastossa (Julku 1991 ja 1995), mutta arkeologisesti niitä on tutkittu toistaiseksi vähän. Kartta Sirkka-Liisa Seppälä 2011. 34 Suomen ympäristö 1 | 2013 Saamelainen arkeologinen kulttuuriperintö Saamelaisuutta ei voida arkeologiassa yksiselitteisesti määritellä ja saamelaiskulttuurin varhaisvaiheista on esitetty toisistaan poikkeavia käsityksiä. Saamelaisuuden kehittymisen on katsottu voineen alkaa jo kivi- kauden lopulla, yli 4000 vuotta sitten. On myös esitetty, että kielelliseen ja kulttuuriseen saamelaisuuteen johtanut kehitys olisi osin väestöliikkeiden ja ulkoisten vaikutteiden seurauksena käynnistynyt 2500 vuotta sitten, nuoremmalla varhaismetallikaudella (700 eKr. – 300 jKr.). Tänä aikana pohjoisilla alueilla omaksuttiin uudenlainen asbestisekoitteinen keramiikka, rautaesineistö sekä laajat pyyntikuoppajärjestelmät. Vanhim- mat arkeologiset löydöt ja jäännökset, jotka voidaan kiistatta yhdistää historiallisista lähteistä tunnettuihin saamelaiskulttuureihin, ovat peräisin vasta myöhemmältä rautakaudelta, vuoden 800 vaiheilta. Kyseessä on ollut selvä muutos aineellisessa kulttuurissa, sillä 300–700-luvuilta Pohjois-Suomesta on löydetty hyvin vähän asutuksen merkkejä. Sen sijaan 800–1300-luvuille ajoitettavia löytöjä ja muinaisjäännöksiä tunnetaan suhteellisen runsaasti koko nykyisen Lapin alueelta. Saamelaisarkeologian ajallisen takarajan voi sijoittaa vuoteen 800, joka samalla vastaa pohjoismaisessa arkeologiassa viikinkiajan (800–1050 jKr.) alkua. Saamelaisperäisillä muinaisjäännöksillä tarkoitetaan arkeologista kulttuuriperintöä, joka vastaa historialli- sista lähteistä tunnettujen saamelaisten aineellista kulttuuria. Saamelaisperäisiä jäännöksiä tunnetaan laajalta alueelta, joka Suomessa ulottuu suurin piirtein historiallisten Tornion ja Kemin Lapin lapinkylien rajaamalle alueelle. Jäännöksiä tunnetaan tuhannen vuoden ajalta, 800-luvulta aina 1700-luvulle, jolloin suomalainen uudisasutus ja talonpoikaiskulttuuri levisivät Lapin eteläisiin osiin. Pohjoisimmassa Lapissa, suunnilleen nykyisellä saamelaisalueella saamelaisperäisiksi voidaan lukea myös 1800-luvun asutus- ja elinkeinohistori- allisia jäännöksiä. Saamelainen arkeologinen kulttuuriperintö on monimuotoista ja kuvastaa laajalla alueella asuneiden väestöryhmien elämäntapojen omaleimaisuutta. Saamelaisperäiset muinaisjäännökset kertovat elämänmuodosta, joka on perustunut pyyntielinkeinojen mukaiseen, vuotuiskiertoa noudattavaan asumiseen ja liikkumiseen. Kulttuurille tunnusomaisia arkeologisia jäännöksiä ovat muun muassa asuinympäristöinä ja pihapiireinä käytetyt kentät, kevytrakenteisten kota- asumusten keskusliedet ja seitapaikat. Peuranpyynnissä on käytetty erilaisia aitarakenteita, joiden avulla eläimiä on ajettu tai johdateltu kuoppiin, ansoihin, rakkoihin, jyrkänteille, kahluupaikoille jne. (vuomen- pyynti, hangaspyynti). Peurasta kesytettyä poroa on keskiajalta lähtien käytetty pyynnin houkutuseläimenä ja kuljetuksessa. Tornion Lapissa on ilmeisesti jo tässä vaiheessa harjoitettu myös poronhoitoa, mutta varsinainen poropaimentolaisuus on syntynyt vasta 1600–1700-luvuilla. Kemin Lapissa se on yleistynyt vasta 1800-luvun alkupuolella. Saamelaisten elämäntapa ja elinkeinot vaihtelivat 1700-luvulla alueellisesti. Sisämaata asuttivat Kemin Lapin metsäsaamelaiset sekä Inarin kalastajasaamelaiset, Tornion Lapin tuntu- rialuetta porosaamelaiset. Viimeistään keskiajalla asutus on keskittynyt lapinkyliin, joissa on voinut olla useita kylän tai suvun yhteisiä kesä- ja talviasuinpaikkoja. Talvikylien paikat ovat vakiintuneet viimeistään1600-luvun alussa hallinnollisiksi ja taloudellisiksi keskuksiksi, joissa on käyty käräjiä, pidetty markkinoita, kannettu veroja ja hoidettu kir- kollisia menoja. Talvikylien tunnusomaisimpia muinaisjäännöksiä ovat turvepeitteisten puukotien kulmikkaat pohjat. Kotatyyppi oli käytössä 1500-luvun lopulta 1800-luvulle. Viimeistään 1700-luvun puolivälistä alkaen talvikyliin rakennettiin myös tulisijallisia hirsitupia. Lapinkylien rajapaikat voidaan lukea saamelaisperäisiin muinaisjäännöksiin. Arkeologisessa terminologiassa käytetään edelleenkin yleisesti lapin- tai lappalais-alkuisia termejä. Käytäntö noudattaa pitkälti vanhojen alkuperäislähteiden ja kirjallisten kuvausten mainintoja. Arkeologien käsityk- set lappalainen-sanan sisällöstä ja merkityksestä ovat vaihdelleet. Termin lappalainen (lapp) on katsottu tarkoittavan yleisesti metsästystä ja kalastusta harjoittavaa henkilöä, erotuksena lantalaisesta (landbo) eli maanviljelyä ja karjanhoitoa harjoittavasta uudisasukkaasta. Nykyisin yleisimmän käsityksen mukaan termillä lappalainen on ainakin Lapinmaista puhuttaessa tarkoitettu nimenomaan saamelaisia. Saamelaisten elämää ja elinkeinoja kuvaavia verotuksellisia asiakirjoja on vasta 1500-luvulta lähtien. Kir- jallinen lähdeaineisto on kaiken kaikkiaan niin vähäinen ja yksipuolinen, että arkeologisten löytöjen ja muinaisjäännösten merkitys saamelaisten varhaisen kulttuuriperinnön tallentajana ja tutkimuskohteena on huomattava, aineellisen kulttuurin osalta jopa korvaamaton. 35Suomen ympäristö 1 | 2013 Asutuksen kehitys Paavo Pelkonen – Pelkosenniemen ensimmäinen asukas Vuonna 1646 Paavo Pelkonen sai kihlakunnanoi- keudelta luvan asettua Kemijärvelle Airosvaaran- nenä-nimiselle tilalle järven rannalle. Airosvaaran- nenän talo oli jäänyt autioksi aikaisemmin; se on mahdollisesti samanaikainen kuin Simo Pelkosen 1620-luvulla raivaama ja autioksi jäänyt Helisten- niminen tila. Neljän vuoden kuluttua Paavo Pel- konen siirtyi Lapinmaan (Lapinmaan rajana on Kemijärven asuttamisen aikoina kaikesta päätel- len pidetty Pyhätunturin ja Talvensaaren kautta kulkevaa rajaa, joka 1700-luvun lopussa käytiin ja määrättiin Sodankylän ja Kemijärven väliseksi ra- jaksi) puolelle neljän ruotsinpeninkulman päähän ja asettui vuoden 1662 vaiheilla Kemijoen ja Kitisen yhtymäkohtaan. Siirtymistään hän selitti entisen talonsa huonoilla niityillä ja vähäisillä pelloilla. Pelkonen harjoitti Lapinmaan puolella majavan- pyyntiä lappalaisten majavapuroista, ja muutoin- kin hänen luvaton tunkeutumisensa Lapinmaan puolelle kiihdytti saamelaisten mieliä. Käräjillä Pelkoselle tuomittiin raskaat sakot. Saamelaiset luopuivat kuitenkin omista korvausvaatimuksis- taan sitä vastaan, että Pelkonen suoriutuisi mah- dollisimman pian takaisin Kemijärvelle. Pelkonen sai laillisen perusteen oleskeluun- sa Lapinmaan puolella, kun seuraavana vuonna 1673 annettiin kuninkaallinen plakaatti Lapinmaan asuttamisesta. Pelkosen sukukunta jäi paikoilleen, ja aikaa myöten hänen talostaan sukeutui Pelko- senniemen kylä, myöhempi pitäjä. Myös Niilo Perttunen raivasi uudistilansa Saunavaaran Lapin- maan rajan taakse. Talo tuli verolle 1693. Vuonna 1680 mainitaan uudistilallisina Niilo Perttunen ja Matti Matinpoika Oinas, joiden oli määrä tulla ve- rolle vuonna 1693. Perttusen tila Saunavaara oli alunperinkin perustettu Lapinmaan puolelle ja Oi- Asutus- ja elinkeinohistoria nas lähti Lapinmaan rajan taakse melko pian sen jälkeen kun oli tullut verolle. Kylien synty Vuoden 1767 maakirjassa luetellaan ensimmäisen kerran koko Suur-Sodankylän alue kylittäin, talo- numeroittain, manttaaleittain ja isäntineen. Seuraa- vat kylät luetellaan maakirjassa kuuluviksi Sompi- oon: Mutenia, Nebloslokka, Arajärvi, Sivakkamaa, Pelkola ja Saunavaara. Kemikylään (nykyinen Sa- vukoski) kuuluu Arajärvi ja Sodankylän kyliä ovat Vaalajärvi, Unari, Madetkoski, Sattanen, Kirkonky- lä, Vaiskojärvi, Hietasuvanto ja Kairavuopio. Tämä kylien rakenne säilyi lähes muuttumattomana ko- ko Ruotsin vallan loppuajan: talojen määrä kasvoi vain vähän. Suur-Sodankylän kohdalla noudatet- tiin toisaalta esimerkillisesti sitä ohjetta, että tiloilla ei ”pidettäisi” liikaa täyskasvuisia poikia ja näin estettäisi uudisasutuksen laajentumista muualle. Eniten taloluku kasvoi vuosien 1767 ja 1809 välillä Kairalassa ja Sodankylän kirkonkylässä. Kun kasvitieteilijä Göran Wahlenberg matkusti vuonna 1802 Kemin Lapissa, hän teki yksityiskoh- taisia muistiinpanoja alueen asutuksesta. Hänen laatimassaan luettelossa on jo paljon useampia ta- loryhmiä. Myöhemmin näistä taloryhmistä muo- dostui kokonaisia kyliä. Tutkimusraportissaan hän korostaa, kuinka erityisesti ”Kairavuopaja on iso kylä hyvine peltoineen molemmin puolin Kitistä”. Kaiken kaikkiaan nykyinen Pelkosenniemen alue oli Suur-Sodankylän vaurainta aluetta. Koko pitä- jän alueen suurimmat pelto- ja niittyalat löytyivät 1800-luvulla Kairavuopion ja Pelkolan kylistä, joita komistivat pitkät asuinrakennukset. Varhain vil- jelykseen otetussa Kairalan kylässä parhaat maat olivat jo 1700-luvun puolivälissä tehokkaassa käy- tössä. 36 Suomen ympäristö 1 | 2013 Mäkituvat ja kruununmetsätorpat Erityinen pohjoissuomalainen asutushistorian il- miö oli kruununmetsätorppalaitos. Ennen varsi- naisen metsänhoitolaitoksen syntyä oli erityisesti laajoille kruunun maille Lappiin syntynyt ilman minkäänlaista lupaa tai valvontaa asumuksia, jo- pa pieniä asuntoviljelystiloja, joihin nimenomaan savottakauden alettua asettui muualta tulleita metsätyömiehiä. Asettuminen muuttui helposti pysyväksi asumiseksi, viljelyn laajentamiseksi ja laajamittaiseksi metsänkäytöksikin. Vapaus lop- pui, kun kruununmetsiä valvomaan ja hoitamaan perustettiin valtion metsähallinto vuonna 1859. Valtiopäivät asetti komission tutkimaan asiaa. Se tutustui Oulun läänissä vuonna 1866 kruunun- metsätorppiin. Komissio suositteli mietinnössään 1869 olemassa olevien torppien säilyttämistä te- kemällä niistä hallintaoikeudella uudistiloja ja kruununtorppia. Toisaalta ne torpat, joilla ei ollut mahdollisuuksia tulla kannattavaksi tai ne eivät olisi välttämättömiä metsänvartijoitten virkata- loiksi, oli hävitettävä. Torppien perustaminen kruununpuistoihin sallittiin senaatin päätöksellä vuonna 1872 ja vuodesta 1874 alkaen niitä voitiin perustaa muuallekin valtion maille. Perustaminen kävi vielä yksinkertaisemmaksi, kun senaatti siirsi vuonna 1876 perustamislupien myöntämisen met- sähallitukselle. Vuokrasopimus tehtiin yleensä 25 vuodeksi ja vero maksettiin joko luonnontuotteina, yleensä ohrina, tai verohinnan mukaisesti rahana. Kruununmetsätorpista tuli merkittävä asutuksen muoto etenkin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Edellä mainitulle kruununmetsiä tutkineelle ko- missiolle oli Sodankylästä vuonna 1868 kerrottu, että siellä ei ollut yhtään kruununmetsätorppaa. Sen sijaan oli yhdeksän metsänvartijatorppaa ja kruunun mailla 26 mäkitupaa. Todennäköisesti kruunun mäkituvista tuli seuraavina vuosikym- meninä kruununmetsätorppia. Sodankylän hoito- alueen vuosikertomuksessa mainitaan ensimmäi- sen kerran kruununmetsätorppa vuonna 1881. Vuonna 1901 Sodankylässä oli 52 kruununmetsä- torppaa, joten 1890-luku oli torppien vilkkainta perustamisaikaa. Isojako Isojako eli maan jyvitykseen perustunut lohkoja- ko oli yksi maatalouden keskeisistä uudistuksista 1700-luvulla. Ensimmäinen isojakoasetus annet- tiin vuonna 1757. Tilojen maat pyrittiin kokoamaan suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Isojakoasetukses- ta oli kuitenkin vielä pitkä matka isojaon toteutta- miseen Lapin alueella. Pohjoisessa tämä uudistus toteutettiin runsaat sata vuotta myöhemmin kuin maan eteläisemmissä osissa. Kittilän ja Sodanky- län pitäjissä tehtiin ensiksi tilapäinen jako, jossa käytiin läpi sekä eri jakokuntien rajat että niiden ja kruununmaiden rajat. Loppujen lopuksi Sodan- kylän suurpitäjässä isojako aloitettiin kuvernöörin 16.9.1889 antamalla määräyksellä. Yhdistetyn Suvannon–Luiron–Pelkosenniemen jakokunnan isojako kesti kohtuullisen kauan. Ja- kokunnan osakkaiden anomuksesta kuvernööri määräsi 4.4.1891 maanmittausinsinöörit A.Tigerin ja Otto Hakosalon aloittamaan isojaon valmistelut. Ensimmäinen kokous pidettiin kesäkuussa1891 Tallavaaran talossa, kruunun liikamaan erottami- nen lopetettiin lokakuussa 1910, ja yhdeksän työ- lästä jakokokousta pidettiin vuosien 1913 ja 1915 välillä. Vasta 26.1.1917 isojako voitiin merkitä maa- rekisteriin. Isojaossa muodostetuista 41 tilasta oli kruununtiloja vain kolme. Pyhäjärven jakokunnan ensimmäinen kokous pidettiin 19.9.1893. Tilukset mitattiin kesällä 1891 ja toimituksiin siirryttiin heinäkuussa 1901. Viiden tilan jakokunnan isojako saatiin loppuun varsin pian. Pyhäjärven vanhasta tilasta nro 35 tuli kolme tilaa, uusina tiloina Alaperän Alimmainen ja Sep- pälä. Yhteinen myllypaikka löydettiin Myllynie- men maasta. Isojako siirrettiin maarekisteriin jou- lukuussa 1903. Suvannon Luiron–Pelkosenniemen jakokunnan yhteiset paikat merkittiin harvinaisen tarkasti, ja ehkä juuri tästä syystä kokouksia tar- vittiin paljon. Kalkinottopaikasta oli helppo sopia, se tuli Kalkkivaaraan. Kivenottopaikkoja tuli yh- deksän, savenottopaikkoja kaksi, hiekanottopaikka Hiekkasaareen, tehdaspaikka Jänkäläisen kosken ja Vuotoksen suukosken kahta puolta. Myllypaikkoja oli useita, joista Mairijoen Ylikosken myllyn raken- tajatkin haluttiin luetella pöytäkirjaan samoin kuin saman joen alimmaisen myllyn rakentajat, vaikka kaikki myllyt todettiin yhteisiksi. Yhteisiä veneval- kamia tuli vain yksi. Elinkeinojen kehitys Maanviljely Kairala oli Suur-Sodankylän karjarikkain kylä – kuten se oli ollut jo uudisasutuskauden alusta alkaen. Kairavuopion sanottiin olevan parasta uudisasutusaluetta Kemijärven pohjoispuolel- la. Kairalan kylän kasvuun vaikutti ratkaisevasti rehevät jokivarsien ja uopajien tulvaniityt. Isojen lehmäkarjojen pito oli mahdollista pelkällä luon- nonniittyjen ravinnolla. Jokivarsiniittyjen lisäksi kerättiin karjalle talveksi heinää reheviltä soilta ja 37Suomen ympäristö 1 | 2013 eläimet laidunsivat laajoilla metsälaitumilla. Kaira- lassa olikin runsas lehmäkarja jo 1700-luvun alus- sa. Myös viljan viljely aloitettiin kylässä varhain. Koko 1800-luvun loppupuoli oli Suur-Sodanky- län alueella voimakasta karjamäärän kasvun aikaa. Uuden vuosisadan vaihteeseen mennessä pitäjän suhteellinen lehmälukukin nousi koko valtakunta huomioon ottaen huippulukuihin, Lapissa aivan kärkeen. Karjamäärä kasvoi luonnollisesti asutuk- sen tiivistyessä ja kruununmetsätorppien siirtyessä yhä enemmän maatalouden piiriin. Viljanviljely tuli heti ensimmäisten uudisasukkaiden mukana. Uudisasutuksen kasvaessa ja uusien kruununtilo- jen asuttajien myötä ohrasta tuli koko pitäjän tär- kein viljelykasvi. Suurimmat viljelijät olivat aset- tuneet pääosin nykyisen Kairalan kylän alueelle. Pitäjään mielestään hyvin perehtynyt kruunun vir- kamies totesi, että maanviljelys oli vähäistä useassa nykyisen Sodankylän ja Savukosken kylässä, joissa harrastettiin enimmäkseen vain metsästystä. Vain Kairavuopio, Pelkola ja Saunavaara olivat oikeita maanviljelyskyliä. 1860-luvun jälkipuoliskolla Suomea koettelivat sekä katovuodet että niihin liittyvät taudit. Vaik- ka tästä kansallisesta onnettomuudesta selvittiin nopeasti, eivät katovuodet luonnollisestakaan Lapista loppuneet. Ne eivät kuitenkaan päässeet kouraisemaan niin kovasti kuin aikaisemmin. Tä- hän vaikuttivat sekä peltoalan kasvu, kehittyvät viljelymenetelmät, neuvonta että parantuvat lii- kenneyhteydet. Kylien sisällä vanhojen ja uusien tilojen välinen ero maanviljelyn laajuudessa oli kasvanut. Saunavaara oli noussut viljan suhteen Kairalan kilpailijaksi. Viljavuudessa suotuisia oli- vat Kairalan Tallavaaran, Saunavaaran ja Suvan- non pellot. Ohrat ja sitten myös rukiit jauhettiin jo 1700-lu- vun alussa joki- ja puromyllyissä. Myllyn paikoik- si valittiin pienten jokien koski- tai nivapaikkoja, joissa voitiin pyörittää kiviparia sekä kevät- että syystulvan aikana. Myllyjä merkittiin kruununti- lojen katselmuksissa sekä yksittäisille taloilla että useammillekin saman veden lähellä oleville tiloil- le. Näin tapahtui jo ennen isojakoa ja jakokuntien yhteisten kivi-, mylly- tai valkamapaikkojen mää- rittelyä. Myllyistä suurin osa oli toiminnassa jo vuosisadan alkupuoliskolla, ja samat myllyt olivat käytössä 1900-luvun alkupuolelle saakka. Myllyt olivat yhden kiviparin myllyjä eikä niiden teho lie- ne ollut kovin suuri. Muutamat suuremmat ohran viljelijät olivat hankkineet omakseen tai osuuden kahdessakin myllyssä. Niinpä Alaperän Saunavaa- ran Perttusen talon kolmeen osaan jaetulla tilalla saatiin ohraa yhteensä 81 tynnyriä, joiden jauhat- tamiseen tarvittiin osuus kahteen Mairijoessa ja Vaaraojalla sijaitsevaan myllyyn. Mairijoella olikin kaikkiaan kolme myllyä, jotka jauhoivat noin 250 tynnyriä (413 hl) ohria vuosittain. Useimmat So- dankylän myllyistä oli rakennettu ilman minkään- laista julkisen vallan lupaa tai valvontaa. Maanviljelyksen neuvontatyö saavutti Keski- Lapin jo 1800-luvun loppupuolella. Sen pioneeri- Kuva 13. Saunavaaran kylä on aina ollut hyvää maanviljelysseutua. Kuvaaja Matti Poutvaara 1952. Museoviraston kuva- arkisto. 38 Suomen ympäristö 1 | 2013 na toimi Oulun läänin talousseura, joka vuoteen 1885 vastasi koko pohjoisen Suomen neuvonnasta. Varsinainen neuvontatyö lähti Lapissa liikkeelle Perä-Pohjolan maamiesseuran/maanviljelysseu- ran perustamisesta 1885. Varsinaisen toimintansa seura pääsi aloittamaan Lapin alueella vuodesta 1900 alkaen. Myös Alaperällä herättiin maamies- seuratoimintaan, esimerkiksi maamiesseura Kai- ralan Maalaisyhdistys perustettiin vuonna 1909. Sen myötä kylään syntyivät myös puima- ja son- niosuuskunnat sekä mylly- ja sahaosuuskunta. Suvantolaisten kanssa kairalalaiset perustivat yh- teisen osuuskassankin. Kairalan yhdistys järjesti vuonna 1909 oman maanviljelystuotteiden näyttelyn ja vuonna 1912 oman kotiteollisuusnäyttelyn. Erityisen maininnan yhdistys sai Maatalousseuran toiminnanjohtaja Aslak Fräntiltä:” Esimerkiksi kelpaava menettely tässä yhdistyksessä on se, että siinä ovat toimin- nassa mukana sekä nuoret että vanhat. Näin pitäisi kaikkialla olla.” Pelkosenniemen yhdistys perustettiin myös vuonna 1908 ja sen vetäjänä toimi aluksi maanvil- jelijä Samu Tervo. Yhdistys järjesti vihantarehukil- pailun vuonna 1912 ja lannanhoitokilpailun vuon- na 1916. Suvannon yhdistys perustettiin vuonna 1912 ja sen ensimmäisenä puheenjohtajana toimi talokas Ludvig Hiltunen. Maatalousseuran maa- mieskoulu piti koulua vuonna 1913 Kairalassa ja Pelkosenniemellä, vuonna 1914 Suvannossa. Uu- tuuksia olivat apulantakoekentät. Näistä Suur-So- dankylässä toimi ensimmäisenä Aaro Marttiinin suo Kairalassa. Erityinen huomio kiinnitettiin kar- jatalouteen. Sen edistymistä saattoivat naapuritkin seurata karjanäyttelyissä. Yleiset karjanäyttelyt jär- jestettiin vuonna 1909 Kirkonkylän lisäksi esimer- kiksi Kairalassa ja Pelkosenniemellä. Lapin maatalousseura sai heti ensimmäisten toi- mintavuosiensa aikana koko Lapin alueen innostu- maan neuvonnasta ja houkutteli nuoria miehiä ja naisia kehittämään ammattitaitoaan maanviljelyn, karjanhoidon, metsätalouden, kalastuksen ja koti- teollisuuden alueilla. Maaseutumaiseman muutos 1960- ja 1970-lukujen taite toi rakennemuutoksen, jolloin alkoi maatalouden muutos perheviljelmästä kohti kaupallista yritystä, jota myös lainsäädäntö tuki muun muassa tuomalla maanviljelijät eläke- ja lomajärjestelmien piiriin. 1900-luvun lopun maa- talouden kehitykseen olennaisesti kuulunut ilmiö on ollut myös rationalisointi ja tuotannollinen eri- koistuminen johonkin tuotantosuuntaan, Lapissa useimmiten lypsykarjatalouteen. Tuotannon laa- jentamisen tarve ja tuotannon rationalisoiminen edelleen ja kääntöpuolena aktiivitilojen määrän nopea väheneminen ilmensivät maatalouden uutta vaihetta, jonka toivat 1990-luku ja siihen liittynyt Suomen EU-ratkaisu. Lappilainen maatalous ke- hittyi ajan kuluessa erittäin vahvasti lypsykarjapai- notteisen maatalouden suuntaan. Lehmien ja mai- totilojen määrä kasvoi 1960-luvun jälkipuolelle asti. Lypsylehmien määrä väheni 1960- ja 1970-lukujen taitteesta lähtien vain niukasti ja nautaeläinten ko- konaismäärä jopa hivenen kasvoi 1990-luvulle asti, vaikka aktiivitilojen määrä samanaikaisesti tun- tuvasti väheni. Lypsykarjatalous on määrällisen muutoksen ohella kokenut valtavan ja monitahoi- sen teknisen ja tuotannollisen edistyksen. Maatalouden tekninen kehitys on muutta- nut paitsi itse maatalouden harjoittamista myös monella näkyvällä tavalla maaseudun kulttuu- rimaisemaa. Esimerkiksi hevoset ovat vähitellen kadonneet ja korvautuneet vetovoimana trakto- reilla ja kulkuvälineenä autoilla. Peltojen sarkaojat katosivat vähitellen, kun peltojen salaojitus alkoi 1970-luvulla. Heinäseipäät ja heinäladot nekin lähes tyystin korvautuivat säiliörehusiiloilla ja sittemmin kuivaheinä- ja rehupaaleilla. Entisajan maaseutumaisemalle tyypilliset maitolaiturit pu- rettiin, kun maidonlähettäjätilojen määrä vähentyi ja tonkkien tilalle tulivat tilatankit. Uudet tuotan- torakennukset ovat kookkaampia kuin vanhat, koska maatalouden kannattava harjoittaminen on lähemmäksi nykyaikaa tultaessa vaatinut suuri- mittaisempaa tuotantoa. Vielä 1960-luvun alussa suurin osa pelkosennie- meläisistä sai elantonsa maa- ja metsätaloudesta. Maanviljely oli pääelinkeinona, mutta myös met- sätyöt, poronhoito ja uitto antoivat toimeentuloa. Rakennemuutoksen ja poismuuton seurauksena maatilojen määrä romahti 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Senkin jälkeen maatilojen määrä on tasaisesti laskenut. Pelkosenniemellä harjoitetaan kuitenkin edelleen maataloutta; Kairalassa on jopa emolehmiä kasvattava suurnavetta. Kuva 14. Muoviheinäpaalit ovat osaltaan muuttaneet maaseudun maisemaa, esimerkki Kairalan kylältä. Tiina Elo 2012. 39Suomen ympäristö 1 | 2013 Kalastus Kalastuksella oli erityinen asema vanhan saame- laiskulttuurin aikana ja vielä sittenkin kun uudis- asutus oli tunkeutunut lähelle vanhoja kalavesiä. Kalastus antoi elantoa, ja siitä jaksettiin riidellä ja omiksi katsottuja oikeuksia perätä käräjillä saakka. Kalastuksen tärkeys tunnettiin eikä kalastukseen merkittyjä oikeuksia jätetty merkitsemättä uudis- tilojen katselmuksiin. Pitäjässä oli järviä, joihin merkittiin kalastusoikeuksia parhaimmillaan kym- menille tilallisille. Toisaalta oli pieniä järviä, joihin annettiin oikeudet vain muutamille. Jokikalastus- oikeudet merkittiin hyvin väljästi vain joen tai sen sivujoen nimi mainiten. Ellei näitä katselmuksissa erikseen mainittu, merkittiin kuitenkin aina oikeu- det kylien yhteisiin kalavesiin. Nousukalan pyynti oli vielä 1800-luvun puoli- välissä Sodankylässäkin merkittävää, ja sen takia pitäjänmiehet seurasivat huolekkaasti, ettei lohen väylää suljettaisi padoilla ja pyydyksillä alavesissä. Lohi nousi vielä 1900-luvun alussa Kitisessä Tanka- joen purkauskohtaan ja Tankajokea vielä Siikajoen purkauskohtaan, jossa se saavutti pohjoisimman nousukohtansa. Luirolla taas lohi nousi Riestojoen purkauskohtaan, vielä Kopsusjoessakin oli lohta tavattu. Muista nousukaloista taimen nousi Kitis- tä myöten yhtä pohjoiseen kuin lohikin. Luirossa se tavoitti Repojoen ja Kemijoessa se nousi aina Värriöjoelle saakka. Muikkua saatiin useista Keski- Lapin järvistä. Siikaa pyydettiin kutuaikana nimenomaan Ala- perän vesissä. Siellä ei haluttu pyynnistä luopua, vaikka osa olisikin sen halunnut kieltää. Omia teitään sodankyläläiset halusivat kulkea myös tuohustuksen suhteen. Etenkin lohen pyynnissä käytettiin syksyisin ikivanhaa pyyntökeinoa. Vaik- ka valtion kalastuksen tarkastaja ja oma kruunun- voutikin halusivat opastaa Sodankylän kalamie- hiä tämän pyyntitavan hylkäämiseen, eivät nämä tätä opastusta ymmärtäneet. Luirojärvestä saatiin siikaa, taimenta, harreja, haukia ja ahvenia. Tuor- musjärvestä pelkästään muikkua ja Pyhäjärvestä haukea, ahventa, särkeä, siikaa, madetta ja kiiskeä. Poronhoito Porosta tuli vanhan Kemin Lapin ihmisille 1600-lu- vulta alkaen yhä tärkeämpi osa elämää ja elinkei- noa. Kun vanha metsästäjä-kalastaja-saamelainen -kulttuuri ja uudisasutuksen mukanaan tuoma maanviljelyskulttuuri yhdistyivät ja sekoittuivat, porojen lukumäärät kasvoivat, eikä enää voinut erottaa kuka poromiehistä oli ikivanhaa saamelais- ta juurta, kuka savolaisperäistä uudisasukassukua. Järjestäytynyt poronhoito alkoi kehittyä 1700-lu- vun alussa, kun alettiin käyttää poronomistajien omia poromerkkejä. Poromerkit olivat välttämät- tömiä, kun jouduttiin riitelemään porojen omis- tuksesta. Pitäjänkokous sai talvella 1873 aikaan kaksiosai- sen ”Ohjesäännön porokarjan paimentamisesta”. Kruununvouti ehdotti senaatille komitean asetta- mista tutkimaan poronhoidon ongelmia. Komitea antoi lausuntonsa 2.10.1877. Monien poronhoitoon liittyvien kohtien lisäksi komitean ehdotuksessa ”koskien poronhoidon järjestämistä ja edistämistä Suomen Lapissa” oli ehdotus, jota voidaan pitää varsinaisena paliskuntalaitoksen alkuun saattaja- na. Ennen kuin komitea oli antanut oman lausun- tonsa, senaatti oli toukokuussa 1877 myöntänyt lu- van porojen laiduntamiseen valtion mailla. Lupaa jatkettiin koko poronhoitoalueella viidellä vuodel- la vuonna 1883 ja edelleen kymmenellä vuodella 1888. Tämän jälkeen laiduntamislupaa jatkettiin senaatin päätöksellä vuoden 1902 loppuun saakka. Tässä senaatin päätöksessä edellytettiin paliskun- tien perustamista poronhoitoalueen sisälle ja esi- miehen valintaa paliskunnalle. Kuvernööri kehotti Kuva 15. Kalastus on ollut tärkeässä roolissa Pyhäjärvellä aina. Pyhäjärven pohjoisosa on ollut nuottapyyntiin sopiva kalarikas vesi, jonka rannoilla on ollut runsaasti kalapat- saita. Siellä väitetään olleen monikaulaisiakin kalapatsaita, joita muualta lähialueilta ei ole löytynyt. Kuvassa verkon- nostoa 1960-luvun lopulla. Terttu Törmäsen albumi. 40 Suomen ympäristö 1 | 2013 kesällä 1881 asettamaan toimikuntia porosääntöjä laatimaan, sodankyläläisetkin tottelivat ja asettivat peräti 11-jäsenisen toimikunnan. Jäsenet edustivat eri kyliä, nykyisen Pelkosenniemen alueelta Elias Tervo Alaperää ja Kaaperi Mattila Suvantoa. Koko pitäjää koskevaa porosääntöä laatimaan pitäjänko- kous nimesi maaliskuussa 1891 komitean, joka sai ohjesäännön valmiiksi kesäkuussa1891. Pitäjänko- kous hyväksyi sen seuraavana päivänä ja läänin kuvernööri vahvisti huhtikuussa1892. Sodankylä oli saanut monien vaiheiden jälkeen ”Ohjesäännön Porojen hoidolle Sodankylän pitäjässä”. Nämä säännöt olivat vähäisin muutoksin voi- massa suurpitäjän jakaantumiseen saakka. Poroyh- tiön sääntöjen täydennykseksi Kemikylä ja Sompio saivat oman Aitayhtiön ohjesäännön kuvernöörin vahvistamana 29.5.1895. Tämä aitayhtiö laskettiin myöhemmin jäsenenä paliskuntien joukkoon So- dankylän Poronhoitoyhdistyksessä. Pyhäjärven paliskunta esiintyy komiteoissa ensimmäisestä Lapin komiteasta alkaen. Siitä ei ole tietoa oliko Pyhäjärven ja Lapin paliskuntien alueella varsinai- sia erotuspaikkoja jo 1800-luvulla tai aikaisemmin. Uitto- ja savotta Tukkien uittotyöt tarjosivat lisätulon ansainta- mahdollisuuden myös paikkakunnalla asuvalle väestölle. Työmiehiä tarvittiin sekä purouitossa että Kemijärven yli 60 kilometrin matkalla suori- tettavassa lauttauksessa. Vuoden 1876 uittosään- nössä ulotettiin määräykset koskemaan jo Kitistä ja Kemihaaraa. Vielä tuolloin kalastus oli huo- mattava elinkeino ja säännöstössä turvattiin sen asema määräämällä mm. tukit uitettavaksi kuo- rittuina sekä säännösteltiin uittoaikoja niin, ettei kalastajille aiheutunut siitä harmia. Kemijärven yliuitto nopeutui melkoisesti vuonna 1898, jolloin Kemi-yhtiö hankki ”Alku” –nimisen höyrylaivan ja höyryvarppauskausi pääsi alkamaan. Uusi me- netelmä havaittiin nopeasti hyväksi ja kannatta- vaksi, ja vuoteen 1902 mennessä Kemi-yhtiöllä oli Kemijärvellä jo kolme höyrylaivaa. Samoihin aikoi- hin myös Kurt-yhtiö sekä Puutavarayhtiö Baltiska katsoivat parhaaksi hankkia samanlaista kalustoa lauttauksen avuksi. Yhteisuittojen kehittyessä ja yleistyessä käytän- nöksi tuli, että suurin puutavaran omistaja vastasi uitosta pienempien suorittaessa osuutensa rahana. Kun Kemi-yhtiöstä tuli suurin sahatavaran käyt- täjä, vastuu uitosta lankesi sille. Vuonna 1901 pe- rustettiin vihdoin Kemijoen Uittoyhdistys ja sille nimettiin uittopäällikkö, jonka vastuualueena oli vesialue Kemijärven Luusuasta jokisuulle asti. Uitto muuttui yhä suunnitelmallisemmaksi ja etukäteen tehtyihin laskelmiin perustuvaksi. Ke- mijärven yläpuoliset alueet alkoivat vähitellen kiinnostaa uittoyhdistystä. Uitettava puumäärä Kemijoen vesistössä kasvoi edelleen 1920-luvulla ja vaikka 1930-luvun alun suuri talouslama vaikutti- kin voimakkaasti sahaustoiminnan vähenemiseen, voitiin se Lapissa kompensoida selluloosatehtai- den perustamisilla. Alkoi legendaarinen savotoi- den ja uiton kulta-aika, joka keskittyi vuosien 1933 ja 1937 väliin. Laivaliikenteen loputtua vuonna 1937 rakennettiin Pelkosenniemelle Autioniemen vastuu noin 40 km:n päähän Kemijärveltä ja sinne koottiin kerralla kaikki yläpuolisilta vesiltä tulevat puut. Vaikka etenkin uittotöihin osallistui paljon pi- täjien omia miehiä, olivat savotat ja uitot täynnä pitäjän ulkopuolelta tulleita miehiä. Näin ollen savottojen ja uittojen mukanaan tuoma pitäjän ul- kopuolinen väki alkoi muuttaa Suur-Sodankylän väen koostumusta. Uusi aika ei tuonut vain met- sämarkkoja, vaan se toi myös uutta väkeä ja uutta verta vanhaan saamelais-suomalaiseen suurpitä- jään. Sotien jälkeinen jälleenrakennuskausi elvytti uittoa tuomalla uusia uittajia ja puutavaralaje- ja uiton piiriin. Vaikka 1950-luvulla uittomäärät kohosivat huippulukuihin, Kemijoen jokilatvojen käyttö uittamiseen alkoi supistua. Taloudellisesti kannattamaton purouitto lopetettiin, sillä metsä- autotiet tarjosivat kannattavamman kulkureitin puutavaralle ja puut kuljetettiin autoilla pääväylän varteen tai suoraan tehtaalle. Uittamisen taantu- miseen oli osaltaan syynä autokuljetusten nopeus, joustavuus ja kustannuksien edullisuus. Lapissa irtouitto loppui Tornionjoella vuonna 1971 ja Ke- mijoella vuonna 1992. Kuva 16. Osa Kemijärven maineikasta, nyttemmin jo histo- rian lehdille telakoitunutta varppilaivastoa rantautuneena kotirantaansa Konttisen mutkan ankkuripaikkaan ilmeisesti ”juhannustulille” joskus 1910-luvun tienoilla. Kemijärven kotiseutumuseo/Paavo Ingerön valokuvakokoelmat. 41Suomen ympäristö 1 | 2013 Kulkureitit Kemijoki Pohjois-Suomen valtaväylä, Kemijoki on maamme pisin joki, jonka juoksuksi Korvatunturin tienoil- ta Perämereen on laskettu 512 kilometriä. Mikäli Kemijoki mitataan sivujokensa Kitisen latvoille, saadaan yhteispituudeksi peräti 552 kilometriä. Vesitiet olivat tärkein kulkuväylä ennen maan- teiden rakentamista. Talvisin niitä pitkin kulkivat jäätiet, joita pitkin saattoi suunnistaa porolla tai hevosella, eikä ollut suurta pelkoa eksymisestä- kään jos suunnan tiesi. Kemijärvi oli tärkeiden vesireittien risteyksessä. Sieltä pääsi veneellä Ke- mijokea alas meren rantaan sekä itään päin kauas Vienanmerelle ja aina Laatokalle asti. Nämä väylät olivat vilkkaassa käytössä esihistoriallisista ajoista pitkälle 1800-luvulle asti matkattaessa Kuolajärvel- le, Kuusamoon ja Vienan Karjalaan viljan ja suolan ostoon. Kemijokea pääsi myös pohjoiseen Pelko- senniemelle, josta taas Luirojokea myöten Inariin ja Jäämeren rannikolle kauppamatkoille ja sittemmin myös kausitöihin. Joen kymmenet haarat avasivat tien kauas koilliseen, itään ja kaakkoon. Matkoilla liikuttiin tavallisesti talvisin poroilla jokivartta ja myös hiihtämällä. Laivaliikenne Laivaliikenne Kemijoella alkoi 1900-luvun alku- vuosina, jolloin suuret metsätyömaat vilkastuttivat kauppaa ja liikennettä. Huoltoyhteyksiä ja matkus- tusreittejä tarvittiin, ja kun tieverkosto oli puutteel- linen ja maanteitä harvassa, vesitiet muodostivat luonnollisen kulkuväylän. Syksyllä vuonna 1906 perustettiin Kemijärven Höyryveneosakeyhtiö, mikä merkittiin kauppare- kisteriin kolme vuotta myöhemmin senaatin an- nettua asiasta myönteisen päätöksen. Sääntöjen mukaan yhtiön tarkoituksena oli ”harjoittaa höyryveneliikennettä matkustajain ja tavarain kuljetuksessa sekä puitten hinauksessa.” Ensimmäinen laiva ”Saattaja” valmistui keväällä 1908. Laivaan sai ottaa 99 matkustajaa ja se pystyi kulkemaan kahdeksan solmun nopeudella. Saat- taja asetettiin kulkemaan Pelkosenniemen linjal- le. Yhtiön toinen laiva ”Aalto”, mikä hankittiin vuonna 1910, kulki jo 12 solmun nopeudella. Se oli tehty varta vasten matkustajalaivaksi ja kulke- maan virtaavassa vedessä. Yläkannella sijaitsivat I luokan matkustajahytit, alakannen etupuolella III luokan sekä takana II luokan salonki. Aalto ase- tettiin Pelkosenniemen reitille, jota se kulki lähes neljännesvuosisadan. Kolmas laiva ”Helmi” ostet- tiin vuonna 1916 pelkosenniemeläiseltä kauppias Kustaa Tervolta, joka oli hankkinut sen Saimaalta ja harjoittanut sillä liikennettä välillä Kemijärvi – Pel- kosenniemi. Uusi omistaja risti laivan ”Hirvaaksi”. Tähän voitiin ottaa 19 matkustajaa, jotka sijoitettiin konehuoneeseen. Matkanopeus oli vain kahdeksan solmua kuten Saattajallakin. Laivaliikenteen tärkein ja taloudellisesti tuot- tavin reitti oli Kemijärvi–Pelkosenniemi. Pituutta matkalla oli 55 kilometriä. Laiva lähti klo 15 Taitei- lijaniemestä ja ennen pääteasemaa oli kahdeksan välilaituria: Tohmo, Kostamo, Leväranta, Oinas, Tapionniemi, Vuostimo, Autioniemi ja Saunavaara. Pelkosenniemeltä voitiin vielä jatkaa matkaa vesi- teitse Kairalaan ja Luirolle Kitistä pitkin, Savukos- ken suuntaan Kemijokea ylös. Tiestön kehitys Varhaisina aikoina metsästykseen, kalastukseen ja poronhoitoon perustuva talous vaati lähes jatku- vaa liikkumista. Elämänkierto on kulkenut melko säännöllisesti samoja reittejä samoihin vuodenai- koihin samoille paikoille. Joet tarjosivat kelirikko- aikaa lukuun ottamatta ympärivuotisen kulku- väylän. Koko Pohjoiskalottia halkoi reitistö, jonka muodostivat kolme tietä: Läntisin tie vei Tornion ja Muonion jokien kautta Jyykeän vuonolle Skibot- niin eli Markkinaan tai vielä kauemmas Tromssaan ja Hammerfestiin, keskimmäinen tie Kemijoen väylää Inariin ja sieltä Varanginvuonon eteläran- nalle Näätämöön ja kolmas tie vei Kuusamon tai Kuolajärven Alakurtin kautta Vienanmeren Kan- talahteen ja sieltä Imandrajärven kautta Kuolaan niin kutsutulle Ryssän rannalle. Tämän kaltainen perusliikenneverkko toimi 1500-luvulta Suomen itsenäistymiseen saakka. Valtaosa Peräpohjolasta oli vielä 1810- ja 1820-lu- kujen vaihteessa ilman maanteiksi luokiteltuja teitä, koska tie Tornionjokilaaksossa jäi Ruotsin puolelle. Tietä alettiin rakentaa joen itärannalle 1820-luvulla ja se eteni lähinnä valtion hätäapu- töinä kohti pohjoista. Lapin maanteiden ydin, Ke- mi-Rovaniemi, valmistui 1800-luvun puoliväliin mennessä yleiseksi tieksi. Rovaniemen- Kemijär- ven maantie valmistui vuonna 1853. Teiden raken- taminen kesti pari vuosikymmentä, koska rahoitus oli järjestetty vain katovuosiksi ja ne voitiin raken- nusajan vaurioiden jälkeen ottaa käyttöön vasta korjausten jälkeen. Pohjoisimmassa Suomessa tiettömien erämai- den asukkaille talvitiet olivat tärkeät. Kemijär- ven- Sallan talvireittiä käytettiin talvisin poro- ja hevosreittinä, mutta kesäisin jalkapolkuna. Toinen talvitie johti Rovaniemeltä Kemijärvelle ja sieltä Luirojokea seuraten Inariin. 42 Suomen ympäristö 1 | 2013 Autonomian aikana Lapin tienrakennus eteni valtion rahoituksella. Rovaniemen ja Sodankylän välinen tie oli aloitettu vuonna 1849, mutta sen rakentaminen saatiin vauhtiin 1890-luvulla. Tietä jatkettiin kohti Ivaloa, jonne se valmistui vuosina 1913 ja 1914. Tämä mahdollisti strategisen Ivalon- Petsamon tien aloittamisen ja yhdisti Koillis-Lapin kulta-alueet eteläisen Suomen liikenneverkkoon. Polkutien rakentaminen Sodankylästä Tanhuan kautta Martinkylään oli esillä, mutta sen rakenta- minen siirtyi vuosikymmeniä. Tie Kemijärveltä Sallan kirkonkylään ei ollut au- tolla ajettavissa ennen kunnostusta vuonna 1919. Tietä jatkettiin kohti itärajaa Alakurttiin. Sallan suunnalla rakennettiin useita teitä, jotka paransivat pohjois-eteläsuuntaisia yhteyksiä. Lisäksi raken- nettiin tie Kemijärveltä Pelkosenniemelle ja Pel- kosenniemeltä Savukoskelle. Tie Pelkosenniemelle valmistui vuonna 1935 ja Pelkosenniemen- Savu- kosken tie jo vuonna 1928. Sallasta Savukoskelle valmistui erämaantie talvisotaan mennessä. Savu- koskelta jatkettiin tietä vuosina 1936–1939 Marttiin, missä oli rajavartiosto. Sodankylän ja Pelkosen- niemen välistä yhteyttä, jossa kulki polku, alettiin muuttaa tieksi vuonna 1935. Itsenäistyminen ja sota-ajat Pelkosenniemi itsenäistyi omaksi kunnakseen vuonna 1916 seurauksena Suur-Sodankylän seu- rakunnan jakautumisesta kolmeksi itsenäiseksi seurakunnaksi: Pelkosenniemeksi, Savukoskeksi ja Sodankyläksi. Itsenäistymisprosessi käynnistyi jo joulukuussa 1907 kun Sodankylän kirkkoherral- le osoitettiin 31 alaperäläisen ja keminkyläläisen allekirjoittama kirje, jossa vaadittiin ”Suomen suu- rimman seurakunnan” jakoa itäiseen ja läntiseen osaan. Kirjettä käsiteltiin kokouksessa ja tuloksena tuolloin oli, että seurakuntaa ei jaeta kahtia. Puuha- miehet eivät lannistuneet, vaan helmikuussa 1908 he allekirjoittivat kirkkolain mukaisesti tuomioka- pitulille valituskirjeen. Kirkkoherra Heickell perusti toimikunnan sel- vittämään seurakunnan jakamiseen liittyviä asi- oita. Jakamisen syiksi toimikunta esitti seurakun- nan laajuuden, hankalat vesimatkat, epätasaisen asutuksen, huonot liikennevälineet ja kunnallisen ja kirkollisen elämän vaikeudet. Nimismiespiirien jakoa seurakuntajaon perustaksi se piti epäkäytän- nöllisenä, koska Sompion yhteydet olivat helpom- mat Sodankylään kuin uuteen seurakuntaan. Raja tulisi kulkemaan Poovaarasta kolmen pitäjän rajan yhtymäkohtaan ja sieltä Talkkunapäähän. Uuden seurakunnan pinta-alaksi tulisi noin 7000 neliöki- lometriä. Kirkon ja pappilan paikasta jouduttiin äänestämään: Savukoski sai kolme ja Pelkosennie- mi viisi ääntä. Ahkerasti työskennellyt toimikunta esitti yksimielisesti uuden seurakunnan nimeksi Keminlappia. Vanha saisi kantaa Sodankylän ni- meä. Alaperäläiset ja savukoskelaiset hyväksyi- vät pääosin tehdyn ehdotuksen ja tekivät pieniä muutoksia kylien talojen sijoitteluun. Savukosken miehet olivat tuoneet kokoukseen ehdotuksen Savukoskesta kirkon paikaksi: se oli uuden seu- rakunnan keskellä ja seutu siitä ylöspäin sekä Ke- mi- että Tenniöjokien varsilla oli maanviljelyskel- poisuuteen katsoen asutuksen laajenemiselle edul- lisempi kuin muut osat uutta seurakuntaa, joten kirkko mainitussa Savukosken kylässä läheisessä tulevaisuudessa tulisi olemaan väkiluvunkin suh- teen ”keskellä kylää”. Kokouksessa savukoskelai- set kuitenkin luopuivat kannattamasta Savukoskea kirkon paikaksi ja tyytyivät Pelkosenniemeen. Sodankylässä oltiin jakoa vastaan ja tuomioka- pituli pyysi kuvernöörin lausuntoa asiasta. Ku- vernööri taas pyysi oman lausuntonsa taustaksi Lapin kruununvoudin ja Sodankylän nimismies- ten lausunnot. Kuvernööri oli lausunnossaan sitä mieltä, että Pelkosenniemen Kilpimaa oli kirkon paikaksi liian etelässä, Savukoski oli sijainniltaan parempi. Alaperäläiset hermostuivat kuvernöörin ehdotuksesta kirkon paikasta ja tekivät asiasta va- lituskirjelmän. Senaatti lähetti kesällä 1913 kolme senaattoria, esittelijäsihteerin ja protokollasihteerin tutustumaan paikan päällä alueeseen. Senaatin lä- hettiläät pitivät kokouksia jakoasiasta sekä Savu- koskella että Pelkosenniemellä. Ilmeisesti esille oli nyt noussut kolmen seurakunnan muodostaminen. Tuomiokapituli ei taipunut kahden uuden seu- rakunnan perustamiseen. Se ei nähnyt Savukosken asutuksen kasvussa mahdollisuuksia omaan seura- kuntaan. Kirkon paikkana Pelkosenniemi oli sove- liain, Savukoskelle voitaisiin rakentaa rukoushuo- ne. Rajan kuluksi kapituli kannatti jo aikaisemmin Kuva 17. Postikortti Pelkosenniemen kirkonkylältä vuodel- ta 1952. Kuvassa etualalla Kurjen kauppa, taustalla Poro ja riista ja sen takana Niemen koulu. Kuvaaja J.S. Alopaeus. Suvannon kyläyhdistyksen kuva-arkisto. 43Suomen ympäristö 1 | 2013 kuvernöörin esittämää linjaa, joka jättäisi Tanhuan ja Kiurujärven uuteen seurakuntaan. Jälleenkään ei senaatti uskaltanut tehdä lopullista päätöstä pyytämättä maallisten viranomaisten lausuntoja. Kuvernööri Langinkoski kannatti tuomiokapitulin ehdotusta muutoin, mutta Savukosken oli tultava Keminlapin uuden seurakunnan keskukseksi. Alu- een itä- ja pohjoisosilla oli kuvernöörin mielestä niin paljon paremmat mahdollisuudet kehittyä, ettei Pelkosenniemi voinut kilpailla keskuksen pai- kasta. Lisäksi suunnitteilla oleva tieyhteys Pelko- senniemen – Savukosken ja Tanhuan – Savukosken välillä korosti Savukosken keskeistä asemaa. Kuvernöörin lausunnon johdosta päättivät pel- kosenniemeläiset näyttää joukkovoimansa: 234 al- lekirjoittajan valtakirjalla valitut lähtivät viemään terveiset Helsinkiin. Pelkosenniemen lähetystön senaatissa käymistä keskusteluista ei ole tietoa. Senaatti päätti vuosikymmenisen keskustelun 21.11.1916: Suur-Sodankylästä erotettiin kaksi itsenäistä Pelkosenniemen ja Savukosken seura- kuntaa ja kuntaa, joiden rajat tulivat kulkemaan ensimmäisen jakotoimikunnan esittämässä muo- dossa. Pelkosenniemen kunnan pinta-alaksi tuli 1923 ja Savukosken kunnan 6327 neliökilometriä. Seurakuntien itsenäisyys alkaisi 1.5.1917. Edelleen luvattiin, että molempien seurakuntien kirkot ra- kennettaisiin niillä 100 000 markalla, jotka yleisten rakennusten ylihallitus oli saanut keisarilta kahden kirkon rakentamiseksi Lapin alueelle. Savukosken seurakunnan itsenäisyys jäi lop- pujen lopuksi varsin lyhyeksi, sillä pula-aikana valtioneuvosto päätti, että vuoden 1931 alusta Sa- vukosken ja Pelkosenniemen seurakunnat yhdiste- tään Pelkosenniemen seurakunnaksi. Savukoskel- le kuitenkin rakennettiin oma ns. rajaseutukirkko sodan jälkeen. Asutuslait Maailmansotien välisenä aikana koki Lapin ja Pe- räpohjolan maatalous voimakkaan nousun. Lappi tuntui olevan suurien toiveitten maa. Siitä kertoo mm. valtion laajamittainen asutustoiminta. Ta- voitteena oli tilattoman väestön sitominen maa- han sekä luonnonvarojen tehokas käyttöönotto. Pelkosenniemellä peltopinta-ala kaksinkertaistui ja tilojen tuottavuus parani. Entisistä metsä ja uit- totyömiehistä tuli 1920- ja 1930-luvulla Pohjois- Suomen vakinaista väestöä. Vuonna 1922 tuli voimaan ensimmäinen maam- me itsenäisyyden aikainen asutuslaki. Se koski valtion metsämaiden asuttamista ja niillä olevien vuokra-alueiden lunastamista. Lain yleisenä pää- määränä oli vuokramiesten ja tilattoman väestön itsenäistäminen sekä sitominen maahan muodosta- Kuva 18. Pelkosenniemen kirkonkylää 2.10.1952. Kuvaaja Matti Poutvaara. Museoviraston kuva-arkisto. 44 Suomen ympäristö 1 | 2013 malla ”itsekannattavia” tiloja. Maansaannin edel- lytyksenä oli, että hakijan tarkoituksena oli ”asua ja viljellä tilaa”. Lain perusteella ns. kruununmet- sätorpat itsenäistettiin ja muutettiin viljelystiloiksi. Valtionmaiden asuttamisesta annetun lain mu- kaista asutustoimintaa varten asutushallituksen tuli asettaa erityinen asutustoimikunta, silloin kun kysymyksessä olivat laajan alueet. Lokakuussa 1936 maatalousministeriö vahvisti näiden aluei- den asutussuunnitelmat. Uusi asutuslaki annettiin marraskuussa 1936 ja se tuli voimaan vuoden 1938 alusta. Sen mukaan valtion maasta voitiin antaa alueita viljelystiloiksi, asuntotiloiksi ja lisämaik- si sitä mukaa kun hakijoita ilmaantui. Kruunun uudistilojen asukasoikeuspäätöksiä tehtiin myös 1930-luvulla. Pelkosenniemellä Aapajärvelle, Härkäjoelle ja Lehdonaavalle muodostettiin vuoden 1936 asutus- lain mukaan nelisenkymmentä tilaa. Ensimmäiset asukkaat tulivat talvisodan kynnyksellä, mutta suurin osa tiloista asutettiin vasta sotien jälkeen. Ennen sotia ehdittiin rakentaa tiloille johtavat ky- lätiet, kaivaa soille kanavia ja aloittaa talouskes- kusten rakentaminen. Sota-ajan tuhot Lapin sodassa tuhoutui eri puolilla maakun- taa vanhoja arvokkaita rakennuksia, niin myös Pelkosenniemen alueella, jossa tuhoaminen oli enemmänkin satunnaista kuin järjestelmällistä. Pahimmin hävitettiin Pyhäjärvi, jossa säästyi vain yksi talo. Saunavaarasta poltettiin osa taloista, sen sijaan Arvospuolella säästyivät tuholta kaikki ta- lot. Pelkosenniemen kirkonkylältä poltettiin vain muutama talo, ja Suvanto jäi kokonaan polttamat- ta, samoin Luiro. Saukkoaavan ja Aapajärven ns. asutuskyliä ei vielä tuolloin edes ollut. Kairalassa joen itäpuolelta poltettiin lähes kaikki eli yksitoista taloa. Vain Halosen pieni mökki sekä Lahtelan ja Kokonperän piilossa olleet rakennukset jäivät polttamatta. Pihapiirien polttaminen oli niin täydellistä, että vain Tallavaaran aitta jäi jäljelle. Sitäkin oli yritetty sytyttää rakennuksen alle ase- tetulla palavalla viljalyhteellä, joka kuitenkin oli sammunut. Sitä, miksi Kairalasta poltettiin vain toinen puoli tai miksi esim. Suvanto jätettiin koko- naan polttamatta, pohdittiin sodan jälkeen usein- kin. Useimmiten oletettiin, että lokakuun lopussa pohjoista kohti perääntyvillä saksalaisilla olisi tul- lut kova kiire poistua kylistä suomalaissotilaiden takaa-ajamina. Sodan jälkeinen kehitys Elinkeinorakenne 1800-luvun jälkipuoliskolle saakka nykyisen Pelko- senniemen alue edusti melko tyypillistä jokivarsil- le painottunutta, maanviljelystä, karjanhoidosta ja erätaloudesta elantonsa saavaa seutua. 1800-luvun loppupuolella suursavotat mullistivat seudun elin- keinoelämän. Metsätalouden ansiosta 1900-luvun alussa Alaperä eli nykyisen Pelkosenniemen kun- nan alue oli vaurainta osaa laajassa Sodankylän pitäjässä. Savotat kuitenkin hiljenivät 1920/1930 -luvuille tultaessa, minkä jälkeen maatalous nousi pääelinkeinoksi, jollaisena se pysyi aina 1970-lu- vulle saakka. Tämän jälkeen elinkeinorakenne on ollut palveluvaltainen, alkutuotannon ja jalostuk- sen edustaessa vain marginaalista osaa. Palveluista suurin osa liittyy Pyhätunturin matkailukeskuksen palveluihin. Yksityinen sektori onkin suurin Pelko- senniemen väestön työllistäjistä, kunnan seurates- sa toiseksi suurimpana työllistäjänä. Väestönkehitys Muiden Itä-Lapin kuntien tavoin väki on vähen- tynyt myös Pelkosenniemellä 1960-luvulla alka- neen rakennemuutoksen ja sitä seuranneen väes- tömuuton myötä. Vuonna 1970 Pelkosenniemellä asui 2 107 asukasta, vuonna 1980 väkimäärä oli 1601. Väen väheneminen jatkui niin, että 1990 Pel- kosenniemellä oli 1 533 asukasta ja vuonna 2000 asukkaita oli 1 243. Vuonna 2008 asukkaita oli 1 046. Väestömäärä on sittemmin painunut alle tu- hannen asukkaan ja 31.12.2011 Pelkosenniemellä oli asukkaita virallisten laskujen mukaan 973. Nyt ja tulevaisuudessa Väkiluvultaan pienimpänä Lapin kuntana Pelko- senniemen on onnistunut säilyttää itsenäisyytensä – vaikka se useaan otteeseen onkin ollut uhattuna. Vuonna 2004 kuntaa oltiin voimallisesti liittämäs- sä Kemijärven kaupunkiin. Asiasta äänestettiin kunnassa ja lukemat itsenäisyyden säilyttämisen puolesta olivat murskaavat 719–69. Vuoden 2004 jälkeen Pelkosenniemi on onnistunut nostamaan ti- linpäätöksensä plussan puolelle jo useana vuonna. Suhtautuminen kuntaliitoksiin on säilynyt kieltei- senä myös nykyisen kuntauudistuksen pyörityk- sessä. Pitkälti Pyhätunturin ansiosta Pelkosenniemen tulevaisuuden näkymät pysynevät positiivisina myös jatkossa. Pelkosenniemellä on erityisen pal- jon arvokasta ja hyvin säilynyttä kulttuuriympä- 45Suomen ympäristö 1 | 2013 ristöä, jonka mahdollisuuksia kulttuurimatkailu- käytössä ei vielä juurikaan ole hyödynnetty. Toi- vottavasti kunnan rikas kulttuuriperintö aletaan tulevaisuudessa nähdä myös matkailuvalttina. Kuva 19. Postikortti Pelkosenniemen kirkonkylältä. Ajankohtaa ja kuvaajaa ei mainita. Pekka Oravan arkisto. 46 Suomen ympäristö 1 | 2013 Arkeologisen kulttuuriperinnön ominaispiirteitä • Sirkka-Liisa Seppälä Pelkosenniemen tunnettu arkeologinen kulttuu- riperintö keskittyy vahvasti jokivarsiin, erityisesti koillisesta virtaavaan valtaväylään Kemijokeen. Monet 1700-luvulla perustetuista taloista on pys- tytetty paikoille, joista on esihistoriallisen ajan löytöjä tai perimätietoa saamelaisasutuksesta. Esi- merkkinä voidaan mainita Lapinniemi ja Kiemun- kivaaran seudut. Peuranpyynnistä ja pyyntitalou- desta luovuttiin 1700-luvulle tultaessa, mutta jo sa- malla vuosikymmenellä poronhoito laajeni osaksi karjataloutta. Pyhäjärven seutu on omaleimainen kulttuuriympäristö, jossa on runsaasti kalastuspe- rinteen ja peuranpyynnin muistoja. Pelkosenniemi on myös ikivanha liikenteen sol- mukohta, sillä seudun kolme pääjokea joet ovat esihistoriallisista ajoista lähtien olleet Itä-Lapin Pelkosenniemen kulttuuriympäristön ominaispiirteitä keskeisiä kulkuväyliä. Tärkeimpiin maa- ja vesi- kulkureitteihin on kuulunut Ruijan polun Sompion kautta kulkenut reitti, ns. Sompion kauppaväylä, joka kulki Kemijokea pitkin Kitiselle ja siitä Luirol- le ja edelleen Tanhuaan. Kesäpolkuna ja talvitienä käytettiin suoraan Luiron kylästä Tanhuaan kul- kevaa maareittiä. Pelkosenniemen metsäkulttuuria edustavat ennen kaikkea savotta- ja uittokaudesta kertovat jäännökset kuten metsäkämppien perustat ja uit- torakennelmat. Vesistöjen ja rantaniittyjen käytöstä kertovat myllynpaikat, patorakenteet ja niittypirt- tien rauniot. Pelkosenniemen kulttuuriympäristöohjelmassa esiteltävään rakennusperintöön ja rakennettuihin ympäristöihin liittyy myös arkeologista kulttuuri- perintöä. Sitä on esitelty lyhyesti kohdekuvausten yhteydessä. Kuvat 20 ja 21. Kullankaivuun muistomerkkejä Pyhä-Luoston kansallispuistossa. Tunnettu kullankaivaja Henry Kerkelä etsi vuonna 1906 kultaa Pyhätunturin Kultakeron rinteessä sijaitsevan kivirakan reunasta. Yritys oli turha, mutta siitä on jäänyt jälkipolville muistoksi noin metrin syvyinen kaivanto. Pirjo Rautiainen/Metsähallitus 2011. 47Suomen ympäristö 1 | 2013 Pelkosenniemen vanhaa rakennuskulttuuria • Päivi Rahikainen Pelkosenniemellä on säilynyt runsaasti erityisesti talonpoikaista rakennusperintöä. Suvannon kylän ”löytyminen” 1980-luvun alussa ja useita vuosia kestänyt rakennusten kunnostaminen tuottivat onneksi myös julkaisuja, joissa on laajasti kerrottu rakennusten historiasta, käytöstä ja kylän elämäs- tä. Myös muissa kylissä on innostuttu korjaamaan ja säilyttämään vanhoja rakennuksia. Nykyisen Pelkosenniemen aluetta on asutettu 1600-luvun lopulta lähtien. Kairalan silloisissa Kai- ravuopion ja Jaakkolan taloissa pidettiin 1760-lu- vulla katselmukset, joista selviää että niissä on ollut useita pienehköjä asuinrakennuksia: tupia ja pirttejä, joita varmaankin lämmitettiin savuttavilla kiukailla. Lisäksi kummankin talon rakennuskan- taan kuului ainakin yksi navetta, talli, lampola, keittokota, riihi, kaksi tolppa-aittaa ja sauna. 1830-luvun katselmuksissa rakennuskannan ti- lanne näyttää kolmen talon – Kairalan Martinin ja Pelkolan sekä Pelkosenniemen kylän Kilpimaan – tarjoamien esimerkkien perusteella jo aivan toi- senlaiselta. Tuohikattoiseen, 14–18 metrin pitui- seen päärakennukseen kuului pirtti, tupa, eteinen ja yhdestä kolmeen kamaria. Lisäksi pihassa oli kesätuparakennus eli ”puoji”, jonka yhteydessä saattoi olla talli tai eteinen ja kamari. Navettaan liit- tyi rehulato. Keittokota oli pohjaltaan jokseenkin neliömäinen rakennus. Siinä sijainneessa padassa keitettiin lehmien haudevedet, pestiin maito- ja ruoka-astiat ja valmistettiin ruokia. Joka talossa oli kaksi riihtä ja kaksi olkilatoa, samoin vilja-aittoja. Saunat olivat ”viisiseinäisiä”, siis luultavasti etei- sellä varustettuja. Pihapiireihin kuului myös muun muassa vaatteiden säilytykseen tarkoitettu portti- käytävällinen luhtiaitta. Vajaan kahdeksankymmenen vuoden aikana oli asumisessa tapahtunut huomattavasti muutoksia. Asuinrakennuksissa oli nyt runsaasti ikkunoita ja Martinilla mainitaan kaikissa muissa huoneissa olleen oma tulisija, kaiketi jo uloslämpiävä, paitsi eteisessä ja tuvassa. Tupa olikin yleensä tarkoitettu varastotilaksi ja kesäajan asuinhuoneeksi. Taloissa on ollut kivijalka, mikä tarkoittanee sitä, että nii- hin on tehty rossilattia eikä enää multapenkkiä. Mielenkiintoinen on tieto Kilpimaan talon melko kookkaasta kesänavetasta (8,9 x 5,4 m). Se on mie- lestäni merkki siitä, että vaikka Alaperä hallinnol- lisesti kuului Sodankylään, niin yhteydet Kemijo- kivarren alempaan asutukseen ovat olleet vilkkaat. Siitä ovat todisteena myös luhtirakennukset, jotka kuitenkin vähitellen hävisivät pihapiireistä. Niiden tilalle vakiintuivat makasiinit tai puojit. Lisäksi Kemijokivarressa ”muotiin” tulivat jokiliikenteen vilkastuttua kaksikerroksiset venehuoneet. Pelkosenniemen vanhimmat säilyneet raken- nukset ovat 1700-luvun aittoja. Asuinrakennuksis- sakin jokin huone voi olla parisataavuotias. Pääosa esimerkiksi Suvannon rakennuksista on kuitenkin peräisin 1800-luvun jälkipuolelta ja 1900-luvun alusta. Pihapiirit ovat muotoutuneet siten, että pu- namullattua, vuoraamatonta asuinrakennusta vas- tapäätä sijaitsee navetta karjakeittiöineen. Kolman- nella sivulla on makasiini, jonka tallin nurkalla on yleensä käymälä. Rakennusten siirrot ovat olleet tuiki tavallisia. Rakennuksia on muutettu pihasta toiseen ja uusiokäytetty toiseen tarkoitukseen. Asuinrakennuksen pirttiä hallitsee kookas, julkisivultaan symmetrinen luonnonkivimuuri, jonka leivinuunin molemmin puolin on piisit. Ka- mareihin muurattujen pystyuunien koristeina on ransseja ja profilointeja. 1800-luvun rakennusten yleisin ikkunatyyppi on kuusiruutuinen ikkuna syvine ikkunapenkkeineen ja klassistisine vuori- lautoineen. 1910- ja 20-luvuilla rakentajat suosivat T-mallin ikkunoita. Peräpohjalaisen rakentamisen tavallisiin tyylipiirteisiin kuuluu Pelkosenniemel- läkin asuinrakennusten ja aittojen hirsiräystäät ja tapittamalla liitetyt ”kissanpenkit”. Pelkosenniemen itsenäistymisen aikoihin kun- nassa oli isonjaon päättymisen jälkeen 41 tilaa ra- kennuksineen sekä Pelkosenniemen kylässä kaksi julkista rakennusta, nimittäin kansakoulu ja vil- kastuneiden metsätöiden seurauksena Metsähal- lituksen puustelli (1913). Seuraavan vuosikymme- nen hankkeita kunnassa olivat neljä kansakoulua talousrakennuksineen. Kunnan keskuksesta tuli kirkonkylä 1929, kun sinne valmistui joelta loivas- ti nousevan rinteen päälle kirkko ja pappila piha- piireineen. Kuva 22. Simunan pihapiiri Suvannosta on hyvä esimerkki pihapiirin muotoutumisesta: asuinrakennusta vastapäätä on navetta, ja makasiini on kolmannella sivulla. LKYT 2004. 48 Suomen ympäristö 1 | 2013 Pelkosenniemen kylää luonnehdittiin 1930-luvun alussa hajanaiseksi, mutta kuitenkin rakennuksil- taan Lapin komeimpiin kyliin kuuluvaksi, olihan siellä myös kunnantalo, apteekkitalo, sairaala ja nimismiehen virkatalo. Silti oli myönnettävä, että ”Kairala milteipä voittaa kirkonkylänkin suuruu- dessa ja rakennusten upeudessa” (Suomenmaa 1931, s. 315). Pelkosenniemen kylän rakennustoi- minta jatkui melko vilkkaana 1930-luvulla. Toki myös Suvanto, Luiro, Saunavaara ja Pyhäjärvi elivät melko vauraasti metsätalouden, poronhoi- don, karjan ja oman leipäviljan varassa. Asutus- tiloja alettiin raivata suoalueille aivan 1930-luvun lopulla. On mielenkiintoista selvitellä vielä hiukan tar- kemmin yhtä pelkosenniemeläisten asuinraken- nusten yksityiskohtaa, nimittäin kuistia. Muuta- ma vanha hirsirakennus on jäänyt kokonaan ilman kuistia. Avokuisteja tai oven yläpuolisia katoksia on tehty kouluille ja muutamiin kirkonkylän ra- kennuksiin 1920- ja 1930-luvuilla. Umpikuistit ovat kuitenkin selvästi yleisin ryhmä. Niitä on pysty- tetty 1880-luvulta lähtien, ensin vähän vaatimat- tomampia ja 1910-luvulta lähtien kaksikerroksisia ja melko leveitä. Ulko-ovi sijaitsee yleensä keskel- lä rankorakenteisen kuistin päätyä, ja sen vierellä ja yläpuolella on ikkunoita. Muutamien kuistien räystään tuulilaudassa on ”pitsikoristelua”. Pari kolme täysin ainutlaatuista kuistia on tehty Luiron ja Kairalan rakennuksiin (Martini, Karkko, Koti- ranta). Muutaman pienehkön 1900-luvun raken- nuksen kuisti taas on yllättävän kapea ja korkea. Jälleenrakennuskauden puolitoistakerroksissa taloissa on usein taitteinen pulpettikattoinen kak- sikerroksinen kuisti, jonka yläosa voi olla samalla parveke. Näitä lipallisia, nimenomaan Pelkosen- niemelle tyypillisiä kuisteja on ilmeisesti rakennet- tu jo 1930-luvulla. Jälleenrakennusajan rakennusperintö • Tiina Elo Rakentamisolot sodan jälkeisessä Suomessa olivat vaativat:, oli rakennettava paljon enemmän ja no- peammin, vähemmillä resursseilla kuin aikaisem- min. Rakentamiselle luotiin kiireellisyysjärjestys. Ensin rakennettiin tuotanto- ja energialaitokset sekä asutettiin erityisesti evakkoväestö. Evakko- väestön asuttaminen liittyi maaseudun asuttami- seen. Maaseudun nopea elvyttäminen oli maatalo- usvaltaisen Suomen elintarviketuotannon kannalta välttämätöntä. Jälleenrakentamisen käytännön suunnittelusta, ohjauksesta ja valvonnasta vastasi paikkakunnit- tain paikallisen maanviljelysseuran asutustoimi- kunta. Vasta vuonna 1945 hyväksyttiin laki maa- seudulla rakentamisesta. Siinä annettiin ensimmäi- sen kerran tarkkoja, lainvoimaisia rakentamismää- räyksiä ja sen myötä rakennuslupavaatimus tuli voimaan myös maaseudulla. Rakennukset pys- tytettiin tyyppipiirustusten mukaisesti. Pohjois- Suomen hävitetty maaseutu jälleenrakennettiin Lapin maatalousseuran, Peräpohjolan ja Kajaanin maanviljelysseurojen, Oulun läänin talousseuran ja paikallisten jälleenrakennuslautakuntien johdon ja valvonnan alaisena. Tilakohtaisen jälleenrakenta- misen päävastuu oli tilan asukkaalla. Valtion toi- minta oli vain tukea antava. Kun jälleenrakennus- työ perustui asukkaiden omatoimisuuteen, saatiin työt nopeasti käyntiin samanaikaisesti eri puolilla Lappia. Samalla se ilmeisesti tuli valtiollekin edul- liseksi, sillä omatoimisuus perustui pääosin myön- nettyihin korvauksiin ja valtion halpakorkoisiin lainoihin. Tyyppipiirustusten mukaisella rakentamisella oli suuri merkitys jälleenrakentamisessa. Se oli ainoa tapa selviytyä pientalojen suunnittelusta ja rakentamisesta. 1940-luvun monien tyyppita- losarjojen myötä vakiintui silloinen omakotitalo- tyyppi, ns. jälleenrakennustyyppi eli rintamamies- Kuva 23. Alimmaisen kaksikerroksinen kuisti Saunavaaras- sa. LKYT 2005. 49Suomen ympäristö 1 | 2013 talo. Yleisten tyyppipiirustusten täydennykseksi esimerkiksi Lapin rakennuspiirissä suunniteltiin nimenomaan Lapin oloihin tarkoitettuja omako- titalotyyppejä. Samoin suunniteltiin erityinen talviasuttava asuntosauna, joka nopeutti asutus- tilojen perustamista. Se oli tarkoitettu siirtolaisen ensimmäiseksi asunnoksi asuinkorsun tai kellari- kuopan jälkeen. Myöhemmin rakennus sisustettiin varsinaiseen käyttöönsä saunaksi. Ensimmäisessä rakennusvaiheessa asuntosaunaan tehtiin asuinti- lat, keittiö ja huone toiseen päähän sekä halkovaja ja käymälä toiseen. Kun varsinainen päärakennus oli valmistunut, asuintilat voitiin muuttaa sauna- ja pukuhuonetiloiksi. Asuntosaunat saattoivat toimia asuinkäytössä hyvin pitkäänkin, kunnes varsinai- nen asuinrakennus saatiin rakennettua. Uudet omakotitalot poikkesivat ilmeeltään perinteisestä suomalaisesta rakentamisesta. Ne olivat kaikesta ylimääräisestä riisuttuja hirsi- tai lautarakenteisia, kuutiomaisia rakennuksia, joissa on korkea kivijalka, yksi varsinainen asuinkerros ja jyrkähkön harjakaton alla korkea vintti, jonne oli mahdollista myöhemmin rakentaa kamareita. Neliötä lähenevä pohja kiertää keskelle sijoitettua tulisijaa, mikä on lämpötaloudellisesti edullisin ratkaisu. Pienimmissä tyypeissä asuinkerroksessa on vain tupakeittiö ja kamari, suuremmissa keittiö, kamari ja olohuone muodostavat yhdessä eteisen kanssa läpikuljettavan huonesarjan. Eteisen edessä on umpinainen, mutta kylmä kuisti. Rakennusten julkisivut oli verhottu yhtenäisin silein vaaka- tai pystyverhouksin ja ikkunat olivat melko pieniä. Etenkin Lapissa osa rakennuksista tehtiin edel- leenkin hirsirunkoisina, etelämpänä rakennukset tehtiin yleisimmin rankorakenteisina. Lämmön- eristeenä käytettiin tavallisesti sahanpurua tai kut- terilastua, joita oli helposti saatavilla. Perustuksis- sa jouduttiin usein käyttämään ”säästöbetonia” eli betonin sekaan lisättiin suuria luonnonkiviä. Kier- rätys oli arvossaan ja purkuosien naulat, tiilet ja puutavara otettiin tarkoin talteen. Osittain rakenta- misessa palattiin vanhoihin perinteisiin rakennus- materiaaleihin, kuten pärekattoihin ja savitiiliin, joita pystyttiin valmistamaan myös kotioloissa. Erilaisten korvikeaineiden käytössä oltiin raken- tamisalalla kekseliäitä. Säännöstelyn piiriin kuu- luivat aluksi sementti ja betoniteräs, myöhemmin bitumijalosteet, kattohuopa, maaliaineet ja tiilet. Laajimmillaan säännöstely ulottui lähes kaikkiin tarvikeryhmiin. Jälleenrakentamista hidasti aluksi myös sirkkelisahojen puute. Myös ammattitaitoisesta työvoimasta oli pulaa. Työpalkat nousivat huimaa vauhtia ja rakentami- nen oli kallista. Työkalustoakin puuttui. Sen korva- si kuitenkin tavaton kekseliäisyys, samoin työvoi- mapulasta selvittiin naapuriavulla ja talkootyöllä. Lapin jälleenrakennuksessa oli mukana myös pal- katonta vapaaehtoistyövoimaa. Lapin jälleenra- kentaminen oli voimakkainta vuosina 1945–1948, jonka jälkeen se nopeasti väheni. Uusi rakentamisen tapa johti perinteisen kult- tuurimaiseman muuttumiseen maaseudulla – niin myös Pelkosenniemellä. Vanhojen peräpohjalais- ten maatalojen ilmeeseen tottuneille uusi tyyli näyttäytyi osin outona. Lisäksi talon asumismuoto poikkesi perinteisestä, sillä suunnittelu lähti liik- keelle isän, äidin ja lasten muodostamasta ydin- perheestä. Perinteisesti maaseudulla oli asuttu laajempina perhekuntina, mukana isovanhemmat ja palkollisetkin. Tyyppitalojen rakentamista pidettiin maamme asunto-ongelman ratkaisemiseksi välttämättömä- nä, mutta rakennusten ulkoasu ja sijoittaminen ei saanut jälleenrakennuskauden aikana kiitosta edes arkkitehtikunnan parissa. Varsinkin nuori arkki- tehtipolvi tuomitsi rintamamiestalojen arkkiteh- tuurin 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin tavoitteeksi muodostui tasakattoisten ja matalien pientalojen rakentaminen. 1980-luvun lopussa ja 1990-luvul- la jälleenrakennuskauden tyyppitalot alettiin yhä selkeämmin mieltää osaksi suomalaista rakenta- misperinnettä. Nykyään rintamamiestalot ovat vakiinnuttaneet asemansa, ja ne mielletään jopa suomalaisen asumisen idylliksi. Valitettavasti jälleenrakennuskauden yksinkertai- sia rakennuksia ei kovin yleisesti pidetä vanhoina, vaalittaviin rakennuksiin kuuluvina, ja toisaalta niitä pidetään yhä arkipäiväisen tavallisina. Kor- jausinnossa rakennusten pohjaratkaisua ja ulko- asua muutetaan usein hyvinkin voimakkaasti, ja Kuva 24. Lapissa tyyppitalot saatettiin rakentaa vielä hirsirunkoisina ja vuoraamattomina. Etelämpänä kaikki tyyppitalot tehtiin rankorakenteisina. Kuvassa olevassa Yli- talon päärakennuksessa on myös jälleenrakennuskaudelle epätyypilliset ikkunat eli 1880-luvulta aina 1920-luvulle käytössä olleet T-ikkunat. Lapissa tätä mallia käytettiin jonkun verran myös jälleenrakennuskauden tyyppitaloissa, joihin yleensä tehtiin kaksijakoiset standardi-ikkunat. Lapin oloissa tyyppitaloihin sallittiin enemmän poikkeuksia ja paikallisia sovelluksia kuin etelän taajamissa. Simo Oinas 2009. 50 Suomen ympäristö 1 | 2013 käyttökelpoisia rakennusosia uudistetaan muodin- mukaisiksi. Rintamamiestaloja korjattaessa edes niiden ulkoasua ei ole yleensä pyritty säilyttämään, vaan sitä muutetaan esim. erilaisilla lisäosilla. Aikanaan eheäksi rakennetut rintamamiesta- loalueet ovat nykyään rakennusten muutosten ja uudisrakentamisen myötä menettäneet eheytensä ja käyneet harvinaiseksi. Asutustilojen perustaminen Sodan jälkeinen yhteiskunnallinen kehitys sekä sodan tuhojen korjaaminen edellyttivät mittavaa jälleenrakennustyötä. Maanhankintalain nojalla Suomeen perustettiin vuosina 1945–1956 lähes 100 000 uutta pientilaa (mikähän määrä oli Pelko- senniemen kunnassa?). Jälleenrakennuskautena etenkin tilattomien metsätyöläisten asuttaminen ja heidän muuttumisensa pienviljelijä-metsätyömie- hiksi näytti olevan silloisissa oloissa ainoa luonteva ratkaisu sekä metsäyhtiöiden työvoimaongelmiin että työläisten toimeentulo-ongelmiin. Metsätöis- sä tarvittiin vielä sodan jälkeen runsaasti työvoi- maa, sillä tekniikka ei ollut juurikaan muuttunut. Kun metsätyötä täydennettiin pienviljelyksellä, se kiinnitti työvoimaa paikoilleen ja mahdollisti perheiden perustamisen. Pientilojen karjatalous tarjosi ansiomahdollisuuksia myös naisille. Asu- tusalueille muuttajat olivat pääosin perheenperus- tamisiässä olevaa nuorta väkeä, ja se nosti alueen syntyvyyttä. Sodanjälkeinen asutustoiminta Lapissa suun- tautui lähinnä ennestään asumattomille alueille, joita kuitenkin pidettiin viljelyskelpoisina. Nämä alueet eivät olleet liikennereittien varsilla, ja sen takia asutustoiminta vaati myös laajamittaista tei- den rakentamista. Myös metsätaloudelliset tekijät vaativat kuljetusverkon aikaansaamista. Suomi oli alueluovutusten seurauksena menettänyt Karjalan metsävarallisuuden. Pohjois-Suomen metsät tuli- vat nyt arvokkaiksi, ja kun asutustoiminta suun- tautui juuri näille alueille, voitiin asutuksen kan- nalta tarpeellisten teiden rakentaminen yhdistää metsätalouden intresseihin. Yliopiston maatalouspolitiikan ja maanviljelys- talouden opetuksessa painotettiin jo ennen sotia, että maamme asutustoiminnan pitäisi vastaisuu- dessa suuntautua pohjoisiin alueisiin. Siellä suuret viljelyskelpoiset suot odottivat kuivaajiaan ja rai- vaajiaan. Sinne voitiin halvalle maapohjalle perus- taa suuria viljelmiä, joiden viljely nykyaikaisinkin menetelmin olisi myös kannattavaa. Niinpä sitten asutustoiminnan alkaessa uudestaan pika-asutus- lain soveltamisen jälkeen keväällä 1945 valmennet- tiin virkamieskuntaa samoin periaattein. Maaperä- opissa korostettiin, ettei viljelykseen otettaisi sopi- mattoman karuja maapohjia, kuten Etelä-Suomen paksusammaleisia kohosoita. Vähemmälle jäi sen sijaan esimerkiksi sen seikan pohtiminen, miten raskas yritys kylmän tilan perustaminen varsinkin jo keski-ikään ehtineelle viljelijäpariskunnalle oli. 1960-luvulle tultaessa alkoi uusi kehitys koko maan elinkeinotoiminnassa. Kaikilla aloilla alkoi koneistaminen, maataloudessakin ihmis- ja he- vostyövoima joutui väistymään. Se merkitsi myös tietoista pyrkimystä supistaa suurten tilojen ihmis- työvoiman käyttöä. Näin saavutettava ihmistyön käytön säästö merkitsi varsin lyhyessä ajassa noin 100 000 henkilön suuruisen työvoiman irtisanomis- ta. Maaseudulla syntyi huutava pula ansiotyöstä. Pientilojen nuorten mahdollisuudet sijoittua koti- seudulleen työelämään vähenivät oleellisesti. Vain vanhukset eivät kyenneet lähtemään rakentamil- taan ja raivaamiltaan tiloilta ansiotyön etsintään muille paikkakunnille. Työikään ehtineiden nuor- ten lähdön saneli pakko. Pientiloista viljelyä pys- tyivät jatkamaan ne, jotka sijaitsivat sopivien kul- kuetäisyyksien päässä asujiensa sivutyöpaikoista. Saukkoaapa - esimerkki jälleenrakennuskauden asutuskylästä Saukkoaavan kylän asuttaminen alkoi vuonna 1951. Tien puutteen vuoksi ensimmäinen asutus- tilallinen, Janne Pohjalainen, joutui käyttämään ra- kennustarvikkeiden kuljettamiseen ns. polkutietä, joka vielä nykyisinkin on käytössä. Tie lähti Pii- posta ja kulki Lennunkummun kautta Niittylään. Saukkoaavan tien teko aloitettiin vuoden 1951 aikana, jolloin Suvannontien risteyksen kohdalle vietiin parakkirakennus. Tietä ryhdyttiin tekemään kahteen suuntaan, pohjoiseen kohti Piippoa ja ete- lään kohti Vuostimoa. Tie valmistui vuonna 1952. Maantien valmistuttua alkoi Saukkoaavan tien varteen nousta asutustiloja pitkin tienvartta. Myös Kuva 25. Salmelan asuinrakennus Kairalan kylässä edustaa tyypillistä jälleenrakennusajan tyyppitaloa kaksijakoisine standardi-ikkunoineen ja lautavuorattuine julkisivuineen. LKYT 2005. 51Suomen ympäristö 1 | 2013 Pyhäjärven tien varteen rakennetut talot kuuluivat Saukkoaavan kylään aina Pyhäjokeen asti. Kaikki- aan tiloja oli 24. Kylän elinvoimainen aika jäi lyhyeksi: tilojen tyhjentyminen alkoi jo 1960-luvun loppupuolella ja 1970-luvun alkupuolella, jolloin muuttoliike Ruot- siin oli kiivaimmillaan. Saukkoaavan asuttujen ti- lojen määrä putosi tuolloin kymmeneen. Vuonna 2010 Saukkoaavan asuttujen talojen määrä oli 15 kpl ja asukasluku oli 30 henkilöä. Saukkoaavan koulurakennus paloi vuonna 2002. Koulu lakkau- tettiin jo 1960-luvulla ja se oli asuin- ja matkailu- käytössä palamiseensa asti. Nykyisin pihapiiriin kuuluu vanha opettajien asuintalo ja varastora- kennus. Saukkoaavan asutustilat: 4.1 Pula-aho 4.2 Leppälä 4.3 Lepola 4.4 Ojala 4.5 Mäntylä 4.6 Kolmio 4.7 Korvakumpu 4.8 Halla-aho 4.9 Rajala 4.10 Niittylä 4.11 Niskala 4.12 Pihlajamäki 4.13 Rinne 4.14 Haapala 4.15 palaneen koulun paikka Saukkoaapa on poikkeuksellisen hyvä esimerkki jälleenrakennuskauden asutusalueesta ja se ku- vastaa hyvin asutustoiminnan periaatteita näyttä- mällä millaisia kyläkokonaisuuksia asutustoiminta tuotti. Rakennukset sijoittuvat tien varteen jälleen- rakennuskauden asutuskylälle tyypilliseen tapaan. Koska kylän tyhjeneminen alkoi jo 1960-luvulla, ei rakennusten väliin ole syntynyt yhtenäisyyttä rikkovaa uudisrakentamista, vaan kylän rakenne on säilynyt alkuperäisenä. Tyypillinen saukkoaapalainen pihapiiri Saukkoaavan rakennuskanta on yhtenäistä ja säilyttänyt poikkeuksellisen hyvin alkuperäisen jälleenrakennuskauden muodon ja tyylin. Lähes kaikista pihapiireistä löytyy kolme rakennusta: asuinrakennus, sauna ja navetta. Kuva 26. Rajalan pihapiiri Saukkoaavalla. Kuvassa näkyy hyvin pihapiirin rakenne: oikealla on asuinrakennus, kes- kellä pieni sauna ja vasemmalla puolella navettarakennus. LKYT 2005. Kartta 9. Saukkoaavan pihapiirit !( !( !( !( !( !( !(!( !( !( !( !( !( !( !( 4.9 4.8 4.74.6 4.5 4.4 4.3 4.2 4.1 4.14 4.13 4.12 4.11 4.10 4.15 © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/12 0 1 2km 52 Suomen ympäristö 1 | 2013 Useimmissa asuinrakennuksissa on pystyrimalau- doitettu ulkoverhous ja pienet kuistit. Kattoma- teriaalina rakennuksissa on joko huopa- tai pelti- katto. Useimmissa asuinrakennuksissa huopakatto on vaihdettu peltikattoon 1970- tai 1980-luvulla. Asuinrakennusten huoneet kiertyvät talon keskel- lä sijaitsevan piipun ympärille. Huonejako näkyy myös julkisivuissa ikkunoiden sijainneissa. Navetat ovat suurikokoisia, osassa on selkeästi toi- sessa päässä lato-osa ja toisessa navettaosa. Pää- osin navetat ovat rankorakenteisia, mutta joissain niistä osa navetasta on tiilestä tehty. Navettojen ulkoasu on säilynyt jopa asuinrakennuksia parem- min, koska joissain tapauksissa asuinrakennusten ikkunoita, kattomateriaalia ja julkisivuväritystä on uusittu. Saunat ovat hyvin pieniä, suorakaiteen mallisia ja pääosin huopakattoisia. Joihinkin kattomateri- aali on vaihdettu peltiin samalla kun asuinraken- nuksen kattomateriaali on vaihdettu. Kuva 27. Lepolan päärakennus Saukkoaavalla. LKYT 2005. Kuva 28. Ojalan navetta on osittain tiilirakenteinen. LKYT 2005. Kuva 29. Saukkoaavan pihapiirien saunarakennukset ovat hyvin pieniä. Kuvassa Niittylän sauna. LKYT 2005. 53Suomen ympäristö 1 | 2013 Tässä kappaleessa esitellään Pelkosenniemen kohteita ensin kylittäin ja seuraavassa kappalees- sa teemoittain. Kohteiden valinta perustui Lapin kulttuuriympäristöt tutuksi -hankkeessa tehtyyn kulttuurihistoriallisen merkittävyyden arviointiin. Hankkeessa kerättiin tietoa lähes 5000 kohteesta. Olennaisena osana inventointiin liittyi myös koh- teiden kulttuurihistoriallisen merkittävyyden ar- vioiminen. Tätä arviointityötä teki tätä tarkoitusta varten perustettu arvottamistyöryhmä, jossa toimi Museoviraston, Lapin liiton, ympäristökeskuksen ja maakuntamuseoiden edustajia. Arviointia on tehty kunta kerrallaan ja jokaisen kunnan koh- teiden arvottamiseen pyrittiin saamaan mukaan myös paikallisnäkemystä edustava henkilö. Koska inventointihankkeessa tuotettu aineis- to oli kohdekohtaista, oli kulttuurihistoriallisen merkittävyyden arvioinnin yhtenä tehtävänä si- toa kohteita niihin laajempiin asutus- ja kulttuuri- historiallisiin yhteyksiin, joita ne edustavat (esim. saamelaiskulttuurikohde, jälleenrakennusajan kohde). Arvioinnin yhteydessä tarkasteltiin myös kohteiden ajallista ja historiallista tunnistettavuut- ta. Kaikki inventoidut kohteet käytiin merkittävyy- den arvioinnin yhteydessä läpi ja jokaiselle koh- teelle annettiin parin lauseen sanallinen kuvaus, jossa pyrittiin kiteyttämään kohteen merkitys. Sa- nallisen arvioinnin lisäksi tai sen sijaan on joiden- kin kohteiden rakennushistoriallisia, historiallisia ja maisemallisia arvoja painotettu. Kohteissa, jotka on inventoitu Lapin kulttuu- riympäristöt tutuksi –hankkeessa, on kohteen esittelyn lopussa kulttuurihistoriallisen merkittä- vyyden arvioinnin yhteenveto (tekstissä maininta LKYT-arvio). Kohteita kylittäin Kartta 10. Indeksikartta. Kohteet kylittäin. 9 22 12 18 15 13 16 20 14 21 19 17 23 23 23 © Affecto Finland Oy, Karttakeskus, Lupa L4659 Kartta 11. Indeksikartta. Kohteet teemoittain. 30 29 2525 25 25 25 25 2828 28 24 27 27 24 26 26 © Affecto Finland Oy, Karttakeskus, Lupa L4659 54 Suomen ympäristö 1 | 2013 Kirkonkylä Kaakkoisosiltaan paloaseman ja koulurakennusten sekä luoteisosiltaan vanhan sairaalan ja metsähalli- tuksen pihapiireihin rajautuva alue edustaa tyypil- listä jokivarren nauha-asutusta, jossa ilmenee hy- vin vanhan rakennuskannan luonnollinen ja mai- semarakenteen hyvin huomioiva sijoittuminen. Pelkosenniemellä on hyvin säilynyt 1900-luvun alkupuolen kirkonkylämiljöö kirkkoineen, pap- piloineen, matkustajakoteineen ja paloasemineen, sairaaloineen ja virkataloineen. Pelkosenniemen kirkonkylä kuuluu Museoviraston valtakunnalli- sesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympä- ristöihin (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomai- semat). Kuva 30. Paloaseman ja koulurakennusten muodostama kokonaisuus. LKYT 2004. Kuva 31. Pelkosenniemen kyläkummulle sijoittuu vanhaa rakennuskantaa. LKYT 2005. 55Suomen ympäristö 1 | 2013 Esiteltävät kohteet 5.1 Vanha paloasema 5.2 Metsähallituksen puustelli 5.3 Nimismiehen puustelli 5.4 Vanha virastotalo 5.5 Vanha sairaala 5.6 Kilpimaa matkustajakoti 5.7 Kotirinne 5.8 Rantakilpelä 5.9 Tuppukylä 5.10 Kilpirova 5.11 Männistö 5.12 Nurmela 5.13 Itä-Pelkonen 5.1 Vanha paloasema Vanha paloasema sijaitsee keskellä Pelkosen- niemen kirkonkylää (päätien varressa) Sodan- kyläntien (5-tie) itäpuolella. Paloaseman tontti rajoittuu itäpuolella (Kemijoen puolella)opetta- jien rivitaloon. Paloaseman pohjoispuolella on omakotialuetta ja sodankyläntien toisella puolella Niemen koulun alkuperäinen opettajien asuntola ja koulualue pihoineen. Rakennuksen eteläpuo- lella on Pelkosenniemen keskus liikerakennuksi- neen. Vanha paloasema on betoniperustainen, runko on hirsirakenteinen ja laajennusosa rankorakentei- nen. Pulpettikatto on harmaata galvanoitua peltiä ja letkutornissa on peltinen aumakatto. Ulkoseinä- materiaalina on keltainen peiterimaverhous, lista- ja puiteväri on valkoinen. Sokkeli on eteläpuolella siniharmaa, muualta harmaa. Länsipuolen julkisi- vulla on kolme isoa pariovea, joissa vino ponttilau- doitus. Eteläseinässä on ikkunallinen pystypanee- liovi, ovet viininpunaiset. Talo on rakennettu vuonna 1951 paloasemaksi. Rakennusta laajennettiin vuonna 1984 pohjois- ja itäpuolelle. Pohjoispuolelle rakennettiin tilat uu- delle paloautolle, itäpuolelle tehtiin wc-, sauna- ja pukuhuonetilat. Vanha paloasema jäi kunnalle varasto- ja työtilaksi vuonna 1999. LKYT-arvio: Jälleenrakennusajan kohde. Alkuperäisenä säilynyt. Maastomerkkirakennus kyläkuvassa. Osa Pelkosenniemen kirkonkylän kokonaisuutta. RKY -kohde (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat; Pel- kosenniemen kirkonkylä) Maisemallisesti erittäin arvokas kohde, jolla on myös rakennus- historiallista arvoa. 5.2 Metsähall ituksen puustel l i Metsähallituksen puustelli on 1900-luvun alkupuo- lella rakennettu rakennusryhmä, johon kuuluvat ulkopuolelta lähes alkuperäisenä säilynyt päära- kennus, sodanjälkeen korjattu ja jatkettu ulkora- kennus ja ilmeisesti myös silloin rakennetut sauna ja autotalli. Rakennuksessa on ollut pohjoispäässä Metsähallituksen toimisto, eteläpäässä metsän- hoitajan asunto. Aikoinaan metsänhoitajan virka- asuntona ollut pihapiiri on arvokkaiden, vanhojen puiden ympäröimä kokonaisuus. Puustelli sijaitsee Pelkosenniemen kirkonkylän pohjoispäässä Sodankyläntien ja Kemijoen vä- lissä. Sodankyläntien toisella puolen on entinen nimismiehen virka-asunto ja vanha sairaala sekä uudemmat terveyskeskuksen rakennukset. Idän puolella on kaistale metsämaata ennen Kemijoen rantaa. Puustellin pihan eteläpuolella on tiiliver- hottu ns.”lääkärien rivitalo”. Sodankyläntien mo- Kuva 32. Paloasema sijaitsee Pelkosenniemen valtakunnal- lisestikin arvokkaassa kirkonkylän kulttuurimaisemassa. LKYT 2004. Kartta 12. Kirkonkylän kohteet. !( !( !( !( !(!(!( !( !( !( !( !( !( 5.7 5.6 5.3 5.95.8 5.4 5.55.2 5.1 5.12 5.13 5.11 5.10 0 500 1 000m© Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/12 56 Suomen ympäristö 1 | 2013 lemmin puolin on omakotitaloasutusta. Puustellin tontin pohjoispuolella on metsää ja sen takana So- dankyläntien ja Kemijoen varressa harvakseltaan omakoti- ja maalaistaloja peltoineen. Pihapiiri rajautuu lännessä Sodankyläntiehen, pihaa kiertää metallinen verkkoaita. Pihalle tullaan luoteisnurkasta, pihan pohjoisosassa ovat autotalli (lähellä tietä), pitkä varastorakennus ja joen puo- lella sauna. Päärakennus on keskellä pihaa ja tie rakennuksen toisen pään paikoitusalueelle kulkee rakennuksen länsipuolelta. Joen puolella päära- kennusta on iso piha-alue, jonka keskellä vanhoja koivuja. Puustelli on puolitoistakerroksinen hirsirun- koinen rakennus, jonka pohjoispäässä on luon- nonkivestä muurattu kellari. Rakennuksessa on lohkokivisokkeli ja harjakatto on ruskeaa profiili- peltiä. Ulkoseinämateriaali on valkea vaakapont- tilaudoitus, listaväri on ruskea ja puiteväri valkea. Rakennuksen pohjoispäädyssä on puurakenteinen avokuisti, jossa on pulpettikatto. Rakennuksen kaakkoisnurkassa on avokuisti, jossa portaiden päällä on peltikattoinen katos. Rakennuksen alakerrassa ja päätyjen alkupe- räisissä ullakkohuoneissa on 4-ruutuiset ikkunat. Alakerran eteläpäädyssä ja länsiseinän eteläpäässä on 6-ruutuinen ikkuna. Päätyjen ullakkoikkunat ovat 2-ruutuisia ja eteläpäädyn kuistin ikkuna 1-ruutuinen. Rakennuksessa on nykyisin kaksi asuntoa. Pohjoispään asunnon toinen kerros on rakennettu 2000-luvulla. Pohjoispäässä on vuonna 2004 muu- rattu takka, entiset tulisijat on purettu jo aiemmin. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt virkatalo. Osa Pelkosenniemen kirkonkylän kokonaisuutta. RKY -kohde (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat; Pel- kosenniemen kirkonkylä) Rakennushistoriallisesti ja kulttuurihistoriallisesti erittäin arvo- kas kohde, jolla on myös maisemallista arvoa. 5.3 Nimismiehen puustel l i Entinen nimismiehen puustelli sijaitsee Pelkosen- niemen kirkonkylän pohjoispäässä Sodankylän- tien varressa. Kohde on tien välittömässä lähei- syydessä. Tien toisella puolen itään päin sijaitsee Metsähallituksen Puustelli. Pihapiirin eteläpuolel- la sijaitsee sairaala. Puustelli sijaitsee nurmikkoisella avopihalla, jonka keskellä on kukkaistutuksia sekä kaivo. Tonttia kiertää aita, kaakkoislaidalla ulkosauna. Eteläpuolella on isohko varastorakennus. Puustelli on hirsirunkoinen, keltaisella pystyri- malaudoituksella vuorattu rakennus, jossa on be- tonisokkeli ja vihreä saumapeltikatto. Nurkka- ja räystäslaudat ovat valkoiset. Kuisti on koristeelli- nen. Ikkunat on uusittu vanhanmallisiksi. Puustelli on rakennettu vuonna 1930 arkkitehti Lankisen piirustusten mukaan. Talo on ollut vir- kakäytön jälkeen vuokralla 1980-luvulta vuoteen 2001saakka, jolloin rakennuksessa havaittiin ho- mevaurio. Taloon tehtiin sisäremontti, jonka jäl- keen se toimi loma-asuntona. Nykyään pihapiiri on yksityisellä asumiskäytössä. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt virkatalo. Osa Pelkosenniemen kyläkokonaisuutta. RKY -kohde (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat; Pel- kosenniemen kirkonkylä) Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 5.4 Vanha virastotalo Vanha virastotalo sijaitsee keskellä Pelkosennie- men kirkonkylää, 5-tien itäpuolella. Maantien län- sipuolella on omakotiasutusta sekä entinen kaup- pa-asuinrakennus. Pohjoispuolella välittömässä läheisyydessä on omakotitalo. Edelleen pohjoiseen Kuva 33. Metsähallituksen puustelli. LKYT 2004. Kuva 34. Nimismiehen puustelli. LKYT 2004. 57Suomen ympäristö 1 | 2013 on Arvospuolen tie, joka jatkuu siltana Kemijoen yli. Itäpuolella on tekninen toimisto ja paloasema. Virastotalon piha on asfaltoitu. Rakennus on pohjois-eteläsuunnassa, parkkipaikat ja takapiha itäpuolella. Virastotalo on vinkkelin muotoinen, massiivinen kerrostalo. Kellarikerroksessa on saunatilat, pyyk- kitupa, lämmitys ja varastotiloja. Ensimmäisessä kerroksessa on liiketiloja ja toisessa kerroksessa vuokra-asuntoja. Rakennus on rapattu, julkisivul- la on rapattu punatiiliosa. Katto on punaista mi- neriittiä. Ikkunat ovat kaksiruutuiset pystykarmi- ikkunat. Rakennuksessa on poliisiaseman jäljiltä putkat, kahdessa huoneistossa on takka. Valtion virastotalo on rakennettu vuonna 1956. Rakennuksen valmistuttua pohjoispuolen päädys- sä olivat poliisin/nimismiehen tilat ja putkaosas- to. Posti ja käsivälitteinen puhelinkeskus toimivat rakennuksen keskiosassa, eteläpäädyssä oli asun- to. Yläkerrassa oli aluemetsänhoitajan, poliisin ja keskuksen hoitajan asunnot. Posti muutti uusiin tiloihin ja keskuksen siirryttyä digi-aikaan tiloihin asettui työvoimatoimisto. Rakennus siirtyi ensin Arsenaalille, jonka jälkeen Kapiteeli Oyj:lle. Polii- si muutti Kemijärvelle vuonna 1996 ja työvoima- toimisto vuonna 2002, jonka jälkeen rakennuksen alakerran liiketiloissa toimi ainoastaan parturiliike. Taloon tehtiin vuonna 1975 putki-, sähkö- ja pin- taremontti. Ikkunat ja sisätilat maalattiin vuonna 1984. LKYT-arvio: Jälleenrakennusajan kohde. Osa Pelkosenniemen kirkonkylän kokonaisuutta. RKY -kohde (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat; Pel- kosenniemen kirkonkylä) Kohteella on maisemallista arvoa. 5.5 Vanha sairaala Vanhan sairaalan ja sen yhteyteen rakennettujen uudempien osien muodostama aluekokonaisuus, joka pitää sisällään hyvin monen eri aikakauden rakennuksia. Vanha sairaala sijaitsee Pelkosenniemen kir- konkylän pohjoisosassa Sodankyläntien varres- sa. Sairaala kuuluu terveyskeskus-alueeseen. jota ympäröi pohjoispuolelta 1930-luvulla rakennettu nimismiehen puustelli ja vuonna 1913 rakennettu metsänhoitajan puustelli. Alueen eteläpuolella al- kaa omakoti- ja rivitaloalue. Terveyskeskus-alueen länsipuolella on hautausmaa. Sairaalan (nyk. terveyskeskuksen) piha-piirissä on vanhan sairaalan, toimistosiiven (ent. synny- tysosasto) ja nykyisen terveyskeskuksen vastaan- ottotilojen ja vuodeosaston muodostama rakennus, jonka itäpuolella on asfaltoitu piha parkki-paik- koineen. Eteläpuolella piha-aluetta on talonmie- hen asunto ja vanha varastona toimiva autotalli. Tontin halkaisee pohjois-eteläsuunnassa kulkeva Sodankyläntie, jonka jokipuolella sijaitsevat lää- kärin rivitalo ja sen rantapuolella vanha rantasau- na. Terveyskeskusrakennuksen länsipuolella on parkkialue ja hoitajien asuntola ”impelä”. Tontin luoteisnurkassa on entinen sairaalan sikala, joka on nyt varastona. Sairaalan länsipuolella, impelän ja sikalarakennuksen ympärillä on sekametsää, myös Sodankyläntien ja terveyskeskuksen parkkipaikan välissä on puustoa. Vanha sairaala oli alun perin vuoraamaton hir- sirakennus, nykyisin siinä on punainen pystyrima- verhous, lista- ja puiteväri on valkoinen ja sokkeli ruskea. Kate on vihreää profiilipeltiä ja sokkeli ra- pattua betonia. Rakennuksen itäpäässä on kellari ja molemmissa päädyissä on ullakkohuoneet Eteläseinän pääsisäänkäynnin umpikuistissa on pystyrimaverhous, sivuilla on 6-ruutuiset ja edessä 3-ruutuiset ikkunat. Itäpäässä on harjakattoinen umpikuisti, jossa pystyrimaverhous ja katteena profiilipelti. Kuistissa on idän puolella 6-ruutui- nen ikkuna. Pohjoispuolella on ovi, jonka päällä kamanaikkuna ja edessä lohkokiviporras. Länsi- , etelä- ja pohjoisseinällä on 8-ruutuiset, itäpäässä 3- ja 9-ruutuiset ikkunat. Pohjoisseinän keskellä on iso ikkuna, jossa on 3 pystyruutua, joi- den päällä pienemmät ruudut. Ullakon ja kuistin ikkunat ovat 6-ruutuisia. Pohjoisseinän itäpäässä on 2-ruutuinen ikkuna. Ikkunoiden alavuorilaudat ovat kauniisti muotoiltut. Pelkosenniemen aluesairaala rakennettiin val- tion tontille vuonna 1932. Sairaalarakennuksen li- säksi tontille rakennettiin pesularakennus, varasto, käymälä- ja ruumishuonerakennus. Sairaalan itä- puolelle Kemijoen rantaan rakennettiin lääkärin virka-asunto piharakennuksineen. Vuonna 1952 sairaalasta tuli Pelkosenniemen kunnansairaala ja 1956 rakennettiin synnytysosasto (nyk. talous- toimistosiipi) ja hoitajien asunto impelä. Vuonna 1959 omistajaksi tuli Pelkosenniemen - Savukosken sairaalan kuntaliitto. 1960-luvulla siirrettiin vanha Kuva 35. Entinen virastotalo. LKYT 2004. 58 Suomen ympäristö 1 | 2013 lääkärin virkatalo Pyhätunturiin, jossa siitä raken- nettiin Kairosmaja. Vuonna 1969 valmistui uusi lääkäritalo, jota jatkettiin vuonna 1975. 1970-lu- vun alussa synnytysosasto muutettiin toimenpi- deosastoksi, ja koko sairaala remontoitiin. Vuonna 1973 sairaalasta tuli kansanterveystyön kuntaliiton alainen ja vuonna 1982 rakennettiin uudet lääkä- rin vastaanottotilat ja vuodeosasto. Vuonna 1983 korjattiin vanha osa ja rakennettiin talonmiehen asunto. Vuonna 1984 valtio lahjoitti tontin kuntain- liitolle. LKYT-arvio: Kolmen eri aikakauden rakennuksista muodostuva kokonaisuus. Vanhimmat rakennusosat säilyneitä, mutta kokonaisuuden arvo uudisrakentamisen vuoksi ja väärien korjausmenetelmien vuoksi heikentynyt. Osa Pelkosenniemen kirkonkylän kokonaisuutta. RKY -kohde (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat; Pel- kosenniemen kirkonkylä) Kulttuurihistoriallisesti erittäin arvokas kohde, jolla on myös rakennushistoriallista ja maisemallista arvoa. 5.6 Kilpimaan matkustajakoti Pihapiiri, johon kuuluvat entinen matkustajakoti- rakennus, vanha navetta ja uusi omakotitalo, joka on rakennettu puretun rantasaunan paikalle. Pi- hasta on purettu myös vanha pikkupuoli. Kohde sijaitsee Sodankyläntien itäpuolella kes- kellä kirkonkylän taajamaa. Pohjoispuolella on Pe- sosen kauppa. Kohteen vastapäätä tien länsipuo- lella on Siwa. Itäpuolella virtaa Kemijoki. Vanha matkustajakoti on pystylomalaudoitettu valkoinen rakennus, jossa on ruskeat nurkka- ja räystäslaudat. Alakerta on hirsirakenteinen, ylä- kerta rankorakenteinen. Maantien puolella on pulpettikattoinen kuisti, josta on portaat purettu. Rakennuksessa on kaksiruutuiset pystykarmi- ikkunat. 1980-luvulla rakennukseen tehtiin keittiöre- montti, katto uusittiin ja talo maalattiin. Varsinainen matkustajakotitoiminta Pelkosen- niemellä sai alkunsa 1933. Tuolloin Veera ja Samuel Kilpimaa tulivat paikkakunnalle ja ostivat ”Ter- von Kustun talon kestikievarin pitoa varten. Valtio maksoi ns. pohjamaksua ja loput perittiin asiak- kailta. Kestikievareissa oli asiakkaiden kyyditys- velvollisuus toiseen kestikievariin ja ruokatarjoilua ympäri vuorokauden. Ensimmäinen Pelkosennie- men matkustajakotirakennus poltettiin sodassa. Nykyinen matkustajakotirakennus on rakennet- tu vuonna 1945. Rakennus on kolmikerroksinen ; alakerrassa sijaitsivat perheen asuinhuoneet, talon toinen pää oli aiemmin postitoimistona ja postin- hoitajan asuntona. Myöhemmin se vuokrattiin par- turin liiketilaksi 1980-luvun loppupuolelle asti. Ta- lon toisessa kerroksessa olivat matkustajahuoneet, joita alun perin oli viisi: kaksi kolmen hengen ja yksi viiden hengen huone ja muut perheen lasten huoneina. Ylin kerros oli ullakkoa. Jälleenrakennusaikana ja isoilla savotoilla 1940-luvun lopulla kulki väkeä, joten kiirettä riitti. Yöpyjät otettiin vastaan mihin vuorokaudenaikaan tahansa; ulko-ovi oli aina auki ja joskus joku saat- toi tulla aamulla maksamaan yösijan, kun oli yöllä tultuaan asettunut taloksi. Asiakkaat olivat enim- mäkseen miehiä, useat vakituisia ”kaupparatsuja” tai pitempiaikaisia rakennus- ja muita työmiehiä. 1950-luvulla kävi paljon viihdetaiteilijoita, joille lämmitettiin varta vasten rantasauna. Kuuluisia vieraita olivat mm. Tapio Rautavaara, Reino Helis- maa, Esa Pakarinen ja Ella Eronen. Hiihtosesonki- na tuli useasti Pyhätunturilta hiihtäjiä yöpymään, kun siellä oli tungosta. Toiminnan alkuaikoina alakerran pirtissä tarjoil- tiin kahvia. Myöhemmin 1950-luvun lopulla raken- nettiin ns. pikkupuoli, jossa oli erillinen kahvila. Kilpimaan matkustajakoti kuului aikoinaan Suo- men Matkailijayhdistykseen, joka hoiti ilmoittelun. Omaa mainontaa tai markkinointia ei harrastettu. Valtakunnalliseen retkeilymajatoimintaan matkus- tajakoti tuli mukaan 1950-luvun alussa, ja tätä kesti Kuva 36. Vanha sairaala. LKYT 2004. Kuva 37. Entinen sairaalan henkilökunnan asuntola eli ”Impelä”. LKYT 2004. 59Suomen ympäristö 1 | 2013 vuoteen 1988 saakka. Asiakkaat alkoivat vähentyä 1970-luvun loppupuolelta alkaen. Matkustajakoti- toiminta on loppunut ja nykyään pihapiiri toimii omistajansa asuinkäytössä. LKYT-arvio: Osa Lapin majoitusliikkeiden historiaa. Vanha kievaripaikka. Osa Pelkosenniemen kirkonkylän kokonaisuutta. RKY -kohde (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat; Pel- kosenniemen kirkonkylä) Kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde, jolla on myös rakennushistoriallista arvoa. 5.7 Kotirinne Pihapiiri, jossa päärakennuksen lisäksi on varasto- liiterirakennus sekä sauna. Kohde sijaitsee Pelko- senniemen kirkonkylän keskustassa, Shelliltä noin 300 metriä Sodankylän suuntaan. Kemijoki on koh- teesta noin 100 metriä koilliseen. Päärakennus on ainoita kaksikerroksisia puukerrostaloja Pelkosen- niemellä. Talon julkisivu on Kemijokeen päin. Pääraken- nus on aivan maantien tuntumassa noin 10 metriä tien itäpuolella, varasto-liiterirakennus siitä noin 30 metriä kaakkoon ja saunarakennus on aivan Kemijoen törmässä. Päärakennuksen alaosa on hirsirunkoinen, ylä- osa on rankorakenteinen. Talossa on kellertävä vaakalomalaudoitus. Nurkat ovat vihreät ja räys- täät valkoiset. Maantien puolella on avokuisti ja pi- hanpuolella yksi umpikuisti. Katemateriaalina on vihreä saumapelti. Rakennuksessa on kuusiruutui- set pystykarmi-ikkunat ja kuistissa neliruutuiset . Pelkosenniemen kunnan rakennusmestari Lauri Saarinen rakensi kaksikerroksisen asuin- ja vuok- ratalon vuonna 1934. Talossa asuttiin vakituises- ti aina vuoteen 1991 Saarisen poismenoon asti. Asuinrakennus jäi perikunnan omistukseen. Sisa- rukset Oile ja Annikki ostivat tilan perikunnalta ja tila tuli 1990–luvun puolivälissä kesäpaikaksi. Paikka on edelleen loma-asuin käytössä. Ennen sotia talossa oli vuokralaisia mm. metsän- hoitaja. Saksalaisia asui sota-aikana talossa. Sodan jälkeen rakennuksen pohjoispäädyssä toi- mi Osuuskauppa siihen asti kunnes muutti uusiin tiloihin. Vapautuneet tilat vuokrasi Säästöpankki muutamaksi vuodeksi. Kohteessa on ollut vuokralaisia kaikenaikaa mm. sallalaisia evakoita sekä savukoskelaisia kes- kikoululaisia, sillä Savukoskella ei ollut tuolloin vielä keskikoulua. Lapin Maanmittausseuran jäl- leenrakennustoimisto toimi talossa sodan jälkeen aina toimiston lakkauttamiseen saakka. Myös jäl- leenrakennustoimiston rakennusmestari ja maata- lousneuvoja asuivat talossa. Kuva 38. Kilpimaan matkustajakoti. Tiina Elo 2009. Kuva 39. Kotirinne. Tiina Elo 2009. Kuva 40. Kotirinteen liiteri-varastorakennus. LKYT 2005. Kuva 41. Kotirinteen pikkuruinen rantasauna. LKYT 2005. 60 Suomen ympäristö 1 | 2013 LKYT-arvio: Sodalta säästynyt rakennus. Liittyy kylän elinkeinohistoriaan (toiminut vuokra-asuntotalona). Osa Pelkosenniemen kirkonkylän kokonaisuutta. RKY -kohde (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat; Pel- kosenniemen kirkonkylä). Rakennushistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas koh- de, jolla on myös kulttuurihistoriallista arvoa. 5.8 Rantakilpelä Rantakilpelän pihapiirin muodostavat pohjois- eteläsuunnassa olevat päärakennus, piharaken- nus, sauna, liiteri- ja varastorakennus sekä itä- länsisuunnassa oleva aitta. Piha on pääosiltaan nurmikkoa sekä erilajista puustoa. Rakennusryhmä sijaitsee Pelkosenniemen kir- konkylän keskustassa, Kemijärvi–Sodankylä tien (5-tien) varressa sijaitsevalla ”Kilpiharjulla”. Piha- piiri on pääosiltaan peltojen ympäröimänä. Poh- joispuolella on Kerkelän ja Kilpirovan tilat. Keskei- sellä paikalla kylää sijaitsevalta harjulta on komeat näkymät Kemijoelle. Päärakennus on peräpohjalainen 1930-luvun maalaistalo, jossa on betonisokkeli ja hirsirunko. Julkisivumateriaalina on keltainen pystylauta, har- jakatto on punaista huopaa. Rakennuksessa on avokuisti. Rakennuksessa on kuusiruutuiset pys- tykarmi- ikkunat, joissa on punaiset vuorilaudat ja valkoiset puitteet. Ikkunoissa on koristeelliset nikkarityyliset ikkunan otsalaudat. Päädyissä on salmiakin muotoiset haukkaikkunat. Arvi ja Serafiina Kilpelä lunastivat tilan itselleen kruununtilasta vuonna 1900. Alkuperäinen raken- nus oli rakennettu 1800–luvun puolivälissä. Ny- kyisen rakennuksen rakensivat Eelis ja Aili Kilpelä vuonna 1934 vanhalle perustalle käyttäen vanhan rakennuksen hirsiä. Alkuperäinen väri oli puna- multa. Rakennus on vuorattu 1950-luvun alussa, samassa yhteydessä rakennettiin kaksi huonetta yläkertaan. Peruskorjaus tehtiin vuonna 1970, jol- loin laitettiin sisäpuolen seinät, vesijohdot ja ra- kennettiin wc ja suihku sekä maalattiin ulkovuori. LKYT-arvio: Asuinrakennus ja navetta sodalta säästyneitä, sauna jälleenra- kennusajalta. Osa Pelkosenniemen kirkonkylän kokonaisuutta. RKY -kohde (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat; Pel- kosenniemen kirkonkylä) Rakennushistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas koh- de, jolla on myös kulttuurihistoriallista arvoa. 5.9 Tuppukylä Tila sijaitsee Pelkosenniemen kirkonkylän keskus- tassa, Kemijärvi – Sodankylä tien (5 –tien) varressa sijaitsevalla ” Kilpiharjulla”. Keskeisellä paikalla kylää sijaitsevalta harjulta on komeat näkymät kemijoelle. Pihapiiri on pääosiltaan peltojen ym- päröimänä. Pohjoispuolella on Kilpirovan tila ja eteläpuolella Rantakilpelän tila. Päärakennuksessa on hirsirunko ja luonnonki- vipilarit. Ikkunat ovat 6–ruutuiset pystykarmi-ik- kunat. Rankorakenteisen umpikuistin ruutuikku- noiden koko vaihtelee ja niissä on nikkarityylistä koristelua. Puitteet ja peitelaudat ovat valkoiset. 196 –luvun lopulla asennettiin ulkoseiniin lauta- vuoraus, katteksi maalamaton profiilipelti sekä betonisokkelit. Arvid Kilpelä rakennutti päärakennuksen 1900– luvun alkupuolella. Pojat Eelis ja Kaleb Kilpelä ja- koivat ostamansa Rantakilpelän tilan rakennukset vuonna 1934. Navetan Kaleb rakennutti vuonna 1938. Kohde kuului Rantakilpelän tilaan aina vuo- den 1985 jakoon asti. Tiloilla on säilynyt edelleen yhteinen pihapiiri. Maataloutta on harjoitettu 1900–luvun alusta 1970–luvulle asti. Sodan jäl- keen talon pirtissä on toiminut kulkutautisairaala. 1950–luvulla kiertävä käsityökoulu toimi pirtissä 3–4 vuoden ajan. Kuva 42. Rantakilpelän tila.LKYT 2004. Kuva 43. Rantakilpelän etujulkisivu. LKYT 2004. 61Suomen ympäristö 1 | 2013 LKYT-arvio: Sodalta säästyneet asuinrakennus ja navetta. Osa Pelkosenniemen kirkonkylän kokonaisuutta. RKY -kohde (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat; Pel- kosenniemen kirkonkylä) Maisemallisesti erittäin arvokas kohde, jolla on myös rakennus- historiallista ja kulttuurihistoriallista arvoa. 5.10 Kilpirova Pihapiirissä on päärakennuksen lisäksi navetta/ sauna –rakennus ja hevostalli/varasto -raken- nus. Rakennusryhmä sijaitsee Pelkosenniemen kirkonkylän keskustassa, Kemijärvi–Sodankylä tien (5-tien) varressa sijaitsevalla ”Kilpiharjulla”. Pihapiiri on pääosiltaan peltojen ympäröimänä. Eteläpuolella on Tuppukylän pihapiiri. Keskeisel- lä paikalla kylää sijaitsevalta harjulta on komeat näkymät Kemijoelle. Päärakennuksessa on hirsirunko, betonisokke- li ja pystyrima ulkovuoraus. Katemateriaalina on maalaamaton profiilipelti. Talossa on kaksi umpi- kuistia. Kellarin sisäänkäynti on itäpuolelta taloa. Päärakennuksessa on T-ikkunat sekä pirtissä erikoinen 5-ruutuinen ikkuna. Yläosassa on 2-ruu- tuiset pystykarmi-ikkunat. Kuistissa on T-ikkunat. Rakennukset on rakennettu 1900-luvun alku- puolella. Rakennuttajina olivat Jenni ja Kalle Kil- pirova. Tilalla harjoitettiin maataloutta 1970- lu- vun alkuun saakka. Taloon laitettiin ulkovuoraus vuonna 1952. Vuonna 1984 rakennukseen laitettiin peltikatto ja tehtiin sisäremontti. Ulkomaalaus teh- tiin vuonna 1989. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt ja ehjänä kokonaisuutena säilynyt pihapiiri. Osa Pelkosenniemen kirkonkylän kokonaisuutta. RKY -kohde (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat; Pel- kosenniemen kirkonkylä) Rakennushistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas koh- de, jolla on myös kulttuurihistoriallista arvoa. 5.11 Männistö Pihapiiri, johon kuuluu vanhan asuinrakennuksen lisäksi uudempi asuinrakennus, saunarakennus ja varasto. Pihapiiri sijaitsee Pelkosenniemen kirkon- kylän pohjoispäässä Sodankylän tien länsipuolella. Pihapiirin luoteispuolella sijaitsee terveyskeskus ja sairaala. Vanha asuinrakennus on hirsirunkoinen ja siinä on kivisokkeli. Julkisivumateriaalina on punamul- tahirsi. Katemateriaalina on punaruskea profiili- pelti. Kuistin alaosa on pystypaneloitu ja yläosa vaakapaneloitu. Rakennuksen nurkat ja räystäät ovat valkoiset. Rakennuksessa on 5-ruutuiset pys- tykarmi-ikkunat ja kuistin oven päällä on 7-ruu- tuinen ikkuna. Erkki Kulpakko rakensi talon vuonna 1910. Ta- loon laitettiin peltikatto vuonna 1970. Pihapiirin uudempi asuinrakennus valmistui 1950–luvulla. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt asuinrakennus pihapiirissä, jossa uudempia rakennuksia. Osa Pelkosenniemen kirkonkylän kokonaisuutta. RKY -kohde (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat; Pel- kosenniemen kirkonkylä). Maisemallisesti erittäin arvokas kohde, jolla on myös rakennus- historiallista ja kulttuurihistoriallista arvoa. Kuva 44. Tuppukylän päärakennus vuonna 2009. Kohdetta remontoidaan parhaillaan. Tiina Elo 2009. Kuva 45. Kilpirovan pihapiiriä. LKYT 2005. Kuva 46. Kilpirovan etujulkisivu. LKYT 2005. 62 Suomen ympäristö 1 | 2013 5.12 Nurmela Pihapiiri, johon kuuluu funkkistyylisen asuinra- kennuksen lisäksi autotalli/varasto –rakennus ja grillikatos. Kohde sijaitsee 5–tien varrella noin 500 metriä Pelkosenniemen kirkonkylän keskustasta etelään. Kemijoki sijaitsee pihapiiristä itään noin 150 metriä. Lähiympäristö on kesantopeltoa. L-mallisessa asuinrakennuksessa on hirsirun- ko, betonisokkeli ja pystyrimavuoraus. Katto on saumapeltiä. Siivessä on 1-ruutuiset pystyikkunat tuuletusikkunalla, päädyssä on suorakaiteen muo- toiset ikkunat. Pielet ja puitteet ovat valkoiset. Matti Pyhäjärvi rakensi hirsikehän vuonna 1930 ja myi samana vuonna Viljo Karalalle, joka raken- si kohteen valmiiksi. Vuonna 1950 rakennukseen tehtiin pystyrimaverhous ja se maalattiin. Vuonna 1973 laitettiin peltikatto, lisättiin siipi ja tehtiin si- säremontti. Kohde on tällä hetkellä asumaton. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt asuinrakennus ja jälleenrakennusajan talo- usrakennus. Osa Pelkosenniemen kirkonkylän kokonaisuutta. Maisemallisesti erittäin arvokas kohde, jolla on myös rakennus- historiallista ja kulttuurihistoriallista arvoa. 5.13 Itä-Pelkonen Kohde sijaitsee nurmikkoisella avopihalla Ke- mijoen itäpuolella, vastapäätä Pelkosenniemen kirkonkylän taajamaa. Pihapiiriin kuuluu päära- kennuksen lisäksi viisi muuta rakennusta, vanha navetta, sauna, ”Miinan museo”, varasto ja vanha kesänavetta. Pihan lounaislaidalla virtaa Kemijoki noin 50 metrin etäisyydellä. Kohteen ja naapurin rajalla on heinäseipäistä vanhaan tyyliin tehty aita. Päärakennus on hirsirunkoinen betonisokke- lille uudelleen koottu ja sen julkisivumateriaalina on punamultamaalattu hirsi. Katemateriaalina on ruskea profiilipelti. Kuistin nurkat ja alaosat ovat siniset, räystäät ja nurkat ovat valkoiset. Raken- nuksessa on kuusiruutuiset pystykarmi-ikkunat, kuistin ikkunat ovat kaksiruutuiset. Pirtin ikku- noiden pielet ja puitteet ovat valkoiset, kuistin ik- kunoiden puitteet ovat siniset ja pielet valkoiset. Kuistissa, ikkunoissa ja ovissa on klassismihenki- siä yksityiskohtia. Alun perin talon rakensi alkuperäiselle paikalle Elias Pulska 1900–luvun alkupuolella. Juhani Pel- konen osti rakennuksen vuonna 1983. Rakennus purettiin vuonna 1984 keväällä ja rakennuksen kasaus aloitettiin Kemijoen itäpuolen törmälle vuoden 1985 syksyllä. Pirtin kattoa on madallettu yhden hirren verran, sekä muurin syvennykseen on tehty hella. Talo tuli asuttavaan kuntoon vuon- na 1991. Kuisti rakennettiin vuonna 1995. LKYT-arvio: Siirtorakennuksia. Kuva 47. Männistö. LKYT 2005. Kuva 48. Nurmela. LKYT 2005. Kuva 49. Itä-Pelkosen asuinrakennus on siirretty nykyiselle paikalleen vuonna 1985. LKYT 2005. Kuva 50. Itä-Pelkosen pihapiirissä on vanhaan malliin tehty aita heinäseipäistä. LKYT 2005. 63Suomen ympäristö 1 | 2013 Aapajärvi Aapajärven kylä sijaitsee Kemijärvi – Sodankylä maantien varressa noin 20 kilometriä Pelkosen- niemen kirkonkylästä pohjoiseen. Aapajärvi on hajallaan oleva asutusalue, josta on vaikea löytää kyläkeskusta. Aapajärven asuttaminen oli käynnistynyt jo en- nen 1920-lukua ja voimallisemmin vuoden 1922 asutuslain avulla. Ennen 1920-lukua nykyisen ky- län alueella oli kolme taloa: Jaakkola, Salmen Kus- tu ja Härkäjoella Härkä-Kustun talo, jossa oli oma vesimylly. Jaakkolan talo on kylän toiseksi vanhin. Jaakkolat muuttivat läheisestä Kairalan kylästä to- dennäköisesti jo vuonna 1917. Aapajärvelle, Lehdonaavalle ja Härkäjoelle muodostettiin vuoden 1936 asutuslain mukaan ne- lisenkymmentä tilaa. Ensimmäiset asukkaat tulivat talvisodan kynnyksellä, mutta suurin osa tiloista asutettiin vasta sotien jälkeen. Silloin monet rinta- malta palanneet asutustilalliset hakivat tilansa rin- tamamiestilaksi parempien etuisuuksien vuoksi. Peltojen raivaus ja rakentaminen Aapajärvellä alkoi todenteolla vasta sotien jälkeen. Aapajärvel- le ei tuohon aikaan päässyt maanteitse, sillä tie päättyi Kairalaan. Ennen sotia ehdittiin rakentaa tiloille johtavat kylätiet, kaivaa soille kanavia ja aloittaa talouskeskusten rakentaminen. Valtio otti asutustilallisten metsistä suurimmat puut. Asutus- lain mukaan valtiolle kuuluivat puut, jotka kuuden metrin korkeudelta olivat suurempia kuin 18 cm ja jotka metsänhoidollisesti voitiin poistaa. Maanhankintalain mukaiset rintamamiestilat olivat suurempia ja ne saivat parempia etuisuuk- sia kuin asutustilat. Näitä olivat muun muassa paremmat perustamispalkkiot sekä edullisemmat raivaus- ja rakennuslainat. Aapajärven rintama- miestiloille perustettiin myös yhteismetsä, joka nyttemmin on jaettu. Lisäksi rintamamiestilat sai- vat maksuhelpotuksia. Tuon aikaisen maapolitiikan mukaan talouskes- kus rakennettiin tilan keskelle, jolloin matka naa- puriin venyi helposti yli kilometrin. Kun tuohon aikaan ei aurattu teitä, pääsi ajamaan vain hevo- sella ja reellä. Siksi oli tärkeää, että talosta oli lyhyt matka pellolle ja metsäpalstalle. Vasta konekausi muutti silloisen ajattelutavan. Miltei joka talossa oli lapsia ja niinpä Aapajär- velle perustettiin koulu vuonna 1946. Enimmillään siellä oli yli 100 oppilasta ja kolme opettajaa. Koulu lakkautettiin vuonna 1971. Kauppa ja posti olivat toiminnassa vielä 1980-luvun lopussa, mutta nii- denkin toiminta lopetettiin. Esiteltävät kohteet 6.1 Peetro/Rask 6.2 Halonen/Jussila 6.1 Rask/Peetro Pihapiiri, johon asuinrakennuksen lisäksi kuuluu navetta, varasto/autotalli -rakennus, sauna ja uu- dempi asuinrakennus. Kohde sijaitsee 5–tien ete- läpuolella Kokkosnivalta Sodankylään päin noin kaksi kilometriä. Tieltä pihalle on matkaa noin 200 metriä. Pihapiiriä ympäröi sekametsä. Vanha torppa on hirsirunkoinen ja nurkkaki- visokkelilla oleva, pystyrimaverhoiltu rakennus, jossa on vihreä kolmiorimahuopakate. Nurkat on laudoitettu. Rakennuksessa on pulpettikattoinen avokuisti. Ikkunoissa on klassistisia piirteitä, ikku- nat ovat 6-ruutuiset pystykarmi-ikkunat. Räystäs- ja nurkkalaudat ovat valkoiset. Kuva 51. Aapajärven kylätietä 1960-luvulla. Marita Kilpi- maan albumi. Kartta 13. Aapajärven kohteet A. !( !( 6.2 6.1 0 500m© Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/12 64 Suomen ympäristö 1 | 2013 Alfhilda Lakso Kairalasta ja Juho Aadam Räsänen Kaavilta muuttivat kruunun metsätorppariksi vuonna 1918, jolloin päärakennus on rakennettu. Tila on vaihtanut omistajaa. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt asuinrakennus. Pihapiirissä uudempi asuinrakennus. Osa Aapajärven asutuskylää. Kohteella on rakennushistoriallista, kulttuurihistoriallista ja mai- semallista arvoa. 6.2 Halonen/Jussi la Pihapiiri, johon asuinrakennuksen lisäksi kuuluu mm. navetta/varasto/saunarakennus. Kohde si- jaitsee 5-tieltä Härkäjoentietä liittymään 700 met- riä, josta kohteeseen n.400 metriä. Ympärillä on ke- santopeltoa, muuten lähiympäristö on lähimetsää. Asuinrakennus on hirsirunkoinen, betonisok- kelille rakennettu ja pystyrimaverhoiltu. Raken- nuksessa on umpikuisti. Ikkunat ovat 6-ruutuiset pystykarmi-ikkunat, päätykolmion ikkunat ovat yksiruutuiset tuuletusikkunalla varustetut. Puit- teet ja peitelaudat ovat valkoiset. Tila on samanlaisia asutustiloja kuin muutkin Aapajärven / Härkäjoen kohteet. Kehikko on tehty ennen sotia vuonna 1936,talo on rakennettu val- miiksi sodan jälkeen. LKYT-arvio: Kehänä ennen sotaa, rakennettu sodan jälkeen loppuun. Osa Aapajärven asutuskylää. Kohteella on rakennushistoriallista, kulttuurihistoriallista ja mai- semallista arvoa. 6.3 Pesämaa 6.3 Pesämaa Pihapiiri, johon kuuluu päärakennuksen lisäk- si navetta, varasto ja pihasauna. Kohde sijaitsee Lehontien pohjoispuolen lenkillä, josta on noin 2 kilometriä 5-tielle. Tilan rakennuksia ympäröivät vanhat peltosarat. Peuralamminoja laskee tilan itäpuolelta Tuormusojaan. Pihapiiriin tullaan Le- hontieltä etelän suunnalta, pihatien oikeaa puolta suojaa kuusiaita noin 30 metriä. Pihaan tultaessa avautuu neliömäinen pihapiiri. Asuinrakennus on alkuperäisessä kunnossa säilynyt rintamamiestalo, jossa on hirsirunko ja betonisokkeli. Julkisivumateriaalina on pystyri- maverhous ja katemateriaalina punainen kolmiori- mahuopa. Rakennuksessa on umpikuisti. Ikkunat ovat alkuperäiset 6-ruutuiset pystykarmi-ikkunat ja haukkaikkunat ylhäällä. Kuistissa oven molem- min puolin on 3-ruutuinen pystyikkuna. Raken- nuksessa on katetut räystäät ja kissanpenkit. Pesämaan asutustila on rakennettu vuonna 1946-48. Tilan rakensivat Ludvig Kellokumpu ja Jalmari Tolppanen, joka oli käynyt Kaavin puu- seppäkoulun. Ludvig ja Lempi Kellokumpu muut- tivat Saunavaaran Kellokummusta vuonna 1948 Aapajärvelle. Viljelyksien lisäksi tilalla oli muu- tama lehmä ja hevosia. Maitotili, metsätalous ja rakennustyömaat toivat lisä-ansioita perheelle, se- kä talon yläkerrassa vuokralla asuneet metsän- ja maanmittaajat ja työmiehet. Vuonna 1955 tilalle saatiin sähköt. Lehmien pito lopetettiin 1970-luvun alkupuolella. Tila on nykyi- sin lomanviettopaikkana. Kuva 52. Raskin vanha päärakennus. LKYT 2005. Kuva 53. Halosen päärakennus. LKYT 2005. Kartta 14. Aapajärven kohteet B. !(6.3 0 500m© Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/12 65Suomen ympäristö 1 | 2013 Pirttiin laitettiin puolipaneelit vuonna 1995 ja pir- tin, sekä kamarin lattiaan muovipintamatto vuon- na 1977. LKYT-arvio: Jälleenrakennusajan kohde. Osa Aapajärven asutuskylää. Kohteella on rakennushistoriallista, kulttuurihistoriallista ja mai- semallista arvoa. Arvospuoli Esiteltävät kohteet 7.1 Lehtola 7.2 Rompsi 7.3 Arvonen 7.4 Kumpula 7.5 Marila 7.1 Lehtola Pihapiiriin kuuluu päärakennuksen lisäksi navet- ta, sauna, liiteri, kaksi heinälatoa ja kesänavetta. Kohde sijaitsee Arvospuolentien varressa, Kemi- joki virtaa lounaassa noin 350 metrin päässä. Ti- Pelkosenniemen kirkolta noin seitsemän kilomet- riä Kemijokea alavirtaan joen itäpuolella sijaitsee Arvospuolen pieni kyläkumpu, jonka edustalla voimakkaasti mutkitteleva Arvosjoki laskee Ke- mijokeen. Avoimella, viljellyllä kummulla sijait- see muutama peräpohjalaispihapiiri, joista avau- tuu komeat jokivarsimaisemat taustalla siintävine Pyhätuntureineen. Kyläkummun poikki kulkee 1990-luvulla linjattu päällystetty tie. Arvospuoli on valtakunnallisesti merkittävä rakennettu kult- tuuriympäristö. Kuva 55. Ote Arvospuolen isojakokartan uudistusosasta. Kansallisarkisto Kuva 54. Pesämaan hyvin hoidettua pihapiiriä. Simo Oinas 2009. Kartta 15. Arvospuolen kohteet. !( !( !( !( !(7.5 7.4 7.3 7.2 7.1 0 500m© Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/12 66 Suomen ympäristö 1 | 2013 lan ympärillä on pääosiltaan peltoa, jota ympäröi havumetsä. Päärakennus on hirsirunkoinen ja nurkkaki- visokkelille rakennettu. Julkisivumateriaalina on maalaamaton hirsi. Katemateriaalina on punainen kolmiorimahuopa. Rakennuksessa on umpikuis- ti, joka on vuorattu vaakalaudoituksella. Kuistin ikkunat ovat nikkarityyliset. Katolla on kolmion- muotoinen lisäharja (rontti), jossa on ikkuna. Ra- kennuksessa on koristeelliset 3-ruutuiset T-ikku- nat, päädyissä on kolmiruutuiset pystyikkunat. Ikkunoissa on hiomattomat, alkuperäiset lasit. Päärakennus on vuodelta 1917. Se siirrettiin tuolloin Rompsin tilalta. Lisäksi pihapiirissä on navetta 1930-luvulta ja kesänavetta 1900-luvun alusta. Kaikkiaan pihapiirissä on seitsemän ra- kennusta. 1970-luvulla on pärekaton päälle laitettu huopakatto. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt pihapiiri. Rakennukset huonokuntoisia. Rakennushistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas koh- de, jolla on myös kulttuurihistoriallista arvoa. 7.2 Rompsi Pihapiiriin kuuluu asuinrakennuksen lisäksi saunarakennus ja liiteri. Kohde sijaitsee Arvos- puolentien varressa, tiestä Kemijoen suuntaan 100 metriä. Pihan ympärillä on peltoa ja niiden ympä- rillä lehtimetsää. Asuinrakennus on hirsirunkoinen, nurkkakivil- lä seisova peräpohjalaistalo, jonka julkisivumate- riaalina on punamullalla maalattu hirsi. Talossa on kolmiorimahuopakate. Siinä on yksi umpikuis- ti, joka on yläosaltaan vaakaponttilaudoitettu ja alaosaltaan pystyrimoitettu. Rakennuksessa on T-ikkunat, joissa klassististyyliset ikkunapuitteet. Kuistissa on lisäksi oven päällä ikkunarivistö. Puit- teet ja peitelaudat ovat valkoiset. Rompsin talo on Arvospuolen vanhimpia raken- nuksia, se on rakennettu 1900-luvun alkupuolella. Maataloustoiminta tilalla lopetettiin 1980-luvun alussa. Tila on ollut pitkään tyhjillään ja päässyt huonoon kuntoon. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt yksittäinen rakennus. RKY -kohde (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat; Ar- vospuoli). Maisemallisesti erittäin arvokas kohde, jolla on myös rakennus- historiallista ja kulttuurihistoriallista arvoa. Kuva 56. Lehtolan päärakennus. LKYT 2005. Kuva 57. Lehtolan navetta 1930-luvulta. LKYT 2005. Kuva 58. Lehtolan päärakennuksen ikkuna. LKYT 2005. 67Suomen ympäristö 1 | 2013 7.3 Arvonen Pihapiiriin kuuluu asuinrakennuksen lisäksi va- rasto/liiteri -rakennus ja navetta/sauna -rakennus. Kohde sijaitsee Arvospuolentieltä noin 200 met- riä Kemijoen suuntaan. Tien ja kohteen välissä on peltoa. Asuinrakennus on hirsirunkoinen ja siinä on nurkkakivet sokkelina. Julkisivumateriaalina on hirsi. Rakennuksessa on osittain pärekatto ja osit- tain punainen kolmiorimahuopa. Umpikuisti on alaosaltaan vaakapaneloitu, yläosaltaan pysty- paneloitu. Ikkunat ovat 6-ruutuiset ja niissä on ko- risteelliset puitteet. Ikkunat ovat puhallettua lasia. Johan Arvola, joka oli kuuluisa kansanparan- taja, rakensi päärakennuksen vuonna 1855. Talon kamaripääty on tehty vielä vanhemmista hirsistä, veistotyyli on koristeellisempi (mahdollisesti siir- retty jostain). 1900-luvun alussa talo kengitettiin ja siihen tehtiin ikkunaremontti. 1930-luvulla raken- nettiin kuisti ja pirtin muuri uusittiin. Rakennusta on kunnostettu viime vuosina. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt asuinrakennus ja liiteri. Navetta jälleenra- kennusajalta. RKY -kohde (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat; Ar- vospuoli). Rakennushistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas koh- de, jolla on myös kulttuurihistoriallista arvoa. 7.4 Kumpula Pihapiiriin kuuluu vanhan asuinrakennuksen li- säksi vinkkelimallinen navetta/talli -rakennus ja uudehko pyöröhirsinen huvila. Kohde sijaitsee Arvospuolentiestä 300 metriä länteen Kemijoen rannalla. Kemijokeen kohteesta on 30 metriä. Poh- joiseen Arvosjokeen on matkaa 200 metriä. Piha- piirin ympärillä on lehtimetsää. Vanha asuinrakennus on hirsirunkoinen ja siinä on nurkkakivisokkeli. Julkisivumateriaalina on pu- namullan värinen vaakaponttilaudoitus. Katema- teriaalina on musta kolmiorimahuopa. Rakennuk- sessa on umpikuisti, jossa on koristeelliset ikkunat. Rakennuksessa on T- malliset ikkunat, yksi isompi julkisivussa, loput pienempiä. Päätykolmiossa on pienet neliönmuotoiset ikkunat laidoilla, keskellä normaali. Nurkka- ja räystäslaudat ovat valkoiset, samoin ikkunoiden pielet ja puitteet. Asuinrakennus on rakennettu vuonna 1927. Vie- ressä on ollut vanhempikin rakennus, josta edel- leen näkyvillä vähän pohjaa. Rakennus on purettu. Jäljellä olevat rakennukset on korjattu ja uusittu lomakäyttöön ja pihaan on myös rakennettu pyö- röhirsinen huvila. LKYT-arvio: Sodalta säästyneet asuinrakennus ja navetta. RKY -kohde (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat; Ar- vospuoli). Rakennushistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas koh- de, jolla on myös kulttuurihistoriallista arvoa. Kuva 59. Rompsi. LKYT 2005. Kuva 60. Arvonen. LKYT 2005. Kuva 61. Kumpulan asuinrakennus. LKYT 2005. Kuva 62. Kumpulan L-mallinen navetta-tallirakennus, jossa kaksi fronttoonia katolla. LKYT 2005. 68 Suomen ympäristö 1 | 2013 7.5 Mari la Pihapiiri, johon kuuluu päärakennuksen lisäksi navetta, aitta ja lato. Kohde sijaitsee Kemijoen ran- nalla Arvospuolentieltä noin 450 metriä. Pihapiiriä ympäröi sekametsä. Asuinrakennus on hirsirunkoinen ja siinä on nurkkakivisokkeli. Julkisivumateriaalina on pu- namultamaalattu hirsi. Katemateriaalina on mus- ta profiilipelti. Rakennus on kuistiton ja siinä on nikkarityyliset T-mallin ikkunat. Asuinrakennus on luultavammin rakennettu 1800-luvun loppupuolella. Alun perin siinä on asu- nut Albert Laurila 1800-luvun lopulla. Alun perin talossa on pärekatto, jonka päälle on 1950-luvulla asennettu huopakatto. Vuonna 2001 on aloitettu remontointi, jolloin on laitettu myös peltikatto. LKYT-arvio: Sodalta säästyneet asuinrakennus, navetta ja aitta. Maisemallisesti erittäin arvokas kohde, jolla on myös rakennus- historiallista ja kulttuurihistoriallista arvoa. Kairala Kitisen molemmin puolin sijaitseva Kairala on edustava nauhamainen maatalouskylä. Tämä lap- pilaiseksi asukastihentymäksi varsin taajaan asuttu kylä on saanut ensimmäiset vakituiset asukkaansa jo 1600- ja 1700-lukujen taitteessa, jolloin Kairalan kanta-asukkaat raivasivat joen itärannan Tallavaa- ran rinteille asumuksensa. Itärannalta asutus levisi vähitellen länsirannalle, jota halkoo maantie Pel- kosenniemeltä Sodankylään. Lapin sodan aikana kylän itärannan rakennuskanta tuhottiin kun taas länsiranta säästyi tuhoilta lähes täysin. Tämän joh- dosta länsirannalla on säilynyt useita kymmeniä hirsirakennuksia. Kairalan itä- ja länsipuoli edustavat rakennus- historiallisesti ja maisemallisesti eri aikakausia. Kitisen länsipuolelle 1900-luvun alkupuolella ra- kennetut peräpohjalaistalot sijoittuvat jokea myö- täilevän Sodankylän tien varteen. Kyläkuva on uudisrakentamisen ja pihapiirien pienentymisen myötä muuttunut paikoin sekavaksi. Osa omako- titaloista poikkeaa materiaaliltaan ja mittasuhteil- taan perinteisestä. Pitkin kyläraittia kasvaa komei- ta maisemapuita ja –puuryhmiä, jotka kiinnittävät kulkijan huomion. Pelkosenniemen ja Sodankylän väliseltä tieltä avautuu hienoja näkymiä kylän pel- toaukeille ja muutamin paikoin Kitisen yli kylän itäpuolelle asti. Kitisen itäpuolen kyläkuva on ehyempi ja so- pusointuisempi. Kun miltei kaikki itäpuolen talot paloivat sodan aikana, muodostavat jälleenraken- nuskauden rakennukset pihapiireineen nyt yhte- näisen, mutta ajallisesti suppeamman kokonai- suuden. Vanhat pihapiirit ovat säilyneet pääosin avoimina ja näiltä avautuu näkymiä ympäröiville viljelysmaille. Nurkistaan avoimet, neliönmuotoi- set pihapiirit ovat perinteisesti yhdeltä sivultaan rakentamattomia, mutta useat pihat ovat uudisra- kentamisen myötä menettäneet selkeät muotonsa. Kuva 64. Ote Kairalan isojakokartasta. Kansallisarkisto. Kuva 63. Marilan asuinrakennus. Tiina Elo 2011. 69Suomen ympäristö 1 | 2013 Kairalan kylän maisemallisen solmukohdan muo- dostaa kylän läpi virtaava Kitinen ja sen ympärille sijoittuvat viljelykset, matalat vaarat ja rakennettu kyläympäristö. Vaikka kylän keskellä sijaitsevan Kotiniemen ja Yliniemen rannat ovat pensoittu- neet, muodostavat viljelysalueet rakennuksineen edelleen monipuolisen ja yhtenäisen maiseman. Ympäröivät tunturit luovat komean kehyksen maisemalle. Kairalasta lounaaseen kohoaa 35 ki- lometriä pitkä Pyhä-Luoston kansallispuiston tun- turijono. Tähän kuuluvat Mairivaara, Pyhätunturi, Huttutunturi, Lampivaara ja Luosto. Kairalasta koilliseen aukeavat näkymät Oratunturille ympä- ristöineen. Kairala kuuluu Museoviraston valtakunnallises- ti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöi- hin (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat) ja se on myös valtakunnallisesti arvokas maisema- alue. Vuonna 2010 perustettiin Lapin ensimmäinen valtakunnallinen maisemanhoitoalue Kairalan ja Luiron kyliin. Esiteltävät kohteet 8.1 Laanila 8.2 Jaakkola 8.3 Aarola/Marttiini 8.4 Marttiini/Talvensaari Unto 8.5 Törmänen 8.6 Ollilan aitta 8.1 Laanila Pihapiiriin kuuluu asuinrakennuksen lisäksi navet- ta, liiteri, aitta ja vaja. Laanila sijaitsee Kairalan ky- Kuva 65. Kairalan kylämaisemaa. Tiina Elo 2012. Kuva 66. Raiskanrannan aitta on itäpuolen vanhin rakennus ja se säilyi saksalaisten polttamiselta, koska ei ollut syt- tynyt lihansuolausastian kosteuden ansiosta. Aitan raken- nusajankohtaa ei tiedetä. Simo Oinas 2009. Kartta 16. Kairalan kohteet. !( !( !( !( !( !( 8.5 8.4 8.3 8.2 8.1 8.6 0 500 1 000m© Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/12 70 Suomen ympäristö 1 | 2013 län keskellä Sodankyläntien lounaispuolella noin 30 metriä tiestä. Tien toisella puolen on Jaakkolan talo (1900-luvun alkupuolelta). Laanilan pihapiiriä ympäröi tiivis kylämaisema rakennuksineen. Piha- piirin lounaispuolelta alkavat pellot, jotka jatkuvat aina kotiaavan peltoaukeamalle asti. Asuinrakennus on puolitoistakerroksinen asuin- rakennus, jossa on luonnonkiviperusta. Hirsirunko on lamasalvoksinen ja lyhytnurkkainen. Harjaka- tossa on katteena punainen kolmiorimahuopa. Rakennus on vuoraamaton. Ulkohirsiseinät ovat punamullatut. Nurkissa on valkoinen pystylaudoi- tus. Puite- ja listaväri on valkoinen. Kuisti on 2-kerroksinen, lautarakenteinen um- pikuisti, jossa on T-ikkunat, yläkerrassa on 2-ruu- tuiset ikkunat sivuilla. Kuistin alaosassa on pysty- laudoitus, muuten vaakapontti. Kuisti on vaalean sininen, listat ja puitteet valkoiset. Ikkunat ovat T-ikkunoita. Päätykolmioiden vin- tin ikkunoissa T-ikkunan yläruutu on jaettu kol- meen osaan. Entisen kaupan ikkuna on 1-ruutui- nen. Ikkunoiden yläpuolella on leveät vuorilaudat ja tippalista profiloituine tukipuineen. Laanilan asuinrakennuksen rakennutti kauppi- as August Lakso vuonna 1918. Samoihin aikoihin rakennettiin myös pitkä ja erityisen komea navetta- makasiinirakennus. August Lakso piti vaimonsa Eevan kanssa sekatavarakauppaa 1920-luvulta aina 1960-luvun puoliväliin saakka, jolloin kau- panpitoa jatkoi heidän tyttärensä Rauha Salla aina vuoteen 1973 saakka. 1970-luvun alun jälkeen Laa- nila on ollut vapaa-ajan asuntona. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt pihapiiri. Liittyy kylän elinkeinotoimintaan. Osa Kairalan kyläkokonaisuutta. RKY -kohde (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat; Kai- rala). Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 8.2 Jaakkola Pihapiiriin kuuluu päärakennuksen lisäksi sauna ja navettarakennus. Jaakkolan pihapiiri sijaitsee keskellä Kairalan kylää, aivan Sodankyläntien tun- tumassa Kitisenjoen puolella. Tien toisella puolen on Laanilan 1920-luvun pihapiiri. Jaakkolan itä- puolella ennen jokea on peltoa ja Marttiinin vanha asuinrakennus. Pihapiiriä ympäröi tiiviisti raken- nettu kylämaisema rakennuksineen ja peltoineen. Asuinrakennus on jäänyt lähelle Sodankyläntie- tä, kun tietä on levennetty ja siihen on tehty kevyen liikenteen väylä. Asuinrakennus on perustettu luonnonkiville. Hirsirunko on lamasalvoksinen ja pitkänurkkai- nen. Harjakatossa on katteena punainen kolmio- rimahuopa. Ulkoseinät ovat vuoraamattomat ja punamullatut. Nurkissa ja hirrenpäissä on leveä vaakapontti. Lista- ja puiteväri on valkoinen. Kuisti on 2-kerroksinen ja rankorakenteinen umpikuisti. Harjakatossa on katteena punainen kolmiorimahuopa. Ulkoseinät ovat keltamullal- la maalattua vaakaponttia. Alaosassa on valkea, koristeellinen pystyrimaverhous. Kuistin ikkunat ovat 6-ruutuisia alkuperäisiä uraikkunoita. Rakennuksen runko-osan ikkunat ovat 6-ruutui- sia uraikkunoita. Ikkunat ovat alkuperäisiä. Vuori- laudoissa on klassistiset muotoillut. Jaakkolan suku on Kairalan vanhimpia. Ensim- mäinen Jaakkola on asunut Kairalassa jo vuoden 1700 paikkeilla. Nykyisen Jaakkolan asuinraken- nuksen rakennutti Juho Jaakkola noin vuonna 1900. Juho Jaakkola viljeli maata ja harjoitti karjan- hoitoa yhdessä vaimonsa Kustaavan kanssa. Isänsä työtä jatkoi Ernesti Jaakkola vaimonsa Jenny Kris- tiinan kanssa. Hän raivasi lisää viljelymaata aivan elämänsä viimeisiin vuosiin saakka. Sodan jälkeen pirtissä asui evakkoja. Vuonna 1974 asuinrakennus jäi pois vakituisesta asuinkäytöstä. Kohdetta on kunnostettu viime vuosina. Kuva 67. Laanilan päärakennus. LKYT 2004. Kuva 68. Laanilan poikkeuksellisen komea navetta-makasi- inirakennus. LKYT 2004. 71Suomen ympäristö 1 | 2013 LKYT-arvio: Sodalta säästynyt pihapiiri. Osa Kairalan kyläkokonaisuutta. RKY -kohde (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat; Kai- rala). Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 8.3 Aarola/Martti ini Pihapiiriin kuuluu asuinrakennuksen lisäksi talli/ makasiinirakennus, navetta ja sauna. Asuinraken- nuksen edessä on 13x17 m:n kokoinen tanssilava, joka on tehty vesivanerista ja painekyllästetystä laudasta. Lavan koillisreunalla on korkea puura- kenteinen puomi. Aarola sijaitsee Kairalan kylän eteläpäässä, Sodankyläntien länsipuolella. Toisella puolen Sodankyläntietä Aarolasta pohjoiseen si- jaitsee Marttiinin tila ja sen 1810-luvulla rakennetut asuin- ja piharakennus. Muutoin Aarolan pihapii- riä ympäröivä rakennuskanta on peräisin sodan- jälkeiseltä ajalta. Asuinrakennus on perustettu nurkkakiville ja osittain luonnonkiville. Rakennuksen kaakkois- pään alla on ollut kesäkellari, mutta se on täytetty. Hirsirunko on lamasalvoksinen ja pitkänurkkai- nen. Harjakatossa on katteena punainen kolmio- rimahuopa. Runkorakennus on vuoraamaton ja väritykseltään vaalean vihreä. Kuistien välissä seinäväri on keltainen. Hirsien päät ja nurkat on laudoitettu valkoisella vaakapontilla. Asuinrakennuksessa on kaksi kaksikerroksista, koristeellista umpikuistia, joiden välissä on avo- kuisti, jonka yläosa on rakennettu umpinaiseksi. Kuistiosa on rankorakenteinen. Kuistit ovat vaa- kaponttilaudoitettuja, jalkaosassa on pystypontti. Katto on harjakatto, jossa on sivuräystäät taitettu. Molempien umpikuistien kohdalla on fronttoonit. Katteena on punainen kolmiorimahuopa. Umpi- kuistien välinen avokuistin umpinainen yläosa on tuettu valkoisiksi maalatuin puupylväin. Puupyl- väiden välissä on valkoiset puukaiteet ja yläosassa on ritiläkoriste.Kuistien ikkunoissa ylä- ja alaosis- sa (yläkerran päätyikkunoissa myös keskellä) on pienien ikkunoiden rivistö. Kuistit on rakentanut Aikion Samppa (Sanfrid Aikio). Ne on tehty myö- hemmin kuin runkohuone. Kuistin välikössä nä- kyy ilmeisesti alkuperäinen oviaukko, jonka pai- kalla on nyt ikkuna. Runkorakennuksen ikkunat ovat T-ikkunoita. Molemmilla sivuilla on neliruutuiset koristeelliset haukkaikkunat. Vuorilaudat ovat koristeelliset, yläosassa on hammaslistat. Amanda Martin rakennutti pojilleen Aarolan pihapiirin alkuperäiset rakennukset. Asuinraken- nus valmistui vuonna 1907. Talli-makasiini, jonka päässä oli Amandan ja tämän miehen Aaron asunto (pikkupirtti), valmistui vuotta aiemmin. Asuinra- kennusta vastapäätä ollut veljesten yhteinen navet- ta on purettu 1960-luvulla. Pihassa on ollut myös sauna (pihapiiristä etelään) ja varsotustalli (pihan itäpuolella). Jalmari Martin rakensi nykyisen na- vettarakennuksen 1950-luvulla. Pihan puolen kamarissa on ollut kievari ja kauppa 1920–1930 -luvuilla. 1990-luvulla raken- nuksessa on ollut lomakartano ja pirttikahvio. Lo- makartanossa järjestettiin varsinaisen toiminnan lisäksi erilaisia juhlia. Kairala-päivien yhteydessä kaakkoispään pirtti toimi museona, jossa oli esillä paitsi talon omaa myös muualta Kairalasta tuotua esineistöä. 1930-luvulla kaakkoispään pirtin sei- nät on levytetty vanerilevyillä sisäpuolelta. Ennen kuistin rakentamista luoteispään sisäänkäynti on ollut todennäköisesti pirtin viereiseen huoneeseen. Kuva 69. Jaakkolan päärakennus. LKYT 2004. Kuva 70. Jaakkolan hieno kuisti. Tiina Elo 2008. 72 Suomen ympäristö 1 | 2013 LKYT-arvio: Sodalta säästynyt pihapiiri. Liittyy kylän elinkeinotoimintaan. Osa Kairalan kyläkokonaisuutta. RKY -kohde (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat; Kai- rala). Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 8.4 Martti ini /Talvensaari Unto Pihapiiriin kuuluu päärakennuksen lisäksi varas- to/liiteri –rakennus, navetta ja aitta. Pihan länsi- puolella on ollut 1900-luvun alussa iso asuinra- kennus, joka on siirretty Pelkosenniemen kirkon- kylälle ja siitä on tehty apteekki, joka on toiminut v.1928-1966 rakennuksen purkamiseen asti. Alku- peräisen rakennuksen on ilmeisesti rakentanut Aaro ja Amanda (Manta) Martin. Marttiini sijaitsee Kairalan kylän eteläosassa, So- dankyläntien ja Kitisenjoen välissä. Marttiinin pi- hapiirin länsipuolella on Jaakkolan vanha pihapiiri (1800-1900 -luvun vaihteen) ja itäpuolella Törmä- sen 1920-luvun pihapiiri. Marttiinia ympäröi ky- lämaisema peltoineen ja taloineen. Sodankyläntie kulkee pihapiirin länsipuolitse ja idässä Peltosen ja Törmäsen rakennusten takana on Kitisenjoki. Asuinrakennus, jossa on kellari pirtin alla. Asuinrakennus on perustettu luonnonkiville. Hir- sirunko on lamasalvoksinen ja pitkänurkkainen. Harjakatossa on musta kolmiorimahuopa. Raken- nus on vuoraamaton. Ulkoseinät on punamullattu. Nurkat ja väliseinien hirrenpäät ovat vaakaponttia. Lista- ja puiteväri on valkoinen. Kuisti on 2-kerroksinen rankorakenteinen umpi- kuisti , jossa on ulkoseinissä keltainen vaakapontti ja koristeellinen listoitus. Kuistissa on 6-ruutuiset ikkunat, päätykolmiossa on 9-ruutuinen. Kuistissa on hyvin koristeelliset ikkunoiden ylävuorilaudat. Lista- ja puiteväri on valkoinen. Harjakatossa on musta kolmiorimahuopa. Toinen kuisti on raken- nettu sodan jälkeen. Kuisti on avokuisti, jossa on keltaiset puupylväät ja punainen porrastasanne portaineen. Harjakatossa on katteena musta kol- miorimahuopa. Kuistissa on koristeelliset pitsimäi- set räystäslistat. Ikkunat ovat 6-ruutuisia ikkunoita, joissa on puiset kittilistat. Runkorakennuksen ikkunoissa on kaksi 2-ruutuista pystypuitetta, joiden päällä on 1-ruutuiset puitteet. Kuistin ikkunoissa on kaksi 3-ruutuista puitetta vierekkäin. Molemmin puolin on sivuräystäiden alla 2-ruutuiset haukkaikkunat. Rakennuksessa on umpiräystäät, päädyissä on pit- simäiset räystäskoristeet ja kissanpenkit. Marttiinin tila on perustettu jo 1700-luvulla. Nykyinen päärakennus ja talli-liiterirakennus ovat 1800-luvun alkupuolella rakennettuja. Tila oli saman suvun hallussa noin vuoteen 1880 saak- ka, jolloin vuostimolainen Mikko Erkinpoika Tal- vensaari osti tilan sen omistaneelta lapsettomalta pariskunnalta. Mikko Talvensaari asettui asumaan Marttiiniin vaimonsa Brita Maria Aarontyttären ja lastensa kanssa. Mikon poika Aaro (Aron) avioitui vuonna 1888 ja rakensi vaimonsa Amanda (Manta) Martiinin kanssa kehänä olleesta rakennuksesta talon itselleen. 1900-luvun alkupuolella Aaro ja Manta rakensivat Aarolan talon ja Mikon toinen poika Erkki Talvensaari jäi vaimonsa Hedriikan kanssa isännöimään Marttiinia. Erkin ja Hedriikan poika Johannes (vaimo Aini) oli seuraava isäntä. Hänen veljensä Eemil Talven- saari rakensi 1920-luvulla Marttiinin itäpuolelle Törmäsen talon. Tilojen maat erotettiin virallisesti kuitenkin vasta 1960-luvulla. 1950-luvun alku- puolella Marttiinin salissa toimi Osuusliike Sallan kauppa, jota varten Johannes Talvensaari raken- nutti taloon oman sisäänkäynnin avokuisteineen. Kuva 71. Marttiinin päärakennus. Tiina Elo 2008. Kuva 72. Marttiinin erikoinen kuisti. Tiina Elo 2008. Kuva 73. Marttiinin talli/makasiini-rakennus. LKYT 2004. 73Suomen ympäristö 1 | 2013 Uusi navettarakennus rakennettiin vuonna 1964 ja asuinrakennus on peruskorjattu vuonna 1976. Vuonna 1978 Marttiini sai Lapin rakennusperin- tö ry:n myöntämän Hurrikas-palkinnon. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt pihapiiri. Osa Kairalan kyläkokonaisuutta. RKY -kohde (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat; Kai- rala). Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 8.5 Törmänen Pihapiiriin kuuluu asuinrakennuksen lisäksi na- vetta, makasiini ja aitta. Pihassa on ollut entinen 1920-luvulla rakennettu navettarakennus, joka on purettu 1960-luvun alussa. Törmässä aitasta asuin- rakennukseen päin on ollut maakellari. Nykyisin se on täytetty ja kellari on rakennettu makasiinira- kennuksen alle sen lounaispäähän. Törmäsessä on ollut Marttiinin kanssa yhteinen sauna 1920–1930 -luvuilla. Sauna on ollut pellolla, Törmäsen pihasta lounaaseen. Törmäsen pihapiiri sijaitsee Kairalan kylän etelä- osassa, Kitisenjoen länsipuolella jokitörmällä. Sitä ympäröi kylämaisema taloineen ja peltoineen niin Sodankyläntien puolelta kuin joen takaa Kitisen itäpuoleltakin. Lähinaapurina on pihan länsipuo- lella Marttiinin komeat 1800-luvun rakennukset. Asuinrakennus on perustettu betonille. Hirsi- runko on lamasalvoksinen ja lyhytnurkkainen. Harjakatossa on katteena punainen kolmiorima- huopa. Hirsirunko on vuorattu vaakaponttilaudoi- tuksella . Ulkoseinäväri on vaalea beige, lista- ja puiteväri on valkoinen. Rakennuksessa on kaksi ikkunallista, vaaka- ponttilaudoitettua umpikuistia. Kuistit ovat maa- lattu beigen värisiksi kuten runkorakennuskin. Kuisteissa on harjakatot ja katteena on punainen kolmiorimahuopa. Ikkunat ovat T-ikkunoita, joissa yläruutu on jaet- tu kolmeen osaan, pystyruudut kahteen. Ikkunat on teetetty Sallassa vuonna 1980. Kuistin ikkunat ovat 9-ruutuisia, ovien molemmin puolin on 3-ruu- tuiset pystyikkunat. Törmäsen asuinrakennuksen rakennuttivat Ee- mil ja Ida Maria (Erkintytär) Talvensaari vuonna 1926. Näihin aikoihin rakennettiin myös ensim- mäinen navetta (purettu 1960-luvulla) vastapäätä asuinrakennusta ja makasiinirakennus. Törmällä seisova vilja-aitta tuli maiden mukana Marttiinista, josta Törmäsen tila (Törmälä) on lohkottu. Asuinrakennuksen pihan puolen kamarissa toimi Kemijärven osuuskauppa 1930-luvun alus- ta asti. Joen puolen kamarissa asui kaupanhoitaja. 1930-luvun lopulla kauppaa varten rakennettiin isommat tilat asuinrakennuksen luoteispäähän (nykyinen päähuone). Kauppa toimi Törmäsen päähuoneessa aina vuoteen 1949 saakka. 1960-lu- vulla rakennukseen laitettiin lautaverhous. Uusi navetta rakennettiin 1960-luvun alussa al- kuperäisen navetan kaakkoispuolelle. Uuteen na- vettaan tuli myös sauna ja pesutupa. Karjanhoito loppui 1990-luvun lopulla. Asuinrakennuksen luoteispää on ollut ympäri- vuotisessa asuinkäytössä n. vuoteen 2000 saakka, sen jälkeen loma- ja vapaa-ajanasuntona. Törmäsen ranta on ollut suosittu venesatama jo 1930-luvulla. Siellä kairalalaisilla oli tapana pitää veneitään. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt pihapiiri. Osa Kairalan kyläkokonaisuutta. RKY -kohde (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat; Kai- rala). Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 8.6 Oll i lan aitta Aitta sijaitsee keskeisellä paikalla Kairalan kylän länsipuolella Kemijärvi-Sodankylä tien välittömäs- Kuva 74. Talvensaaren päärakennus. LKYT 2004. Kuva 75. Talvensaaren suuri ja komea ulkorakennus. LKYT 2004. 74 Suomen ympäristö 1 | 2013 sä läheisyydessä.. Aitan pohjoispuolella on Ollilan talo. Aitta on hirsirunkoinen ja -pintainen, punamul- lalla maalattu ja siinä on pärekatto. Aitta on jal- kojen varaan pystytetty otsallinen ja poskellinen kaksoisaitta. Aitta on rakennettu vuonna 1758, ja sitä on siir- retty vuonna 1991 noin 200 metriä kevyenliiken- teen väylän rakentamisen alta pois. Kaksoisaitan isompaa puolta on käytetty viljan säilytykseen, pienempää huonetta ja yläkertaa on käytetty va- rastona. Aitta on nykyään Kairalan kyläseuran omistuksessa. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt aitta. Osa Kairalan kyläkokonaisuutta. RKY -kohde (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat; Kai- rala). Rakennushisoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. Kiemunkivaara Kiemunkivaaran kylä sijaitsee Kemijärvi – Sodan- kylä tien varrella, Kemijoen länsirannalla Pelko- senniemen kunnan ja Kemijärven kaupungin rajal- la. Kylän rakennuskanta sijaitsee pääosin Kemijoen rannan puolella, mutta asutusta on myös tien län- sipuolella. Rakennuskanta koostuu muutamasta sodalta säästyneestä asuin- ja talousrakennuksesta sekä jälleenrakennusajan ja uudemmista raken- nuksista. Kylässä on myös venehuoneita. Kiemun- kivaara kuuluu valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat). Esiteltävät kohteet 9.1 Kantola 9.2 Alava 9.3 Mäntylä Kuva 76. Törmäsen kaksikuistinen päärakennus. LKYT 2004. Kuva 77. Ollilan aitta. Simo Oinas 2009. Kuva 78. Aitan nurkkapatsasta. Simo Oinas 2009. Kartta 17. Kiemunkivaaran kohteet. !( !( !( 9.2 9.1 9.3 0 500m© Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/12 75Suomen ympäristö 1 | 2013 9.1 Kantola Pihapiiriin kuuluu vanhan asuinrakennuksen lisäksi navettarakennus ja uusi asuinrakennus. Kohde sijaitsee Kiemunkivaarassa Kemijärvi – Pel- kosenniemi maantien itäpuolella noin 80 metriä tiestä Kemijokeen päin. Kohdetta ympäröi pelto ja sekametsä. Asuinrakennus on hirsirunkoinen ja sen julki- sivumateriaalina on keltainen vaakapanelointi. Katemateriaalina on punainen profiilipelti. Raken- nuksessa on umpikuisti, joka on pystylaudoitet- tu. Ikkunat ovat 6-ruutuiset pystykarmi-ikkunat, kuistin ja päädyn kolmiossa on yhdeksänruutuiset neliöikkunat. Talossa on kissanpenkit, räystäät ja nurkat ovat valkoiset. Rakennus on rakennettu alunperin 1800–luvul- la, mutta se on rakennettu uudestaan samoista hirsistä (pienennetty). Hannes ja Milda Kantola korjasivat talon uudenaikaisemmaksi sodan jäl- keen 1940-luvulla. Vuonna 1965 taloon laitettiin peltikatto. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt asuinrakennus. Osa Kiemunkivaaran kyläkokonaisuutta. RKY -kohde (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat; Kie- munkivaara). Maisemallisesti erittäin arvokas kohde, jolla on myös rakennus- historiallista ja kulttuurihistoriallista arvoa. 9.2 Alava Pihapiiriin kuuluu asuinrakennuksen lisäksi na- vetta, pikkupirtti ja sauna. Alava sijaitsee Kiemun- kivaarassa Pelkosenniemi –Kemijärvi maantien itä- puolella noin 200 metriä Kemijoen suuntaan. Asuinrakennus on hirsirunkoinen ja betonisok- kelilla varustettu. Rakennuksen maalipinta on haa- listunut. Katemateriaalina on punainen kolmiori- mahuopa. Rakennuksessa on umpikuisti ja 6-ruu- tuiset pystykarmi-ikkunat sekä haukkaikkunat. Ensimmäinen rakennus rakennettu ennen sotia, rakennus poltettiin. Arvo Alava rakensi talon uu- delleen vuonna 1949. LKYT-arvio: Jälleenrakennusajan kohde. Osa Kiemunkivaaran kyläkokonaisuutta. RKY -kohde (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat; Kie- munkivaara). Maisemallisesti erittäin arvokas kohde, jolla on myös rakennus- historiallista arvoa. 9.3 Mäntylä Pihapiiriin kuuluu asuinrakennuksen lisäksi pieni saunarakennus. Mäntylä sijaitsee Kiemunkivaa- rassa aivan Kemijärvi – Sodankylä tien vierellä Kemijoen puolella. Piha on hoitamaton ja pahasti pensittynyt. Asuinrakennus on hirsirunkoinen ja siinä on be- tonisokkeli. Itäpuolella kivijalka on noin 2 metriä korkea, josta talon alle on tehty kellarit ja venevaja. Umpikuisti on rankorakenteinen. Julkisivumate- riaalina on punamullattu pystyrimoitus, kuistissa on keltainen pystyrimoitus. Katemateriaalina on profiilipelti. Rakennuksessa on T-malliset ikkunat ja päätykolmioissa lisäksi ylhäällä 4-ruutuiset vaa- kaikkunat. Nurkat ja räystäät ovat valkoiset. Ikku- noiden pielet ja puitteet ovat valkoiset. Anselmi Kiemunki rakensi talon vuonna 1937. 1960-luvulla laitettiin peltikatto ja 1980-luvulla Kuva 79. Kantolan pihapiiriä. LKYT 2005. Kuva 80. Kantolan päärakennus. LKYT 2005. Kuva 81. Alavan päärakennus. Kuva LKYT 2005. 76 Suomen ympäristö 1 | 2013 maalattiin ulkovuori. Pihapiirissä ollut navetta on purettu vuonna 1992. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt asuinrakennus ja jälleenrakennusajan (tai myöhemmän ajan) sauna. Sauna huonokuntoinen. Osa Kiemunkivaaran kyläkokonaisuutta. RKY -kohde (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat; Kie- munkivaara). Maisemallisesti erittäin arvokas kohde, jolla on myös rakennus- historiallista ja kulttuurihistoriallista arvoa. Luiro Luiron kylämaisemaa leimaa tasaisuus. Kylä on muodostunut Luirojoen varrelle noin viisi kilo- metriä pitkälle kannakselle, joka kohoaa eteläpääs- tään Luironvaaraksi. Kannaksen keskikorkeus on vain 5–6 metriä joen pinnasta. Kylän ympärillä on kymmeniä kilometrejä vaikeakulkuisia rimpisoita, jotka suojasivat asutusta myös sotien aikana. Ny- kyinen maisema muodostuu kapeasta sorapintai- sesta kylätiestä ja hoidetuista peltoaukeista sekä eri aikakausien rakennuksista. Vanhat peräpohjalais- ja jälleenrakennusajan rakennukset avarine piha- piireineen muodostavat kylämaiseman perustan. Kun rakennusmaata on niukasti tarjolla, on tiloja lohkottu uusia sukupolvia varten yhä pienemmik- si. Tämä on muuttanut kyläkuvaa sen keskiosissa tiiviiksi. Tästä huolimatta nauhamainen kyläraken- ne on säilynyt Luirolla varsin hyvin. Luiron kylätien pientareet ovat pääosin hoidet- tuja. Tieltä avautuu avarat näkymät pelloille, he- voslaitumille ja pihapiireihin. Luirojoen virratessa pääosin jokitasanteen alapuolella, avautuu kylä- tieltä näkymiä vesistöön vain muutamin paikoin. Luiron maisemallinen solmukohta muodostuu kes- kelle kylää, joka on hieman korkeammalla muuten tasaisessa maastossa. Solmukohdassa näyttäytyy Luirolle ominainen kyläympäristö parhaimmil- laan: vanha kylätie, huolella hoidetut pihapiirit rakennuksineen ja näitä ympäröivät pellot. Luiron itäpuolella sijaitsevat Matalainen ja Nivatunturi, jotka näkyvät hyvin kyliä yhdistävälle tielle. Luiro on maakunnallisesti arvokas maisema- alue ja vuonna 2010 Lapin ensimmäinen valtakun- nallinen maisemanhoitoalue perustettiin Kairalan ja Luiron kyliin. Kuva 82. Mäntylän pahasti pusikoituneen pihapiirin asuin- rakennus. LKYT 2005. Kuva 83. Ote Luiron isojakokartasta. Kansallisarkisto. Kuva 84. Luirojokivarren maisemaa Luiron kylässä. Tiina Elo 2009. 77Suomen ympäristö 1 | 2013 Esiteltävät kohteet 10.1 Karkko 10.2 Tuomela 10.3 Luironpirtti 10.4 Kotiranta 10.5 Lassila 10.6 Mäntylä 10.1 Karkko Pihapiiri, jossa on yhteensä 14 rakennusta. Päära- kennuksen lisäksi tilalla on useita muita ulkora- kennuksia, kuten aittoja, lammassuoja, sauna, paja ja riihi. Kohde sijaitsee Mäntyläntien itäpuolella noin 100 metriä tiestä Luirojoelle päin. Päärakennus on hirsirunkoinen, nurkkakivillä seisova komea peräpohjalaistalo. Julkisivumate- riaalina on punamullattu hirsi. Katemateriaalina on maalaamaton profiilipelti. Keltaisessa umpi- kuistissa on aumakatto. Kuistin alapuoli on pys- typaneloitu ja yläosa vaakapaneloitu. Talossa on alkuperäiset 6-ruutuiset pystykarmi-ikkunat. Ikku- napuitteissa on klassistisia piirteitä. Nikkarityyli- set räystäslaudat ovat valkoiset. Talon itäpäädyssä katolla on vellikello. Luiron talo on yksi kylän kolmesta kantatilasta, jotka ottivat sijansa vesien ja märkien rimpisoiden ympäröimältä Luiron kannakselta 1600-luvulla. Tilan arjesta löytyy dokumentteja jo 1700-luvulta. Vuosisadan puolessa välissä Paavo Paavonpoika Luiro ja Lauri Laurinpoika Luiro (s.1737) omistivat Luiron 3/16 mantaalin tilaa. Kruununtiloina niil- lä oli pidetty asianmukaiset katselmukset vuonna 1760 ja heidän oikeutensa tiloihin vahvistettiin sa- mana vuonna. Vauhtia tilan kehitys sai, kun Kemijärveltä tullut Karl Simonpoika Gehör (s.1798) nai Margareta Paa- vontytär Luiron (s.1808) ja muutti tilan isännäksi 1830-luvun alussa. Perheeseen syntyi iso lapsikat- ras, jonka vanhin poika oli Simon Karl (s.1833). Hyvästä taloudenpidosta kertoo, että perhe selvisi 1830-luvun suurista kato- ja tautivuosista ilman lasten kuolemia. Simon Karl, jota myöhemmin Kuva 85. Karkon päärakennus remontin jälkeen. Tiina Elo 2009. Kartta 18. Luiron kohteet. !( !( !( !( !( !(10.6 10.110.5 10.4 10.3 10.2 0 500m© Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/12 78 Suomen ympäristö 1 | 2013 kutsuttiin Luiron Karkoksi, sai isännyyden isän- sä kuoltua täysi-ikäiseksi tultuaan. Vuoden 1860 maanviljelysluettelon mukaan talossa pidettiin 12 lypsylehmää ja 13 lammasta ja kylvettiin neljä tyn- nyriä ohraa, joista saatiin 25 tynnyriä satoa. Peru- naa saatiin 25 kapan siemenperunoista kahdeksan tynnyrin sato. Tila oli jo 1880-luvulla Alaperän vau- raimpia. Vuonna 1882 tila sai satona 100 tynnyriä ohraa, mikä oli enemmän kuin kenelläkään muul- la laajassa Alaperässä. Laajat niityt ja hyvät pellot takasivat tuolloin hyvinvoinnin, josta todistavat Luiron varteen nousseet komeat rakennukset. Luiron tila tuli tunnetuksi etenkin 1900-luvun alun suurten savottojen aikana. Talo oli tärkeä uit- tojätkien ja kauppamiesten lepopaikka. Iso talo, iso navetta ja tilava talli olivat kulkijoiden käytös- sä. Suuri vellikello riippui pirtin katolla ja tomera emäntä passasi jätkiä. Perimätiedon mukaan Kar- kon talosta ei kukaan lähtenyt nälissään matkaa jatkamaan. Tilalla viljelty ohra, ruis ja vehnä kävivät hyvin kaupaksi läheisille metsäsavotoille, jotka alkoivat 1900-luvun alkuvuosikymmenillä Luiron ympä- ristössä. Metsänhakkuiden lisäksi uitto nousi tär- keään asemaan. Savottoja ja uittoporukoita varten taloon jouduttiin tekemään kokonaan oma keittiö. Simon Karl Luiro kuoli vuonna 1907, ja talonpitoa jatkoi hänen tyttärensä Elina (s.1890) miehensä Isak Samuel Kilpimaan (s.1882) kanssa. Aviomies pääsi kantamaan tilan kunniakasta nimeä Luiron Samu- na. Vaurastuen ja viljelysmaita laajentaen, metsiä myymällä ja uudenaikaisia koneita hankkimalla ti- lan elämä kulki 1900-luvun alkuvuosikymmenille. Karjanpito Luiron tilalla lopetettiin vuonna 1944, jonka jälkeen talossa pidettiin kansakoulua kyläkoulun valmistumiseen asti. Tilukset olivat neljäkymmentä vuotta tyhjillään kunnes Antero Välitalo, joka on Luiron Karkon jälkeläinen kol- mannessa polvessa, aloitti vaimonsa kanssa tilan kunnostuksen. Tilan rakennuksia on viime vuosina korjattu Museoviraston ja Lapin ympäristökeskuk- sen asiantuntevalla opastuksella. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt pihapiiri, jossa paljon rakennuksia (14 kpl). Osa rakennuksista uudempia. Rakennuksia kunnostettu mm. Museoviraston ja Lapin ympä- ristökeskuksen ohjeistuksella. Osa Luiron kyläkokonaisuutta. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 10.2 Tuomela Pihapiiriin kuuluu päärakennuksen lisäksi na- vetta/talli/liiteri -rakennus, pikkupuoli, sauna/ varasto -rakennus ja kellari. Tuomela sijaitsee Lui- rontien varressa Luiron koulun pohjoispuolella. Päärakennus on hirsirunkoinen, luonnonkivi- sokkelilla seisova peräpohjalaistalo, jonka julkisi- vumateriaalina on punamultamaalattu hirsipinta. Rakennuksessa on keltainen umpikuisti. Nurkka- ja räystäslaudat ovat valkoiset. Kuistin ikkunat ovat 7- ruutuiset pystykarmi-ikkunat. Talon ikku- nat on vaihdettu tuuletusikkunalla oleviin isoruu- tuisiin. Ylhäällä on T- ikkunat. Tila on lohkaistu Välitalon tilasta 1920-luvulla. Yrjö Keränen rakensi päärakennuksen 1920-luvul- la. Päärakennuksen pohjoispuolella on ollut kaup- pa, varasto, talli sekä liiteri, jotka ovat palaneet vuonna 1939. Palon jälkeen vuonna 1947 raken- nettiin hirsinen varastorakennus, josta on myö- hemmin tehty asunto (pikkupuoli). Vuonna 1947 rakennettiin myös navetta-talli-liiteri. Vuonna 1936 tehtiin sisäremonttia, jolloin lai- tettiin pahvit seiniin ja kattoon kovalevy. Vuonna 1950 uusittiin pirtinuuni. Vuonna 1958 laitettiin huopakatto entisen pärekaton tilalle. Vuonna 1975 Kuva 86. Päärakennuksen katolla oleva vellikello. LKYT 2005. Kuva 87. Karkon pirtin komea uuni. LKYT 2005. 79Suomen ympäristö 1 | 2013 huopakatto uusittiin. Vuonna 1995 laitettiin puo- lipaneeli sisälle. LKYT-arvio: Sodalta säästyneet asuinrakennus ja navetta, muut rakennukset jälleenrakennusajalta. Osa Luiron kyläkokonaisuutta. Rakennushistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas koh- de, jolla on myös kulttuurihistoriallista arvoa. 10.3 Luironpirtti Pihapiiriin kuuluu asuinrakennuksen lisäksi muita rakennuksia, kuten sauna, liiterirakennus ja uu- si asuinrakennus. Luironpirtti sijaitsee Luirojoen rannalla Luiron kylän pohjoispäässä. Asuinrakennus on hirsirunkoinen, nurkkakivi- sokkelilla varustettu ja sen julkisivu on punamul- lattu hirsipinta. Keltaiseksi maalatun kuistin alaosa on pystyrimaverhoiltu, keskiosa on vinolautaver- hoiltu ja yläosa vaakalautapaneloitu. Katemateri- aalina on punainen kolmiorimahuopa. Nurkat ja räystäslaudat on maalattu valkoisiksi. Rakennuk- sessa on T-mallin ikkunat. Ulrik Suopanki rakensi talon vuonna 1925. 1980-luvulla talossa oli maaseutumatkailutoimin- taa, mutta se lopetettiin vuonna 1995, sen jälkeen talo on ollut varastokäytössä. Rakennus on perus- korjattu vuonna 1983. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt yksittäinen asuinrakennus. Osa Luiron kyläkokonaisuutta. Maisemallisesti erittäin arvokas kohde, jolla on myös rakennus- historiallista ja kulttuurihistoriallista arvoa. 10.4 Kotiranta Pihapiiriin kuuluu asuinrakennuksen lisäksi sau- na, hevostalli/varastorakennus, maakellari, lato ja uusi asuinrakennus. Kotiranta sijaitsee Luirontien varressa Karkon tilan pohjoispuolella. Asuinrakennus on hirsirunkoinen ja se seisoo nurkkakivisokkelilla. Julkisivumateriaalina on punamullattu hirsi. Koristeellinen ja luonnonval- koinen kuisti on rankorakenteinen ja sen ala-osa on punamullattua vinolautaa, ylä-osa vaaleaa vaa- kalautaa. Kuistissa on koristeelliset vuorilaudat ja ikkunat, puitteet ja peitelaudat ovat valkoiset. Räystäs- ja nurkkalaudat ovat valkoiset. Katolla on frontooni, jossa on kolme ikkunaa. Rakennuk- sessa on T-ikkunat, päätykolmiossa on 3-ruutuiset vaakakarmi-ikkunat. Tila on lohkaistu Karkon tilasta. Assari Tasala on rakentanut tilan ja asuinrakennus toimii nykyään varastona. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt yksittäinen asuinrakennus. Pihapiirissä uudempia rakennuksia. Osa Luiron kyläkokonaisuutta. Maisemallisesti erittäin arvokas kohde, jolla on myös rakennus- historiallista ja kulttuurihistoriallista arvoa. Kuva 88. Tuomelan pihapiiri. LKYT 2005. Kuva 89. Tuomelan päärakennus. LKYT 2005. Kuva 90. Luironpirtti. Tiina Elo 2005. Kuva 91. Kotirannan päärakennus. LKYT 2005. 80 Suomen ympäristö 1 | 2013 10.5 Lassi la Pihapiiriin kuuluu asuinrakennuksen lisäksi sau- na, aitta, lato ja ulkohuussi. Lassila sijaitsee Luiro- joen rannalla Mäntyläntiestä itään noin 150 metriä. Karkon pihapiiri sijaitsee kohteen pohjoispuolella. Asuinrakennus on hirsirunkoinen, luonnonki- visokkelilla varustettu ja sen julkisivumateriaalina ja punamultamaalattu hirsi. Katemateriaalina on punainen kolmiorimahuopa. Rakennuksessa on keltainen umpikuisti, jossa on taitteinen pulpet- tikatto. Kuisti on pystyrimaverhoiltu. Nurkka- ja räystäslaudat ovat valkoiset. Rakennuksessa on 6-ruutuiset pystykarmi-ikkunat, joiden pielet ja puitteet ovat valkoiset. Ikkunalasit ovat alkupe- räiset, karmit on kiinnitetty yhteen puutapeilla. Talon rakensi alun perin Abiel Lassila 1900-lu- vun alkupuolella. Talon palomuurit uusittiin vuonna 1954, sisäremontti ja ulkomaalaus tehtiin vuonna 2000. LKYT-arvio: Sodalta säästyneet asuinrakennus ja aitta. Osa Luiron kyläkokonaisuutta. Maisemallisesti erittäin arvokas kohde, jolla on myös rakennus- historiallista ja kulttuurihistoriallista arvoa. 10.6 Mäntylä Pihapiiriin kuuluu asuinrakennuksen lisäksi saunarakennus, maakellari ja aitta. Mäntylän tila on Luiron kylän eteläpäässä pienellä kummulla, josta on joenpuolella peltoa ja kauempana metsää jokeen asti. Pihapiiri alkaa Mäntyläntieltä ja raken- nukset ovat kahdella sivulla pihaan nähden. Asuinrakennus on hirsirunkoinen, betonisok- kelilla oleva jälleenrakennusajan tyyppitalo, joka on verhoiltu vaalealla vaakaponttilaudoituksella. Katemateriaalina on punainen kolmiorimahuopa. Rakennuksessa on umpikuisti, jossa on taitteinen pulpettikatto. Talon alakerrassa on 6-ruutuiset pys- tykarmi-ikkunat, yläkerrassa on 6-ruutuiset vaaka- ikkunat. Kuistissa alhaalla on 6-ruutuinen pysty- karmi-ikkuna ja 3-ruutuinen pystyikkuna. Kuistin yläosassa sivuilla on 6-ruutuiset vaakaikkunat ja etupuolella 6-ruutuinen horisontaali-ikkuna. Enni ja Unto Suopanki asuivat ensin vanhassa Mäntylän päärakennuksessa, joka oli noin 20 met- riä pitkä sodalta säästynyt vanhanajan talo. Vanha Mäntylä sijaitsi aivan Mäntyläntien vieressä tien suuntaisesti nykyisen aitan kohdalta etelään. Unto ja Enni pitivät vanhaa rakennusta liian suurena, joten vanha talo purettiin ja uusi pienempi talo ra- kennettiin samoista hirsistä vuonna 1951 nykyisel- le paikalleen. Unto Suopanki ja Johannes Takkinen rakensivat uuden talon. Päärakennuksen pärekatto uusittiin huopakatolla 1970-luvun loppupuolella, ikkunat uusittiin ja ulkovuoraus laitettiin 1980-lu- vun loppupuolella. Taloon rakennettiin sisävessa 1990-luvulla. Vanha navetta purettiin 1990-luvulla. Tila toimii nykyisin loma-asuntona. LKYT-arvio: Jälleenrakennusajan kohde. Osa Luiron kyläkokonaisuutta. Kohteella on rakennushistoriallista, kulttuurihistoriallista ja mai- semallista arvoa. Kuva 92. Kotirannan kaunis kuisti. LKYT 2005. Kuva 93. Lassilan päärakennuksessa on Pelkosenniemelle tyypillinen lippakatollinen kuisti. LKYT 2005. 81Suomen ympäristö 1 | 2013 Pyhäjärvi Pyhäjärven kylä sijaitsee Pyhäjärven pohjoisran- nalla, Pyhätunturin ”kainalossa”. Pyhäjärvi on lähdejärvi joka laskee Pohjoispäässä olevan Sal- men kautta Pyhäjoen vesistöön. Pyhäjärveltä on hienot näkymät sekä kaakkoon päin sijaitsevalle Soutajatunturille että etelään päin Pyhätunturille. Pyhätunturin läheisyyden vuoksi Pyhäjärven alueella tapahtuu nykyään Pelkosenniemen kylistä eniten uudisrakentamistoimintaa. Rakennuskanta Pyhäjärvellä sijoittuu sekä Pyhäjärven rannalle että Pyhätunturille menevän tien varteen. Kuva 94. Mäntylän päärakennus. Simo Oinas 2009. Kuva 95. Pyhäjärveä, luultavasti 1950/1960-luvulla. Terttu Törmäsen albumi. Kuva 96. Maisemaa Pyhäjärven kylältä. Tiina Elo 2009. 82 Suomen ympäristö 1 | 2013 Esiteltävät kohteet 11.1 Uutela 11.2 Ainola 11.3 Ylimmäinen 11.4 Yliautio 11.1 Uutela Yksittäinen asuinrakennus Pyhäjärven kylässä Haapaharjuntietä 100 metriä, rakennus sijaitsee sen länsipuolella. Rakennus on hirsirunkoinen, betonisokkelilla oleva ja se on verhoiltu punamultamaalatulla pys- tyrimaverhouksella. Katemateriaalina on maalaa- maton profiilipelti. Talossa on pulpettikattoinen umpikuisti. Ikkunat ovat 6-ruutuiset pystykarmi- ikkunat ja haukkaikkunat. Ikkunanpielet ja puit- teet ovat valkoiset. Myös talon nurkat ja räystäät ovat valkoiset. Kalle ja Aksiina Pyhäjärvi rakensivat poikiensa Kaukon, Leon ja Arvin kanssa tilan vuonna 1947. Tilalla harjoitettiin maataloutta aina 1960-luvulle saakka. Kohde on ollut asumaton 1970-luvulta lähtien. LKYT-arvio: Jälleenrakennusajan kohde. Osa Pyhäjärven kyläkokonaisuutta. Maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 11.2 Ainola Pihapiiriin kuuluu asuinrakennuksen lisäksi uu- dempi ja vanhempi navetta. Ainolan pihapiiri si- jaitsee Pyhäjärven kylästä Haapaharjuntietä luo- teeseen 600 metriä. Kohde on tien välittömässä läheisyydessä länsipuolella. Asuinrakennus on hirsirunkoinen ja beto- nisokkelilla varustettu. Julkisivumateriaalina on vaakaponttilaudoitus. Katemateriaalina on maa- laamaton profiilipelti. Rakennuksessa on umpi- kuisti, joka on pystyrimaverhoiltu. Ikkunat ovat 2-ruutuiset pystykarmi-ikkunat sekä 3-ruutuiset vaakakarmi-ikkunat. Pielet ja puitteet ovat valkoi- set. Myös nurkka- ja räystäslaudat ovat valkoiset. Matti Pyhäjärvi rakensi sotien jälkeen välirau- han aikana salvetun kehän loppuun vuonna 1945. Tilalla harjoitettiin maataloutta vuoteen 1985 saak- ka, jonka jälkeen siellä asuttiin vielä vakinaisesti vuoteen 2002 asti. Nykyään tilaa käytetään loma- asuntona. 1970-luvulla taloon laitettiin ulkovuo- raus ja ikkunat uusittiin, vuonna 1980 laitettiin peltikatto. LKYT-arvio: Jälleenrakennusajan kohde. Osa Pyhäjärven kyläkokonaisuutta. Maisemallisesti erittäin arvokas kohde. Kuva 97. Uutela. Tiina Elo 2009. Kuva 98. Ainolan pihapiiri. LKYT 2005. Kartta 19. Pyhäjärven kohteet. !( !( !( !(11.4 11.311.2 11.1 0 500m© Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/12 83Suomen ympäristö 1 | 2013 11.3 Ylimmäinen Pihapiiriin kuuluu asuinrakennuksen lisäksi na- vetta ja aitta. Ylimmäisen tila sijaitsee Pyhäjärven kylässä Haapaharjuntietä noin 300 metriä, piha on tien itäpuolella. Asuinrakennus on hirsirunkoinen ja siinä on ki- vistä ja tiilistä tehty sokkeli. Julkisivumateriaalina on pystyrimaverhous. Katemateriaalina on vihreä saumapelti. Rakennuksessa on umpikuisti. Ikkunat ovat tuuletusikkunoilla varustetut neliöikkunat. Kuistissa on 4-ruutuiset neliöikkunat ja 2-ruutui- set pystyikkunat. Ikkunanpuitteet ovat valkoiset ja pielet vihreät, nurkat ja räystäät ovat valkoiset. Uuno Alatalo rakensi talon saksalaisten polt- taman rakennuksen paikalle vuonna 1947. Tilalla harjoitettiin maataloutta 1970–luvun alkupuolelle. Pihapiirissä on 1900-luvun alkupuolelta tai jopa si- tä vanhempi aitta, joka on jäänyt polttamatta sodan aikana. Rakennukseen on laitettu peltikatto, uusit- tu muurit ja ikkunat sekä tehty yläkertaan huone 1990-luvun loppupuolella. LKYT-arvio: Jälleenrakennusajan pihapiiri, jossa sodalta säästynyt aitta. Osa Pyhäjärven kyläkokonaisuutta. Maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 11.4 Yl iautio Pihapiiriin kuuluu asuinrakennuksen lisäksi na- vetta. Yliautio sijaitsee Pyhäjärven kylässä Pyhän- tien länsipuolella noin 70 metriä. Asuinrakennus on hirsirunkoinen ja betonisok- kelilla seisova punamullalla maalattu hirsipintai- nen talo, jossa on punainen kolmiorimahuopakate. Rakennuksessa on pulpettikattoinen umpikuisti, joka on pystyrimaverhoiltu. Rakennuksessa on 6-ruutuiset pystykarmi-ikkunat sekä haukkaikku- nat. Ikkunanpielet ja puitteet ovat valkoiset, kuten myös nurkka- ja räystäslaudat. Matti Pyhäjärvi rakensi talon vuonna 1946 har- joittaen tilalla maataloutta aina vuoteen 1964. Tilal- la asutaan edelleen. Huopakatto laitettiin vuonna 1968 ja vuonna 1993 ikkunat uusittiin ja ulkovuori maalattiin. LKYT-arvio: Jälleenrakennusajan kohde. Osa Pyhäjärven kyläkokonaisuutta. Maisemallisesti erittäin arvokas kohde. Saunavaara Kuva 99. Ylimmäisen pihapiiri Pyhäjärvellä. LKYT 2005. Kuva 100. Yliaution päärakennus. LKYT 2005. Kuva 101. Yliautio. LKYT 2005. Kuva 102. Ote Saunavaaran isojakokartasta. Kansal- lisarkisto. 84 Suomen ympäristö 1 | 2013 Saunavaaran kylä sijaitsee Kemijärvi – Sodankylä tien varrella ja Kemijoen rannalla. Kylän raken- nuskanta sijaitsee sekä Kemijoen rannalla että tien varressa. Saunavaara on Pelkosenniemen kunnan vanhimpia kyliä. Saunavaara kuuluu valtakunnal- lisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympä- ristöihin (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomai- semat). Kuva 103. Saunavaaran kylämaisemaa. Tiina Elo 2009. Kuva 104. Näkymä Saunavaarasta Kemijoen yli, taustalla siintää Kokonvaara. Tiina Elo 2009. 85Suomen ympäristö 1 | 2013 Esiteltävät kohteet 12.1 Alimmainen 12.2 Saunavaara/Alatalo 12.3 Suopuro 12.4 Rooppela 12.5 Mäkelä 12.1 Alimmainen Pihapiiriin kuuluu asuinrakennuksen lisäksi na- vetta, sauna, vanha navetta ja veneaitta. Alimmai- sen tila sijaitsee idyllisellä paikalla keskellä Sauna- vaaraa, Kemijärvi–Sodankylä tien varressa. Tilan itäpuolella virtaa Kemijoki. Asuinrakennus on hirsirunkoinen, siinä on betonisokkeli, joka on valettu entisen luonnonki- visokkelin päälle. Julkisivumateriaalina on puna- multahirsipinta. Katemateriaalina on kolmiorima- huopa, joka on asennettu vanhan pärekaton päälle. Rakennuksessa on koristeellinen umpikuisti, joka on alaosaltaan hirttä ja yläosalta vaakalaudoitettu. Rakennuksessa on 6-ruutuiset pystykarmi-ikku- nat, kuistissa on hyvin erikoiset ja koristeelliset ikkunat. Ikkunanpuitteet ja pielet ovat valkoiset. Ikkunat ovat puhallettua lasia, pokat ovat puu- nauloilla nurkista kiinni. Talossa on kissanpenkit, räystäät ovat koristeelliset ja väriltään valkoiset. Tila on ollut Oinaan suvun hallussa jo 200 vuot- ta. Johan Lakso muutti tilalle 1800-luvun alussa ja muutti nimensä Oinaaksi. Aleksanteri Oinas ra- kensi nykyisen päärakennuksen 1800-luvun lopul- la. Tilma Oinas piti talossa majataloa vuodesta 1960 vuoteen 1985. August Oinas piti talossa kauppaa 1930-1950. Metsänhoitaja Alfons on asunut talos- sa 1900-luvun taitteessa. Aiemmin talossa on ollut isompi pirtti, jonka saksalaiset polttivat sodan ai- kana. 1960-luvulla tehtiin rakennukseen valesok- keli kivien päälle. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt pihapiiri. Osa Saunavaaran kyläkokonaisuutta. RKY -kohde (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat; Sau- navaara). Rakennushistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas koh- de, jolla on myös kulttuurihistoriallista arvoa. Kuva 105. Ylimmäisen pihapiiri. LKYT 2005. Kuva 106. Ylimmäisen päärakennus. LKYT 2005. Kuva 107. Ylimmäisen L-mallinen kivinavetta. LKYT 2005. Kartta 20. Saunavaaran kohteet. !(!( !( !( !( 12.2 12.4 12.3 12.5 12.1 0 500m© Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/12 86 Suomen ympäristö 1 | 2013 12.2 Saunavaara/Alatalo Pihapiiriin kuuluu asuinrakennuksen lisäksi na- vetta/sauna –rakennus, talli/puoti -rakennus, entinen elohuone, vilja-aitta ja riihi. Tila sijaitsee Saunavaaran kylässä Kemijärvi–Pelkosenniemi maantien itäpuolella noin 200 metriä tiestä. Kemi- joki virtaa kohteen länsipuolella. Asuinrakennus on hirsirunkoinen, luonnonkivi- sokkelilla oleva noin 26 metriä pitkä peräpohjalais- talo. Julkisivumateriaalina on pystyrimalaudoitus. Katemateriaalina on maalaamaton profiilipelti. Ra- kennuksen räystäissä ja ikkunoissa on klassistista tyylivaikutusta ja siinä on koristeellinen umpi- kuisti. Räystäät ja nurkat ovat valkoiset. Ikkunat ovat 6-ruutuiset pystyikkunat, kuistissa on lisäksi ovenpäällysikkuna. Ikkunanpielet ja puitteet ovat valkoiset. Ikkunat ovat hiomatonta lasia ja pokat on kiinnitetty puutapeilla. Kohteen rakensi vuonna 1885 ilmeisesti Juho Oi- nas ja vaimo Riitta-Liisa Kaisanlahti. Talon toisessa päässä asuttiin vakituisesti vuoteen 1991 ja toisessa päässä vuoteen 2000, jolloin pihapiirin läheisyy- teen rakennettiin uusi asuinrakennus. Kohde on nykyisin tyhjillään, lomalaisia käy joskus kesäai- kana. 1970-luvun alkupuolella asuinrakennus ul- kovuorattiin ja vuonna 1993 laitettiin peltikatto. Vuonna 1995 nostettiin ja villoitettiin pirtinpään lattia. Vuonna 1996 tehtiin salipuolelle sisäseinä- remontti. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt ja ehjänä säilynyt pihapiiri. Osa Saunavaaran kyläkokonaisuutta. RKY -kohde (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat; Sau- navaara). Rakennushistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas koh- de, jolla on myös kulttuurihistoriallista arvoa. 12.3 Suopuro Pihapiiriin kuuluu asuinrakennuksen lisäksi liite- ri/varastorakennus, navetta ja jalasmökki. Sauna sijaitsee noin 150 metrin päässä varsinaisesta pi- hasta Kemijoen rannalla. Suopuro sijaitsee Sauna- vaaran kylässä Kemijärvi – Pelkosenniemi maan- tien itäpuolella noin 300 metriä. Pihapiiriä ympäröi sekametsä. Maalaamattomalla hirsipinnalla oleva asuinra- kennus on hirsirunkoinen ja siinä on betonisokkeli. Talossa on mansardikatto ja katemateriaalina on punainen kolmiorimahuopa. Rakennuksen pääty- kolmiot on vaakalautaverhoiltu ja niissä on kissan- penkit. Rankorakenteinen umpikuisti on ylhäältä vaakapaneloitu, alapuoli on pystypaneelia. Ra- kennuksessa on 6-ruutuisia pystykarmi-ikkunoita, Kuva 108. Ylimmäisen venehuone, joka on tyypillinen Kemijokivarressa Kemijärvi-Pelkosenniemi välillä. LKYT 2005. Kuva 109. Alatalon komea ja suuri päärakennus. LKYT 2005. Kuva 110. Alatalon navetta. LKYT 2005. Kuva 111. Alatalon talli-puotirakennus. LKYT 2005. 87Suomen ympäristö 1 | 2013 4-ruutuisia neliöikkunoita sekä päätykolmiossa on 10-ruutuinen pystyikkuna. Lisäksi kuistissa on ovenpäällysikkuna. Antti ja Hilma Hoffreen rakensivat talon vuonna 1929 ja asuivat tilalla vuoteen 1977. Nykyisin tila on kesälomakohteena. Vuonna 2002 uusittiin lattiat ja sisäpuolen seinät. Vanha piippu on purettu, mut- ta uuden piipun muuraus aloitettiin 2005. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt asuinrakennus. Pihapiirissä myös navetta. Osa Saunavaaran kyläkokonaisuutta. Maisemallisesti erittäin arvokas kohde, jolla on myös rakennus- historiallista ja kulttuurihistoriallista arvoa. 12.4 Rooppela Pihapiiriin kuuluu päärakennuksen lisäksi navetta, sauna ja kaksikerroksinen aitta. Rooppela sijaitsee Saunavaaran kylässä Kemijärvi - Pelkosenniemi tien itäpuolella n. 150 metriä. Maalaamattomalla hirsipinnalla oleva asuinra- kennus on hirsirunkoinen ja siinä on betonisokke- li. Katemateriaalina on maalaamaton profiilipelti. Rakennuksessa on rankorakenteinen umpikuisti, jonka kolmiot on pystyrimaverhoiltu. Ikkunat ovat 6-ruutuisia pystykarmi-ikkunoita, räystään alla on 2-ruutuiset vaakaikkunat. Samalla paikalla on ollut Anselmi Perttusen 1920– luvulla rakentama talo, joka poltettiin sodan aika- na. Anselmi rakensi talon uudelleen vuonna 1948.. Arvo Bonden, Otto Huotari ja August Rantanen toimivat rakentajina. Vuonna 1992 taloon laitettiin peltikatto ja vuonna 1994 vuolukiviuuni. LKYT-arvio: Jälleenrakennusajan kohde. Osa Saunavaaran kyläkokonaisuutta. RKY -kohde (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat; Sau- navaara). Maisemallisesti erittäin arvokas kohde, jolla on myös rakennus- historiallista arvoa. 12.5 Mäkelä Pihapiiriin kuuluu asuinrakennuksen lisäksi na- vetta, halkovarasto, vaarinpirtti, vilja-aitta ja varas- to. Rannalla on vielä aittarakennus. Mäkelä sijait- see Saunavaaran kylässä Kemijärvi-Pelkosenniemi maantien itäpuolella noin 200 metriä. Kemijoki virtaa kohteen länsipuolella ja siinä on Mairisaari näillä main. Asuinrakennus on hirsirunkoinen ja betonisok- kelilla seisova. Julkisivumateriaalina on valkoi- nen pystyrima. Katemateriaalina on punainen profiilipelti. Rakennuksessa on umpikuisti, joka on verhoiltu vino-, vaaka- ja pystypaneelilla. Nur- kat ja räystäät ovat valkoiset. Rakennuksessa on uudet tuuletusikkunalla varustetut ikkunat. Kuis- tissa parvekkeella ja kuistin ala-osan sivustalla on 9-ruutuinen ja kuistin ala-osassa etupuolella 15-ruutuinen ikkuna sekä haukkaikkunat. Ikku- noiden puitteet ovat punaiset ja pielet valkoiset. Pihapiirissä olleen alkuperäisen asuinrakennuk- sen saksalaiset ovat polttaneet. Samalle paikalle nykyinen vanhempi pihapiirissä oleva asuinra- kennus valmistui vuonna 1945. Kalle Heikkilä oli rakentajana. Päärakennuksessa Deutoora ja Len- nard Perttunen asuivat vuoteen 1950, jonka jälkeen muuttivat pihan toiselle puolen asumaan niin sa- nottuun vaarinpirttiin. Vuonna 1965 taloon asen- Kuva 112. Suopuron mansardikattoinen asuinrakennus. LKYT 2005. Kuva 113. Ikkunoissa on jugendille ominaista koristelua. LKYT 2005. Kuva 114. Rooppelan päärakennus. LKYT 2005. 88 Suomen ympäristö 1 | 2013 nettiin keskuslämmitys, 1990-luvulla peltikatto ja ikkunat uusittiin. Asuinrakennuksessa asutaan edelleen vakituisesti. LKYT-arvio: Navetta ja aitat sodalta säästyneitä. Asuinrakennus jälleenrakennusajalta.Uudistettu. Osa Saunavaaran kyläkokonaisuutta. RKY -kohde (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat; Sau- navaara). Maisemallisesti erittäin arvokas kohde, jolla on myös rakennus- historiallista ja kulttuurihistoriallista arvoa. Suvanto Pelkosenniemen syrjäinen Suvannon kylä on Lapin parhaiten säilynyt 1800-luvun kyläkokonaisuus. Kylän vanhoja peräpohjalaisia rakennuksia on Ym- päristöministeriön osoittamin varoin kunnostettu vuosina 1985–1990. Korjaustyöt ovat onnistuneet varsin hyvin, mikä on näkynyt kauniin ulkoilmeen lisäksi myös kylään kohdistuvan kulttuurimatkai- lun lisääntymisenä. 1980-luvulla suoritetuista kor- jaustöistä alkaa kuitenkin olla jo sen verran aikaa, että osa rakennuksista olisi taas korjaustoimenpi- teiden tarpeessa lähinnä pärekattojen osalta. Suvanto sijaitsee metsän reunustamalla viljelys- aukealla Kitisen rannassa. Kylä on saanut pysyvän asutuksen jo 1600-luvulla. Kyläasutus on sijoittu- nut vanhan raitin ja siitä erkanevien teiden varsil- le. Kaikkiaan Suvannossa on säilynyt toista sataa ennen sotia rakennettua hirsirakennusta, näistä kaksikymmentä on asuinrakennuksia. Useimmat punamullatuista asuinrakennuksista ovat 1800-lu- vulta ja 1900-luvun alkupuolelta. Vanhin on Hil- tusen 1700-luvulla rakennettu päärakennus. Su- vannon kaksikerroksinen koulu on vuodelta 1928. Kokkosnivan voimalan aiheuttama vedenpin- nan nousu on muuttanut Kitisen jokimaisemaa Suvannon kylän kohdalla. Muutoksen haitallisia vaikutuksia on pyritty lieventämään maisemoin- nin avulla. Kylän itäpuolelta Kitisen ylittävä silta on valmistunut maisemointitöiden jälkeen 1990-lu- vun alussa. Suvannon kylässä Kitisen vastarannal- la sijaitsee tiemuseokohteeksi luokiteltu Suvannon vanha lossi, josta avautuu myös kauniit näkymät Suvannon kylään. Suvanto kuuluu valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin (Kemijoen jokivarsiasutus ja kirkkomaisemat) ja se on myös valtakunnallisesti arvokas maisema-alue. Kuva 115. Mäkelän asuinrakennus. LKYT 2005. Kuva 116. Mäkelän navetta. LKYT 2005. Kuva 117. Mäkelän aitta. LKYT 2005. Kuva 118. Ote Suvannon isojakokartasta. Kansallisarkisto. 89Suomen ympäristö 1 | 2013 Esiteltävät kohteet 13.1 Mattila 13.2 Uusitalo 13.3 Joosula 13.4 Suopanki 13.5 Katajamaa 13.6 Hiltunen 13.7 Junttila 13.8 Saunala 13.9 Mettiäinen 13.10 Simuna 13.1 Matti la Pihapiiriin kuuluu päärakennuksen lisäksi navet- ta, saunarakennus, aitta, lato ja kellari. Mattilan tila sijaitsee keskellä Suvannon kylää, kylätien pohjoispuolella, Mattilantiestä itään. Piha- piiriä ympäröi peltoaukeama taloineen. Päärakennuksen perustuksena on luonnonki- visokkeli. Runko on hirttä, julkisivu on vuoraa- maton, punaiseksi maalattu hirsi. Listat ja puitteet ovat valkoiset. Katto on harmaa saumapellitetty harjakatto, alun perin ollut pärekatto. 2-kerroksi- nen, lautarakenteinen kuisti on rakennettu 1910-lu- vun alussa. Kuistissa on koristeelliset vuorilaudat. Kuistin sivuilla alakerran ikkunat ovat 12-ruutui- set. Ulko-oven molemmin puolin on 6-ruutuiset ikkunat. Koristeellisessa kuistissa on leveä vaakalau- doitus, valkoista helmiponttilautaa. Se on jaettu sektoreihin vaalean punertavilla listoilla. Alaosan panelointi muodostuu vinolaudoituksesta, jota on korostettu saumojen päällä olevilla kapeilla koris- telistoilla. Puitteet ovat kellertävät ja ikkunoiden päällä olevat koristelistat punaruskeat. Kuistissa on harmaa saumapeltikate. Mattilan tila perustettiin kruunun uudistilaksi 1837 ja Matti Halonen lunasti sen perintötilaksi 1848. Vuonna 1858 Gabriel Salmi, “Mattilan Kaape- ri” tuli isännäksi naimakaupan kautta. 1870-luvun alussa tilasta lohkaistiin Takalan eli Suannon tila. Tilasta lohkaistiin puolet Uusitalon tilaksi vuonna 1909. Mäntylän tila erotettiin Mattilasta 1960-lu- vun alussa. Tilan todennäköisesti ensimmäinen päärakennus oli Matti Halosen Halosen tilalta siirtämä rakennus, joka on ollut aikoinaan pihan itäreunalla pohjois-etelä-suunnassa. Rakennus on siirretty tilan jaon yhteydessä vuonna 1909 Uusita- loon, jossa se on ollut puojirakennuksena. Kuva 119. Suvannon kylä. LKYT 2004. Kartta 21. Suvannon kohteet. !(!(!( !( !(!(!( !(!( !( 13.9 13.8 13.7 13.5 13.3 13.2 13.1 13.10 13.4 13.6 0 500m© Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/12 90 Suomen ympäristö 1 | 2013 Nykyinen päärakennus on rakennettu kehälle noin 1870-luvulla ja valmiiksi vuoden1890 paikkeilla. Kuisti on rakennettu noin 1910. Pihan länsireunalla on ollut navetan hirsikehä, jota ei koskaan raken- nettu valmiiksi, se purettiin 1950-luvun vaihteessa. Pihapiiristä noin 50 metriä luoteeseen on aitta ja 1980-luvulla allasalueen alta Karhuniemeltä siirret- ty lato. Pihasta itäänpäin on talon entinen savusau- na, jota on käytetty myöhemmin myös riihenä ja heinälatona. Se on siirretty lohkomisen yhteydessä 1980-luvulla Koivula-nimiselle tilalle. Rakennuksessa on Suvannon suurin pirtti, jos- sa on 1928-1930 toiminut Suvannon koulu (kama- ri opettajan asuntona) ja varsinaisen Suvannon koulun lakkauttamisen jälkeen vuonna 1966 ky- läkirjasto. Pirtti on toiminut myös vaalihuoneena 1960-1980 -luvuilla. Rakennuksen toisessa päässä, entisessä tuvassa on ollut kauppa vuosina 1957- 1969. Kauppias Väinö Kujala asui viereisessä keitti- össä ja kamarissa. Kauppaa varten puhkaistiin ovi pohjoispuolelle ja toinen ovi länsipäätyyn, jossa oli lautarakenteinen kaupan varastorakennus. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt pihapiiri. Osa Suvannon kyläkokonaisuutta. RKY -kohde (Suvanto) ja valtakunnallisesti arvokas maisema- alue. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 13.2 Uusitalo Pihapiiriin kuuluu päärakennuksen lisäksi puoji/ tallirakennus, navetta-lato, sauna ja savusauna. Uusitalon pihapiiri sijaitsee keskellä Suvannon kylää etelä-, itä- ja länsipuolelta peltojen ympä- röimänä. Pohjoisen puolella oleva metsä jatkuu kotiaavalle asti, jossa on kylän peltoja. Pihapiiri rajoittuu idän puolella Mattilan tiehen. Päärakennuksessa on luonnonkiviperusta, joka on itäpäässä tiivistetty betonilla. Runko on hirrestä, julkisivumateriaali on punamullattu, vuoraamaton hirsi, itäpäädyn päätykolmiossa on pystyrimaver- hous. Harjakatto on punainen kolmiorimahuopa- kate. Rakennuksen puite- ja listaväri on valkoinen, pitkät nurkat ovat valkoiset. Kuisti on valkeaksi maalattu rankorakenteinen umpikuisti, jossa molemmin puolin 6-ruutuiset ik- kunat. Kuistissa on kolmiorimahuopakate ja pys- tyrimaverhous. Kuisti on rakennettu vuonna 1949. Rakennuksen itäpään huoneissa on 1800/1900 -luvun vaihteen ulkoapäin laitettavat uraikkunat, pirtissä uudemmat 6-ruutuiset ikkunat, ikkunan päällä nikkarityylinen koriste ja tippalista. Uusitalon tila perustettiin virallisesti vuonna 1909, kun Mattilan tila jaettiin kahtia. Vuonna 1906 oli valmistunut jo Uusitalon asuinrakennus, 1900-luvun alussa rakennettiin myös navetta ja ma- kasiinirakennus. Vuonna 1932 asuinrakennuksen länsipäähän rakennettiin uusi pirtti. Vuonna 1935 talon itäpää huutokaupattiin ja siirrettiin Mänty- lään samoin kuin pihan itäpuolen makasiiniraken- nus ja navettalato. Pihan laidalle oli jo aiemmin siirretty puoji-tallirakennus Mattilasta (Mattilan entinen päärakennus).1930-luvulla siirrettiin Mat- tilasta aitta navettaladoksi. Myös savusauna on siirretty 1930-luvulla nykyiselle paikalleen. Itäpuolella pihaa on ollut makasiinirakennus, joka on siirretty vuonna 1936 Metsälään. Makasii- nissa on ollut mm. kauppa, jota ovat pitäneet Aab- raham ja Miina Uusitalo. Navettaladon pohjois- puolella on ollut liiteri, joka on purettu 1990-luvun lopulla. Nykyään Uusitalo on kesäasuinkäytössä. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt pihapiiri. Makasiinirakennus entinen asuinrakennuksen kehä ja kylän vanhimpia asuinrakennuksia. Osa Suvannon kyläkokonaisuutta. RKY -kohde (Suvanto) ja valtakunnallisesti arvokas maisema- alue. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. Kuva 120. Mattilan päärakennus. LKYT 2004. Kuva 121. Mattilan talousrakennuksia. LKYT 2004. 91Suomen ympäristö 1 | 2013 13.3 Joosula Pihapiiriin kuuluu päärakennuksen lisäksi talli/ makasiini -rakennus, navetta, sauna ja lato. Joosula sijaitsee keskellä Suvannon kylää, lähes joka suunnalta pellon ympäröimänä. Itäpuolella pihaa perunamaan takana on sekametsikkö, jonka läpi Suvannon keskikylän peltoaukea pilkottaa. Maantie kulkee pihapiirin eteläpuolella, erittäin läheltä talli-makasiinia. Päärakennus on nurkkakiviperustainen, hir- sirunkoinen ja vuoraamaton. Seinien väri on pu- namulta, lista- ja puiteväri on valkoinen samoin hirsinurkat. Harjakatossa on musta kolmiorima- huopa. Kuisti on keltainen, rankorakenteinen, vaakaponttilaudoitettu, ikkunallinen umpikuisti. Kuistissa on 6-ruutuiset ikkunat. Asuinrakennuk- sen sisäänkäynnissä on kolmipeiliset valkoiset pa- riovet. Kuistissa, keittiössä, päädyissä ja tuvassa on kuusiruutuiset kitatut ikkunat. Pirtin ja kamarin ikkunat ovat “uusia”, valeristikkoisia ja kuusiruu- tuisia. 1800-luvun loppupuolella Hiltusten maille oli muodostunut Ylihiltuseksi ajan kartassa mainittu tila. Jooseppi (Joosua) Hiltusen (s.1843) ja tämän vaimon Elsa Kaisan o.s Mattila (s.1854) poika Ju- ho Eevert Hiltunen (s.1890) myi tilan Kairalasta syntyisin olevalle Matti Abner Heinolalle (s.1891). Tila lunastettiin virallisesti uudistilasta perintöti- laksi vuonna 1938. Tilalla harjoitettiin maataloutta, pidettiin karjaa ja poroja. Talossa oli majoittunee- na useasti savottamiehiä, poromiehiä ja erinäisiä kulkijoita. Karjanpito tilalla loppui 1960-luvulla ja tienestiksi tulivat metsä- ja uittotyöt. Talo oli ensimmäisen talven kylmillään 1977–1978, jonka jälkeen talossa on asuttu vain kesäisin. Talon rakennusaika on vuoden1890 tienoilla. Tupa on ollut “kehänä”, valmistettu vuonna 1938 eli samana vuonna kuin tila virallisesti lunastettiin perintötilaksi. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt pihapiiri, jossa sauna jälleenrakennusajalta. Osa Suvannon kyläkokonaisuutta. RKY -kohde (Suvanto) ja valtakunnallisesti arvokas maisema- alue. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 13.4 Suopanki Pihapiiriin kuuluu päärakennuksen lisäksi maka- siini/liiteri -rakennus, navetta, sauna, tolla, riihi ja lato. Pihassa navetan edustalla on vinttikaivo. Suopanki sijaitsee Suvannon kylän itäosassa met- sän reunassa. Suvantoon saavuttaessa nykyistä tietä sillan kautta, Suopanki on ensimmäinen ky- län taloista. Suvannontie kiertää pihapiirin itä- ja pohjoispuolitse metsän halki. Pihapiirin eteläpuo- lella on pellon takana Kitisen joki, lännessä aukeaa Suvannon kyläaukeama taloineen ja peltoineen. Päärakennus on harkkonurkkakiville perustettu hirsiasuinrakennus, jonka ulkoseinät ovat puna- mullatulla hirsipinnalla, lista- ja puiteväri on val- koinen samoin hirsinurkat. Harjakatossa on tum- man harmaa kolmiorimahuopakate. Ikkunat ovat 6-ruutuisia tapein koottuja uraikkunoita, joissa on koristeelliset ylävuorilaudat. Ylävuorilaudoissa on käytetty sinistä tehosteväriä. Kamareissa on kitatut ikkunat. Kuistia ei varsinaisesti ole vaan oven edessä on hirsirakenteinen porrastasanne. Rakennus on ainoa suvantolainen 1800-1900-lu- vun vaihteen peräpohjalaistalo, johon ei ole tehty Kuva 122. Uusitalon päärakennus. LKYT 2004. Kuva 123. Uusitalon komea navetta-heinälato. LKYT 2004. Kuva 124. Joosulan pihapiiriä. LKYT 2004. 92 Suomen ympäristö 1 | 2013 kuistia jälkeenpäin. Tällainen porrastasanne löytyy kuistien sisältä. Suopangin tila syntyi valtion asutustilaksi vuon- na 1908. Ensimmäinen isäntä oli Olli Kujala, joka muutti tilan mukaan nimensä Olli Suopangiksi. Päärakennus, navetan lato-osa ja aitta rakennettiin kaikki vuoden 1910 tienoilla. Olli Suopangin jäl- keen isännäksi tuli Siefrid (Sippa) Räisänen. Vuon- na 1930 siirrettiin talon riihi Kitisen varteen ja siitä rakennettiin talo Sippa Räisäsen pojalle. Vuonna 1933 jatkettiin navettarakennusta. Vuonna 1935 ostettiin Junttilasta kalkkiaitta makasiiniksi, jota jatkettiin liiteriosalla. Vuonna 1936 Siefrid Räisä- nen osti asutustilan perintötilaksi. 1940-luvulla siirrettiin Pajuhaarasta tolla pihapiirin kaakkois- puolelle, aitasta etelään ja samoihin aikoihin riihi Junttilasta. Riihtä ei enää tarvittu, koska kylään oli hankittu puimakoneet puintia varten. Riihestä tehtiin kesänavetta. 1980-luvulla rakennukset restauroitiin. Sen jäl- keen Suopanki on ollut vapaa-ajan asuntona. LKYT-arvio: Pihapiiri, jossa sodalta säästyneitä ja uudempia rakennuksia. Osa Suvannon kyläkokonaisuutta. RKY -kohde (Suvanto) ja valtakunnallisesti arvokas maisema- alue. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 13.5 Katajamaa Pihapiiriin kuuluu päärakennuksen lisäksi maka- siini, navettarakennus, aitta ja kuivaamo. Pihapii- ristä etelään noin 50 metriä Kitisen rannalla on ran- talato. Katajamaan pihapiiri sijaitsee Suvannon ky- län eteläosassa Kitisen joen pohjoispuolella. Piha- piirin eteläpuolella on korkea haaparyhmä, jonka takana on joen yhteydessä oleva kapea poukama. Vesiväylän ja joen välissä on pelto. Rakennuksia ympäröi kylän pellot, vanha kylätie, nykyisin Sata- matie, kulkee Katajamaan pihapiirin länsipuolella joen rannasta pohjoiseen. Päärakennus on nurkkakiville perustettu, hir- sirunkoinen ja siinä on punamullalla maalattu hirsipinta, listat ja puitteet ovat valkoiset, myös hirsinurkat ovat valkoiset. Harjakatossa on mus- ta kolmiorimahuopakate. Kuisti on kaksikerroksi- nen, ikkunallinen umpikuisti. Kuistin yläosassa on vaakaponttilaudoitus, alaosassa on pystypanelia. Kuisti on keltaisen värinen, lista- ja puiteväri on valkoinen. Ikkunat ovat alakerrassa T-ikkunoita, joissa yläruutu on jaettu kolmeen, alaruutu kah- teen pystyruutuun välipuilla. Päätykolmiossa on iso, moniruutuinen ikkuna. Rakennuksen ikkunat ovat T-ikkunoita, joiden ylävuorilaudoissa on sa- halaitakoristeet. Päätykolmioiden ikkunoissa on T- ikkunan yläruutu jaettu kolmeen osaan välipuilla. T-ikkunat ovat ainoat Suvannossa. Katajamaa on lohkottu Hiltusen tilasta 1800/1900 -lukujen vaihteessa. Hiltusen isäntä, Kustaa Hiltu- nen veistätytti tuolloin asuinrakennuksen hirsike- hän, jonka rakensi valmiiksi tilan uusi isäntä, Kaa- leb Kaunisvaara vuonna 1922. Asuinrakennuksen lisäksi noihin aikoihin rakennettiin muut pihara- kennukset ja mahdollisesti myös rantalato.1930- luvulla rakennettiin saunasta kuivaamo ja tehtiin aittarakennus. Tilalla viljeltiin maata (mm. ohraa ja vehnää) ja hoidettiin karjaa ja poroja. Ennen sotaa Katajamaan makasiinissa oli kaup- pa ja 1947–1950 Aino piti poikansa kanssa kievaria asuinrakennuksen tupapäässä. Karjanhoito loppui vuonna 1969. Katajamaassa asuttiin ympärivuoti- sesti vuoteen 1976 saakka. Vuoteen 1980 saakka paikka oli kesäasuntona. 1980-luvun alussa Kemijoki Oy osti talon ja vuo- sien 1982–1987 aikana korjautti asuinrakennuksen, jota käyttivät sittemmin muun muassa Kokkosni- van voimalaitoksen rakentajat asuntonaan. Maa- kauppojen yhteydessä Katajamaan piharakennuk- set tontteineen siirtyivät Pelkosenniemen kunnalle, joka myi ne vuonna 1997 vapaa-ajan asunnoksi. Aitta, kuivaamo ja rantalato ovat edelleen Kemi- joki Oy.n maalla ja yhtiön omistuksessa. Kuva 125. Suopangin päärakennus. LKYT 2004. Kuva 126. Suopangin navetta ja vinttikaivo. LKYT 2004. 93Suomen ympäristö 1 | 2013 Kuisti rakennettiin muutamia vuosia myöhemmin kuin runkohuone. Kuistin myötä sisäänkäynti tuli suoraan pirttiin, ennen oli ulko-ovi porstuaan. Itä- päätyyn puhkaistiin toinen sisäänkäynti ja tupa jaettiin kahdeksi huoneeksi. Kemijoki Oy:n teettä- män remontin yhteydessä itäpäädyn sisäänkäynti suljettiin ja korvattiin ikkunalla ja tuvan väliseinä purettiin, ovet aukaistiin takaisin porstuaan ja vä- likamariin. Saman remontin yhteydessä rakennus kengitettiin, katettiin huovalla, ikkunat ja pirtin muuri korjattiin, pirtin sisäseinien pahvit poistet- tiin, lattia lisäeristettiin (samoin kamaripään sei- nät) ja rakennus maalattiin ulkoa. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt pihapiiri. Osa Suvannon kyläkokonaisuutta. RKY -kohde (Suvanto) ja valtakunnallisesti arvokas maisema- alue. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 13.6 Hiltunen Hiltusen pihapiiri muodostuu nykyään kahdesta pihasta. Etelän puolen pihan muodostaa vanha asuinrakennus, ja sitä vastapäätä makasiini. Tätä pihaa rajaa itäpuolelta vuonna 1991 rakennettu korkeahko maakellari. Vanhan asuinrakennuksen pohjoispuolista pihaa rajaa lännen puolelta vuon- na 1987 valmistunut uusi asuinrakennus, jonka lisäksi pihapiiriin kuuluu kasvihuone, kaksi latoa, sauna-autotalli -rakennus, kaksi aittaa ja kellari. Hiltusen pihapiiri sijaitsee keskeisellä paikal- la Suvannon kylän eteläosassa, Suvannontien ja Kitisenjoen välimaastossa. Hiltusen rakennusten itäpuolella kulkee entinen kylätie, nykyinen Sata- matie. Pihapiiriä ympäröi kyläaukeama peltoineen ja rakennuksineen. Vanha asuinrakennus on nurkkakiville perus- tettu, hirsirunkoinen ja punamullatulla hirsipin- nalla. Nurkissa on valkoinen vaakapontti, lista- ja puiteväri on valkoinen. Profiloidut umpiräystäät ja hirsinurkkien vaakaponttivuoraus muodostavat pilasterit, joiden yläosassa on kapiteelit. Harjaka- tossa on harmaa profiilipeltikate. Kuisti on kaksikerroksinen, rankorakenteinen, ikkunallinen umpikuisti, jossa on keltainen vaa- kaponttilaudoitus, alaosassa on punainen pysty- laudoitus. Kuistin lista- ja puiteväri on valkoinen. Kuistin 6-ruutuisissa tapein kootuissa uraikkunois- sa on profiloidut ylävuorilaudat, yläikkunoissa on hammaslistat. Rakennuksen ikkunat ovat 3-lehti- siä ikkunoita, joissa kahdessa sisimmäisessä puit- teessa on 1-ruutuinen, ulommaisessa 6-ruutuinen ikkuna, jossa on puiset kittilistat. Ikkunoiden ylä- vuorilaudat ovat kauniisti profiloidut (klassistiset). Hiltunen (Pekkala) on Suvannon kylän vanhin tila. Ensimmäiset asukkaat ovat ilmeisesti olleet Paavali ja Beata Hiltunen, jotka ovat lähteneet vuonna 1690 Pudasjärveltä Lappia asuttamaan. Hiltuset ovat asuneet aluksi ilmeisesti Kitisen ala- juoksulla noin 9 km Suvannosta. 1600- ja 1700-lu- kujen vaihteessa Hiltuset asettuivat asumaan Su- vantoon. Heidän seitsemästä lapsestaan isännyyt- tä jatkoi Daniel (Taneli) Hiltunen (s.1711) Vuonna 1860 isäntänä Hiltusessa oli Pehr Hilpuinen eli Pekka Hiltunen, jonka mukaan taloa kutsutaan Pekkalaksi. Vuonna 1892 Gustaf (Kustaa, Kustu) Hiltunen lunasti perinnöksi puolet Hiltusen kruu- nuntilasta. Kustaa Hiltusen aikana Hiltusen tila Kuva 127. Katajamaan päärakennus. LKYT 2004. Kuva 128. Katajamaan kuivaamo. LKYT 2004. 94 Suomen ympäristö 1 | 2013 jaettiin vielä kahtia Hiltuseksi ja Katajamaaksi. Katajamaan peri Kustaan poika Artturi ja Hiltusta isännöi toinen poika Eemeli Hiltunen vaimonsa Dagmarin kanssa. Eemeli ja Dagmar Hiltunen jat- koivat tilalla karjanhoitoa ja maanviljelystä. Seu- raava isäntä, Dagmarin ja Eemelin poika, Kaarlo Hiltunen, oli lossinkuljettajana Suvannon lossissa. Hiltusen vanha päärakennus on peräisin 1700-luvulta, päärakennusta vastapäätä oleva makasiini ilmeisesti 1800-luvulta. Pihassa on ollut navetta ensin länsipuolella ja viimeksi itäpuolel- la (purettu 1970-luvulla). Talon aitat ovat 1700- ja 1800-luvuilta. Tilan jaon yhteydessä 1900-luvun alussa osa rakennuksista jäi Katajamaan puolelle. Hiltusen tilalla on ollut ainakin kaksi sopimuk- senvaraista asumusta. Uutelan rakensi Kustaa Hiltusen poika, Jalmari Hiltunen, 1800-luvun lo- pulla lähelle nykyistä Ollilan taloa, nykyisen Su- vannontien eteläpuolelle. Asuinrakennuksen ja navetan muodostama pihapiiri joutui vasaran alle 1930-luvulla ja sen asuinrakennus siirrettiin Ka- tajamaan maille uuden Veikanmaa-nimisen tilan asuinrakennukseksi. Toinen sopimuksenvarainen asumus oli Ollilan talo, jonka Aleksi Ollila siirsi nykyiselle paikalleen vuonna 1907. Sen kerrotaan sijainneen jo aiemmin Hiltusen mailla, lähempänä Hiltusen pihapiiriä. Vuonna 1987 rakennettiin uusi asuinrakennus vanhan pihapiirin pohjoispuolelle. Vuonna 1956 rakennettua saunarakennusta jatkettiin autotallilla ja kaksi piha-alueelle jäänyttä vanhaa aittaa siir- rettiin uuden pihan kaakkoispuolelle. Näin syntyi toinen pihapiiri vanhan Hiltusen pihan pohjois- puolelle. Molemmat talot ovat edelleen ympäri- vuotisessa asuinkäytössä. Vanha asuinrakennus on kengitetty, eristetty, ulkomaalattu ja pirtin uunia on korjattu vuonna 1977. Toinen ladoista on siirretty 1970-luvulla tilan heinäniityltä Varjorannalta, toinen taas 1980-luvun lopulla Koivikosta, kun niityt jäivät voimalaito- saltaan alle. Nykyinen aittapari on siirretty tälle paikalle vuonna 1987, kun uusi asuinrakennus rakennettiin ja aitat olisivat jääneet piha-alueelle. Vanhassa etelänpuoleisessa pihassa on ollut vii- meinen navetta idänpuolella pihaa (purettu 1972, lato 1976) ja sitä edellinen navetta lännen puolella. Hiltusessa on ollut myös venevaja rannassa (puret- tu ennen vuotta 1960). LKYT-arvio: Pihapiiri, jossa sodalta säästyneitä ja uudempia rakennuksia. Kylän ensimmäisiä tiloja. Osa Suvannon kyläkokonaisuutta. RKY -kohde (Suvanto) ja valtakunnallisesti arvokas maisema- alue. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 13.7 Juntti la Pihapiiriin kuuluu päärakennuksen lisäksi ma- kasiini, karjalato, liiteri, kaksi aittaa, savusauna ja masiinitolla. Aitat ja savusauna ovat Kemijoki Oy:n maalla, mutta Junttilalla on niihin käyttöoikeus. Junttila sijaitsee keskeisellä paikalla Suvannon kylässä, Suvannontien eteläpuolella, Kitisenjoen rannalla. Pihapiiriä ympäröi kyläaukeama raken- nuksineen. Päärakennus on perustettu luonnonkiville ja osittain betonoitu jälkeenpäin. Hirsirunko on la- masalvoksinen ja pitkänurkkainen. Harjakatossa on punainen kolmiorimahuopakate. Ulkoseinät ovat punamullatulla hirsipinnalla, hirsinurkissa on valkoinen vaakaponttilaudoitus. Lista- ja puiteväri on valkoinen. Kuisti on 2-kerroksinen, rankorakenteinen umpikuisti, jossa on keltainen vaakaponttilau- doitus. Kuistin listaväri on punainen/valkoinen, puiteväri on valkoinen. Kuistin alakerran ikkunat ovat 6-ruutuisia, päätykolmiossa on 9-ruutuinen ikkuna. Ikkunoissa on koristeelliset ylävuorilau- dat, joissa on hammaslistat. Rakennuksen ikkunat ovat 6-ruutuisia, puutapein koottuja ura-ikkunoita, ylävuorilaudoissa on klassistisia koristeluita. Junttila on ilmeisesti Suvannon toiseksi vanhin tila. Ensimmäinen Suvannossa asunut Halonen lienee ollut Matti Laurinpoika Halonen, joka oli- si muuttanut Kemijärveltä vaimonsa kanssa Su- vantoon 1700-luvun alussa. 1730-luvulta saakka maakirjoissa esiintyy sekä Hiltusia että Halosia, jotka ilmeisesti ovat usein myös lujittaneet välejään naimakaupoin. 1800-luvulla Junttilan isäntänä oli Matti Halo- nen (s. 1775), hänen poikansa Johan (Jussi) Halonen ja tämän pojat, jotka myös myöhemmin jakoivat tilan Junttilaksi ja Saunalaksi. Vuonna 1870 Juntti- lan pihapiirin rakennukset paloivat maan tasalle. Tuolloin palanut asuinrakennus oli sijainnut ny- kyisen makasiinin paikalla. Johanin pojat, Juho ja Kuva 129. Hiltusen päärakennus. LKYT 2004. 95Suomen ympäristö 1 | 2013 Olli rakensivat kumpikin oman pihapiirinsä, Ju- ho palaneen kotitalon paikalle vuonna 1872, Olli Junttilan pohjoispuolelle. Juho asui rakennusajan riihessä, Olli saunassa, josta Ollin pihapiiri sai ni- mensä (Saunala). Veljekset jakoivat tilan kahtia, aluksi sopimuksenvaraisesti. Juho lunasti perintö- tilaoikeudet talolleen vuonna 1903, Olli jo aiemmin vuonna 1895. Juho Halonen hankki toimeentulonsa vaimonsa Marin kanssa maa- ja karjataloudesta. Sen lisäksi hän myös poltti kalkkia ja möi sitä koko sen ai- kaisen Sodankylän alueelle. Juhon poika, Anselmi Halonen, piti isäntänä ollessaan Junttilassa myös kestikievaria, jota varten asuinrakennusta jatkettiin vuonna 1893 tuvalla eli salilla. Kestikievarin pito jatkui Junttilassa noin 18 vuotta. Junttilan salissa on pidetty kauppaa vuosina 1943–1945. Kauppiaana oli Matti Honkanen. Kar- janhoito loppui Junttilassa 1960-luvun lopulla. Ti- lalla asuttiin vakituisesti vuoteen 1991 saakka. Talo oli kesäasuntona vuosina 1991–1998, jonka jälkeen siinä on asuttu taas ympärivuotisesti. Kokkosnivan voimalaitosaltaan rakentamisen yhteydessä aitat ja savusauna jäivät Kemijoki Oy:n maalle. Sen sijaan niiden käyttöoikeus säilyi entisil- lä omistajilla. Aittojen välissä on ollut kalkkiaitta, joka on siirretty Suopankiin vuonna 1935. Savu- saunasta länteen päin on ollut 1900-luvun alku- puolella riihi. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt pihapiiri. Kylän ensimmäisiä tiloja. Osa Suvannon kyläkokonaisuutta. RKY -kohde (Suvanto) ja valtakunnallisesti arvokas maisema- alue. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 13.8 Saunala Pihapiiriin kuuluu päärakennuksen lisäksi navet- ta, talli/makasiini, sauna, aitta, kaksi tollaa ja riihi. Saunala sijaitsee keskeisellä paikalla Suvannonky- lässä, Suvannontien ja Kitisenjoen välissä. Pihapii- riä ympäröi kyläaukeama rakennuksineen. Päärakennus on nurkkakiville perustettu, hirsi- runkoinen ja punamullatulla hirsipinnalla. Nurkis- sa on valkoinen pystylaudoitus. Listaväri on val- koinen ja ikkunoissa on lakatut ikkunanpuitteet. Harjakatossa on punainen kolmiorimahuopakate. Kuisti on 2-kerroksinen, rankorakenteinen, ik- kunallinen umpikuisti, jossa on keltainen pystyri- maverhous. Listaväri on valkoinen ja ikkunanpuit- teet ovat lakatut. Ikkunat ovat 6-ruutuisia , kuistin päätykolmiossa on 9-ruutuinen ikkuna. Ikkunoissa on puiset kittilistat ja runkohuoneen ylävuorilau- doissa on klassistinen profilointi. Saunalan alkuhistoria liittyy Junttilaan, Halos- ten vanhimpaan tilaan. Matti Halosen pojalla Jo- hanilla oli kaksi poikaa Juho ja Olli. Vuonna 1870 tuhosi tulipalo koko Halosen pihapiirin kaikki rakennukset, jonka jälkeen Juho rakensi nykyisen Junttilan ja Olli uuden pihapiirin siitä pohjoiseen. Kumpikin talo valmistui vuonna 1872. Olli Halo- nen asui rakentamisen ajan saunassa, mistä talokin sai nimensä Saunala. Itä-länsisuunnassa sijainneen asuinrakennuksen lisäksi pihassa oli navetta län- silaidalla ja ainakin yksi aitta. Veljekset jakoivat tilan, aluksi sopimuksenvaraisesti. Olli Halonen lunasti perintötilaoikeudet talolleen vuonna 1895 ja Jussi vuonna1903. Perintötilaksi lunastamisen jälkeen isäntä pystytti uuden asuinrakennuksen kehän pihapiirin itäpuolelle vuoden 1897 tienoilla. Vuonna 1916 vahvistettu isojako aiheutti Sau- nalan ja Junttilan rajankäynnin seurauksena tilan rakennuskannan siirron länteen päin nykyiselle paikalleen. Siirtomatka oli vain muutamia kymme- niä metrejä ja siirto tapahtui vuonna 1920. Uusi ke- hä siirrettiin kokonaisena, mahdollisesti myös osa muista pihapiirin rakennuksista siirrettiin samalla tavalla. Vanha päärakennus purettiin ja se matkasi lautalla alas Kitisenjokea Kemijoen varteen Arvos- puolen Osmolaan saakka. Osa vanhoista Saunalan Kuva 130. Junttilan päärakennus. LKYT 2004. Kuva 131. Saunalan päärakennus. LKYT 2004. 96 Suomen ympäristö 1 | 2013 ikkunoista käytettiin uudelleen Rantaniemen mö- kissä (purettu 1989). Entinen pihapiirin paikka oli sijainnut kumpa- reella, kun uudempi on notkelmassa ollen näin maastollisesti huonommalla paikalla. Muiden rakennusten esimerkiksi navetan ja makasiinin seinissä on siirtomerkit, mutta varmuutta siitä ovatko nämä vanhasta pihapiiristä tuotuja, ei ole. Sensijaan aitta ja tolla on siirretty vanhan pihapii- rin tuntumasta nykyiselle paikalleen. Karjan- ja hevosenpito tilalla loppui vuonna 1965, jolloin tila jäi loma-asunnoksi. Vuonna 1980 isäntä myi tilan maat metsähallitukselle rakennus- ten tonttia lukuun ottamatta. Suvannontien ete- läpuolisesta alueesta rakennuksineen tuli Lomala -niminen tila. Rakennus jäi ympärivuotisesta käy- töstä pois vuonna 1965, jonka jälkeen se on ollut kesäasuntona 1990-luvun lopulle saakka. Nykyisin rakennus ei ole käytössä. Kuisti on rakennettu 1950-luvulla ja sen on ra- kentanut Jouni Halonen. Pitkänurkat on sahattu pois 1960-luvulla ja nurkkiin on laitettu pystylau- dat. 1980-luvulla Saunalan rakennuksia korjattiin. Pirttipäätä kohotettiin vuonna 1981. Ikkunat vaihdettiin vuonna 1982 edelleen 6-ruutuisiin, ulkoa ja sisältä avattaviin. Kuistin pystypaneliovi tehtiin myös vuonna 1982. Punainen huopakatto, räystäskourut ja metallitikapuut katolle laitettiin vuonna 1982. Rakennusta kengitettiin vuonna1991. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt pihapiiri, jossa sauna 1950-luvulta. Osa Suvannon kyläkokonaisuutta. RKY -kohde (Suvanto) ja valtakunnallisesti arvokas maisema- alue. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 13.9 Mettiäinen Pihapiiriin kuuluu päärakennuksen lisäksi maka- siini, sauna, maakellari, kaksi aittaa, neljä latoa ja rantasauna. Mettiäinen sijaitsee keskellä Suvannon kylää Kitisenjoen rannalla. Pihapiiriä ympäröi län- nessä, pohjoisessa ja idässä kyläaukeama peltoi- neen ja taloineen. Etelänpuolella on Kitinen. Kiti- sen takaa näkyy komea vaaramaisema, Mairivaara ja Pyhätunturi keroineen. Hirsirunkoisessa asuinrakennuksessa on luon- nonkiviperusta, jonka päälle on muurattu betoni. Julkisivumateriaali on punamullattu hirsi, hirsi- nurkissa on valkoinen vaakaponttilaudoitus. Har- jakatossa on musta kolmiorimahuopakate. Rakennuksessa on kaksi kuistia. Ensimmäinen kuisti on 1-kerroksinen, rankorakenteinen ikkunal- linen umpikuisti, jossa on vaakaponttilaudoitus. Kuistin yläosan seinäväritys on valkoinen, varsi- nainen seinäosa on kellertävä ja alaosa on puna- mullan värinen. Kuistissa on 6-ruutuiset sivuikku- nat (uraikkunat), oven päällä on 3-ruutuinen ikku- na. Toisessa sisäänkäynnissä on avokuisti, jossa on valkoiseksi maalatut puupylväät. Porrastasanne ja portaiden sivut ovat punamullan väriset. Rakennuksen ikkunat ovat 6-ruutuisia tapein koottuja uraikkunoita. Ikkunoiden yläosan vuori- laudoissa on kruusaukset, pirtin ikkunoissa vaati- mattomammat. Päärakennus on Suvannon ainoa paritupa ja pi- sin asuinrakennus. Mettiäisen tila perustettiin 1700-luvulla. Se erotettiin ilmeisesti Hiltusesta ja sen ensimmäiset asukkaat olivat myös lähtöisin Suvannon Hiltu- sesta. 1860-luvulla isäntänä oli Pehr Mettiäinen (Mettiäis-Pekka). Hänen jälkeensä tilalla on asunut ainakin Reeti Mettiäinen ja Mikko Sipovaara (syn- tyisin Sodankylästä), jolta Olof Jaakkola osti tilan vuonna 1865. Muutettuaan Suvantoon hänestä tu- li Olli Mettiäinen. Mettiäisen tilan peri sittemmin hänen kaksi poikaansa, Olli ja Kalle Mettiäinen, joista Kalle myi osuutensa tilaan vuonna1889 Si- mon Arvolalle. Muutettuaan taloon Simo Arvo- lasta tuli Simo Mettiäinen. Hän rakensi sittemmin Simulan pihapiirin, jonne muutti asumaan per- heineen vuonna 1897. Mettiäisen isännäksi jäi Olli Mettiäinen. Hänen poikansa isännöi tämän jälkeen Mettiäisen tilaa yhdessä vaimonsa kanssa. Kuva 132. Saunalan aitta. LKYT 2004. 97Suomen ympäristö 1 | 2013 Mettiäisen tilalla on viljelty maata ja hoidettu karjaa 1700-luvulta lähtien 1960-luvulle saakka. Asuinra- kennuksen pohjoispäässä on toiminut kauppa vuo- sina 1945–1957. Ympärivuotinen asuminen loppui Mettiäisellä vuonna 1974. Sen jälkeen Mettiäinen on ollut vapaa-ajan käytössä. Vanhimmat Mettiäisen rakennuksista ovat pe- räisin 1700-luvulta (vanhan raitin varressa oleva aittapari). Asuinrakennus on rakennettu 1880-lu- vulla. Mettiäisessä on yli 200 vuotta vanhan his- torian ajan ollut monenlaista rakennuskantaa. Ra- kennuksia on siirrelty uudempien rakennusten alta pois, niiden paikkojen lisäksi käyttötarkoitukset ovat muuttuneet tai rakennuksien osia on käytetty uusien rakennusten rakentamiseen. Suuri osa ra- kennuksista on siirretty myös tilanjaon yhteydessä (Simulaan ja myös Kivelään). Tilalla on ollut myös Suvannon ainoa paja, joka on purettu 1950-luvulla. Päärakennus on paritupa, jossa on ollut alun pe- rin kaksi porstuaa. Molempiin porstuoihin on ollut omat sisäänkäynnit ulkoa. Myöhemmin rakennet- tiin kaakkoispään puoleiseen sisäänkäyntiin kuis- ti 1900-luvun alussa ja sodan jälkeen puhkaistiin tupaan oviaukko kauppaa varten. Kauppaa piti 1940-luvun puolivälistä alkaen Matti Honkanen, Hannes Iivari ja lopuksi Väinö Kujala vuoteen 1957 saakka. LKYT-arvio: Pihapiiri, jossa sodalta säästyneitä ja uudempia rakennuksia. Osa Suvannon kyläkokonaisuutta. RKY -kohde (Suvanto) ja valtakunnallisesti arvokas maisema- alue. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 13.10 Simuna Pihapiiriin kuuluu päärakennuksen lisäksi talli/ makasiini, navetta, maakellari, kaksi aittaa, riihi, tolla, konehuone ja lammasnavetta. Simunan pi- hapiiri sijaitsee keskellä Suvannon kylää, peltojen ympäröimänä, Suvannontien ja Kitisenjoen välis- sä. Pihan eteläpuolella oleva pelto laskeutuu jokea kohti mentäessä; ennen jokirantaa on kapea met- säkaistale. Simunan itäpuolella pellon takana on Mettiäisen pihapiiri ja länsipuolella 1930-luvulla Simunasta erotettu Kivelä piharakennuksineen. Simunan pihapiirin pohjoispuolelta navetan ta- kaa on kulkenut itä-länsi-suunnassa vanha raitti. Pellon alareunassa sijaitsevien rakennusten, met- sikön ja rannan muodostamaa aluetta kutsutaan Simunan alangoksi. Hirsirunkoinen asuinrakennus on nurkkakiville perustettu. Sen vuoraamaton hirsipinta on puna- mullalla maalattu, hirrenpäissä on pystyverhous. Lista- ja puiteväri on valkoinen. Harjakatossa on musta kolmiorimahuopakate. Asuinrakennukses- sa on Suvannon korkein pirtti, sen sisäkorkeus on 370 cm. Kuisti on 2-kerroksinen, rankorakenteinen, ik- kunallinen umpikuisti, jossa on valkea vaakapont- tilaudoitus, alaosassa listaväri sininen, puiteväri on valkoinen. Ikkunat ovat 6-ruutuisia, kuistin pää- tykolmiossa on iso 21-ruutuinen ikkuna. Kuistin katon räystäslaudat ovat koristeelliset. Rakennuksen ikkunat ovat 6-ruutuisia, tapein koottuja uraikkunoita. Vuorilaudat ovat koristeel- lisia. Pirtin ikkunoiden vuorilaudat ovat yksinker- taisemmat kuin kamaripäässä. Pelkosenniemen Arvospuolelta syntyisin ollut Simon Arvola (s.1858) lähti Amerikkaan metsätöi- hin vuonna1882 ja palasi takaisin Suomeen vuon- na1887. Hän osti Suvannosta Mettiäisestä lohkais- tun rakentamattoman tilan vuonna 1889. Alkuajat Simon Arvola asui vaimonsa Briitta Kaisan (s.1870) kanssa Mettiäisellä ja alkoi käyttää nimenään Simo Kuva 133. Mettiäisen päärakennus. LKYT 2004. Kuva 134. Mettiäisen makasiini-talli-liiteri –rakennus. LKYT 2004. Kuva 135. Mettiäisen aitat. LKYT 2004. 98 Suomen ympäristö 1 | 2013 Mettiäistä. Vuonna 1897 Simo ja Briitta lapsineen muuttivat Simunan vastavalmistuneeseen asuin- rakennukseen. Pihan talli-makasiini valmistui sa- mana vuonna; navetta oli ollut jo vuoden käytössä. Talon aitan rakensi Heikki Kiiskinen vuonna 1910 ja toinen aitta, riihi,tolla ja konehuone on siirretty Mettiäisen tilalta 1920-luvulla. Lammasnavetta ra- kennettiin Simunan alangolle vuonna 1927. Elinkeinoina tilalla olivat maanviljely ja poron- hoito. Simunassa toimi myös kievari 1920-luvulla vuoteen 1927 saakka. Talvisin talossa majoitettiin savottamiehiä. Simo Arvola toimi myös lautamie- henä. Simunan jälkeen taloa isännöi Briitan ja Si- munan 11-lapsisen perheen nuorimmainen, Eino Arvola (s.1915). Maa- ja metsätaloudesta elantonsa saanut Eino asui Simunassa koko elämänsä ajan. Simunasta on lohkottu Kivelän tila isojaossa vuon- na 1916. Näin tilan isäntä Simo Arvola varmisti ti- lan molemmille pojilleen. Simo rakennutti Kivelän asuinrakennuksen 1930-luvulla kehäksi Simunan pihassa. Asuinrakennus on rakennettu vuonna1897, Matti ja Risto Keihta toimivat rakentajina. Kuisti on rakennettu vuonna 1899. Pirtin uunin teki Mikko Kursu Vuostimosta. Pirtin uunin kivinä käytettiin Saukkoaavan Kiviselän kiviä. Länsipäässä on ollut alun perin sali, joka on jaet- tu kahdeksi kamariksi. Talossa on asuttu ympäri vuoden vuoteen 1992 saakka ja siitä lähtien se on ollut vapaa-ajan asuntona. Vuosina 1993–1994 en- tisen ruokahuoneeseen tehtiin sauna ja muutenkin kamaripäähän eristys- ja pintaremontti. Huopa- katto uusittiin 1990-luvun lopulla. Asuinrakennus, talli-makasiini ja navettarakennus maalattiin ulkoa 2000-luvun alussa. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt pihapiiri. Osa Suvannon kyläkokonaisuutta. RKY -kohde (Suvanto) ja valtakunnallisesti arvokas maisema- alue. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. Yksittäiset pihapiirit 14.1 Palo 14.1 Palo Pihapiiriin kuuluu asuinrakennuksen lisäksi, uusi ja vanha saunarakennus, aitta ja lato. Palon tila sijaitsee Härkäjoella, Härkävaaran tien päästä noin 4 kilometriä eteenpäin. Tie on autolla ajettava sillalle asti, jonka jälkeen kävelyä on noin 700 metriä. Silta on heikkokuntoinen. Itse kohteen pohjoispuolella on sekametsää, itäpuolella peltoa, jonka takana alkaa metsä. Lähimpään naapuriin on matkaa noin kilometri. Asuinrakennus on hirsirunkoinen ja kivihark- kosokkelilla seisova ja vuoraamaton. Värinä on punamulta. Rakennuksessa on pärekatto, räystäs- ja nurkkalaudat ovat valkoiset. Rakennuksessa on avokuisti, joka on vuorattu pystylomalaudalla. Ikkunat ovat 6-ruutuiset pystykarmi-ikkunat. Osa Kuva 136. Simunan päärakennus. LKYT 2004. Kuva 137. Simunan kaksikerroksinen aitta. LKYT 2004. Kartta 22. Yksittäiset pihapiirit A. !( 14.1 0 500 1 000m© Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/12 99Suomen ympäristö 1 | 2013 ikkunoista on uusittu, malli on kuitenkin alkupe- räinen. Osassa ikkunoita on vielä alkuperäiset lasit. Heikki Aikioniemi tuli asumaan kohteeseen vuonna1912. Pirtinpää on valmistunut vuonna 1912, kamarinpuoli vuonna 1927. Aitta on raken- nettu vuonna 1925 ja navetta vuonna 1914. Navetta on purettu. Tilan elinkeinoina on ollut maanviljely, karjanpito, metsästys ja kalastus. Tilalla asutaan edelleen ympärivuotisesti. 1990-luvulla rakennus kengitettiin, muurit ehostettiin ja pärekatto uusit- tiin. Päreet höylättiin itse käsikäyttöisellä päre- höylällä. Talossa on yöpynyt Luirojoelle kulkevia uitto- porukoita. 1800-luvulta asti on kulkenut tie Kelu- järveltä Härkä-Kustuun, tie on edelleen käytössä. Härkäjoentie (5-tieltä) on rakennettu vuonna 1955. Ennen sotia oli vain kaksi asuttua taloa, tämä ja Härkä-Kustu, joka on purettu 1950-luvulla. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt asuinrakennus ja aitta. Rakennushistoriallisesti erittäin arvokas kohde, jolla on myös kulttuurihistoriallista ja maisemallista arvoa. 14.2 Huttula 14.3 Schroderus 14.4 Vittikko 14.2 Huttula Huttula on erämaatila, joka on kuulunut Pyhä- järven kylään. Jäljellä on heinittynyt vanha pelto, jossa on vielä navetan ja saunan jäänteet näkyvissä. Venevaja on vielä pystyssä. Navettarakennuksessa on seinät osittain pystys- sä, saunan raunio on navetan etupuolella, järven- Kuva 138. Palon päärakennus Härkäjokivarressa. LKYT 2005. Kartta 23. Yksittäiset pihapiirit B. !( !( !( 14.2 14.4 14.3 © Affecto Finland Oy, Karttakeskus, Lupa L4659, Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/12 !( !( !( 100 Suomen ympäristö 1 | 2013 rantaan on 50 metriä matkaa, jossa sijaitsee vene- huone kohtalaisessa kunnossa. Huttujärvi sijaitsee Pyhä-Luoston ja Huttutun- turin länsipuolella. Huttulan tila sijaitsee järven eteläpäässä länsipuolella Huttujärveä. Huttulan tila on komealla paikalla ja tilan syntymiseen on vaikuttanut kalaisa järvi. Tilaa ympäröi nuori met- sä, pohjoispuolen rannalla on Mikko Oravan latu- kahvila ja eteläpuolella on kesämökki. Tie latukah- vilaan tulee Huttuloman kautta järven eteläpäästä, joka on puomilla suljettu kansallispuiston rajalla. Tila muodostettiin kruunun maista 1900-luvun alussa. Tilan ensimmäinen asukas oli Reeti Varrio alkujaan Lakso ja syntyisin Luirolta. Varrio myi tilan Edvin Kemppaiselle, joka oli kotoisin Kuusa- mosta. Kemppainen puolestaan möi tilan kauppias Tervolle. Huttulan tilalle muutti Kusti Tervon veli Hannes perheensä kanssa. Seuraavaksi tilan os- ti kolme liikemiestä, jotka jakoivat tilan kolmeen osaan. Vakituisia asukkaita tilalle ei enää muut- tanut. Metsäyhtiöt majoittivat miehiä ja hevosia tilan rakennuksiin useiksi vuosiksi. Myöhemmin rakennukset olivat vapaasti kaikkien kulkijoiden käytössä. 1990-luvulla omistaja rakensi kelohuvi- lan Huttulan tilan yhteyteen. Myöhemmin Mikko Orava osti huvilan ja tilan maat, perustaen sinne latukahvilan. LKYT-arvio: Vanha erämaatilan paikka, jossa nykyään uusi matkailuraken- nus. Maisemallisesti erittäin arvokas kohde, jolla on myös kulttuu- rihistoriallista arvoa, 14.3 Schroderus Pihapiiriin kuuluu asuinrakennuksen lisäksi na- vetta, heinälato, jalasmökki, kellari, sauna, leik- kimökki sekä suurehko varastorakennus. Schro- deruksen tilalle on Serrikosken tiestä 400 metriä. Kohteen pohjois-puolella virtaa Kemijoki 30 metrin päässä. Etelä- ja länsipuolella on peltoa. Ympäristö on suurimmaksi osaksi sekametsää. Asuinrakennus on hirsirunkoinen ja siinä on betonisokkeli. Julkisivumateriaalina on keltainen vaakalomalauta. Rakennuksessa on mansardikatto ja siinä on vihreä kolmiorimahuopa. Rakennuk- sessa on kaksi kuistia, toinen umpikuisti ja etelä- päädyssä mansardikattoinen avokuisti. Nurkka- ja räystäslaudat ovat ruskeat. Talossa on kissanpen- kit, myös kuistissa. Kuistissa on 2-ruutuiset pystykarmi-ikkunat sekä itä- ja länsipäädyssä tuuletusikkunalliset ik- kunat. Julki- ja takasivulla on 3-ruutuiset vaaka- karmi-ikkunat. Ikkunoiden puite- ja peitelaudat ovat ruskeat. Talo on rakennettu vuonna 1932. Tilalla harjoi- tettiin maataloutta 1980-luvulle. Tila on ollut Vuo- toksen altaan rakentamisen varjossa ja sitä ei ole kunnostettu. Nykyään tilan omistaa Kemijoki Oy. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt yksittäinen rakennus. Pihapiirissä uudempia rakennuksia. Kohteella on rakennushistoriallista, kulttuurihistoriallista ja mai- semallista arvoa. Kuva 139. Huttulan erämaatila. Terttu Törmäsen albumi. Kuva 140. Huttulan erämaatilasta on jäljellä enää hirsike- hikon rauniot. Simo Oinas 2009. Kuva 141. Latukahvilarakennus. Simo Oinas 2009. 101Suomen ympäristö 1 | 2013 14.4 Vittikko Pihapiiriin kuuluu asuinrakennuksen lisäksi na- vettarakennus ja pikkupirtti. Navetan edustalla on kaivo. Vittikko sijaitsee Pyhäjärvelle menevän tien varrella. Luoteessa on Mairijoki. Pyhäjärventien takana on heinäpeltoa. Kohteesta noin 200 metriä kohti Pelkosenniemeä on Saukkoaapa – Suvanto tien risteys. Kohdetta ympäröi sekametsä. Asuinrakennus on hirsirunkoinen ja siinä on be- tonisokkeli. Julkisivumateriaalina on punamullalla maalattu vaakalauta. Katemateriaalina on punai- nen kolmiorimahuopa. Rakennuksessa on umpikuisti, joka on pysty- rimaverhoiltu. Kuistissa on kissanpenkit. Raken- nuksessa on kuusiruutuinen pystykarmi-ikkuna, päätykolmiossa 9-ruutuinen vaakaikkuna. Kuistis- sa on 9-ruutuiset neli ikkunat ja ovipielessä 3-ruu- tuinen pystyikkuna. August Ollila rakensi ensimmäisen pääraken- nuksen ennen sotia, joka sittemmin poltettiin, uusi valmistui vuonna 1947. Nykyään tila toimii kesäasuntona. Rakennuksen savupiiput uusittiin vuonna 2005. LKYT-arvio: Jälleenrakennusajan kohde. Ehjänä säilynyt pihapiiri. Kohteella on rakennushistoriallista arvoa. Kuva 142. Schroderuksen päärakennus. LKYT 2005. Kuva 143. Schroderuksen pihapiiri Kemijoen rannalla. LKYT 2005. Kuva 144. Vittikon päärakennus. LKYT 2005. 102 Suomen ympäristö 1 | 2013 Kirkollinen rakentaminen Sodankylästä tuli Kuusamon kappeli 1688, ja jo seuraavana vuonna se sai oman kirkon. Kirkkoher- ra oli kaukana Kuusamossa, joten Sodankylän kap- pelin kylät Sodankylä, Kittilä, Sompio ja Kemikylä saivat tyytyä kappalaisensa taitoihin. Pelkosennie- men seurakunta perustettiin vuonna 1916 Sodan- Teemakohteet kylästä erottamalla. 1930-luvun alussa Savukosken ja Pelkosenniemen pienet ja vähäväkiset seurakun- nat liitettiin vapaaehtoisesti yhdeksi seurakunnak- si, jonka nimeksi tuli Pelkosenniemen seurakunta. Vielä nykyäänkin Pelkosenniemen seurakuntaan kuuluu myös Savukosken kunnan alue. Esiteltävät kohteet 15.1 Kirkko 15.2 Pappila 15.3 Pyhätunturin kappeli 15.4 Hautausmaa Kartta 24. Kirkolliset kohteet. !(!( !( !( © Affecto Finland Oy, Karttakeskus, Lupa L4659, Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/12 !(15.4 !(!( !( 15.3 15.2 15.1 103Suomen ympäristö 1 | 2013 15.1 Pelkosenniemen kirkko Pelkosenniemen puukirkko on rakennettu vuon- na 1929 ja sen on suunnitellut arkkitehti Yrjö Sa- deniemi. Kirkko on muodoltaan päätytornillinen pitkäkirkko. Alun perin kirkko on hirsipintaisena ollut yleisväriltään tumma valkeiksi maalattuine vuorilautoineen ja pystypilastereineen. Kirkko ul- kovuorattiin 1951–1952 ja sisälaudoitettiin vuonna 1954. 1970-luvun alkupuolella toteutetussa kirkon kunnostustöissä pääsisäänkäynnin kaunis pariovi menetti puolikaarikoristeensa ja vaihdettiin yk- sinkertaiseen lampulla varustettuun katokseen. Kirkko on kuitenkin muilta osin säilyttänyt alku- peräistä ilmettään edustaen Lapin kirkkorakenta- misessa ainutlaatuista ja tyylipuhdasta 1920-luvun klassismia. Talvisodan aikaisen Pelkosenniemen taistelun aikana kirkko oli JR 40:n majoituspaikkana. Alttaritaulu kuvaa ristiltä alas otettavaa Kris- tusta ja sen on maalannut taiteilija Aale Hakava vuonna 1954. 11.2.1940 kirkkokokous varasi piha-alueelta sankarihauta-alueen ja vuonna 1958 pystytettiin sankarivainajien muistomerkki. Vuonna 1960 kirk- koon laitettiin urut ja kirkko maalattiin sisältä. Vuonna 1998 tehtiin kirkossa sisäremontti; ikkunat korjattiin, penkit ja sisätilat maalattiin. Vuonna 2000 kirkko maalattiin ulkoa ja peltikatto uusittiin (ei kellotornin osalta). LKYT-arvio: Komea, sodalta säästynyt kirkko, joka muodostaa kokonaisuu- den pappilan rakennusten kanssa. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. Kuva 145. Pelkosenniemen kirkko. LKYT 2004. Kuva 146. Pelkosenniemen kirkko on yksi harvoista sodalta säästyneistä kirkoista Lapissa. LKYT 2004. Kuva 147. Pelkosenniemen kirkon sisätiloja. LKYT 2004. Kuva 148. Sankaripatsas sijaitsee kirkon vieressä. Puna- graniitista tehdyn vapauden ristin on suunnitellut kuvan- veistäjä Vilho Aalto ja se on paljastettu vuonna 1958. Viereisessä sankarihautausmaassa lepää 78 talvi- ja jatkoso- dan sankarivainajaa. LKYT 2005. 104 Suomen ympäristö 1 | 2013 15.2 Pappila Pelkosenniemen pappila on vaalea, mansardikat- toinen puurakennus ja sen koristelussa on jonkin verran klassistisia piirteitä. Pappila on alun perin rakennettu kirkonkylän länsipuolella olevan pel- toaukeaman päähän. Sitä ympäröi etelä-, länsi- ja pohjoispuolelta nykyisin hoitamattomat, kulohei- nää ja pensaikkoa kasvavat pellot. Itäpuolella pap- pilaa on seurakuntatalo parkkialueineen, kirkko ja sen takana kirkonkylän asutus- ja liikekeskus. Pelkosenniemen pappilan rakennukset on piir- retty vuonna 1927 ja rakennukset rakennettu pian sen jälkeen. Piirustukset (ainakin pappilan päära- kennuksen) luonnosteli silloinen pastori, ”väliajan- saarnaaja” Arvi Merikallio. Hän myös rakennutti rakennukset. Seurakunnan papit asuivat perhei- neen ja palvelusväkineen pappilassa ja pappilan pirtissä. Pirtissä asui myös kanttori Aarne Niemen- maa ennen kanttorilan valmistumista. Pirttiä on käytetty myös pappien ”evakkoasuntona” pappi- lan korjaustöiden aikana. Vuonna 1974 valmistui seurakuntatalo, jolloin kirkkoherranvirasto muutti sinne. Seurakuntako- tia laajennettiin vuonna 1986. Pihalla on taiteilija Urpo Kärrin puuveistos ”Kirkkotiellä”. Pappilassa on viimeksi asuttu 1990-luvun lopul- la. Sen jälkeen pappilan päärakennuksessa on ollut kerhotiloja ja mm. diakoniatoimisto. Pappilan pirt- ti on ollut 1960/1970 -luvuilla myös kerhokäytös- sä, nykyisin se on kylmillään ja varastona. Aitassa on toiminut kotiseutumuseo 1980-luvulta saakka. Vuonna 1999 kaikki piharakennukset ulkomaalat- tiin ja samoihin aikoihin päärakennuksen ikkunat ja ulko-ovet uusittiin. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt pappilan rakennuskokonaisuus. Rakennushistoriallisesti ja kulttuurihistoriallisesti erittäin arvo- kas kohde, jolla on myös maisemallista arvoa. Pappilan yhteydessä sijaitsee pappilaan liittyvä pihapiiri, jonka vilja-aitta toimii nykyään kotiseu- tumuseona. Pelkosenniemen pappila on alun perin raken- nettu kirkonkylän länsipuolella olevan peltoauke- aman päähän. Sitä ympäröi etelä-, länsi- ja poh- joispuolelta nykyisin hoitamattomat, kuloheinää ja pensaikkoa kasvavat pellot. Itäpuolella pappilaa on seurakuntatalo parkkialueineen, kirkko ja sen takana kirkonkylän asutus- ja liikekeskus. Pihan kaakkoisnurkassa on päärakennus, sen etupuolella avoin pihamaa, jonka keskellä lippu- tanko. Erillään pihan länsipäässä ovat muut raken- nukset: pirtti- ja navettarakennus lounaisnurkassa, sauna luoteessa ja aitta pohjoisen puolella. Keskellä näiden rakennusten muodostamaa pihaa on pihla- ja, jonka alla lautarakenteinen kaivo. Piha-aluetta rajaavat puut ja pensaat. Käynti pihalle on koillis- kulmasta, kirkkotien päästä. Asuinrakennus on vuodelta 1929 oleva L-muo- toinen rakennus, jonka itäsiivessä on asunto eli pappilan pirtti. Vanhassa pirtissä on asunut pap- pilan palvelusväkeä, myöhemmin mm. kanttori. 1960/70 -luvuilla talo on ollut kerhotilana, nyky- ään se toimii varastona. Rakennuksen pohjoissiivessä on liiteri, navetta, karjakeittiö, lantala, 2 käymälää ja autotalli (ent. talli). Liiterissä on kotiseutumuseon tavaroita. Na- vetan vintillä on ilmeisesti kirkon alkuperäinen alt- tari siihen kuuluvine seinäkoristeineen ja koristeen tukipylväät. Navettaosan ullakolla on heinälato. Rakennus on hirsirunkoinen, paitsi päätykol- miot ja liiterin eteläseinä ranko-rakenteisia. Harja- katto on vihreäksi maalattua saumapeltiä. Osassa ulkoseiniä on pystyrimaverhous (vanha pirtti ja liiterin eteläseinä), navettaosassa on vuoraamaton hirsiseinä ja päätykolmio on vaakaponttilaudoitet- tu. Ulkoseinäväri on punainen, lista- ja puiteväri valkoinen. Pirtin pohjoispuolella on lautarakenteinen um- pikuisti, jossa sivuseinillä on 4-ruutuiset ikkunat, Kuva 149. Pelkosenniemen pappila. LKYT 2004. Kuva 150. Pappilan pihapiirin L-mallinen asuinrakennus- navetta. LKYT 2004. 105Suomen ympäristö 1 | 2013 oven molemmin puolin 2-ruutuiset. Kuistissa on betoniportaat rautaputkikaiteineen. Navettarakennuksen pohjoispäädyssä on ollut ajosilta yläkerran heinälatoon. Sillasta on jäljellä betoninen alaosa. Pirtin kuistin pariovet ovat peiliovia; muut ovet vinoponttilautaa. Heinäladon, autotallin, liiterin ja lantalan ovet ovat pariovia. Autotallin toisessa pariovessa on pienempi käyntiovi. Länsiseinän na- vetan ovessa on vaakapontti ja kissanluukku. Ovet ovat sinapinkeltaiset. Pirttiosassa on 6-ruutuiset ikkunat. Navetan ja tallin ikkunat ovat 8-ruutui- sia, karjakeittiön, lampolan ja vintin eteläpäädyn ikkunat 4-ruutuisia. Saunarakennus on 1920-luvulta. Se on toiminut pappilan saunana, myöhemmin se on ollut leiri- läisten saunana. Nykyisin se on käyttämätön. Itä- ja pohjoispuolen ulkoverhouksen alaosaa on uusittu. Pappilan sauna on betoniperustainen ja hirsirun- koinen rakennus. Rakennus on harjakattoinen, ja siinä on vihreä kolmiorimahuopakatto. Ulkoseinis- sä on punainen pystyrimaverhous, lista- ja puitevä- ri on valkoinen. Ulko-ovi on vinoponttilaidoitettu keltainen, ullakon luukku kapea vaakapaneeli kel- tainen ja ikkunat neliruutuiset. Aitta on vuodelta 1929. Se on toiminut ensin pappilan aittana, ja myöhemmin kotiseutumuseo- na. Sen sisällä on Pelkosenniemeltä kerättyä (Ilmo Vuollu) ja lahjoituksin saatua esineistöä. Pappilan aittarakennus on kaksikerroksinen, säterikattoi- nen, jossa on vihreä huopa. Runko on sahattua hirttä, jota ei ole vuorattu. Ulkoseinäväritys on punainen, lista- ja puiteväri valkoinen. Ulko-ovi on vinoponttilaudoitettu, keltainen. Kattotornissa on joka seinällä kaksi pientä kuusiruutuista ikkunaa. 15.3 Pyhätunturin kappeli Revontulikappeli on Lapin ensimmäinen turis- tikirkko. Se vihittiin käyttöön 9.2.1986. Revontu- likappelin on suunnitellut arkkitehti Kari Ojala ja rakennuttaja on Kansan Raamattuseuran Säätiö (KRS), joka myös vastaa kappelin ohjelmatoimin- nasta. Revontulikappeli rakennettiin palvelemaan ennen muuta Pyhä-Luosto alueen lomailijoita mutta se toimii myös kokoontumispaikkana lähi- alueen väestölle. Kappelissa järjestettäviin tilaisu- uksiin osallistuu vuosittain noin 20 000 kävijää ja se on suosittu myös ohikulkevien matkailijoiden pysähdyspaikkana. 15.4 Hautausmaa Hautausmaa sijaitsee 2,5 km kirkolta Sodankylään päin, sairaalan vieressä. Luonteeltaan se on luon- nontilainen hautalehto. Sankarihautausmaa on kirkon vieressä ja siinä lepää 78 sotiemme kaatu- nutta. Kuva 151. Pappilan aitta, joka nykyään toimii kotiseutu- museona. LKYT 2004. Kuva 152. Revontulikappeli Pyhätunturilla. Simo Oinas 2009. Kuva 153. Pelkosenniemen hautausmaa. Tiina Elo 2010. 106 Suomen ympäristö 1 | 2013 Koulurakentaminen Kouluopetus Sodankylän seurakunnan katekeekat kiersivät opettamassa myös Alaperällä siitä alkaen, kun en- simmäinen katekeetta vuonna 1838 pitäjään saatiin. Vielä seurakuntajaon jälkeenkin emäseurakunnan yksi katekeetta työskenteli Pelkosenniemen seura- kunnassa aina vuoteen 1926 saakka, jolloin tämä virka myös papereissa muutettiin Pelkosenniemen katekeetan viraksi. Sodankylän kunnassa avattiin Kirkonkylän kansakoulu 1889 ainoana kouluna ennen vuoden 1898 piirijakoasetusta. Kun kun- nassa valmisteltiin asetuksen mukainen piirijako, Alaperä muodosti yhden piirin. Koulupaikaksi kuntakokous oli valinnut Kairalan kylän. Kairala oli tuohon aikaan Alaperän vaurainta seutua, ja Kairalan edustajat olivat toimineet hyvin aktiivi- sesti kuntakokouksissa. Kun valtionapupäätökset oli kuntaan saatu, kansakoulu aloitti syksyllä 1905 Kairalassa. Pian koulun käynnistymisen jälkeen Pelkosen- niemen ja Saunavaaran kylien isännät rupesivat ajamaan koulun siirtämistä keskemmäksi Alaperää Pelkosenniemen kylään. He saivat kuntakokouk- sen enemmistön puolelleen, kuvernööri vahvisti päätöksen asiaan eikä senaatille tehty valituskaan tuonut muutosta asiaan. Koulun kalusto siirrettiin kesällä 1908 uuteen koulupaikkaan. Alaperän koulu, jonka nimi muutettiin Pelkosen- niemen itsenäistyttyä Kirkonkylän kouluksi, oli kunnan ainoa koulu ennen oppivelvollisuuden tuloa. Muissa kylissä opetti katekeetta entiseen tapaan. Oppilasmäärät olivat kasvaneet Pelkosennie- men kylissä, kuten koko Lapin läänissäkin, voi- makkaasti vuosisadan alkukymmenillä väkiluvun kasvun myötä. Pelkosenniemi kuului niihin har- vaan asuttuihin kuntiin, joissa koulusta yli vii- den kilometrin päässä asuvat lapset eivät olleet oppivelvollisia ja koulujen perustaminen saattoi tapahtua kunnan harkinnan mukaan, mikäli va- paaehtoisia oppilaita ei koulupiireissä ilmoittau- tunut riittävästi. Kairalan kylästä lähetettiin kun- nanvaltuustolle anomus koulusta keväällä 1922, ja saman vuoden syksyllä yläkansakoulu jo aloitti. Kairalan kouluun saatiin yhteinen alakansakoulu Saunavaaran koulun kanssa jo vuonna 1926, jolloin koulun uudet tilat valmistuivat. Seuraava koulu aloitti Saunavaaran kylässä vuonna 1924. Kun Pyhäjärven ja Suvannon koulut pääsivät alkamaan syksystä 1928, oli Pelkosennie- men kunta toteuttanut oppivelvollisuuden suunni- telmien mukaisesti ja erittäin nopeassa aikataulus- sa. Kuuden vuoden aikana kunnan koulujen määrä oli viisinkertaistunut. Kaikki neljä uutta koulua olivat aloittaneet vuokrahuoneissa, mutta saivat hyvin pian omat koulurakennuksensa. Luiron ky- lä, josta lapset olivat käyneet Kairalan koulua, oli kasvanut 1930-luvulla niin suureksi, että voitiin ajatella oman koulun perustamista. Kylästä lähe- tettiin kouluanomus kuntaan syksyllä 1936, ja jo vuonna 1937 hanke toteutui. Koulu joutui toimi- maan aina vuoteen 1949 saakka vuokrahuoneissa. Sodan aikana kunnan koulut pääsivät sodas- ta vähin vaurioin, sillä ainoastaan syksyllä 1944 Kuva 154. Saunavaaran koulua rakennetaan vuonna 1926–1927. Kaisa Oinaan albumi. Kuva 155. Saunavaaran koulu. Kaisa Oinaan albumi. Kuva 156. Saunavaaran koulu palaa 1970-luvun alussa. Kaisa Oinaan albumi. 107Suomen ympäristö 1 | 2013 saksalaissodan aikana Pyhäjärven koulu poltettiin kuten muutkin tämän kylän rakennukset. Sodan jälkeen asutustoiminta alkoi vilkkaana myös Pelkosenniemellä. Aapajärven asutusalue, joka oli syntynyt 1920-luvulla, sai runsaasti lisää asuk- kaita. Koulunpito alkoi kylässä jo syksyllä 1946. Saukkoaavan kylä syntyi sodanjälkeisen uudisrak- entamisen seurauksena. Sotavuosina rintamamie- hille luvattiin maata, joten rauhan tultua monen asuminen kylmällä tilalla alkoi pellon raivauksella. Saukkoaavan kylään muutti rintamamiestilan saa- neita asukkaita ainakin Kemijärveltä, Sallasta ja oman kunnan Kiemunkivaarasta. Saukkoaavan kyläkoulussa opetustyö alkoi syksyllä 1953. Sekä Aapajärven että Saukkoaavan kylät saivat melkein välittömästi uudet ajanmukaiset koulutalot. Jo 1960-luvun puolivälissä alkoi näiden asutus- alueiden väestö muuttaa karuilta korpitiloiltaan etupäässä Ruotsiin ja myös Etelä-Suomeen työtä hakemaan. Viidessä vuodessa 1965–1970 väheni Pelkosenniemen asukasluku 2700:sta 2100:an. Kun kansalaiskoulu oli ottanut varsinaisista kansakou- luista seitsemännen luokan vuonna 1965 ja keski- kouluun pääsi pienenevistä ikäluokista aina entistä suurempi osa, rupesivat kyläkoulujen oppilasmää- rät putoamaan. Ensimmäisenä tuli harkittavaksi Suvannon yksiopettajaisen koulun lakkauttami- nen. Koulu lakkautettiin vuonna 1966, koska ha- luttiin turvata läheisen Pyhäjärven koulun säilymi- nen kaksiopettajaisena. Vuosina 1970–1971, yhden vuoden aikana, Pelkosenniemen kunta lakkautti viisi seitsemästä kyläkoulustaan. Vuonna 1970 lak- kasivat Luiron, Pyhäjärven, Saukkoaavan ja Sauna- vaaran koulut sekä 1971 vielä Aapajärven koulu. Pelkosenniemen kunnan kouluista Saunavaaran koulu paloi 1970-luvun alussa, Saukkoaavan koulu vuonna 2002 ja Aapajärven koulu vuonna 2011. Syksyllä 1956 alkoivat Pelkosenniemen kunnas- sa sekä ammatillinen päiväjatkokoulu että kunnal- linen kokeilukeskikoulu. Keskikouluun piti ottaa oppilaita myös Savukosken kunnasta, ja se toimi kansakoulun kuudennen luokan pohjalle raken- tuvana nelivuotisena keskikouluna aina vuoteen 1962 saakka, jolloin se muutettiin normaaliksi vii- siluokkaiseksi kansakoulun neljännen luokan op- pimäärään pohjautuvaksi keskikouluksi. Syksyllä 1979 oli Lapin läänissä kaikissa muissa kunnissa lukio paitsi Pelkosenniemellä, josta peruskoulun yläasteen päättäneet menivät pääasiassa Kemijär- ven lukioon. Toukokuussa 1980 kuntaan saatiin tieto, että lukio saisi aloittaa saman vuoden syk- syllä. Lukion toiminta on sittemmin lakannut Pel- kosenniemellä. Kuva 157. Pelkosenniemen kirkonkylän vanha koulu rakennettiin Alaperän kansakouluksi vuonna 1910. Rakennus myytiin vuonna 2002 ja vuonna 2004 se purettiin muualle siirrettäväksi. LKYT 2004. 108 Suomen ympäristö 1 | 2013 16.1 Pelkosenniemen koulu 16.2 Aapajärven koulu 16.3 Kairalan koulu 16.4 Luiron koulu 16.5 Pyhäjärven koulu 16.6 Suvannon koulu 16.1 Pelkosenniemen koulu Kohde sijaitsee kirkonkylän keskustassa 5-tien länsipuolella opettajien rivitaloa vastapäätä. Kou- lurakennus on asfaltoidulla avopihalla. Julkisivun puolella, maantien laidalla on entinen opettajien asuinkerrostalo, jossa on nykyään hammashoitola ja vuokra-asuntoja. Pihapiirissä on myös koulun varastorakennus. Tässä rakennuksessa oli ennen koululaisten WC:t, sekä asukkaiden varastotilat. Koulu on kaksikerroksinen vinkkelin muotoi- nen, keltaisella rappauspinnalla oleva harjakat- Esiteltävät kohteet toinen rakennus, jonka katemateriaali on ruskea palahuopa. Sokkeli on ruskea. Rakennuksessa on tiilimuurattu runko. Koillispäädyssä rakennusta on rullatuoliramppi. Rakennuksessa on 4-ruutuiset isot pystykarmi- ikkunat, osa ikkunoista on 3- ruutuisia vaakakar- mi-ikkunoita. Yläkerran voimistelusalissa on kor- keat, 9-ruutuiset pystyikkunat. Päätykolmiossa on 4-ruutuiset neliöikkunat. Kellarissa on 2-ruutuiset vaakaikkunat. Kohdetta alettiin rakentaa vuonna 1951 ja kou- lu valmistui vuonna 1952. Koulun varastoraken- nus on rakennettu vuonna 1952. Koulun tontti on lohkaistu vieressä olevasta Rantapelkosen tilasta. Kohde toimi ensi kansakoulun nimellä ja muuttui Peruskoulun ala-asteeksi vuonna 1975. Kartta 25. Koulukohteet. !( !( !( !( !( !( !(16,2 !( 16,1 !(16,4!(16,3 !( 16,6!(16,5 © Affecto Finland Oy, Karttakeskus, lupa L4659, Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/12 109Suomen ympäristö 1 | 2013 LKYT-arvio: Jälleenrakennusajan kohde. Koulurakennus, joka edelleen osittain koulukäytössä. Osa Pelkosenniemen kyläkokonaisuutta. Maisemallisesti erittäin arvokas kohde, jolla on myös rakennus- historiallista arvoa. 16.2 Aapajärven koulu Aapajärven koulu oli syksyllä 1948 valmistunut koulurakennus, joka tuhoutui tulipalossa tou- kokuussa 2011. Koulu sijaitsi Aapajärven kylän pohjoisosassa 5-tien varressa, sen itäpuolella. Va- stapäätä tien toiselta puolen lähtee Kummuntie jonka päässä noin 300 metrin päässä ovat Honkas- en tilukset. Koulun lähiympäristö on pääosiltaan sekametsää. Historia Kevätlukukaudella 1946 pidettiin Aapajärvellä kiertokoulua Kalle Uusitalon pirtissä. Seuraavana syksynä alkoi supistettu kansakoulu Eero Vartiai- selta vuokratuissa tiloissa. Vartiaisen perhe asui siihen aikaan vanhassa savottakämpässä, jonka toi- nen pää kunnostettiin koulua varten. Myöhemmin samoissa tiloissa toimi oppilasasuntola Härkäjoel- ta ja Lehonperältä tuleville oppilaille. Opettajalle vuokrattiin kamari Matti Honkasen talosta. Kylä- läiset halusivat kuitenkin saada mahdollisimman pian oman koulutalon. Oppilaita oli jo 34, ja oppi- lasmäärä oli jatkuvassa kasvussa. Rakennuspuut oli katsottu valmiiksi, ja kunnan rakennusmestari oli antanut koulun tontista hyväksyvän lausunnon, jota johtokunta yhtyi kannattamaan. Oma koulu- talo päätettiin rakentaa jo seuraavana vuonna ja sitä varten tilattiin kouluhallitukselta mallipiirus- tukset. Uuteen koulutaloon tulisi myös opettajille asunnot. Koulun rakennustyöt alkoivat keväällä 1947. Ra- kennuspuut ajettiin Puljunpalosta koulun tontille kahdeksalla hevosella. Kylän oma sahaosuuskun- ta sahasi tukit hirsiksi ja laudoiksi. Kirvesmiehet tulivat Savukosken Värriöltä. Ensin rakennettiin sauna, jonka jälkeen vuorossa oli koulun ulko- ja päärakennus. Aapajärveläiset keräsivät sammalta koulun hirsien väliin tilkkeeksi. Työmaa oli kylän keskipiste, minne väki kokoontui päivittäin paitsi talkoilemaan myös hämmästelemään tulevan kou- lun kokoa. Aapajärven koulu rakennettiin samoilla tyyppi- piirustuksilla kuin Luiron koulu, joka rakennettiin jo ennen talvisotaa vuonna 1937. Aivan tarkalleen piirustusten mukainen ei Aapajärven kouluraken- nus kuitenkaan ole. Esimerkiksi pohjoispäädyssä pitäisi piirustusten mukaan olla kolme 6-ruutuista ikkunaa yläkerrassa ja kaksi alakerrassa. Yläker- rassa on kuitenkin vain yksi ikkuna, alakerrassa ei yhtään. Tässä ehkä pyrittiin säästämään raken- nuskustannuksissa. Tammikuussa 1949 uusi koulu avasi ovensa. Op- pilaita oli runsaat 80 ja opettajia kaksi. 1950-luku oli Aapajärven parasta aikaa. Kylässä oli 48 taloa ja 300 asukasta. Oppilaita oli 100. Opettajat ja ky- läläiset remontoivat koulua talkoilla. Pihamaalle raivattiin urheilukenttä. 1960-luvun muuttoaalto vei Aapajärveltä asuk- kaat ja koululta oppilaat. Heitä oli enää 15, kun kunta sulki koulun vuonna 1971. Koulun loputtua kyläläiset saivat tilat harrastuskäyttöönsä. Kansa- laisopiston opintopiirejä riitti 1980-luvulle saak- ka, jolloin kunta sijoitti koulun yläkerran tiloihin päihdeongelmaisia. Kyläläisten harrastustoiminta tyrehtyi. Pikku hiljaa koulurakennus rapistui. Ul- Kuva 158. Pelkosenniemen koulu. LKYT 2005. Kuva 159. Koulun varastorakennus. LKYT 2005 Kuva 160. Aapajärven ”yliopisto” eli entinen koulu. LKYT 2005. 110 Suomen ympäristö 1 | 2013 korakennus paloi. Kyläläiset olivat valmiit kun- nostamaan rakennuksen talkoovoimin. Kunnan sosiaalilautakunta yritti siirtää asukkaat kirkolle Tielaitoksen tyhjiin tiloihin, mutta kirkonkyläläiset vastustivat siirtoa kansalaisadressilla. Aapajärven kylätalovaatimukset kaatuivat sekä kunnanhalli- tuksessa että -valtuustossa. Myös entisten ja ny- kyisten aapajärveläisten koulun ostoaikeet eivät saaneet kannatusta kunnan taholta. Aapajärven koulun entinen opettaja Marita Kil- pimaa teki vuonna 2009 Aapajärven koulusta kas- vatustieteen pro gradu -tutkielman (Kilpimaa Ma- rita. 2009. Kyläkoulusta ”yliopistoksi”. Aapajärven jälleenrakennuskoulu kohtaa hyvinvointi-Suomen. Lapin yliopistokustannus, Rovaniemi; jonka teks- teihin myös tämä kohde-esittely perustuu), jonka myötä Aapajärven koulu nousi julkisuuteen. Vii- meistään koulun tuhoutuminen tulipalossa tou- kokuussa 2011 nosti sen Pelkosenniemen kaikkien aikojen tunnetuimmaksi kouluksi. LKYT-arvio: Jälleenrakennusajan kohde. Koulurakennus, joka uusiokäytössä. Kohteella on rakennushistoriallista, kulttuurihistoriallista ja mai- semallista arvoa. 16.3 Kairalan koulu Kairalan koulun pihapiiriin kuuluu varsinaisen koulurakennuksen lisäksi navetta- ja saunaraken- nukset. Pihapiiristä koilliseen on urheilukenttä, jonka eteläreunalla on vanhan jokiveneen puura- kenteinen, punamullan väriseksi maalattu katos ja käsittelemätön lautarakenteinen laavu. Koulu- rakennuksen itäpuolella on lasten leikkitelineitä. Koulualuetta ympäröi pohjois-, itä- ja osittain ete- länpuolelta punaiseksi maalattu puinen säleaita. Koulu sijaitsee keskellä Kairalan kylää, Sodan- kyläntien (viitostien) länsipuolella. Koulun poh- joispuolelta kulkee koulutie. Koulurakennus on molemmista päistä yksiker- roksinen ja keskeltä rakennus on kaksikerroksinen. Perustus on betonia ja runko hirsinen. Harjaka- tossa on punainen kolmiorimahuopa katteena. Ulkoseinissä on pystyrimaverhous, joka on väri- tykseltään vaalean siniharmaa. Puite- ja listaväri on valkoinen. Itäpuolella on lautarakenteinen, harjakattoinen katos, jossa on valkoiset kaiteet ja puupylväät. Län- sipuolella on kaksi pulpettikattoista katosta beto- nisten lautapintaisten porrastasanteiden päällä. Koulun ikkunat ovat uusia 1-,2-,4-,6- ja 9-ruutuisia. Ikkunat ovat jääneet syvälle seinän sisään eristys- remontissa. Poikkeuksena itäseinän pohjoispään 6-ruutuinen ikkuna ja viereisen sisäänkäynnin ka- manaikkuna. Ikkunoiden ylävuorilautojen päällä olevat tippalistan tukirakenteet ovat profiloidut. Korkeamman keskiosan päätykolmiossa on puo- lipyöreät 4-ruutuiset haukkaikkunat. Itä- ja län- sipuolella on matalat 1-ruutuiset haukkaikkunat. Kairalan koulu valmistui vuonna 1926, samoi- hin aikoihin valmistuivat myös navetta- ja sauna- rakennukset. Rakennukset punamullattiin vuon- na 1929 ja tilkittiin ja tehtiin ulkovuoraus vuonna 1932. Niilo ja Nestor Karlsberg maalasivat tämän jälkeen koulurakennuksen kartanonkeltaiseksi ja navetta- ja saunarakennuksen punamullalla, lista- värit valkoisiksi. Vuonna 1933 koulualueen ympä- rille rakennettiin aita. Koulu lakkautettiin vuonna 1998. Yläkerrassa oleva opettajan asunto on ollut asuttuna lähes koko kouluhistorian ajan. Koulukäytön loputtua on kou- lulla ollut vuokralaisia. Paitsi asuntona, koulu on ollut myös keramiikkataiteilijan työtiloina ja siinä on toiminut kahvila ja käsityömyymälä. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt koulurakennus, joka uusiokäytössä. Osa Kairalan kyläkokonaisuutta. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. Kuva 161. Vanha kuva Aapajärven koulusta 1960-luvulla. Marita Kilpimaan albumi. Kuva 162. Kairalan koulu. LKYT 2004. 111Suomen ympäristö 1 | 2013 16.4 Luiron koulu Luiron koulun pihapiiriin kuuluu koulurakennuk- sen lisäksi navetta- ja saunarakennus. Koulu sijait- see keskellä Luiron kylää, kylätien länsipuolella. Tien itäpuolella kasvaa sekametsää ja Luirojoki sijaitsee noin 150 metrin päässä. Koulun pihalla on nurmikenttä, jossa on pienehkö jääkiekkokaukalo ja lentopalloverkko. Koulu on tyypillinen sodan jälkeen kouluhalli- tuksen standardeilla piirretty ja rakennettu koulu- rakennus. Rakennuksen itäpääty on yksikerrok- sinen, länsipääty kaksikerroksinen. Rakennus on betoniperustainen ja hirsirunkoinen. Julkisivuma- teriaalina on keltainen pystyrima. Harjakatto on punaista poltettua tiiltä. Rakennuksessa on kaksi pulpettikattoista avo- kuistia ja yksi katos. Julkisivulla on 9-ruutuiset pystykarmi-ikkunat. Länsi- ja itäpäädyssä on 2-ruutuinen vaaka-ikkuna. Eteläpuolella on 6-ruu- tuiset pystykarmi-ikkunat. Luiron kylän asukkaat lähettivät syksyllä 1936 kunnanvaltuustolle anomuksen kansakoulun pe- rustamisesta omalle kylälleen. Siihen asti luirolai- set olivat käyneet koulunsa Kairalassa. Valtuusto oli yksimielinen koulun tarpeellisuudesta ja se aloitettiinkin seuraavana vuonna supistettuna kansakouluna vuokrahuoneissa. Aluksi tehtiin vuokrasopimus Ulrik Suopangin kanssa, mutta kansakoulun tarkastaja ei hyväksynyt sopimusta ja niin päädyttiin Helmeri Välitalon huoneistoon. Vuonna 1941 kansakouluntarkastaja kiirehti oman koulutalon rakentamista, mutta se viivästyi, koska talvisodan jälkeisenä aikana rakennustarpeiden saaminen oli hankalaa ja rakennuskustannuk- set olisivat tulleet kovin kalliiksi. Helmer Väli- talon kanssa oli tehty vuokrasopimus vuoden 1942 loppuun. Koska omaa koulutaloa ei oltu vielä siihen mennessä saatu rakennetuksi, kunta valitsi uudeksi vuokrahuoneistoksi Samuel Kilpi- maan talon tiedustelematta asiaa johtokunnalta. Johtokunta oli puolestaan päässyt sopimukseen Välitalon kanssa vuokra-ajan jatkamisesta. Kunta ei kuitenkaan suostunut perumaan sopimustaan Kilpimaan kanssa, joten johtokunta valitti asiasta kouluhallitukseen. Johtokunta ei olisi halunnut luopua kylän keskellä olevasta huoneistosta ja si- irtää koulua kylän eteläpäähän, koska se tietäisi suurimmalle osalle lapsista koulumatkan piden- tymistä. Asiasta valittamista pidettiin tärkeänä, koska kenkien saaminen ja vaatetusmahdollisuu- det olivat sota-ajan johdosta heikentyneet. Valitus ei kuitenkaan tuottanut tulosta, joten koulunpito siirrettiin Kilpimaan huoneistoon. Oman koulutalon oli määrä valmistua vuonna 1942, mutta vei vielä vuosia ennen kuin se toteu- tui. Kunnanvaltuusto määräsi vuonna 1946 Luiron kansakoulun johtokunnan toimimaan rakennus- lautakuntana, jonka tehtävänä oli huolehtia koulun rakennuspuiden vedättämisestä rakennuspaikal- le. Luiron kansakoulun piirustukset hyväksyttiin kouluhallituksessa vuoden 1948 maaliskuussa ja koulu rakennettiin vuosina 1948–1949. Härkävaaralaiset kuuluivat nyt Luiron koulu- piiriin, mutta johtokunta joutui useaankin kertaan patistelemaan oppivelvollisten vanhempia, jot- ta he lähettäisivät lapsensa kouluun. Johtokunta vuokrasi huoneiston asuntolaa varten, jotta pitkä- matkalaiset voivat yöpyä koulun läheisyydessä. Härkävaaralaiset olisivat halunneet kansakoulun omalle kylälleen, mutta kunnassa todettiin, ettei kylältä löydy sopivaa huoneistoa vuokrattavaksi koulunpitoon eikä kuntaa voitu velvoittaakaan koulun perustamiseen oppilasmäärän vähyyden vuoksi. Luiron kansakoulu toimi vuoteen 1970, jolloin sen alue liitettiin Kairalan koulupiiriin. LKYT-arvio: Jälleenrakennusajan kohde. Koulurakennus, joka uusiokäytössä. Osa Luiron kyläkokonaisuutta. Maisemallisesti erittäin arvokas kohde, jolla on myös rakennus- historiallista ja kulttuurihistoriallista arvoa. Kuva 163. Luiron koulu. Tiina Elo 2009. Kuva 164. Luiron koulun etujulkisivu. LKYT 2005. 112 Suomen ympäristö 1 | 2013 16.5 Pyhäjärven koulu Koulun pihapiiriin kuuluu entisen kouluraken- nuksen lisäksi opettajain ja talonmiehen asunto, navetta ja sauna. Pyhäjärven koulu sijaitsee Pyhä- järven rannalla, keskellä Pyhäjärven kylää. Kou- lua ympäröi luoteesta koilliseen kyläasutus peltoi- neen, kaakkoispuolella on Lapin Oravan lomakylä mökkialueineen. Lounaispuolella on Pyhäjärvi, jonka takana näkyvät Soutajavaara ja Pyhätunturi keroineen. Koulurakennuksen sokkeli on rapattu betoni ja kellari betonivalua, jonka väliseinät on muurattu tiilestä. Koulu on rankorakenteinen ja siinä on bei- ge pystyrimaverhous, listaväri on ruskea, puiteväri valkoinen ja sokkeli ruskea. Katto on punainen tii- likate. Lounaispäädyssä ja luoteisseinän lounais- päässä on betoninen porrastasanne, jonka päällä on lautarakenteinen katos betonitiilikatteella. Pelkosenniemen kunta rakennutti ensin vuosi- na 1947–1948 koulu- ja asuntolarakennuksen, joka havaittiin heti liian pieneksi. Viereen rakennettiin vuosina 1950–1951uusi koulurakennus ja entiseen tehtiin luokkahuoneiden paikalle toinen opetta- jan asunto. Navetta/liiterirakennus ja sauna teh- tiin koulurakennuksen kanssa samoihin aikoihin. Koulu lakkautettiin vuonna 1970. Asunnot jäivät edelleen käyttöön, toinen vakituiseen ja toinen tila- päiskäyttöön, matkailu- ja kesäleiri-tarkoitukseen. Vuonna 1979–1980 Pekka Orava vuokrasi koulu- kiinteistön kunnalta. Remontissa asuntolarakennus muutettiin huoneistomajoitustiloiksi, vesijohto- verkosto uusittiin koulu- ja asuntolarakennukseen. Navettarakennukseen laitettiin tuolloin peltikatto ja rakennukset maalattiin ulkoa. 1990-luvun alussa tehtiin koulu- ja asuntola-rakennukseen pintar- emontti. Asuntolan tilaratkaisut muutettiin. Alas laskevat katot purettiin ja levytettiin uudestaan. Alue on edelleen matkailukäytössä ja odottaa rak- ennusten korjaamista. LKYT-arvio: Jälleenrakennusajan kohde. Kohteella on rakennushistoriallista ja maisemallista arvoa. 16.6 Suvannon koulu Koulun pihapiiriin kuuluu koulurakennuksen li- säksi navetta- ja saunarakennus. Suvannon koulu sijaitsee Suvannon kylän itäpäässä Suvannontien pohjoispuolella. Koulun länsipuolella on kylä- aukio peltoineen ja taloineen, muualta koulu on metsän ympäröimä. Koulun piha-aluetta kiertää punamullalla maalattu puuaita, jossa on portti län- sipuolella pihaan tulotien kohdalla. Koulurakennuksen sokkeli on betonista ja runko on hirrestä. Harjakaton kate on punaista poltettua tiiltä. Rakennuksessa on punainen pystyrimaver- hous, lista ja puiteväri on valkoinen. Kuistin katto jatkuu katokseksi kuistin edessä olevan porrasta- santeen päälle. Kuistissa on pystyrimaverhous ja tiilikate. Pohjoispäässä on lautarakenteinen por- rastasanne, jonka päällä puupylväin tuettu lauta- rakenteinen katos, jossa on punainen huopakate. Ikkunat ovat 6-ruutuiset, 2-lehtiset. Kaakkoispään luokan ikkunat ovat 12-ruutuiset. Päätykolmiossa on 4-ruutuiset, puolipyöreät haukkaikkunat. Suvannon koulurakennus valmistui vuon- na1929. Koulussa toimi myös kirjasto ja siellä jär- jestettiin kylän juhlia ja urheilukilpailuja. Koulu lakkautettiin vuonna 1966. 1970-luvulla koulu oli vuokralla taiteilija Eero Kumpulalla ja vuosina 1980–1990 taidemaalari- liitolla, jonka jäseniä asusti ja teki töitä koululla pääasiassa kesäisin. Liitto järjesti myös Art Su- vanto- kesänäyttelyitä kesäisin. 1990-luvun vai- hteessa koulu siirtyi valtion omistukseen, se kor- jattiin ja sen käyttöoikeus jäi kunnalle. Suvantolai- set ovat käyttäneet koulua yhteisten tilaisuuksien järjestämiseen. 1990-luvun alusta koululla on asunut vuokralai- sia, jotka ovat pitäneet alakerrassa lähinnä kesäai- kaan kahvilaa, esitelleet koulua ja kylää matkaili- joille, järjestäneet myynti- ja näyttelytoimintaa ja Kuva 166. Pyhäjärven entinen koulu. LKYT 2004. Kuva 165 Pyhäjärven entinen koulu- ja asuntolarakennus. LKYT 2004. 113Suomen ympäristö 1 | 2013 viime vuosina myös kurssitoimintaa. Onko edel- leen vuokralla? LKYT-arvio: Sodalta säästynyt koulurakennus, joka uusiokäytössä. Osa Suvannon kyläkokonaisuutta. RKY -kohde (Suvanto) ja valtakunnallisesti arvokas maisema- alue. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. Seurantalot 1800-luvun loppupuolella erilaisten uusien yhtei- söjen sekä poliittisten ja sivistyksellisten aatteiden heräämisen myötä syntyi uusi rakennustyyppi: seurantalo. Merkittävimmät rakentajayhteisöt olivat vapaapalokunnat, raittiusyhdistykset, nuo- risoseurat, työväenyhdistykset, maamiesseurat, urheiluseurat ja suojeluskunnat. 1900-luvun en- simmäisillä vuosikymmenillä oli seurantalojen ra- kentaminen Suomessa vilkkaimmillaan, näin myös Lapissa. Silloin pystytettiin sekä uusia kokoontu- mis- ja kulttuuritiloja että muokattiin uuteen käyt- tötarkoitukseen jo olemassa olevia rakennuksia. Useimmiten talot rakennettiin talkoovoimin. Seu- rantalot sijaitsevat usein keskeisellä paikalla ky- lässä tai taajamassa kuten muutkin paikkakunnan arvorakennukset. Kirkot, pappilat, koulut ja usein myös seurantalot pyrittiin sijoittamaan maiseman tarjoamiin arvokkaiksi koettuihin solmukohtiin. Usein ne rakennettiin maisemaa hallitseville mäki- paikoille, jotka samalla edustivat perinteisiä hyviä rakennusten sijoituspaikkoja. Jotkut seurantaloista ovat alun perin muuhun tarkoitukseen tehtyjä ra- kennuksia, kuten entisiä kouluja tai tilojen päära- kennuksia. Seurantalo saatettiin tehdä myös van- han asuinrakennuksen tai riihen hirsistä tai vain siirtämällä vanha rakennus toiseen paikkaan. Varhaisimmat seurantalot ovat yleensä pohja- kaavaltaan yksinkertaisia suorakaiteen muotoisia rakennuksia. Keskellä on sali, toisessa päässä näyt- tämö ja toisessa eteinen vaatesäilöineen sekä usein myös puffetti eli ravintola keittiöineen. Seuranta- lon päätila on yleensä juhlasali. Se pyrittiin teke- mään ilmavaksi ja valoisaksi. Vähintään yhdellä sa- lin seinällä oli isot ikkunat. Saleista tehtiin korkeita rakentamalla taitekatto, jonka sivulappeet myötäi- livät vesikattoa. Myös jonkinlainen näyttämötila löytyy useimmista seurantaloista. Näyttämölle hankittiin erilaisia maisema- tai sisätilakulisseja. Samat metsä- tai tupakulissit nähtiin yleensä niin näytelmäesitysten kuin iltamien päätteeksi soitta- van orkesterinkin taustalla. Puhvetti ja keittiö oli miltei kaikissa seurantaloissa. Ravintola oli tärkeä tila, mutta yleensä vaatimattomammin sisustettu ja matalampi kuin sali. Seurantaloihin kuului oleelli- sesti eteisen yhteydessä ollut vaatesäilö eli narikka. Seurantaloille tyypillinen lippuluukku toimi taval- laan porttina seurantalon ja ulkopuolisen maail- man välillä, ja sen muotoiluun kiinnitettiin usein erityistä huomiota. Uusia seurantaloja ei nykyään juuri rakenneta, mutta niitä syntyy kun muussa käytössä olleita rakennuksia otetaan esimerkiksi kyläyhdistysten käyttöön ns. kylätaloiksi. Useimmiten kylätalok- si päätyy lakkautettu koulu. Valtiovalta ryhtyi myöntämään avustuksia seurantalojen korjaus- toimintaan vuonna 1978, ja vuodesta 2004 niiden jakamisesta on vastannut Suomen Kotiseutuliitto. Korjausavustuksilla on tarkoitus säilyttää, ylläpi- tää ja parantaa seurantalojen kulttuurihistoriallista arvoa, rakennusteknistä kuntoa ja toimivuutta. Tyypillisesti seurantalo on omistajayhdistyksen- sä toiminnan tukikohta, mutta monet talot ovat kokoontumistiloja ja tapahtumien paikkoja myös muille lähialueensa yhdistyksille. Niissä kokoontu- vat esimerkiksi urheiluseurat, poliittiset yhdistyk- set, marttayhdistykset, seurakunnat, ammattiliitot, eläkeläisyhdistykset, tiekunnat, uskonnolliset jär- jestöt ja erilaiset kulttuuri-, liikunta- ja harraste- kerhot. Monessa kylässä seurantalot ovat edelleen tärkeitä kokoontumispaikkoja ja juhlatiloja. Pelkosenniemen seurantaloista entinen suoje- luskuntatalo Suojala purettiin 1990-luvulla. Kuva 167. Suvannon koulu. LKYT 2004. 114 Suomen ympäristö 1 | 2013 Esiteltävät kohteet 17.1 Kaikutörmä 17.2 Kairalan kajastus 17.1 Kaikutörmä 1968 valmistunut entinen työväentalo sijaitsee 5-tien ja Kemijoen välissä Pelkosenniemen kirkon- kylässä. Talon piha on heinittynyt ja pusikoitunut. Rakennus on betoniperustainen ja rankoraken- teinen. Julkisivumateriaalina on punainen vaa- kaponttilaudoitus. Nurkka- ja räystäslaudat ovat valkoiset. Katemateriaalina on punainen kolmio- rimahuopa. Rakennuksessa on pulpettikattoinen avokuisti. Useimmat ikkunoista ovat pystykarmi-ikkunoita, kolme 1-ruutuista sekä yksi 4-ruutuinen vaakaik- kuna. Ikkunoiden puitteet ja pielet ovat valkoiset. Rakennuksen tontti on Demokraattisten nais- ten nimissä. Tontilla oli aluksi parakki -tyyppinen kokoontumistila. Vuonna 1968 päätettiin rakentaa yhdistyksen voimin talkoilla uusi rakennus. Puu- tarpeet saatiin jäseniltä lahjoituksena. Talo val- mistui syksyllä ja siellä alettiin pitää tansseja sekä iltamia. Vappujuhlaan kerääntyi väkeä naapuri- kuntia myöten. Bingon pyöritys tuli myös mukaan 1970-luvun alussa. Lisäksi taloa vuokrattiin mm. huonekalukauppiaille. Sittemmin toiminta hiipui 1980-luvulla. Nykyisin talo on tyhjillään. Rakennusta on jatkettu kuusi metriä, sekä muu- toinkin remontoitu 1980- luvun alussa. LKYT-arvio: Työväentalo. Osa Pelkosenniemen kyläkokonaisuutta. Kohteella on kulttuurihistoriallista arvoa. 17.2 Kairalan Kajastus Kairalan seurantalon pihapiiri on laaja, rajoittuen ympäröivään metsikköön. Pihalla on venekatos, sekä veistetty hirsilaavu. Seurantalo sijoittuu Kai- ralan kylän pohjoispäähän aivan 5-tien itäpuolel- le. Kotiniemen kannas alkaa seurantalon kohdalta itäpuolelta Kitistä vasten, jonne on noin 400 metriä matkaa. Rakennus on betoniperustainen ja rankoraken- teinen. Julkisivumateriaalina on valkoinen vaaka- ponttilaudoitus. Aumakatto on mustaa palahuo- paa. Ensimmäisen seurantalon rakentaminen aloitet- tiin vuonna1952 rakennusmestari Väinö Kivikan- kaan piirustusten mukaan. Vuonna 1955 seuran- talossa voitiin pitää kesäaikaan tansseja ja muita tilaisuuksia. Vuonna 1958 talo oli ahkerassa käy- tössä ja viimeistelyä vaille valmis. Tammikuussa 1961 seurantalo paloi. Uutta seurantaloa alettiin suunnitella heti tu- lipalon jälkeen. Talon piirustukset laati pelko- senniemeläinen rakennusmestari Lauri Saarinen rakennustoimikunnan tekemien ehdotusten poh- jalta. Kesällä 1962 vietettiin uuden seurantalon har- jannostajaisia ja avajaistanssit pidettiin 23.10.1965. Kairalan molemmat seurantalot rakennettiin pää- osin kyläläisten talkootyönä. Rakennukseen tehtiin lämpöremontti vuonna 1972, samalla näyttämöä pienennettiin. 1980-luvun loppupuolella seurantaloa laajennettiin, jotta saa- tiin tilat voimailijoille ja kansanopiston veistäjille. Vesikatto uusittiin vuonna 2002, julkisivu maalat- tiin vuonna 2009. Kuva 168. Kaikutörmä. Tiina Elo 2009. Kartta 26. Seurantalot. !( !( 0 1 2 km© Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/12 !( 17.2 !( 17.1 115Suomen ympäristö 1 | 2013 Vuodesta 1993 lähtien rakennuksessa on ollut tal- visin kansalaisopistotoimintaa. Eteläpäädyssä on talonmiehen asunto, joka on vuokralla. LKYT-arvio: 1960-luvulla rakennettu seurantalo, jota uudistettu. Kohteella on kulttuurihistoriallista ja maisemallista arvoa. Metsästysseurat Perinteisten nuoriso- ja maamiesseurojen toiminta on hiljentynyt useimmissa kylissä. Joissain kylissä on edelleen kyläyhdistystoimintaa, mutta kaikkein aktiivisinta toimintaa monin paikoin on nykyisin metsästysseuroilla. Metsästys on monipuolinen harrastus ja se yhdistää monia yhteiskunnan toimi- joita ammattiin, ikään ja sukupuoleen katsomatta. Metsästyksellä on pitkä perinne Lapissa, niin myös Pelkosenniemellä. Erilaisia metsästykseen liittyviä muinaisjäännöksiä, kuten pyyntikuoppia tunnetaan monilta paikoilta. Peurojen ja hirvien kuoppapyyntiä on todennäköisesti harjoitettu jo kivikaudella, mutta tapa on tunnettu yleisesti vielä 1700-luvullakin. Järjestäytynyt metsästys alkoi tehdä tuloaan Lappiin 1950–1960 –luvuilla. Etelä-Suomessa, jos- sa metsästysoikeus on jo pitkään ollut sidoksissa yksityiseen maan omistukseen, järjestäytyneellä metsästyksellä ja näin ollen myös metsästysseura- toiminnalla on ollut pitempi perinne. Ensimmäiset metsästysseurat eteläiseen Suomeen perustettiin jo 1800-luvun loppupuolella. Lapissa järjestäytyneen metsästyksen myöhäiseen syntyaikaan yhtenä syy- nä on vapaa metsästysoikeus valtion mailla, joita Lapissa on paljon. Riistanhoitoyhdistyksen neuvontatyö ja metsäs- tyslain muutokset, koskien esimerkiksi hirvenmet- sästystä, vaikuttivat osaltaan metsästysseurojen syntyyn. Seurojen toiminta keskittyi alkuaikoina maanvuokrauksen ja jäsenhankinnan avulla järjes- täytyneen metsästyksen ohjaukseen, jonka myötä erilaisia riistanhoitotoimenpiteitä alettiin viritel- lä. Metsästys on hyvin järjestäytynyttä toimintaa. Useimmille metsästäjille oma metsästysseura luo ne puitteet, jotka mahdollistavat harrastamisen. Yhdistysmuotoiset metsästysseurat toimivat mo- nien sääntöjen ja pykälien ohjaamina. Yhteistyötä harjoitetaan muiden seurojen, riistanhoitoyhdis- tysten, riistanhoitopiirien sekä metsästäjien yhteis- ten järjestöjen kanssa. Talousmetsien runsaan ruokatarjonnan kasvat- tamat hirvikannat ovat nostaneet hirvenmetsäs- tyksen ehkä suosituimmaksi metsästysmuodoksi. Hirvenmetsästyksestä on tullut seuroille myös merkittävä tulonlähde. Hirvipeijaisista ja lihahuu- tokaupoista on muodostunut monelle seuralle iso tapahtuma, joka kokoaa joka syksy ison joukon kyläläisiä ja väkeä muualtakin hirvikäristykselle, joka tarjotaan vastineena maanvuokraajille ja etuna muille seuran jäsenille. Metsästysseurat ovat toiminnassaan ottaneet käyttöön alun perin muuhun tarkoitukseen raken- nettua rakennuskantaa, kuten lakkautettuja kou- luja ja erilaisia kylä- ja seurantaloja. Ne ovat viime vuosikymmeninä myös rakentaneet ja rakentavat edelleen jonkin verran uutta rakennuskantaa, ku- ten metsästysmajoja ja erilaisia lihan säilytykseen ja käsittelyyn liittyviä tiloja. Tulevaisuudessa nä- mäkin rakennukset tulevat olemaan osa rakennus- perintöämme ja kulttuuriympäristöämme. Kuva 169. Kairalan Kajastus. Simo Oinas 2009. Kuva 170. Syrjälä on entinen asutustila, jonka nykyään omistaa Pelkosenniemen metsästysseura. Paikka toimii nykyään seuran metsästys- ja virkistyskäytössä. Entinen navettarakennus on kunnostettu nylky- ja lihankäsittelyti- laksi. LKYT 2006. 116 Suomen ympäristö 1 | 2013 Savotta- ja uittokohteet Esiteltävät kohteet 18.1 Ukonhattu kämppä 18.2 Autioniemen vastuu 18.1 Ukonhattu kämppä Pihapiiriin kuuluu kämppärakennuksen lisäksi sauna ja varastorakennus. Kohde sijaitsee Pyhäjär- venkylästä noin 3 km Pyhätunturin suuntaan tien itäpuolella. Itäpuolella on Pyhäjärvi, jonka rannalla on saunarakennus. Järven takana on Pyhäjärven kylä, Soutaja tulee kohteesta kaakkoon. Kämppärakennus on betoniperustainen ja hir- sirunkoinen. Rakennuksen pitkät sivut on vuoraa- matonta ja punamullattua hirttä, päätykolmioiden yläosat on vaakapaneloitu. Katemateriaalina on musta palahuopa. Julkisivun puolella on tyypillinen savottakäm- pän umpikuisti, samanlainen on myös rakennuk- sen takasivulla, ilmeisesti köökkiin. Kaakkopää- dyssä on avokuisti. Räystäät ja nurkat ovat val- koiset. Rakennuksessa on 3- ruutuiset vaakakarmi-ik- kunat, 2-ruutuisia neliöikkunoita, päätykolmiossa on neliöikkuna ja päällekkäin kaksi vaakaikkunaa. Takasivulla on kaksi vaakaikkunaa. Rakennus on Keminmaasta siirretty vanha tuk- kikämppä. Reserviupseeriliitto on sen rakentanut tälle paikalle lomakäyttöön vuonna 1974. Retkeily- maja tarjosi palveluita täydellä ylläpidolla. Lapin- kolo Oy osti kohteen vuonna 1988. LKYT-arvio: Vanha tukkikämppä, joka nykyään matkailukäytössä. Siirtorakennus. 18.2 Autioniemen vastuu Uitto Ominaisimmat piirteet Lapin kulttuuriympäris- töissä luonnonpiirteiden lisäksi löytyvät elinkei- noihin liittyvissä kohteissa. Esimerkiksi uitto on vuosisataisen historiansa aikana jättänyt jälkensä Lapin luontoon ja ihmisiin. Uitto on ollut tunnettu ja kuljetustapana käytössä ainakin 1600-luvulla. Metsäteollisuus kiinnostui Lapin metsävaroista 1870-luvulla. Tuolloin perustettiin ensimmäinen höyrysaha Kemijokisuulle Karihaaraan, samalla al- koi metsäteollisuus Kemijoen vesistön alueella laa- jassa mitassa.  Irtouitto yleistyi koko joella 1890-lu- vulla, kun uitto alkoi saada suurempaa merkitys- tä perinteisen lohenkalastuksen kustannuksella. Legendaarinen savotoiden ja uiton “kulta-aika”, joka keskittyi vuosien 1933 ja 1937 väliin. Sotien jälkeinen jälleenrakennuskausi elvytti uittoa tuo- malla uusia uittajia ja puutavaralajeja uiton piiriin. Vaikka 1950-luvulla uittomäärät kohosivat huip- pulukuihin, Kemijoen jokilatvojen käyttö uittami- seen alkoi supistua. Taloudellisesti kannattamaton purouitto lopetettiin, sillä metsäautotiet tarjosivat kannattavamman kulkureitin puutavaralle ja puut kuljetettiin autoilla pääväylän varteen tai suoraan tehtaalle. Uittamisen taantumiseen oli osaltaan syynä autokuljetusten nopeus, joustavuus ja kus- tannuksien edullisuus. Lapissa irtouitto loppui Tornionjoella vuonna 1971 ja Kemijoella vuonna 1992. Kuva 171. Ukonhattu on vanha tukkikämppä, joka nykyään on matkailukäytössä. LKYT 2005. Kartta 27. Savotta- ja uittokohteet. !( !( © Affecto Finland Oy, Karttakeskus, Lupa L4659, Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/12 !( 18.1 !(18.2 117Suomen ympäristö 1 | 2013 Uittosäännön purku Vuonna 1992 perustettiin Kemijoen säilytettävien uittorakenteiden inventointityöryhmä, jonka ve- täjäksi valittiin silloinen Lapin vesi- ja ympäristö- piiri. Inventointityöryhmän tehtäväksi määriteltiin ehdotuksen laatiminen säilytettäviksi katsotuiksi uittorakenteiksi. Jokaisen Kemijokivarren kunnan alueella sijaitsevat uittorakenteet ja –rakennukset käytiin läpi kokouksissa, jotka järjestettiin ao. kun- nassa. Kunnilta pyydettiin myös ehdotuksia säily- tettäväksi katsotuista rakenteista ja rakennuksis- ta. Kyselyvastausten jälkeen inventointityöryhmä käsitteli kuntakohtaisesti olemassa olevat uittoon liittyvät rakenteet ja rakennukset ja valitsi sekä ui- ton koko historian ja kehityksen että ajallisesti ja alueellisesti tärkeiksi katsomansa kohteet. Vaikka uiton vanhoilla rakennuksilla ja rakenteilla ei enää konkreettista käyttöarvoa olekaan, ovat ne osa Lapin kulttuurihistoriaa ja elinkeinohistoriaa. Yksi uiton perinnöistä on se rakennuskanta, joka jää jokivarsiin muistuttamaan joen yhdestä käyt- täjäryhmästä. Ne kertovat oman aikakautensa ja ympäristönsä historiaa sekä vesien käytön his- toriaa. Savotta- ja uittotoiminnan rakennuksia ja rakennelmia on säilynyt runsaasti erityisesti Lapin itäosissa; Sallassa, Savukoskella ja Posiolla. Autioniemen vastuu on yksi säilytetyistä uiton ja savotan rakennelmista. Autioniemen vastuu ra- kennettiin laivaliikenteen loputtua vuonna 1937 noin 40 kilometriä Kemijärveltä Pelkosenniemelle päin ja sinne koottiin kerralla kaikki yläpuolisilta vesiltä tulevat puut. LKYT-arvio: Autioniemen vastuupaikka Kemijoen uiton keskeinen tukikohta. Kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde, jolla on myös rakennushistoriallista arvoa. Kuva 172. Autioniemen uiton vastuun kiinnityspilarit on jätetty muistoksi uiton suuresta merkityksestä alueelle. LKYT 2005. Kuva 173. Autioniemessä on jäljellä vielä myös uiton aikaista rakennuskantaa. LKYT 2005. 118 Suomen ympäristö 1 | 2013 Poronhoito Esiteltävät kohteet 19.1 Vyötämöselän poroaita 19.2 Materoselän poroaita 19.3 Läskilammen erotusaita 19.1 Vyötämöselän poroaita Toiminut alun perin poroerotuspaikkana. Paikalla on vanha perkka-aita ja kämppä. Vanhaa aitaa on jätetty sinne tänne uuden aidan sisälle. Vyötämöselän aita sijaitsee Pyhätunturilta Luos- tontietä noin 12 km Luostolle päin, josta oikealle metsätietä noin 2 kilometriä. Kuva 174. Vyötämöselän poroaitaa. LKYT 2005. Kuva 175. Vyötämöselän kämppä. LKYT 2005. Kartta 28. Poronhoitokohteet. !( !( !( © Affecto Finland Oy, Karttakeskus, Lupa L4659, Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/12 !( 19.1 !(19.3 !(19.2 119Suomen ympäristö 1 | 2013 19.2 Materoselän poroaita Toiminut alunperin poroerotuspaikkana. Nykyään paikalla on porokämppä ja aita. Kirnu on noin 100 m halkaisijaltaan, lisäksi on useita erottelukarsinoi- ta, entinen nylkyvaja ja vanha porokämppä, joka on täynnä heiniä. Vanhaa aitaa on jäljellä muutama sata metriä. Paikka sijaitsee Materoseljän itälaidalla Pelko- senniemi–Savukoskentien pohjoispuolella. Tie kääntyy Materoon vähän ennen pitäjänrajaa. 19.3 Läski lammen erotusaita Poroerotusaita, jonka kirnun halkaisija on 100 met- riä. Paikalla on kaksi erotteluaitausta sekä neljä karsinaa. Kohteessa on myös uudehko porokämp- pä. Paikka sijaitsee Suvannontien pohjoispuolella Läskilammen rannalla. Matkailu Pyhätunturin kehitys Tunturihiihto alkoi tehdä tuloaan Suomen Lappiin vasta 1930-luvulla. Talviurheilukisat, kuten vuo- desta 1927 lähtien järjestetyt Ounasvaaran talviki- sat Rovaniemellä, nostivat talviurheilun suosiota myös tavallisen kansan parissa. Sallatunturilla pidettiin 1937 maamme ensimmäiset syöksy- ja pujotteluhiihtomestaruuskilpailut ja niiden myötä myös pujottelu alkoi vallata sijaa talviurheilulajina. Pyhäjärven kylän taloissa oli jo ennen sotaa pienimuotoista majoitustarjontaa matkailijoil- le. 1950-luvulla Pyhäjärven kylästä kehittyi yk- si maatilamatkailun edelläkävijöistä Suomessa. Paikallinen maamiesseura alkoi järjestää juhan- nusjuhlia tunturissa. Ensimmäiset Pyhätunturin slalomkilpailut pidettiin vuonna 1951 Pyhäjärven puoleisella rinteellä ja toiset vuonna 1953 rinteessä Karhunjuomalammen puolella. Vuostimojärveltä valmistui yhdystie Pyhätuntu- riin 1950-luvun alussa. Tämä käynnisti varsinaisen Pyhätunturin matkailun. VR:n Urheilun tukisäätiö perusti Astelin, joka toimii edelleen ravintolana ja hotellina. Myös postiliitto hankki Vuostimojärveltä majan. Kemijärven seminaarin lehtori Olavi V. Orava alkoi pitää kestikievaria ja leirintäaluetta Pyhäjärvellä 1960-luvun alkupuolella. Kuva 176. Materoseljän vanhaa poroaitaa. LKYT 2005. Kuva 177. Läskilammen erotusaitaa. LKYT 2005. Kuva 178. Pyhätunturin opaskartta oli aikoinaan näin tyy- likäs. Pekka Oravan yksityiskokoelma. 120 Suomen ympäristö 1 | 2013 Tunturin hiihtokeskus Olavi Orava esitti 1960-luvun alussa ajatuksen, että Pyhätunturi tarvitsee oman matkailuhotel- lin ja hiihtokeskuksen. Syksyllä 1964 perustettiin Pyhätunturi Oy. Orava teki esisopimukset maan- omistajien kanssa ja kokosi perustajaryhmän: Ke- mijärveltä mukaan tulivat kauppalan insinööri Ti- mo Oksanen ja kauppalan kamreeri Veli Saarinen sekä Koillis-Lapin Säästöpankin varajohtaja Tauno Soivio. Pelkosenniemeltä mukaan tulivat maan- omistajaveljekset Leo, Arvi ja Kauko Pyhäjärvi se- kä Pesosen veljekset. Vuonna 1966 valmistui hotelli Kultakero. Pyhätunturi Oy solmi suhteet tiedotusväli- neisiin. Mainostelevisio tuli tekemään ohjelmaa Koillis-Lapista. Yrittäjät ottivat yhteyttä myös val- tiovaltaan ja Koillis-Lapin muihin matkailuyrittä- jiin ja valmistivat kolmen kunnan kanssa yhdessä kaksi mainoselokuvaa, jotka pyörivät elokuvateat- tereissa ennen varsinaisten elokuvien alkua. Mai- noselokuvat edustivat aivan uudentyyppistä ajat- telua markkinoinnissa ja Lapin matkailussa, mutta pelkosenniemeläisillä asiasta oli jo kokemusta, sillä he olivat tehneet ensimmäisen elokuvansa jo yli kymmenen vuotta aikaisemmin, olympiavuonna 1952, jolloin filmi Tunturituulen kutsu tehtiin. Olavi Oravalla oli merkittävä rooli Pyhätun- turin matkailun kehityksessa, hän toimi pitkään paikallisen matkailijayhdistyksen puheenjohtaja ja oli myös aktiivinen valtakunnallisen Suomen Matkailuliiton hallituksen jäsen. Liitolla oli tuol- loin merkittävä rooli valtion matkailuhallinnossa. Liitto omisti Lapin matkailuhotellit ja sillä oli myös useita toimipisteitä ulkomailla. Pyhätunturista ja Hotelli Kultakerosta kaavailtiin tuolloin lippulai- vaa matkailuliitolle. Vuonna 1970 Pyhäjärvellä toimiva Oravan mat- kailuyritys jäi Olavi Oravan pojan, Pekka Oravan, vastuulle ja siitä pitäen hän on järjestänyt ma- joitus- ja ohjelmapalveluita keskieurooppalaisille ryhmille. Pyhätunturin ensimmäiset juhannusjuhlat jär- jestettiin talkooporukalla vuonna 1966. Joka juhan- nus palkattiin huippusolisti, useita orkestereita ja muuta ohjelmaa. Tuolihissi kuljetti väkeä tuntu- riin, jossa lippu nostettiin salkoon ja juhlapuhe pi- dettiin. Parhaimmillaan tunturin juhannusjuhliin myytiin 3800 lippua. Pyhätunturia pidettiin 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa Lapin juhannusjuhlien ykköspaikkana. Talkoovoimin juhannusjuhlia jär- jestettiin kymmenisen vuotta peräkkäin. Pyhätunturi Oy ja sen toiminnat myytiin Mat- kailuliitolle 1976. Vuonna 1987 Pyhä siirtyi Ahon perheen omistukseen ja Juhani Aho alkoi luotsata huonokuntoista keskusta. Uudet yrittäjät alkoivat heti korjata rapistunutta hotelli Kultakeroa ja laa- tivat uuden kehitysohjelman. Konserni sai asiakas- määrän kolminkertaistettua neljässä vuodessa ja yritys teki jo voittoa. Hyvä alku pysähtyi kuitenkin 1990-luvun alun lamaan. Kuva 179. Kemijärven seminaarin opiskelijoita Pyhätun- turin palovartijan majan edustalla. Palovartijan majan purkaminen 1990-luvun lopulla aiheuttaa vieläkin suurta mielipahaa paikkakunnalla. Pekka Oravan yksityiskokoel- ma. Kuva 180. Pyhätunturilla on edelleen käytössä Lapin vanhin tuolihissi. LKYT 2005. Kuva 181. Pyhätunturin Aittakuru on noussut viime vuosina suosituksi esiintymispaikaksi mm. Pyhä Unplugged –tapahtuman kautta. LKYT 2005. 121Suomen ympäristö 1 | 2013 Investointiohjelma piti lopettaa ja yritys tuotti tappiota jonkun aikaa. Vuosina 1993–1994 pit- käaikainen investointi, pohjoisrinne, valmistui ja asiakasmäärä kolminkertaistui lyhyenä aikana. Luoston ja Pyhän alueelle laadittiin yhteinen mark- kinointisuunnitelma 1990-luvulla. PETO1 ja PE- TO2 –projektit jatkoivat Pyhätunturin matkailun kehittämistä 2000-luvun alussa. Nimi hankkeille tulee sanoista Pelkosenniemen elämisen ja toimin- nan edellytykset. Vuonna 2009 Pyhätunturi nousi julkisuuteen sinne suunnitellun matkailukaupungin johdosta. Alueelle oli tuolloin suunnitteilla noin 15 000 uut- ta vuodepaikkaa. Pyhän matkailualueen kehitys- investoinnit ovat jatkuneet myös viime vuosina. Merkittävin niistä on ollut uuden Pyhä-Luosto kansallispuiston Luontokeskus Naavan rakenta- minen. Luontokeskus Naavan virallisia avajaisia vietettiin 8.6.2012. Myös ensimmäinen vaihe uu- desta Pyhä-Portti ostoskeskuksesta on toteutettu. Pyhä palkittiin vuoden 2011 hiihtokeskuksena. Esiteltävät kohteet 20.1 Keropirtti 20.2 Tunturila 20.3 Hotelli Kultakero 20.1 Keropirtti Keropirtti sijaitsee Pyhätunturin kansallispuiston itäreunalla, Keropirtintiellä. Kemijärven ja Pelkosenniemen kuntien raja kulkee pihan lävitse niin, että itse Keropirtti on Kemijärven puolella. Keropirttiä ympäröi etelä- ja länsipuolelta luonnontilassa oleva metsä, jonka takaa lännessä luoteessa näkyy Pyhätunturin kerot, Ukonhattu ja Kultakero. Pihapiirissä on varsinaisen Keropirtin lisäksi sauna ja piharakennus, jossa on liiteri, varasto ja kaksi käymälää. Pihan länsipuolella on keinotekoi- nen lampi. Piha-alue laskeutuu pohjoisesta etelään ja toisaalta lammelle mentäessä. Maasto on vaih- televaa, luonnontilassa olevaa, osittain käytössä kulunutta kivikkoista kenttää. Piha-aluetta ei ole rajattu, vaan se sulautuu luontevasti ympärillä ole- vaan luonnontilaiseen metsään. Keropirtin länsipääty on puolitoistakerroksinen ja itäpääty 1 -kerroksinen. Rakennuksessa on beto- nisokkeli ja kellari. Runko on parkatuista hirsistä tehty ja takaseinällä rankorakenteinen kylkiäinen, joka on öljyvarasto. Palahuopakatto on ruskean- Kuva 182. Aittakuru. LKYT 2005. Kuva 183. Luontokeskus Naava. Tiina Elo 2012. Kartta 29. Matkailukohteet. !( !( !(20.1 20.3 20.2 © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/12 122 Suomen ympäristö 1 | 2013 harmaa. Ulkoseinäväritys on ruskea, listaväri val- koinen, puiteväri ruskea ja sokkeli siniharmaa. Pääoven edessä on avokuisti, jossa pyöröhirsikaide ja takaoven edessä betoninen porrastasanne. Länsi- osassa on oleskeluhuone ja keittiö. Itäpäädyssä on keskikäytävä, jonka molemmin puolin sijaitsevat majoitus-, pesu- ja wc, sekä toimistotilat. Länsio- san yläkerta on yhtenäistä majoitustilaa. Pirtissä on valkoiseksi maalattu ja rapattu luonnonkivillä koristeltu takka. Kemijärven kunta rakennutti matkailumajan Pyhätunturin eteläpuolelle vuonna 1954. Olavi Oravan toimesta Kemijärven matkailijayhdistys vuokrasi majan ja pyöritti siinä menestyksekkääs- ti ympärivuotista toimintaa. Vuonna 1972 maja siirtyi Suomen Nuorisoliiton hallintaan ja nimi muuttui Keropirtiksi. Vuonna 2004 maja siirtyi Metsähallituksen hallintaan. Nykyään Keropirt- ti on vuokrattuna Lapin yliopistolle tutkijoiden asuin- ja tutkimuskäyttöön. Keropirtin kaikki rakennukset ja koko piha-alue on yhteneväisesti suunniteltu ja toteutettu. Myö- hemmin rakennuskantaa ei ole lisätty eikä puret- tu, myös itse rakennukset ovat säilyttäneet hyvin alkuperäisen asunsa, joitakin sisätilojen korjausta lukuun ottamatta. Alue on arvokas kokonaisuus, jonka yksi säily- missyy lienee siinä, että rakennuskokonaisuus on hyvin toimiva ja se on ollut koko ajan alkuperäises- sä käytössä. Rakennuksen sisätiloissa 1950-luvun interiööri on hyvin säilynyt. LKYT-arvio: Jälleenrakennusajan kohde. Osa Lapin matkailun historiaa. Rakennushistoriallisesti erittäin arvokas kohde, jolla on myös kulttuurihistoriallista ja maisemallista arvoa. Kuva 186. Keropirtin sisätiloissa on säilynyt jälleenraken- nusajan tyypillisiä yksityiskohtia. Kuvassa Keropirtin takka. LKYT 2004. 20.2 Tunturi la Matkailurakennuskokonaisuus sijaitsee Pyhätun- turilla Pyhäjärven rannalla. Kohteeseen kuuluu Tunturilan päärakennuksen lisäksi varastoraken- nus ja lautarakenteisia lomamökkejä. Rakennus on kaksikerroksinen, kapea ja korkea hirsirakennus. Sen julkisivut ovat symmetriset, alakerran ikkunat kuusiruutuisia ja yläkerran ik- kunat neliruutuisia, neliönmuotoisia. Rakennus on betoniperustainen ja hirsirunkoinen. Seinät on vaa- kapaneloitu ja maalattu punaisiksi, ikkunanpielet ovat valkoiset. Harjakatossa on vihreä profiilipelti. Rakennuksessa on pulpettikattoinen umpikuisti pitkällä sivulla ja päädyssä terassi. Kuva 184. Keropirtti 1950/1960-luvulla. Pekka Oravan yksityiskokoelma. Kuva 185. Keropirtti nykyään. Tiina Elo 2009. 123Suomen ympäristö 1 | 2013 Aale Hakava suunnitteli rakennuksen omaksi atel- jeekseen vuonna 1935. Hän sai stipendin Pariisiin ja möi paikan vuonna 1936 liikemies Gösta Mallan- derille, joka oli työskennellyt Kanadassa ja epäili, että matkailu voisi kannattaa myös Suomen Lapin tuntureilla. Mallander sai rakennettua Tunturilan valmiiksi ja majoitustoiminta alkoi sotien jälkeen. Tunturilaa voidaankin pitää ensimmäisenä ammattimaisena matkailukohteena Pyhätunturilla. Tuolloin maan- tie ulottui Kemijärven puolella vasta Vuostimojär- velle ja Pelkosenniemen puolelta Pyhäjärvelle. Siitä eteenpäin matkailijat joutuivat jatkamaan matkaa joko kävellen, hiihtäen tai soutaen Pyhätunturille. Mallander rakensi Tunturilaan 10 lautamökkiä, päärakennuksessa oli lisäksi muutama vuode- paikka. Kiinteistö Oy Pyhäkero osti kiinteistön vuon- na 1984. Tulipalo tuhosi rakennusta melko pahoin vuonna 1985, jonka jälkeen rakennus oli käyttä- mättä vuoteen 2001 saakka, jolloin kohde vuokrat- tiin vuosiksi 2001–2006 Pyhän Tunturilan nimiin. Vuokraaja on kunnostanut kohdetta, remontti on vielä kesken. LKYT-arvio: Alun perin taiteilija Aale Hakavan ateljeerakennus. Uudistettu. Osa Lapin matkailuhistoriaa. Kulttuurihistoriallisesti erittäin arvokas kohde, jolla on myös rakennushistoriallista ja maisemallista arvoa. 20.3 Hotell i Kultakero Pyhätunturi Oy perustettiin syksyllä 1964. Tuolloin ryhdyttiin raivaamaan pienen hissin ja laskettelu- rinteen väylää, samalla hissin ala-asemalla avattiin ravintola ja kahvila. Tuolihissi valmistui talvella 1966. Samana talvena valmistui pieni hotelli, jossa oli yksitoista huonetta ja 80 ravintolapaikkaa. Ho- telli vuokrattiin Suomen Matkailuliitolle. Uudet rinteet, hotelli ja ravintolapalvelut toivat muka- naan uusia suunnitelmia. Hiihtoliiton pujottelu- jaostoon otettiin yhteyttä ja Pyhätunturin ensim- mäiset valtakunnalliset pujottelukisat järjestettiin vuonna 1967 ja toiset pari vuotta myöhemmin. Hotelli Kultakeroa laajennettiin vuosina 1969 ja 1990. Vuonna 1987 Pyhä siirtyi Ahon perheen omistukseen, tuolloin paikalle laadittiin kehitys- ohjelma. LKYT-arvio: Osa Lapin matkailuhistoriaa. Maisemallisesti erittäin arvokas kohde, jolla on myös kulttuu- rihistoriallista arvoa. Kuva 187. Tunturila. Tiina Elo 2009. Kuva 188. Hotelli Kultakero Tiina Elo 2009. 124 Suomen ympäristö 1 | 2013 Kuva 189. Postikortteja Pyhätunturilta eri ajoilta. Pekka Oravan yksityiskokoelma. 125Suomen ympäristö 1 | 2013 Sotahistoria Pelkosenniemen taistelu Pelkosenniemen taistelu oli 16–19. joulukuuta 1939 käyty talvisodan taistelu. Neuvostojoukkojen tavoitteena oli vallata Pelkosenniemi ja jatkaa Ke- mijärvelle. Siellä niiden oli määrä yhdistyä Sallasta Kemijärvelle etenevien joukkojen kanssa. Tämän jälkeen yhdistyneet joukot olisivat jatkaneet kohti Rovaniemeä ja Kemiä. Taistelu sai alkunsa, kun Savukoskelta edenneet puna-armeijan joukot törmäsivät Kenttätäyden- nysprikaatin 8:nteen pataljoonaan 16. joulukuuta Kitisen lossin kohdalla. Taistelu päättyi suomalais- ten voittoon ja puna-armeijan perääntymiseen. Neuvostojoukot aloittivat hyökkäyksen joulukuun 18 päivän vastaisena yönä Kitisen lossilla, pari kilo- metriä kirkonkylästä pohjoiseen. Joukkojen tukena oli hyökkäysvaunuja. Panssarit pääsivät läpi ja ai- heuttivat suurta hämminkiä suomalaisjoukoissa. Kiivaassa taistelussa vihollinen sai sillanpääase- man joen länsirannalla. Jalkaväki kuitenkin torjut- tiin aivan kirkonmäellä käydyssä taistelussa. Osa puolustavista joukoista joutui paniikkiin, kun vi- hollispanssarit tunkeutuivat selustaan ja taistelua käytiin jo kirkonmäellä. Osa suomalaisjoukoista perääntyi etelään, Mairijoelle. Kaoottisessa tilanteessa päätettiin tehdä kouk- kaus. Edellisenä päivän apuun tullut jääkärima- juri Armas Perkasalo (JR 40) sai käskyn koukata kirkonkylän länsipuolelta ja Kairalan eteläpuolelta vihollisen sivustaan Kitisen lossilla. Parin tunnin levon jälkeen koukkausjoukot lähtivät matkaan. Toinen pataljoonista joutui heti taisteluun, kun se ajautui liian lähelle vihollista. Koukkaavat joukot olivat vailla yhteyksiä rykmenttiin. Joukot ylittivät joen, saavuttivat Pelkosenniemi-Savukoski -maan- tien, yllättivät vihollisen ja tuhosivat kilometrin päässä lossilta huoltokeskuksen ja tykkipatterit. Yllättyneet neuvostojoukot jättivät Pelkosennie- men ja pakenivat sekasorron vallitessa 19. joulu- kuuta yöllä kohti Savukoskea. Vesisateessa alkanut taistelu päättyi liki 40 pakkasasteessa suomalais- ten eduksi. Vihollisella jäi Pelkosenniemen lossille koko kalusto ja soittokunnan puhaltimet, joilla oli tarkoitus juhlistaa Lapin valtausta. Myös suoma- laisten joukot olivat taistelun jälkeen hajalla. Ni- itä koottiin ja huollettiin seuraavan vuorokauden ajan. Neuvostojoukkojen pako oli niin vauhdi- kasta, että vain Pikkujoella käytiin parin tunnin laukaustenvaihto. Kun suomalaisten puolustajien kärki saavutti Savukosken, siellä ei ollut enää vi- hollista. Lapin ryhmä lähetti varmuuden vuoksi Saijan suuntaan kaksi suomalaispataljoonaa. Ne olivat samalla venäläisen 122 divisioonan selustas- sa. Majuri Armas Perksalon rykmentti siirrettiin voitokkaan taistelun jälkeen Joutsijärvelle Sallan pataljoonan avuksi. Pelkosenniemen taistelussa suomalaisten tappi- ot olivat suuret. Kaatuneita oli 117. Tämän lisäksi taisteluissa katosi 50 suomalaista, 103 haavoittui. Neuvostoliiton tappiot olivat 300-400 miestä, 40 autoa, kahdeksan hyökkäysvaunua, kolme kent- tätykkiä ja 200 hevosta. Pelkosenniemen taistelun voitto poisti Neuvostoliiton sotavoimien uhan alu- eelta. Kuva 190. Pelkosenniemen taistelun muistomerkki sijaitsee Sodankylän tien varrella. Sen on suunnitellut professori Ensio Seppänen ja se on paljastettu vuonna 1964. LKYT 2005. 126 Suomen ympäristö 1 | 2013 Muut kohteet Esiteltävät kohteet 21.1 Keminsaarten niityt 21.1 Keminsaarten ni ityt Keminsaarten tulvaniityt sijaitsevat Kemijoki-haa- rassa, noin 5 kilometriä Keminhaaran ja Kitisen yhtymäkohdan yläpuolella, koskijakson alapäässä. Alueen suurimpia saaria ovat Kuusisaari, Yrjänä ja Maasaari. Saaret ovat syntyneet kohtaan, jossa Kemijo- ki leikkaa harjujakson. Osa saarista on pieniä ja alavia, osa on hyvin korkeatörmäisiä, joissa pesii törmäpääsky yhdyskuntia. Saaret muodostuvat hienosta harjuaineksesta, jotka joen virtausten mu- kaan muotoutuvat alati uudelleen (vyöryvät mm. jäiden vuoksi) Keminsaarten luonnollisesti syntyneitä tulva- niittyjä on laajennettu raivaamalla metsiä niityiksi. Niityiltä tehtiin ennen karjalle heinää talvirehuksi, niiton jälkeen saarilla on ollut lihakarjan ja lampai- den laidunnusta, joka on jatkunut aina 1970/1980 –luvulle saakka. Saaret ovat jääneet luonnontilai- siksi lukuun ottamatta Kuusisaarta, jossa on aloi- tettu perinteinen viikateniitto ja heinäsuovienteko. Niittotalkoiden yhteydessä on keskeisiltä alueilta poistettu pensaita ja puiden taimia. Keminsaarissa on runsaslajinen ja kauniskuk- kainen niittymaisema, josta löytyy myös uhanalai- sia ja muuten harvinaisia kasvilajeja. Kuusisaaren pohjoispäässä on vanha lukossa oleva kämppä, jota on käytetty kesäaikaan. Keminsaarten arvok- kaan perinnemaiseman ja runsaan linnuston voi nähdä myös alueelle tehdystä lintutornista. Kuvat 191-192. Keminsaarten tulvaniittyjä. LKYT 2005. Kartta 30. Keminsaarten niityt. !( Keminsaaret21.1 0 1 km© Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/12 127Suomen ympäristö 1 | 2013 Arkeologinen kulttuuriperintö Pelkosenniemellä ei ole tehty koko kunnan katta- vaa inventointia ja tiedot ovat selvästi puutteellisia. Kunnan alueella tehtyjä maastotarkastuksia ovat säädelleet maankäyttösuunnitelmat, erityisesti Vuotoksen allashanke. On siis huomattava, että val- taosa alueesta on edelleen kokonaan inventoimatta eikä kattavaa käsitystä seudun arkeologisesta kult- tuuriperinnöstä tai asutushistorian varhaisvaiheis- ta voi tältä pohjalta luoda. Tähänastisten inventoin- tien tulosten perusteella voidaan joka tapauksessa olettaa, että täydentävissä inventoinneissa muual- takin kunnan alueelta löytyisi huomattavasti lisää arkeologisia jäännöksiä. Maankäytön suunnittelun tarpeisiin nykyinen inventointitieto ei ole riittävää. Inventointeja tulisi jatkossa täydentää erityisesti keskeisten vesireittien varressa, varsinkin vähän tunnetulla Luirojoella. Maastossa erottuvien lu- kuisten muinaisten jokiuomien arkeologia on lä- hes kokonaan selvittämättä. Vuotoksen selvitykset ovat osoittaneet, että vesistöhistoriaa selvittämällä ja suoympäristöjä inventoimalla on mahdollista jäl- jittää kaikkein vanhimman asutuksen merkkejä. Ajallisesti aikaisemmat inventoinnit ovat pai- nottuneet esihistoriallisiin kohteisiin. Historial- lisen ajan muinaisjäännöksiä kuten tupasijoja ja kalastusperinnettä on maastotarkastuksissa do- kumentoitu jonkin verran. Asutus- ja elinkeino- historiallisten jäännösten inventoinnissa voidaan hyödyntää monipuolisia arkistolähteitä, runsasta nimistöä ja paikallista perimätietoa. Selvitykset voivat tuoda uutta tietoa sekä Sodankylän ja Som- pion metsäsaamelaisista että 1600-luvulta lähtien levinneestä uudisasutuksesta. Paikallisesti tärkei- tä elinkeinohistoriallisia kokonaisuuksia ovat esi- merkiksi poronhoidon ja niittytalouden rakenteet. Kairalan ja Luiron maisemahankkeen aloitettua, vanhoja kulkureittejä koskevaa selvitystä tulisi jat- kaa muuallakin Pelkosenniemellä. Etsintä edellyt- tää hyvää maastotuntemusta ja sopisi hyvin osaksi kylien perinnekeruuta. Myös seudun sotahistori- Pelkosenniemen kulttuuriympäristön tila allisia jäännöksiä koskevia tietoja tulisi edelleen täydentää maastokartoituksin yhteistyössä paikal- listen kanssa. Pelkosenniemellä kulttuuriympäristön ja arke- ologisen kulttuuriperinnön tilaan vaikuttaa eni- ten Kitisen ja Luirojoen vesistöjen säännöstely. Varsinkin Kitisen rantojen esihistoriallisten asuin- paikkojen on todettu kärsineen veden pinnan voi- makkaista vaihteluista. Säännöstelyn vaikutusten seurannassa tulee ottaa huomioon myös arkeolo- ginen kulttuuriperintö, mikä edellyttää muinais- jäännösten tilan arviointia maastossa. Kunnostus suojaa myös muinaisjäännöksiä, kunhan ne ote- taan huomioon jo suunnitteluvaiheessa, tekemällä tarpeelliset selvitykset ennen rakentamista. Matkailukäyttö ja retkeilyreitteihin liittyvä ra- kentaminen vaikuttaa myös arkeologiseen kult- tuuriperintöön. Pelkosenniemellä tämä on käytän- nössä tullut esiin Pyhä-Luoston kansallispuistoon kuuluvalla Pyhätunturilla ja erityisesti Uhrihar- julla, jossa kävijämäärät ovat suuria (2009 käynti- kertoja 128 000) ja ympäristö kulutukselle herkkää. Eroosiota ja vaurioita on yritetty vähentää reittien ohjauksella ja kunnostuksella. Kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelmassa 2007 esitetty kult- tuuriperintökohteiden inventointi on tehty alueella 2011. Kehittämiskelpoisista tutustumiskohteista voi- daan mainita luonto- ja virkistysarvoiltaan mer- kittävät Vuotosjoen ja Kotakkojärven ympäristöt, joissa on myös runsas ja monipuolinen arkeologi- nen kulttuuriperintö. Tutustumiskohteeksi sopisi esimerkiksi Vuotosjokeen laskevan Säynäjäjoen suulta kartoitettu merkittävä, useista muinais- asuinpaikoista ja pyyntikuoppaketjuista muodos- tuva kokonaisuus. Pelkosenniemen Kairalan ja Luiron kylien inven- toinnit ovat esimerkkejä siitä, kuinka arkeologisen kenttätutkimuksen keinoin on ollut mahdollista syventää ja monipuolistaa maiseman ja kulttuu- riympäristön historiallista sisältöä. Arkeologisesti tärkeimpiin kohteisiin kuuluu maisemallisesti ja 128 Suomen ympäristö 1 | 2013 kulttuurihistoriallisesti merkittävä Manolaissaari. Saareen laaditun hoitosuunnitelman avulla paik- kaa voidaan tulevaisuudessakin vaalia paikallises- ta hautausperinteestä kertovana muistomerkkinä. Mielenkiintoinen ja omaleimainen historia on paikallisuutta vahvistava ja seudun vetovoimai- suutta myös konkreettisesti lisäävä tekijä, jota kannattaa hyödyntää elinkeinotoiminnan ja vir- kistyskäytön kehittämisessä ja erityisesti matkai- lustrategioissa nykyistä huomattavasti enemmän. Kuva 193. Saunan rauniot Pyhä-Luoston kansallispuiston kaakkoisosassa sijaitsevan Mustalammen maastossa. Pirjo Rauti- ainen/Metsähallitus 2011. 129Suomen ympäristö 1 | 2013 Pelkosenniemen arkeologinen kulttuuriperintö Vahvuudet Inventoinnit ja muut selvitykset: Inventointeihin kiinnitetty huomiota 2000-luvulla ja ne liittyvät aiempaa kiinteämmin kulttuuriympäristöihin (Pyhäjärven kalastusperinteen inventointi ja Kairalan ja Luiron maisemanhoitoalueen selvitykset) Kuntahistoriassa (Suur-Sodankylän historia 1) on hyvä arkeologinen osuus, vaikka osin jo vanhentunut Suojelu Muinaisjäännökset on otettu asianmukaisesti huomioon Itä-Lapin maakuntakaavassa (2004) – Itä-Lapin kiinteät muinaisjäännökset -luettelo julkaistu 2003 Lapin maakuntamuseo hoitaa arkeologisia viranomaistehtäviä ja seuraa mm. maankäytön suunnittelua Museovirasto ylläpitää valtakunnallista muinaisjäännösrekisteriä, johon voi tutustua www-sivuilla: http:// kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/portti/default.aspx Hoito ja käyttö Muinaisjäännöksiä on paljon ja ne ovat erilaisia – monet sopivat opastuskohteiksi Muinaisjäännöksiin voivat tutustua sekä paikalliset asukkaat että Pelkosenniemellä vierailevat Heikkoudet Inventoinnit ja muut selvitykset: Kunnan kattavaa perusselvitystä ei ole tehty – arkeologiset selvitykset maantieteellisesti rajautuneita (Vuotoksen alue), kohteiden sijaintia ja kuntoa koskevat tiedot puutteellisia Arkeologisista kohteista on liian vähän tietoa informaatiota esimerkiksi kunnan www-sivuilla Suojelu Kohteiden sijainti ei ole riittävän hyvin kaikkien tiedossa – maanomistajalla ei aina ole tietoa maillaan olevista muinaisjäännöksistä Hoito ja käyttö Arkeologisen kulttuuriperinnön merkitystä luontomatkailussa ei vielä tunneta tarpeeksi Muinaisjäännöksiä on opastettu vain muutamassa paikassa, ei reittejä Jäännöksiä tai niiden ympäristöä ei ole hoidettu Uhat Asenteet – suojelukohteista ei oteta selvää tai niistä ei välitetä Tietämättömyys, informaation ja ohjauksen puute – erityisesti rakentaminen ja metsänkäsittely (maan- muokkaus ja kannonnosto) Puutteellinen suunnittelu, riittämättömät selvitykset ja valvonta – esim. kaavoitus, maa-aineksen otto ja kaivostoiminta, vesirakentaminen (esimerkiksi suojaukset) Vesien säännöstely – jokien säännöstely tuhoaa rantojen muinaisjäännöksiä Hoitamattomuus – varsinkin maatalousalueilla ja pihapiireissä jäännökset voivat jäädä kasvillisuuden peit- toon ja tuhoutua Mahdollisuudet Muinaisjäännökset ovat yhteistä, paikallista ja omaleimaista perinnettä ja historiaa, jonka löytää vain Pel- kosenniemeltä Arkeologia on hyvä ja edullinen tapa tutustua omaan ympäristöönsä Arkeologiaa voidaan monin tavoin hyödyntää opetuksessa, virkistyksessä ja matkailussa - esimerkiksi Py- häjärven kalastusperinteen muistojen inventointi 2002 Arkeologian ja historian avulla voidaan aktivoida kylien toimintaa - esimerkiksi kulkureittien, rajamerkkien ja elinkeinohistoriallisten muistojen paikannus, joka edellyttää hyvää maastotuntemusta ja sopii hyvin osaksi kylien perinnekeruuta – esimerkkinä Kairalan ja Luiron maisemaselvitykseen liittyvät inventoinnit 2008 130 Suomen ympäristö 1 | 2013 Rakennettu kulttuuriympäristö Selvitysten kattavuus ja ajantasaisuus Vaikka Pelkosenniemen rakennuskanta inventoi- tiin suhteellisen kattavasti Lapin kulttuuriympä- ristöt tutuksi -hankkeessa, löytyy alueelta vielä inventointitarvetta erityisesti jälleenrakennusajan ja sitä uudemman rakennuskannan osalta. Rakennetun ympäristön tila Tyhjeneviä alueita uhkaa maiseman umpeenkasvu ja rakennusten tyhjilleen jääminen, joka taas ennen pitkää johtaa rakennusten ränsistymiseen. Valtiolla tulisi olla enemmän keinoja tukea ky- läyhdistyksiä yms. rakennusten korjaamisessa ja maisemien raivauksissa esimerkiksi taloudellisten tukien muodossa. Vaikka Maankäyttö- ja rakennuslain mukaan omistajalla on velvollisuus pitää rakennus ympä- ristöineen, sellaisessa kunnossa, että se jatkuvasti täyttää terveellisyyden, turvallisuuden ja käyttö- kelpoisuuden vaatimukset eikä aiheuta ympäris- töhaittaa tai rumenna ympäristöä (MRL 166 §), on tilanne käytännössä se, että esimerkiksi perikun- tien omistuksessa olevat vanhat rakennukset rän- sistyvät paikoilleen selvittämättömien pesänjako- jen takia. Valtiolla tulisi olla jotain keinoja näiden rakennusten säilymisedellytysten parantamiseksi. Maankäyttö- ja rakennuslain määrittämä omistajan ylläpitovelvollisuus koskee kaikkia rakennuksia ja velvollisuus on riippumaton alueen kaavoituk- sesta. Kuva 194. Käyttöä vaille jääneet rakennukset menevät ennen pitkää huonoon kuntoon. Simo Oinas 2009. 131Suomen ympäristö 1 | 2013 Pelkosenniemen rakennettu kulttuuriympäristö Vahvuudet Pelkosenniemellä rakennuspaineet kohdistuvat lähinnä Pyhätunturin ja Pyhäjärven alueelle, niinpä muiden kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden kylien vanha rakennuskanta on onnistuttu säilyttämään melko eheänä. Tässä suhteessa Pelkosenniemi toimii hyvänä esimerkkinä myös muille kunnille. Inventoinnit ja muut selvitykset: Lapin kulttuuriympäristöt tutuksi -hankkeessa tehty inventointi oli Pelkosenniemen osalta melko kattava. Suojelu Itä-Lapin maakuntakaavan päivitystyö on juuri alkamassa. Hoito ja käyttö Rakennusperinnön hoitoavustuksia on tullut Pelkosenniemen kunnan alueelta hyvin ja avustuksia on sinne myös myönnetty. Heikkoudet Inventoinnit ja muut selvitykset: Vaikka inventointitietoa löytyy, sitä ei välttämättä käytetä tarpeeksi erilaisten suunnitelmien ja hankkeiden pohjalle. Suojelu Jotkut kulttuurihistoriallisesti tai maisemallisesti arvokkaista kylistä on kaavoittamatta. Kaavoitustilanteen kattamattomuuden vuoksi kohteiden suojelu on käytännössä vaikeaa. Arvokkaita kohteita puretaan edelleenkin ilman, että ne tulevat asiasta vastaavien viranomaisten tietoon. Asioista päättävillä henkilöillä ei ole välttämättä tarpeeksi tietoa kulttuuriympäristöasioista. Hoito ja käyttö Rakennusten omistajat eivät aina ole tietoisia rakennusperinnön hoitoavustuksista. Rakennusten omistuspohja: perikuntien rakennukset muodostavat laajan ja akuutin ongelman: rakennukset lahoavat paikoilleen kun niiden omistajuuskysymystä ei saada ratkaistua niin, että joku ottaisi rakennuksesta vastuun, jolloin myös niiden korjaamisedellytykset paranisivat huomattavasti. Vanhojen rakennusten oikeanlaisen korjaamisen neuvonta ei tavoita kaikkia ja osa korjauksista on laadul- lisesti heikkoa ja jopa rakennusten kulttuurihistoriallista arvoa heikentävää. Väärää tietoa korjaamisesta, rakennusten energiakysymyksistä ja jätevesiasetuksesta esiintyy. Uhat Suojelukysymyksiin liittyy edelleen paljon tietämättömyyttä ja väärää tietoa, mikä aiheuttaa suojelukielteisiä asenteita. Heikentynyt taloustilanne vähentää resursseja rakennetun ympäristön hoidosta. Suurten, pääosin julkisten rakennusten tyhjeneminen -> uusiokäytön löytämisen ongelmat -> mahdollinen purkaminen. Kohonneet energiakustannukset vaikeuttavat julkisten rakennusten ylläpitoa entisestään. Elinympäristön toiminnallinen köyhtyminen, kun julkiset rakennukset myydään yksityiskäyttöön, jolloin käyttötarkoitus muuttuu (koulut, postit, kyläkaupat) Alueiden tyhjenemisen mukanaan tuomat ongelmat: umpeenkasvu ja tyhjilleen jäävät rakennukset. Rakennusperinnönhoidon rahoituksen riittämättömyys. Ilmastonmuutoksen torjuminen (kulttuurihistoriallisista arvoista piittaamattomat energiaremontit, ympäristöä muuttavat tulvasuojeluratkaisut) Rakennetun ympäristön kerroksellisuuden ja eri aikakausien arkkitehtuuripiirteiden katoaminen korjaus- ja muutostoimenpiteissä. Lisääntynyt kertakäyttökulttuuri ja tavaroiden ja rakennusmateriaalien nopea kierto (esim. ikkunat). Aktiivisten ja osaavien ihmisten väheneminen tulevaisuudessa. Löytyykö enää esimerkiksi talkoisiin tar- peeksi ihmisiä? Maisemaa hallitsevat uudet rakennelmat (erilaiset mastot, mainosrakennelmat, tuulivoima). 132 Suomen ympäristö 1 | 2013 Mahdollisuudet Pelkosenniemellä on Lapin mittakaavassa poikkeuksellisen paljon valtakunnallisesti arvokkaiksi määriteltyjä rakennettuja ja maisemallisia kohteita ja kokonaisuuksia. Näiden kohteiden ja alueiden arvo ymmärretään onneksi myös paikallisesti Pelkosenniemeltä löytyy kulttuuriympäristöstä ja omasta ympäristöstään kiinnostuneita ja aktiivisia ihmisiä. Seudulla on matkailutoimintaa, johon on mahdollista yhdistää kulttuuriperintöasiat ja -kohteet (esimerkiksi järvi- ja kalastusmatkailu, retkeilyreitit) Seudun kulttuuriperintö on ehtymätön resurssi, jota voidaan monin tavoin hyödyntää kunnan vetovoima- tekijänä, kuten myös opetuksen osana tai kulttuurimatkailun kehittämisessä. Kulttuuriympäristöohjelma antaa valmiuksia parempaan yhdyskuntasuunnitteluun, mikä parantaa asuinym- päristön viihtyisyyttä ja lisää alueen vetovoimaisuutta. Vanhan rakennuskannan oikea kunnossapito lisää rakennusten markkina-arvoa. Rakennetun ympäristön suojelu antaa varmuuden ympäristön ominaisluonteen säilymisestä ja lisää sen arvoa asuinpaikkana. Tietojärjestelmien kehittyminen helpottaa tiedon saavutettavuutta, kunhan työhön varataan riittävät resurssit. EU-rahoituksen tehostunut hyödyntäminen kulttuuriympäristötyössä. Kuva 195. Harjulan kaunis makasiini Suvannosta. LKYT 2004. 133Suomen ympäristö 1 | 2013 Lainsäädäntö Kulttuuriympäristöön kohdistuva lainsäädäntö ja sitä koskevat kansainväliset sopimukset luovat puitteet sen hyvälle hoidolle. Perustuslain (1999) mukaan ”Vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuu- desta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille.” Kulttuuriympäristön huomioimisen kannalta keskeisiä lakeja ovat maankäyttö- ja rakennuslaki, luonnonsuojelulaki, laki rakennusperinnön suo- jelusta, muinaismuistolaki ja kirkkolaki. Myös eri hallinnonalojen oma lainsäädäntö kuten maaseu- dun kehittämiseen liittyvät säädökset ja tielainsää- däntö vaikuttavat kulttuuriympäristön säilymisen edellytyksiin. Muinaismuistolaki (295/1963) suojelee kaikki kiinteät muinaisjäännökset muistoina Suomen ai- kaisemmasta asutuksesta ja historiasta ilman eril- listä päätöstä tai toimenpidettä. Lain noudattamista valvoo Museovirasto. Museovirasto tutkii, hoitaa ja merkitsee muinaisjäännökset sekä osoittaa niille rajat ja tarpeelliset suoja-alueet. Muinaisjäännösten kaivaminen, peittäminen ja muut niihin kohdistu- vat toimenpiteet ovat ilman lupaa kiellettyjä. Uudistettu laki rakennusperinnön suojelemi- sesta astui voimaan 1.7.2010 lukien. Lain tavoit- teena on turvata rakennetun kulttuuriympäristön ajallinen ja alueellinen monimuotoisuus, vaalia sen ominaisluonnetta ja erityispiirteitä sekä edis- tää sen kulttuurisesti kestävää hoitoa ja käyttöä. Rakennusperinnön säilyttämiseksi voidaan suo- jella rakennuksia, rakennelmia, rakennusryhmiä tai rakennettuja alueita, joilla on merkitystä ra- kennushistorian, rakennustaiteen, erityisten ym- päristöarvojen tai rakennuksen käytön tai siihen liittyvien tapahtumien kannalta. Rakennussuojelu asemakaava-alueella sekä alueella, jolla on voimas- sa rakennuskielto asemakaavan laatimista varten, järjestetään pääsääntöisesti asemakaavalla. Lailla rakennusperinnön suojelemisesta ei voida suojella laajoja aluekokonaisuuksia tai maisemaa.  Kulttuuriympäristön käyttö ja hoito Kirkkojen suojelusta on säädetty vuonna 1993 annetussa kirkkolaissa. Sen mukaan kaikki ennen vuotta 1917 rakennetut evankelisluterilaiset ja or- todoksiset kirkot kiinteine sisustuksineen ja tai- deteoksineen on suojeltava automaattisesti. Myös kirkkotarhassa olevat rakennukset tai rakennelmat, kuten kellotapuli, hautakappeli, porttirakennus tai kirkkotarhan aita ovat suojelun piirissä. Museo- viraston ehdotuksesta on lisäksi suojeltu noin 50 vuosien 1917–1970 välisenä aikana rakennettua rakennustaiteellisesti merkittävää kirkkoa. Kemi- järvellä kirkkolailla on suojeltu kirkon kellotapuli. Lakia ympäristövaikutusten arviointimenette- lystä (YVA) sovelletaan hankkeisiin, joista saattaa aiheutua merkittäviä haitallisia ympäristövaiku- tuksia. Asetus ympäristövaikutusten arviointi- menettelystä sisältää ne hankkeet, joihin on aina sovellettava YVA-menettelyä. Tällaisia hankkeita ovat esimerkiksi moottoritiet, suurehkot satama- hankkeet, raskaan liikenteen lentokentät ja suuret kanalat ja sikalat. YVA-menettelyä voidaan lisäksi soveltaa alueellisen elinkeino-, liikenne- ja ympä- ristökeskuksen  päätöksellä yksittäistapauksissa hankkeisiin, joilla on todennäköisesti merkittäviä haitallisia ympäristövaikutuksia. Laki viranomaisten suunnitelmien ja ohjel- mien ympäristövaikutusten arvioinnista eli ns. SOVA-laki (2005) ja sitä täydentävä valtioneuvos- ton asetus (2005) sisältävät säännöksen yleisestä velvollisuudesta arvioida ympäristövaikutuksia riittävällä tavalla suunnitelmien ja ohjelmien val- mistelussa sekä säännökset tiettyjen suunnitelmien ja ohjelmien ympäristöarvioinnista. SOVA-lailla ja -asetuksella toteutettiin EY:n direktiivi tiettyjen suunnitelmien ja ohjelmien ympäristövaikutusten arvioinnista (2001). Välillisesti myös luonnonsuojelulaki (1997), ympäristönsuojelulaki (2000), vesilaki (2002) ja maa-aineslaki (1982) ja -asetus ja metsälaki (1997) voimistavat kulttuuriympäristön huomi- oon ottamista eri hankkeissa. Luonnonsuojelulain nojalla voidaan perustaa maisema-alue luonnon 134 Suomen ympäristö 1 | 2013 tai kulttuurimaiseman kauneuden, historiallisten ominaispiirteiden tai siihen liittyvien muiden eri- tyisarvojen säilyttämiseksi ja hoitamiseksi. Ympä- ristöministeriö päättää valtakunnallisesta maise- ma-alueesta. Maakunnallisen alueen perustamisen päättää elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus maakunnan liiton esityksestä. Perustettava maise- ma-alue voi olla osa valtakunnallisesti arvokkaasta alueesta tai ulottua arvokkaaksi luokitellun alueen ulkopuolelle. Ympäristöministeriön päätöksellä on perustettu kolme valtakunnallista maisemanhoito- aluetta. Skärlandetin maisemanhoitoalue perustet- tiin Raaseporissa vuonna 2007, Hyypänjokilaakson maisemanhoitoalue Kauhajoella elokuussa 2009 ja Kairalan-Luiron maisemanhoitoalue Pelkosennie- mellä huhtikuussa 2010. Alueellisten ympäristö- keskusten päätöksellä on perustettu kaksi maa- kunnallista maisemanhoitoaluetta, Suomussalmen vienalaiskylien maisema-alue Kuivajärven ja Hie- tajärven kyliin sekä Sallan Saijan maisema-alue. Maantielain 27 §:n mukaan Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukset ovat velvollisia pyytämään yleis- ja esisuunnitelmistaan lausunnot niiltä maa- kuntaliitoilta ja kunnilta, joiden alueelle suunni- telma sijoittuu. Muilta viranomaisilta pyydetään lausunnot, jos se on päätösharkinnassa tarpeen. Maankäytön suunnittelua ja rakentamista ohjaa vuonna 2000 annettu maankäyttö- ja rakennuslaki (MRL). Maankäyttö- ja rakennuslain mukaiseen maankäytön suunnittelujärjestelmään kuuluvat valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet, maa- kuntakaava, yleiskaava ja asemakaava. Kaavojen sisältövaatimuksiin kuuluu myös kulttuuriympä- ristön huomioiminen. Valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden tehtävänä on varmistaa valtakunnallisesti merkit- tävien seikkojen huomioon ottaminen maakun- takaavoituksessa, kuntien kaavoituksessa ja val- tion viranomaisten toiminnassa. Tavoitteisiin on kirjattu myös kansallisen kulttuuriympäristön ja rakennusperinnön säilyminen. Valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden mukaan alueidenkäy- töllä tulee edistää kansallisen kulttuuriympäristön ja rakennusperinnön sekä niiden alueellisesti vaih- televan luonteen säilymistä. Alueidenkäytössä on varmistettava, että valtakunnallisesti merkittävät kulttuuri- ja luonnonperinnön arvot säilyvät. Vi- ranomaisten laatimat valtakunnalliset inventoinnit on otettava huomioon alueiden käytön suunnitte- lun lähtökohtina. Huomioonotettavia inventointe- ja ovat Museoviraston laatima valtakunnallisesti merkittävän rakennetun kulttuuriympäristön luet- telo (2009) ja muinaisjäännösinventointi ja Ympä- ristöministeriön laatima maisema-alueinventointi (valtakunnallisesti arvokkaat maisema-alueet). Maakuntakaavoituksessa on osoitettava valta- kunnallisesti merkittävät maisema- ja kulttuuri- perintöalueet ja –kohteet. Valtakunnallisesti ar- vokkailla alueilla ja kohteilla alueiden käytön on sovelluttava niiden historialliseen kehitykseen. Kyse on sekä perinteen säilyttämisestä että alu- eiden kehittämisestä niiden ominaisluonnetta ja erityispiirteitä vahvistavalla ja niihin sopeutuvalla tavalla. Kulttuuriympäristöä koskevien alueiden- käyttötavoitteiden tarkoittamien alueiden ja koh- teiden osalta on kysymys erityistavoitteista, jotka koskevat myös yleis- ja asemakaavoitusta. Keskei- siksi kysymyksiksi näiden tavoitteiden toteutumi- sen kannalta ovat nousseet kaavojen lähtötietojen ja perusselvitysten riittävyys ja ajantasaisuus, kulttuuriympäristöä koskevien tavoitteiden suh- de mahdollisiin muihin valtakunnallisiin alueiden- käyttötavoitteisiin, valtakunnallisesti merkittäviä kulttuuriympäristöalueita koskevien kaavojen ajantasaisuus sekä kaavamerkinnät ja – määrä- ykset, jotka turvaavat alueiden ominaisluonteen säilymisen. Maankäyttö- ja rakennuslakiin sisältyy myös purkamislupajärjestelmä, joka liittyy läheisesti rakennussuojeluun. Rakennusta tai sen osaa ei saa ilman lupaa purkaa asemakaava-alueella tai alueella, jolla on voimassa rakennuskielto asema- kaavan laatimiseksi. Lupa on myös tarpeen, jos yleiskaavassa niin määrätään. Rakennuksen tai sen osan purkamisessa on huolehdittava siitä, ettei historiallisesti tai rakennustaiteellisesti arvokkaita rakennuksia tai kaupunkikuvaa turmella. Purka- misluvan myöntämisen edellytyksenä on, ettei purkaminen merkitse rakennettuun ympäristöön sisältyvien perinne-, kauneus- tai muiden arvojen hävittämistä eikä haittaa kaavoituksen toteutta- mista. Tarkoituksena on varmistaa, ettei suojelun arvoisia rakennuksia pureta, ennen kuin suojelu- kysymys saadaan ratkaistuksi joko asianmukai- sella kaavalla tai rakennussuojelulain mukaisella suojelulla. Vuonna 1998 valtioneuvosto hyväksyi arkki- tehtuuripoliittisen ohjelman. Sen keskeinen ta- voite oli saada aikaan valtakunnallinen strategia rakennusperinnön hoidosta ja rakennussuojelusta. Lisäksi se määritteli joukon tätä tukevia toimia: • jokaisessa kunnassa tullaan suorittamaan arvokas- ta rakennusperintöä koskevat inventoinnit • rakennushistorian asiantuntijoiden määrää lisä- tään maakuntamuseoissa • koulujen opetuksessa vahvistetaan arkkitehtuuri- kasvatusta • annetaan kunnan päättäjille koulutusta rakenne- tun ympäristön huomioon ottamisesta • lisätään arkkitehtuurin ja rakentamisen historian koulutusta 135Suomen ympäristö 1 | 2013 Valtioneuvosto hyväksyi vuonna 2001 rakennus- perintöstrategian. Siinä on käsitelty suojeltavia rakennuksia ja alueita, vastuu- ja tehtävienjakoa, rakennussuojelun edistämistä, eri tukimuotoja se- kä tiedon ja arvostuksen lisäämistä. Kansainvälisiä sopimuksia Kansainväliset sopimukset ja suositukset, kuten Unescon ja Euroopan neuvoston rakennusperin- tösopimukset sekä monet EU-ohjelmat antavat osaltaan velvoitteita ja lähtökohtia huolehtia kult- tuuriympäristöstämme. Maailmanperintösopimus (Yleissopimus maail- man kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemiseksi) on Unescon vuonna 1972 hyväksymä kansainvä- linen sopimus. Sen keskeisenä lähtökohtana on huoli maailman uhanalaisen kulttuuri- ja luon- nonperinnön säilymisestä tuleville sukupolville. Sopimuksen tavoitteena on eri kansakuntien ai- nutlaatuisen perinnön arvostuksen lisääminen ja sitä koskevan tiedon levittäminen. Sen pohjalta tuetaan kansainvälisessä yhteistyössä toteutetta- vaa kulttuuriperinnön pelastamista, vaalimista ja kunnostamista silloin, kun kansalliset voimavarat eivät riitä. Suomi ratifioi sopimuksen 1987. Maail- manperintöluettelossa on tällä hetkellä kuusi kult- tuuriperintökohdetta Suomesta. Haagin vuoden 1954 yleissopimus on Unescon alainen humanitaarinen yleissopimus, jonka ta- voitteena on kulttuuriomaisuuden suojelu aseelli- sen selkkauksen sattuessa. Sopimus syntyi toisen maailmansodan jälkeen tilanteessa, jossa merkit- tävä osa eurooppalaista kulttuuriperintöä oli tu- houtunut suorien ja epäsuorien hyökkäysten sekä ryöstelyn seurauksena. Sopimuksen lähtökohtana on ajatus, että yksittäisten kansakuntien kulttuu- riomaisuuden tuhoutuminen ei ole pelkästään kan- sallinen menetys, vaan koskee koko ihmiskunnan kulttuuria. Vaikka sopimus on osittain vanhentu- nut, se on edelleen ajankohtainen asiakirja, joka on muodostunut osaksi kansainvälistä oikeutta. Suomi ratifioi yleissopimuksen ja siihen liittyvän pöytäkirjan vuonna 1994. Haagin yleissopimus pyrkii siihen, että aseellisen konfliktin aikana so- tivat osapuolet pidättäytyvät hyökkäyksistä kult- tuuriomaisuutta kohtaan sekä samalla rauhoittavat kulttuuriomaisuudeksi katsotut kohteet sellaiselta omalta sotilaalliselta toiminnalta joka vaurioittaisi kohteita tai oikeuttaisi vastapuolen vihamieliset te- ot. Siksi sopimus edellyttää, että sopimusosapuolet varautuvat jo rauhan aikana kulttuuriomaisuuden suojeluun sekä tekevät sopimuksen sisältöä tunne- tuksi kansalaistensa ja asevoimiensa parissa. Suo- messa on valmisteltu Museoviraston johdolla so- pimuksen toteuttamisen edellyttämää viranomais- verkostoa sekä kartoitettu alustavasti maassamme olevaa merkittävää kulttuuriomaisuutta. Lisäksi on tehty esitys kuudesta erityissuojeltavasta kult- tuuriomaisuuskohteesta. Jatkossa tavoitteena on vahvistaa yleiseen suojeluun tuleva kulttuuriomai- suus, laatia ohjeita sen hoitamiseksi ja suojelemi- seksi sekä kehittää suojelu- ja valistustoimintaa. Euroopan neuvoston kolme kulttuuriympäris- töön ja -perintöön liittyvää yleissopimusta on saa- tettu voimaan myös Suomessa. Rakennusperintöä käsittelee Granadan (1985), arkeologista kulttuuri- perintöä Maltan (1992) ja maisemaa Firenzen (2000) yleissopimus. Yleissopimuksia täydentää joukko suosituksia kulttuuriperinnön eri alueilta. Uusimpana sopimuksena Suomi hyväksyi jou- lukuussa 2005 eurooppalaisen maisemayleissopi- muksen, joka tuli kansallisesti voimaan 1.4.2006. Maisemat ilmentävät eurooppalaisen kulttuuri- ja luonnonperinnön monimuotoisuutta. Niillä on tär- keä merkitys ihmisen elinympäristönä. Maisema- sopimus syntyi tämän yhteisen perinnön ja arvo- sisällön turvaamiseksi. Se velvoittaa viranomaisia vaalimaan maiseman arvoja ja kannustaa kansalai- sia osallistumaan maisemia koskevaan päätöksen- tekoon. Sopimus koskee yhtä lailla luonnonmaise- mia, maaseudun viljelymaisemia kuin rakennettu- ja kaupunkimaisemiakin. Siihen sisältyvät myös arkiympäristöt ja huonolaatuisiksi muuntuneet alueet. Suomen nykyinen lainsäädäntö, hallinnol- liset ohjelmat ja käytännöt täyttävät jo sopimuksen velvoitteet, joten sopimuksen voimaansaattaminen ei aiheuta muutoksia lainsäädäntöön. Euroopan unioni rahoittaa kulttuuriympäris- töön liittyviä hankkeita, ja monien direktiivien vai- kutus ulottuu rakennusperintöön. Rakennerahas- toista rahoitetaan useita ohjelmia mm. alueellisia tavoiteohjelmia ja Interreg-yhteisöaloitetta, joiden avulla rakennusperintöä on hoidettu ja säilytetty. Kuva 196. Ladotun uunin jäännös Arvospuolella. LKYT 2005. 136 Suomen ympäristö 1 | 2013 ICOMOSin julistuksia (International Council of Monuments and Sites) • kansainvälinen julistus kulttuurimonument- tien suojelusta ja restauroinnista (1964) • julistus historiallisten puistojen ja puutarhojen suojelusta (1982) • julistus historiallisten kaupunkien ja kaupun- kimaisten alueiden suojelusta (1987) • julistus arkeologisen perinnön suojelusta ja hoidosta (1990) Toimijat Viranomaiset auttavat, neuvovat ja opastavat se- kä myöntävät avustuksia kulttuuriympäristön hoitoon. Eri hallinnonaloilla on nykyisin omat yk- sikkönsä ja viranomaiset, jotka vastaavat kulttuuri- ympäristön ja rakennusperinnön hoitoon liittyvistä kysymyksistä. Lähtökohtana on lisätä ja helpottaa kulttuuriympäristön hoitoon liittyviä mahdolli- suuksia eri tahojen toiminnassa: kyläyhdistysten, seurojen, muiden järjestöjen sekä ennen kaikkea alueen asukkaiden ja maanomistajien kanssa. Hy- viä esimerkkejä ovat erilaiset kunnostustalkoot, kyläillat ja muut yhteiset kokoontumiset. Ympäristöministeriö ja 9 alueellista elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusta vastaavat alueiden käytöstä ja kulttuuriympäristön ja rakennusperin- nön säilymisestä. Rakennusperinnön säilymisen turvaamiseksi on kehitetty valtion avustusjärjes- telmä kaavoituksen ja rakentamisen ohjauksen rinnalle. Lapin elinkeino-, liikenne- ja ympäristö- keskus huolehtii alueellaan sille laissa säädetyistä kulttuuriympäristön hoitoa, alueiden käyttöä ja rakentamisen ohjausta koskevista tehtävistä sekä kulttuuriympäristön ja kulttuuriperinnön vaalimi- sesta. Museovirasto vaalii Suomen aineellista kulttuu- riperintöä: tallentaa, tutkii ja jakaa tietoa. Museo- virasto on kulttuuri- ja tutkimuslaitos sekä suo- jeluviranomainen, joka palvelee monipuolisesti kansalaisia, päättäjiä, museoalan ammattilaisia, tutkijoita ja opiskelijoita. Virasto vastaa muinais- jäännösten, rakennusperinnön, kulttuurihistorial- lisesti arvokkaan ympäristön ja kulttuuriomaisuu- den suojelusta yhdessä muiden viranomaisten ja muun museolaitoksen kanssa. Se myös kartuttaa ja esittelee kulttuurihistoriallista kansalliskokoelmaa, tutkii aineellista kulttuuriperintöämme ja kehittää sekä tukee kansallista museotointa. Museovirasto on opetus- ja kulttuuriministeriön alainen virasto. Tehtäviä on museolain mukaisesti siirretty maa- kuntamuseoille alueellisilla yhteistyösopimuksilla. Vuonna 2011 Museovirasto on koko Lapin alueen kulttuuriympäristöasioissa rakennetun kulttuuri- ympäristön osalta toimivaltainen viranomainen, Lapin maakuntamuseo puolestaan arkeologista kulttuuriperintöä koskevissa kysymyksissä omalla toimialueellaan (Kemijärvi, Kittilä, Pelkosenniemi, Posio, Ranua, Rovaniemi, Salla, Savukoski, Sodan- kylä). Vuodesta 2011 alkaen Saamelaismuseo Siida hoitaa arkeologisen kulttuuriperinnön viranomais- tehtäviä saamelaisten kotiseutualueella (Enonte- kiö, Inari, Utsjoki ja Sodankylän Lapin paliskunta). Maankäyttö ja rakentaminen Kaavoitus ja muu suunnittelu Kaavatasot maankäytön suunnittelussa ovat ase- makaava lähiympäristön kaavana, ranta-asema- kaava rannoilla, yleiskaava taajamissa, kyläalueilla tai rannoilla ja maakuntakaava. Kaavoitusjärjes- telmä on luotu tekemään rakentamisesta ja maan- käytöstä suunnitelmallista ja hallittua. Kaavojen avulla voidaan kulttuuriympäristön arvoja suojel- la ja vaalia. Käytännössä tämä vaatii eri tahojen sitoutumisen ja suostumuksen. Maakuntatasolla suunnittelusta vastaa maakunnallinen liitto, jossa alueen kunnat ovat jäseninä. Maakunnan oikeus- vaikutuksia omaava maankäytön suunnitelma on maakuntakaava, jonka vahvistaa ympäristömi- nisteriö. Yleis- ja asemakaavan hyväksyy kunta, Kuva 197. LKYT 2004. 137Suomen ympäristö 1 | 2013 eikä sitä enää saateta valtion viranomaisten vah- vistettavaksi. Maankäytön yleispiirteinen ohjaa- minen ja toimintojen yhteensovittaminen tapahtuu kunnassa edelleen yleiskaavoituksella. Yleiskaava voidaan laatia sisällöltään ja oikeusvaikutuksiltaan joustavana erilaisten tilanteiden mukaisesti. Ranta- kaavoja voivat teettää myös yksityiset maanomis- tajat. Lapin elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuk- sen Ympäristö- ja luonnonvarat vastuualueen alu- eidenkäyttöyksikön tehtävänä on edistää ja ohjata kuntien maankäytön suunnittelua ja rakentamista Lapin läänin alueella sekä valvoa, että kaavoituk- sessa, rakentamisessa ja muussa alueiden käytössä otetaan huomioon valtakunnalliset alueidenkäyt- tötavoitteet sekä muut alueiden käyttöä ja raken- tamista koskevat maankäyttö- ja rakennuslain säännökset. Nykyinen maankäyttö- ja rakennuslaki edel- lyttää, että kaavoja laadittaessa tehdään riittävät selvitykset myös kulttuuriympäristön kannalta ar- vokkaista alueista ja kohteista. Ne voivat olla mai- semallisia ja/tai rakennetun ympäristön kohteita tai muinaisjäännöksiä. Kohteiden kulttuuriympä- ristölliset arvot tulee selvittää ennen kaavoitusta ja kaavan vaikutukset kulttuuriympäristöön arvioida kaavoituksen yhteydessä. Kaava ja siihen liittyvät selvitykset välittävät tietoa kulttuuriympäristöstä paitsi maankäytön suunnittelijoille ja viranomaisil- le myös maanomistajille ja paikallisille asukkaille. Kaavoitus on tärkein keino säilyttää ja vaalia kult- tuuriympäristöämme. Alueita tai yksittäisiä kohteita voidaan suojella erilaisilla kaavamerkinnöillä ja – määräyksillä an- tamalla joko määräyksiä tai suosituksia ja ohjeita. Kaavakartoissa suojellut kohteet osoitetaan ”/s” -aluemerkinnällä ja ”sr” -suojelukohdemerkinnäl- lä. Kaavalla voidaan myös kiinnittää huomiota yk- sittäisen arvokkaan rakennuksen ympäristöön, jol- loin turvataan arvorakennuksen säilyminen osana kokonaisuutta. Tällöin uuden rakentamisen tulee sopeutua vanhaan ympäristöön sopivaksi. Maa- kuntakaavassa voidaan osoittaa ma –merkinnällä kulttuuriympäristön tai maiseman vaalimisen kan- nalta tärkeä kohde tai alue. Muinaismuistolain nojalla suojellut kiinteät muinaisjäännökset esitetään kaavakartoissa mit- takaavasta ja merkityksestä riippuen kohde- tai aluemerkintöinä (SM/sm). Merkintöihin liittyy kaavamääräyksiä, joissa annetaan tarkempia oh- jeita. Lain mukaan muinaisjäännöksen kohdalle ei voi kaavassa osoittaa rakentamista. Rakennus- paikkojen oikealla sijoittelulla varmistetaan myös, ettei maanomistajalle koidu suojelusta kohtuuton- ta haittaa. Muinaismuistolaki edellyttää, että alueen kiinteät muinaisjäännökset selvitetään ennen rakennus- työn, maa-aineksen oton tai muun maankäyttö- hankkeen aloittamista. Museovirasto tai maakun- tamuseo tekee tarvittaessa arvion rakentamisen edellyttämästä tutkimustarpeesta. On tärkeää, että rakennushankkeen toteuttaja ottaa Museo- virastoon yhteyttä mahdollisimman varhaises- sa vaiheessa. Useimmissa tapauksissa hankkeet voidaan riittävien tutkimusten jälkeen toteuttaa suunnitellulla tavalla. Pienimuotoisten yksityisten rakennushankkeiden kuten omakotitalojen takia tehtävistä arkeologisista tutkimuksista vastaa Mu- seovirasto. Lapissa tällaisia tutkimuksia on toistai- seksi tehty vain muutamissa tapauksissa. Kaavojen valmistelussa tarvitaan myös viran- omaisten yhteistyötä. Merkittävistä kaavoista järjestetään kunnan, maakunnan liiton ja valtion viranomaisten välisiä viranomaisneuvotteluja. Nii- den tarkoituksena on saattaa kunnan tai maakun- nan liiton tietoon muun muassa valtakunnalliset ja tärkeät seudulliset alueidenkäyttötavoitteet sekä viranomaisten käsitykset tutkimusten ja selvitysten tarpeesta. Kaavaneuvotteluissa ovat viranomaisina osallisia myös Museovirasto tai yhteistyösopimuk- sen tehnyt alueellinen maakuntamuseo. Metsänkäsittely ja arkeologinen kulttuuriperintö Monet muinaisjäännökset sijaitsevat metsätalous- alueilla, joissa on aika ajoin tehtävä erilaisia uudis- tustoimia. Suojelukohteiden sijainnista on otetta- va selvää jo metsäsuunnittelussa, jotta ne voidaan ottaa huomioon seuraavissa vaiheissa, erityisesti ajolinjoja ja lastauspaikkoja sijoitettaessa. Hakkuut muinaisjäännösten kohdalla ovat sallittuja, kunhan ne tehdään jäännöksiä vahingoittamatta ja maan- pintaa rikkomatta. Peittävän puuston poisto on myös muinaisjäännöksen hoitoa, koska rakenteet Kuva 198. Pihapiiri Suvannossa. LKYT 2004. 138 Suomen ympäristö 1 | 2013 tulevat sen jälkeen paremmin esille. Hakkuissa syntyneet rangat ja oksat poistetaan muinaisjään- nökseen kuuluvien rakenteiden päältä ja kuopista. Maanpinnan muokkaus kuten äestys tai kan- tojen poisto on muinaisjäännösalueella aina kiel- lettyä, koska maaperän rikkoutuessa tuhoutuvat myös mahdolliset rakenteet ja kerrostumat. Metsä- talouden kehittämiskeskus Tapio on yhteistyössä Museoviraston kanssa julkaissut ohjeet muinais- jäännösten huomioon ottamisesta metsänkäsitte- lyssä, joita saa muun muassa alueellisista metsä- keskuksista ja metsänhoitoyhdistyksistä. Metsä- alan organisaatioissa alan ammattilaisille järjeste- tään vuosittain koulutusta kulttuuriperinnöstä ja metsien käsittelystä. Metsähallitus on käynnistänyt 2010 Suomessa laajan ja monivuotisen kulttuuri- perinnön inventointihankkeen, joka liittyy Kan- sallisen metsäohjelman 2015 tavoitteisiin. Niiden mukaisesti kulttuuriperintökohteiden inventointi on vuoteen 2015 mennessä tehty kattavasti Met- sähallituksen hallinnoimissa valtion metsissä ja aloitettu yksityismetsissä. Lapissa hanke aloitet- tiin 2010 Posion valtionmetsien inventoinnilla ja se etenee vuosittain muihin alueen kuntiin. Rakennusjärjestys Rakennusvalvonnalla on keskeinen rooli kulttuuri- ympäristön säilymisessä. Rakennuslupaa käsiteltä- essä tulee harkita, miten uudisrakennus sopeutuu vanhaan ympäristöön ja onko rakennuksen koh- dalta purettavalla rakennuksella kulttuurihistori- allisia, säilytettäviä arvoja. Rakennuksen purka- miseen tarvitaan lupa tai vähäisemmissä toimen- piteissä ilmoitus. Purkamislupa voidaan kuitenkin jättää myöntämättä, jos kyseessä on rakennus, jolla on kulttuurihistoriallisesti merkittäviä arvoja. Lu- pakäsittelyn yhteydessä tulee myös selvittää, kos- keeko rakentaminen tai muu maankäyttö kiinteää muinaisjäännöstä. Maisemaa muuttaviin toimen- piteisiin tarvitaan maisematyölupa asemakaava- alueella ja yleiskaava-alueella jos kaavassa näin määrätään. Kunnan laatima rakennusjärjestys on kunnan alueella tapahtuvan rakentamisen yleissäädös. Siinä määritellään mm. maankäyttö- ja raken- nuslain mukaisesti, millaisille toimenpiteille tar- vitaan rakennuslupa sekä annetaan ohjeita mm. uudisrakennusten sopeuttamisesta ympäristöön- sä. Rakennusjärjestyksessä voidaan antaa ohjeita erikseen kaavoitetuille ja muille alueille sekä kult- tuuriympäristöä koskevia ohjeita ja määräyksiä. Rakentamista ja korjaamista voidaan ohjata tar- kemmilla rakennustapaohjeilla, joita voidaan laatia rakennusjärjestyksen tai kaavoituksen yhteydessä mm. kulttuurihistoriallisesti arvokkaille alueille. Tällöin voidaan antaa yksityiskohtaisia ohjeita ra- kennusten sijoittamisesta tonteille, rakennusten muodoista, kattokaltevuudesta, materiaaleista ja lähiympäristön hoidosta. Pelkosenniemen kunnan rakennusjärjestyksessä todetaan rakennuksen soveltumisesta rakennet- tuun ympäristöön ja maisemaan muun muassa seuraavasti: • Rakennusten tulee soveltua rakennettuun ympä- ristöön ja maisemaan sekä täyttää kauneuden ja sopusuhtaisuuden vaatimukset (MRL 117 §). • Asemakaava-alueen ulkopuolella rakentamisen tu- lee tukea olemassa olevaa kyläasutusta. • Ranta-alueelle tai avoimeen maastoon rakennetta- essa tulee erityistä huomiota kiinnittää rakennuk- sen korkeusaseman, muodon, ulkomateriaalien ja värityksen sopeutumiseen ympäristöön. • Rakentamisen on sopeuduttava ympäröivän alu- een yleisesti noudatettuun rakennustapaan ja olemassa olevaan rakennuskantaan sijoituksen, koon, muodon, ulkomateriaalien, värityksen ja julkisivujen värityksen osalta. • Tontilla rakennusten tulee muodostaa ympäristö- kuvaltaan sopusuhtainen kokonaisuus. • Rakentaminen tapahtuu eri aikoina eri lähtökohdis- ta. Alueiden ominaispiirteet muodostuvat kulle- kin rakentamisajankohdalle tyypillisistä piirteistä. Rakentamisen sopeutumista ympäristöön arvioi- daan tontilla voimassa olevan asemakaavan osoit- tamissa rajoissa. Rakennusta suunniteltaessa on hyvä selvittää, miten tontin loppu rakennusoikeus voidaan toteuttaa myöhemmin kaavan mukaisella tavalla. Pelkosenniemen kunnan rakennusjärjestys löy- tyy kunnan internet-sivuilta. Kansalaisen vaikuttamismahdollisuudet Kaavat valmistellaan vuorovaikutuksessa niiden kanssa, joiden oloihin tai etuihin ne vaikuttavat. Kaavoituksesta tiedottamisesta, osallistumisesta ja viranomaisten yhteistyöstä säädetään maankäyttö- ja rakennuslaissa. Kaavoituksesta  tiedottamisella varmistetaan, että osallisilla on mahdollisuus seu- rata kaavoitusta ja vaikuttaa siihen. Kunnat tiedot- tavat ajankohtaisista kaavahankkeista vuosittain julkaistavassa kaavoituskatsauksessa. Kaavan val- mistelun aloittamisesta (vireille tulosta), nähtävillä olosta ja hyväksymisestä tiedotetaan paikallisissa sanomalehdissä. Poikkeuksena on vaikutukseltaan vähäinen asemakaavan muutos, jonka vireille tu- losta voidaan ilmoittaa kirjeellä asianosaisille. Osallisia ovat ne, joiden oloihin tai etuihin kaava saattaa huomattavasti vaikuttaa. Heitä ovat esi- merkiksi kaava-alueen maanomistajat, asukkaat ja muut ympäristön käyttäjät. Viranomaiset ja 139Suomen ympäristö 1 | 2013 yhteisöt ovat osallisia, kun kaavoitus koskee nii- den toimialaa. Jos kaava vaikuttaa yli kuntarajo- jen, myös toisen kunnan jäsen voi olla osallinen. Suunnitellut osallistumistilaisuudet  sekä perus- tiedot kaavahankkeesta esitetään osallistumis- ja arviointisuunnitelmassa. Osallistua voi monella ta- valla, esimerkiksi ottamalla yhteyttä kaavoittajaan, osallistumalla tiedotus- ja keskustelutilaisuuksiin tai esittämällä mielipide kaavasta sen ollessa näh- tävillä. Eri toimijoiden tavoitteet ja edut ovat usein kes- kenään ristiriitaisia. Vuoropuhelun avulla erilaisia näkemyksiä sovitetaan yhteen. Aina ei silti päästä kaikkien osapuolten kannalta hyväksyttävään lop- putulokseen. Tällöin on mahdollista hakea muu- tosta kaavan hyväksymistä koskevaan päätökseen. Valitusoikeus on asianosaisilla, kunnan jäsenillä, eräillä yhteisöillä sekä valtion viranomaisilla. Vai- kutukseltaan vähäisestä asemakaavan muutokses- ta valitusoikeus on suppeampi. Maassamme toimii joukko kulttuuriympäris- töjen hoitoon suuntautuneita yhdistyksiä. Lisäksi useimmilla kotiseutu-, kylä- ja kaupunginosayh- distyksillä on ohjelmassaan paikallisten ympäris- töarvojen vaaliminen ja hoito. Kansalaisaktivis- tina voi tehokkaimmin vaikuttaa kaavoitukseen toimimalla erilaisissa yhdistyksissä. Ympäristötie- toinen kansalainen voi avata julkisen keskustelun paikallislehdessä ongelmalliseksi kokemassaan kysymyksessä. Yksi mahdollisuus on kääntyä po- liittisten päättäjien puoleen ja edellyttää kenties huomiotta jääneiden ympäristöarvojen tarkempaa selvittämistä tai vaihtoehtoisten ratkaisumallien tutkimista. Rakennusperinnön hoito Korjaushanke Viisaan korjaamisen lähtökohtana on rakennuksen ominaispiirteiden hyväksyminen ja turhien muu- tosten välttäminen. Usein ajatellaan että vanhan kunnioitus koskee vain suojeltuja ja erityisen ar- vokkaita taloja. Kuitenkin jokainen aikaa kestänyt rakennus on osoitus kelvollisesta rakentamisesta ja onnistuneista rakenneratkaisuista. Suunnitteluvaiheeseen on hyvä varata aikaa jo- pa vuosi. Jos mahdollista, talossa kannattaa asua ennen korjausten aloittamista. Tällöin omistaja tutustuu ja tottuu taloonsa ja oppii erottamaan oleelliset korjaustarpeet. On järkevämpää ja hal- vempaa ihmisen sopeutua rakennukseen kuin yrittää muuttaa rakennusta väkisin toisenlaiseksi. Tärkein edellytys korjata oikein on tuntea talonsa rakenteet, rakennushistoria ja ominaispiirteet. Näi- den selvittämiseksi saatetaan tarvita kuntoarviota, tarkempia kuntotutkimuksia ja rakennushistorian selvitystä. Ennen korjauksiin ryhtymistä arvioidaan ra- kennuksen historian aikana syntyneet muutokset ja suhtautuminen niihin. Alkuperäisen asun pa- lauttamiseen ei yleensä ole syytä, myöhemmistä muutoksista poistetaan ainakin toiminnaltaan epäonnistuneet rakenteet. Samassa talossakin voi olla monenlaisia korjaustarpeita. Vaurioituneet rakenteet korjataan tai kunnostetaan. Restauroin- niksi kutsutaan korjausta, jossa talon ominaispiir- teet, rakennustapa ja historia otetaan huomioon kaikissa päätöksissä. Viisas kiinteistönpito Jokaisen talon- tai asunnonomistajan on hyvä tuntea talonsa, sen historiaa, muutosvaiheita ja nykyinen kunto. Rakennuksen korjaus- ja muu- tostöiden tulisi perustua pitkän tähtäimen kor- jaussuunnitelmaan, jossa on arvioitu esimerkiksi kymmenen seuraavan vuoden aikana tarvittavat korjaukset kustannusarvioineen. Korjaussuunni- telma pohjautuu kuntoarvioon, jonka on tehnyt arviointiin erikoistunut asiantuntija. Kuntoarvion tulee sisältää rakennuksen kaikki rakennusosat ja tekniset järjestelmät. Kuntoarviossa määritellään myös tarkempien kuntotutkimusten tarve. Vaikka kuntoarvioita ei teettäisikään ulkopuolisella asian- tuntijalla, kannattaa talon rakennusosat käydä läpi ja kirjata havainnot. Korjausten taustaksi tarvitaan myös tietoa talon historiasta ja ominaispiirteistä. Samaan mappiin voi koota tietoa tehdyistä korja- uksista, yksityiskohdat kuten käytetyt maalityypit unohtuvat helposti. Hyvin ylläpidetty huoltokirja on arvokas dokumentti tulevissa korjauksissa ja taloa myytäessä. Talo vaatii säännöllistä hoitoa. Vuoden kiertoon liittyviä töitä ovat mm. rännien puhdistaminen syksyllä, lumityöt talvella sekä puutalossa alustan kissanluukkujen avaaminen keväällä. Pieni sum- ma vuosittaisiin ylläpitokorjauksiin pidentää isom- pien korjausten väliä. Viisaaseen kiinteistönpitoon kuuluu myös omien voimavarojen tunteminen: onko aikaa tehdä itse, mitä pystyy itse tekemään, paljonko rahaa on käytettävissä vuosittain ja pal- jonko lainaa voi ottaa isoihin korjauksiin. Puitteet korjauksille Kun talon ostoa tai korjausta vasta suunnitellaan, kannattaa ottaa yhteyttä kunnan rakennusvalvon- taan ja kaavoituksesta vastaavaan tahoon. Niissä osataan kertoa, mitkä korjaukset vaativat raken- 140 Suomen ympäristö 1 | 2013 nuslupaa, onko rakennus kulttuurihistoriallisesti arvokas tai suojeltu ja mitä suojelu käytännössä tarkoittaa. Rakennusvalvontaviranomainen kertoo eri toimenpiteiden vaatimista luvista. Kulttuurihis- toriallisesti arvokkaiden rakennusten lupakäsitte- lyn yhteydessä rakennustarkastaja saattaa pyytää ehdotetuista muutoksista lausunnon maakunta- museolta tai Museovirastosta. Vanha talo voidaan korjata sen rakentamisajan- kohdan rakentamistavan ja -ratkaisujen mukaises- ti. Laajemmissa ja uudisrakentamiseen verratta- vissa, useimmiten luvanvaraisissa, korjauksissa noudatetaan nykyisiä rakentamismääräyksiä, joita vanhojen rakennusten kohdalla sovelletaan. Soveltamisesta on syytä aina neuvotella kunnan rakennusvalvontaviranomaisen kanssa. Määrä- yksistä poikkeaminen ei missään tapauksessa saa vaarantaa asukkaiden terveyttä tai huonontaa tur- vallisuutta. Perinteiset rakenteet yleensä toimivat riittävän hyvin sellaisenaan tai pienin muutoksin. Ammattitaitoinen arkkitehti tai rakennesuunnitte- lija pystyy parhaiten esittämään perustelut poik- keuksille. Esimerkiksi märkätilojen suunnittelurat- kaisuissa tulee kuitenkin noudattaa niitä koskevia nykymääräyksiä. Järkevä korjausjärjestys Korjaustarpeita on monenlaisia. On hyvä erottaa välttämättömät korjaukset sellaisista, jotka voi- daan tehdä vähitellen asukkaiden terveyden tai talon kunnon vaarantumatta. Kiireellisiä ja vält- tämättömiä korjauksia ovat mm. vuotava katto, kosteus- ja homevauriot sekä vakavat kantavien rakenteiden vauriot. Näistä aloitetaan. Kun vaka- vat vauriot on korjattu, voidaan muita töitä tehdä vähitellen vaikka vuosien kuluessa. Asumisen kan- nalta oleellisia tiloja ovat pesutilat ja keittiö. Kun ne on saatu toimiviksi, voidaan muita huonetiloja kunnostaa ajan kanssa. Talon säilymisen kannalta tärkeimmät raken- nusosat ovat perustukset ja vesikatto. Vuotava ve- sikatto vaurioittaa rakenteita nopeasti. Vesikatto kannattaa paikata tai suojata tilapäisesti, jos sen korjaamista joudutaan odottelemaan. Perustusten vauriot vaikuttavat koko runkoon. Vaurioitumisen saa hidastumaan, kun maan pintaa talon ympärillä alennetaan ja kallistetaan poispäin. Talon korjaamista ei pidä aloittaa summittaisella purkamisella. Jätelavalle saattaa päätyä talon histo- riaan oleellisesti kuuluvaa materiaalia. Esimerkik- si vanhoja pinkopahveja tapetteineen ei kannata repiä pois. Niistä saadaan tietoa talon vaiheista, ne voidaan usein säilyttää ja kiristää tai vähintään jättää uudempien kerrosten alle. Säilytettävät ra- kennusosat täytyy myös suojata kunnolla raken- nustöiden ajaksi. Kunnostajan 10 käskyä • Älä korjaa kunnossa olevaa, älä uusi korjattavis- sa olevaa. Paikkaa ja kunnosta. • Selvitä vaurion syy ja poista se. Korjaa vasta sitten ja korjaa entiselleen. • Käytä samoja materiaaleja ja työmenetelmiä kuin ennenkin on käytetty. Älä kokeile uu- tuuksia. • Säilytä vanha rakenne. Ellei se olisi kelvollinen, ei talosta olisi koskaan tullut vanhaa. • Jos voit, asu talossasi vuosi ennen kuin ryhdyt korjaamaan sitä. Ellei talosi riitä sinulle, vaihda mieluummin taloa. • Älä käytä materiaaleja, joita et voi myöhem- min vaihtaa tai korjata. Älä laiminlyö huoltotöitä. Useimmat vauriot aiheutuvat huonosta hoidosta ja väärästä korjauksesta. • Vanhojen rakennusten kauneus on niiden her- kästi turmeltuvissa mittasuhteissa. Lämpötalou- delliset korjaukset eivät saa määrätä rakennuksen ulkonäköä. Useimmiten riittää seinärakenteiden tiivistäminen ja yläpohjan lisäeristys. • Hyväksy epäsäännöllisyyksiä, mutkia ja vinout- ta, pientä epäkäytännöllisyyttä. Hyväksy tyyliker- rostumia ja vanhanaikaisia ratkaisuja. • Hylkää tyyli- ja materiaalijäljitelmät. • Hylkää haaveet alkuperäistämisestä. Muutokset ovat osa rakennuksen historiaa. Palauttaminen onnistuu vain harvoin. Nämä kunnostajan 10 käskyä ovat Museoviraston vuonna 1989 järjestämästä kiertonäyttelystä Ih- misten talot, josta vastasi Ulla Rahola. Asia ei ole vanhentunut, vaan nämä säännöt pitävät edelleen hyvin paikkansa kun on kyse vanhan rakennuksen korjaamisesta. Vaikka viime vuosien aikana on keskitytty korostamaan rakennusten energia- tehokkuutta, vanhan rakennuksen korjaamisen perusperiaatteet eivät ole muuttuneet. Korjausten teettäminen Suomessa on pitkä omatoimirakentamisen pe- rinne. Usein korjaukset myös suunnitellaan itse. Ammattitaitoisen suunnittelijan käyttö säästää kuitenkin kustannuksia, aikaa ja vaivaa. Korjaus- ja restaurointisuunnittelu on erityisalansa, joka vaatii vuosien opiskelua ja hyvää perehtyneisyyt- 141Suomen ympäristö 1 | 2013 tä rakennusperintömme historiaan, vanhoihin rakennuksiin ja rakennustapoihin. Suunnittelijan työ- eli referenssiluettelosta voi tarkistaa, onko hän suunnitellut ennenkin vastaavanlaisia kohteita. Suunnittelijan apua saatetaan tarvita pientenkin toimenpiteiden järkevän toteutusjärjestyksen laa- timiseksi. Laajoissa korjaustöissä suunnittelija on välttämätön. Ammattitaitoiset, luotettavat ja vanhoihin ra- kennuksiin perehtyneet ammattilaiset ovat tärkeitä korjaushankkeen onnistumisessa. Hyvien suun- nittelijoiden ja rakentajien löytämiseksi kannattaa nähdä vaivaa. Lapista valitettavasti puuttuu kor- jausrakentamisen keskus, josta saisi kerralla tietoa korjausrakentamisen eri osa-alueita hallitsevista rakennusmiehistä, suunnittelijoista ja kierrätysma- teriaalien kuten vanhojen hirsien saatavuudesta eri puolilla maakuntaa. Asiaan on kuitenkin tu- lossa parannusta, sillä vuosina 2009–2011 toimiva Kisälli-hanke tuottaa ammattitaitoisia korjausra- kentajia myös Lappiin. Tietoa näistä osaajista ja heidän palveluistaan voi tiedustella esimerkiksi ELY-keskuksen Ympäristö ja luonnonvarat -vas- tuualueen alueidenkäyttöyksiköstä. Korjaustyöt voidaan teettää urakkana tai tun- tityönä. Urakalla tehtäväksi sopivat sellaiset työ- vaiheet, jotka on helppo määritellä etukäteen. Korjaustöitä kuitenkin teetetään usein tuntityönä, koska piilossa olevia rakenteita ja vaurioita ei voi tarkasti arvioida etukäteen. Korjaustöistä on aina tehtävä kirjallinen sopimus, esimerkiksi pienurak- kasopimus. Rakennuslupaa vaativissa toimenpi- teissä täytyy olla nimettynä vastaava työnjohtaja, mutta hyvä työnjohtaja on suuri apu muillakin työ- mailla. Rakennuttajan on huolehdittava työmaan turvallisuudesta ja siisteydestä. Korjaustyötä on myös valvottava. Vaativissa korjaustöissä ja tek- nisten järjestelmien (LVIS) korjauksissa kannattaa aina palkata ammattivalvoja. Korjausneuvontaa ja avustuksia Avustuksia rakennusten entistävään korjaami- seen kulttuurihistoriallisesti arvokkaille kohteille myöntää Museovirasto ja rakennusperinnön hoi- toon Lapin elinkeino-, liikenne- ja ympäristökes- kus. Lapin elinkeino-, liikenne- ja ympäristökes- kuksen Ympäristö ja luonnonvarat -vastuualueen alueidenkäyttöyksikkö antaa tietoa rakennuspe- rinnön hoitoon tarkoitettujen avustusten ja Museo- virasto entistämisavustusten hakemisesta. Suomen Kotiseutuliitolta voi hakea avustusta seurantalon korjausta varten ja Museovirastosta harkinnanva- raista avustusta museorakennuksen korjaamiseen. Kunnat myöntävät peruskorjausavustusta ja ELY- keskusten elinkeino -vastuualueet (entiset TE-kes- kukset) avustusta erilaisiin elinkeinoihin ja niiden kehittämiseen liittyviin hankkeisiin. Kirkkohallitus myöntää avustuksia ja tukilainoja kirkkojen, seura- kuntatalojen ja pappiloiden korjaukseen. Avustusten ehtona on yleensä se, että korjaus tehdään entisenlaisilla materiaaleilla ja menetel- millä vanhaa rakennustapaa kunnioittaen. Hakuai- ka on syksyllä ja avustus myönnetään seuraavaksi vuodeksi, avustuspäätökset pyritään tekemään ke- vään aikana. Avustuksia ei myönnetä takautuvas- ti jo tehtyjä korjauksia varten. Avustusta voidaan myöntää myös korjaussuunnitelman tekemistä varten. Avustusta voi hakea samaan kohteeseen useana vuonna peräkkäin, esimerkiksi yhtenä vuonna kengitykseen ja rungon korjaamiseen, toi- sena katon korjaukseen ja seuraavana vuonna taas ikkunoiden ja ovien kunnostamista varten. Kaik- kea ei yleensä ehdi eikä kannata yrittää korjata kertaheitolla. Hyvistä korjausmenetelmistä löytyy tietoa mm. Museoviraston Korjauskortistosta. Kor- teissa paneudutaan eri aiheisiin selkeästi. Korjausrakentamisen käsitteitä Restaurointi, entistäminen Korjaus, joka tähtää rakennettuun ympäristöön tai rakennukseen sisältyvien antikvaaristen ja ark- kitehtonisten arvojen ylläpitämiseen. Korjaukses- sa käytetään konservoivia toimenpiteitä. Rekonstruointi Rakennuksen tai rakennuksen osan rakentaminen uudelleen säilyneiden osien ja / tai asiakirjojen perusteella. Konservointi Konservointi on rakennuksen, rakennusosan tai pintakäsittelyn suojaamista tuhoutumiselta ja niissä olevien vikojen korjaamista konservoinnin asiantuntijan toimenpiteillä. Kuva 199. Rakennusperinnön hoidon neuvontapäivä Kaira- lassa. Tiina Elo 2008. 142 Suomen ympäristö 1 | 2013 Arkeologisen kulttuuriperinnön hoito Museovirasto vastaa arkeologisen kulttuuriperin- nön hoidosta, johon kuuluu muinaisjäännösten ja niiden ympäristön kunnossapito sekä käytön suunnittelu ja organisointi. Hoidon tavoitteena on jäännöksen säilyttäminen, mikä useimmiten tar- koittaa jäännöstä peittävän kasvillisuuden pois- toa ja näkymien avaamista. Hoitoon tarvitaan aina myös maanomistajan lupa. Museoviraston luvalla muinaisjäännöksiä voi- vat hoitaa myös maanomistajat, muut valtionlai- tokset, kunnat tai muut yhteisöt sekä rekisteröidyt yhdistykset. Museovirasto opastaa ja neuvoo luvan saajaa hoito- ja käyttösuunnitelman teossa ja varsi- naisesta käytännön työstä vastaavat alueelliset ja paikalliset toimijat. Muinaisjäännösten hoitoon ei toistaiseksi voi saada suoraa rahallista tukea. Arvokkaaksi mää- ritellyn perinnebiotoopin alueella sijaitsevan mui- naisjäännöksen hoitoon on kuitenkin mahdollista anoa erityisympäristötukea. Luonnon ja maiseman monimuotoisuuden edistämiseksi tarkoitettua tu- kea voidaan käyttää myös muinaisjäännösten hoi- toon. Tukea voivat tällä hetkellä hakea sekä vil- jelijät että rekisteröidyt yhdistykset. Muinaisjään- nösten hoito voidaan liittää myös kylämaisemien kunnostukseen tai luonto- ja kulttuuripolkujen ra- kentamiseen, jolloin työhön on mahdollista hakea rahoitusta esimerkiksi Leader-toimintaryhmiltä. Rekisteröidyt yhdistykset voivat hoitaa muinais- jäännöksiä myös talkoilla. Muinaisjäännökset sopivat hyvin opetus-, näh- tävyys- ja matkailukohteiksi. Lähtökohtana on, että esiteltävät kohteet ovat hoidettuja ja opastettuja. Kotiseutuyhdistykset, museot tai koulut voivat ha- kea lupaa esimerkiksi oman nimikkojäännöksen hoitoon. Opasteiden suunnitteluun saa neuvontaa ja ohjausta Museovirastosta tai Lapin maakunta- museosta. Lapin alueella muinaisjäännösten hoito oli vilk- kainta 1988–1991, jolloin Museovirastolla oli Iva- lossa oma aluesuunnittelija. Hoidon piiriin on kuu- lunut kaikkiaan parikymmentä muinaisjäännöstä, mutta nykyisin niitä on vain kymmenkunta Inaris- sa ja Utsjoella. Useimpia hoidetaan Museoviraston, Lapin ELY -keskuksen tai Metsähallituksen välise- nä yhteistyönä, osana laajempaa kulttuuriympäris- tön hoitoa. Esimerkkinä paikallisesta toiminnasta voidaan mainita Utsjoen Kirkkotupayhdistys, joka hoitaa erityistuella Utsjoen kirkkotuvan niittyalu- etta. Maiseman hoito Maaseudun kasvot ovat viime vuosikymmenten kuluessa muuttuneet nopeaan tahtiin, ja moni- puolinen kulttuurimaisema on yhtenäistynyt ja köyhtynyt. Tehomaatalous on aiheuttanut osan muutoksista. Karja on siirretty ennen laajoilta lai- dunalueilta sisätiloihin, ja laitumet ovat jääneet käytöstä. Viljelymenetelmien modernisoituminen on vaikuttanut perinteisten rakennusten katoa- miseen maaseudun maisemasta. Peltojen ladot ja pihapiirien laitamien riihet ja aitat ovat käyneet tarpeettomiksi, jolloin ne usein ovat ränsistyneet paikoilleen tai ne on purettu pois. Suurin uhka maaseudun perinteisille maisemille on toiminnan ja asutuksen väheneminen. Maatilo- jen ja peltojen määrä on laskenut ja monet tilat ovat lopettaneet tuotantonsa. Laiduntamisen ja niiton loppuminen sekä peltojen paketointi on muuttanut maisemaa eniten. Umpeen kasvamisen ja metsit- tämisen seurauksena aiemmin avoin ja monipuo- linen maaseudun kulttuurimaisema sulkeutuu. Avoimen alan vähetessä kyliltä näiden alueiden maiseman arvostus vähenee. Maaseutumaiseman tulevaisuus ja luonnon arvo turvataan parhaiten maataloustuotantoa jatkamalla. Avoin peltomaisema on ollut tärkein kulttuurimaiseman tunnusmerkki maaseudulla. Perinnemaisemat kuten niityt, hakamaat ja metsä- laitumet sekä metsien ja vesistöjen reunavyöhyk- keet, puu- ja metsäsaarekkeet, ojien ja teiden pien- tareet lisäävät luonnon ja maiseman monimuotoi- suutta. Niihin on syntynyt tunnusomainen ja rikas kasvi- ja eläinlajistonsa. Perinnemaisemia voidaan myös palauttaa. Maisemallisesti ja lajistoltaan mo- Kuva 200. Kemijoen ja Kitisen risteyskohdassa sijaitsevalta Lapinniemen tilan pelloilta on löydetty useita kiviesineitä. Geologi Väinö Tanner teki paikalla Pelkosenniemen ensim- mäisen arkeologisen kenttätutkimuksen Lapin matkansa yhteydessä vuonna 1907. Paikannimen ohella myös perimä- tieto viittaa vanhaan saamelaisasutukseen. Mika Sarkkinen 2005 143Suomen ympäristö 1 | 2013 nipuolisia vanhoja laidunalueita, ahoja, niittyjä ja hakoja on vielä jäljellä ja uudelleen esiin avatta- vissa. Maaseutumaiseman ja perinnebiotooppien monimuotoisuuden kannalta ne ovat tärkeitä ja säilyttämisen arvoisia. Otettaessa vanhat laitumet uudelleen käyttöön tarvitaan puiden ja pensaiden raivausta ja alueen aitaamista. Laiduntaminen on helppo tapa hoitaa perinnemaisemaa. Naudat, lampaat, hevoset ja vuohet ovat parhaita maise- man hoitajia. Perinnemaisemien ja -biotooppien hoitoon on mahdollista saada myös erilaisia tukia ja avustuksia. Lisätietoja tuista saa esimerkiksi La- pin ELY -keskuksesta. Arvokkailla kulttuurialueilla ja kyläkeskuk- sissa avoimet näkymät ja perinnemaisemat tulisi säilyttää. Valtateiden tienvarsien hoitaminen on erittäin tärkeää, sillä maisema nähdään ja koetaan ensimmäiseksi tieltä käsin. Hoidetut tienpientareet ja rantamaisemat parantavat huomattavasti maise- man miellyttävyyttä ja mielenkiintoisuutta. Hyvin hoidettu tienvarren kasvillisuus auttaa hahmotta- maan, missä kohdin haja-asutus muuttuu taaja- maksi. Tieympäristön hoito vaikuttaa asumisviih- tyvyyteen ja luo myönteistä kuvaa alueen elinvoi- maisuudesta. Tärkeää on hoitaa myös kyläalueiden sisäisiä pienmaisemia, pihapiirejä, kokoontumis- paikkoja ja näköalapaikkoja. Mitä pienemmästä maisema-alueesta on kysymys, sitä lähempää sitä tarkastellaan ja sitä herkemmin muutokset siinä erottuvat, olipa kyse perinnemaisematilkusta tai rakennusten muodostamasta pihapiiristä. Pihapiirit ja niiden rakennukset ovat olennainen osa lappilaisen kylän kulttuurimaisemaa. Perintei- sen peräpohjalaistalon purkaminen pihapiiristä ja sen korvaaminen perinteestä poikkeavalla omako- titalojen tyyppiratkaisulla merkitsee vauriota kult- tuurimaisemassa. Keinotekoinen ratkaisu on myös jättää vanha rakennus tyhjäksi ”kummitustaloksi” uuden viereen. Yleensäkin uudisrakentamista van- haan pihapiiriin tulisi välttää, sillä uudistekniikka ja materiaalien sovittaminen vanhan rinnalle on ongelmallista ja vaatii asiantuntemusta. Mikäli se vain on mahdollista, kannattaisi vanhoista ra- kennuksista mieluummin tehdä käyttökelpoisia. Rakennusten lisäksi myös koko pihapiirissä, puu- tarhassa ja pelloilla pätee samat hoitoperiaatteet. Kun pysyttelet alkuperäisissä hoitotoimenpiteissä ja ratkaisuissa sitä varmimmin vältyt virheiltä ja vanha kulttuuriympäristö säilyy. Kuva 201. Andy McCoyn patsas julkistettiin heinäkuussa 2009 kirkonkylän keskustassa. Tiina Elo 2009. 144 Suomen ympäristö 1 | 2013 Aapajärven asutusalue – neljäkymmentä toteutunutta unelmaa. 1988. Lapin Kansa 16.7.1988. Andersson, G. A 1912. Kemijärven pitäjän vaiheita. Kemin uusi kirjapaino, Kemi. Andersson, G. A. 1914. Tietoja Sodankylän ja Kittilän pitä- jien aikaisemmista ja myöhemmistä vaiheista. Kemi. Appelgren, Hjalmar. 1881. Muinaisjäännöksiä ja Tarinoita Kemin kihlakunnan itäisissä osissa. Suomen muinais- muistoyhdistyksen aikakauskirja V. Suomen muinais- muistoyhdistys, Helsinki. Arkeologia Suomessa - Arkeologi i Finland. Arkeologiset kenttätutkimukset Suomessa 1985 - . Museovirasto, Helsinki. Arkeologinen inventointi. 2002. Opas inventoinnin suun- nitteluun ja toteuttamiseen. (Toim. P. Maaranen ja T. Kirkinen.) Museovirasto. Jyväskylä. Carpelan, Christian. 2003. Inarilaisten arkeologiset vaiheet. Teoksessa Lehtola, Veli-Pekka (toim.) Inarin historia jääkaudesta nykypäivään. Inarin kunta. Oulu. 28–95. Elo, Tiina. 2008. Aatteiden talot – seurantalojen historiaa Lapissa. Lapin maakuntamuseo, Rovaniemi. Maakun- nallinen museolehti Raito 2008. 28–33. Enbuske Matti. 2008. Vanhan Lapin valtamailla. Asutus ja maankäyttö Kemin Lapin ja Enontekiön alueella 1500-luvulta 1900-luvun alkuun. Bibliotheca Historica 113. Suomalainen Kirjallisuuden seura, Helsinki. Haataja, Vesa. 1997. Vanhan Sallan matkailun kulta-aikaa. Lapin maakuntamuseo, Rovaniemi. Maakunnallinen museolehti Raito 1997/1. 20-24. Haataja, Vesa. 1998. Sotamuistomerkit Itä-Lapin ja Kanta- lahden alueella. Sallan kunta, Kemijärvi. Harlin, Eeva ja Lehtola, Veli-Pekka (toim.) 2007. Peu- rakuopista kirkkokenttiin. Saamelaisalueen 10 000 vuotta arkeologin näkökulmasta. Arkeologiaseminaari Inarissa 29.9.-2.10.2005. Oulun yliopisto, Saarijärvi. Giellagas-instituutin julkaisuja 9. Hautajärvi, Harri. 1995. Lapin läänin matkailuarkkiteh- tuurin historia. Lisensiaattityö. Oulun yliopisto arkki- tehtuurin osasto, Oulu. Heikkola, Leena & Hiilivirta, Kaija. 1983. Lapin jälleenra- kentaminen. Lapin lääninhallitus, Lapin maakuntaliit- to, Rovaniemi. Heinänen Hannu. 1993. Sallan historia. Sallan kunta ja seurakunta. Jyväskylä. Huurre, Matti. 1983. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin esihis- toria. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia I. Pohjois- Pohjanmaan maakuntaliiton ja Lapin maakuntaliiton yhteinen historiatoimikunta, Kuusamo. Itä-Lapin kiinteät muinaisjäännökset. 2004. Koonnut Mika Sarkkinen. Lapin liitto, Rovaniemi. Johansson, Peter. 1998. Sallan jääjärvi ja mannerjään häviäminen Kemijoen yläjuoksulla. Lapin maakunta- museo, Rovaniemi. Maakunnallinen museolehti Raito 1998/1. 4–8. Johansson, Peter ja Kujansuu, Raimo (toim.). 2005. Pohjois-Suomen maaperä. Maaperäkarttojen 1:400 000 selitys. Geologian tutkimuskeskus, Espoo. Kehusmaa, Aimo. 1972. Kemijärven Neitilä 4. Helsingin yliopisto arkeologian laitos, Helsinki. Moniste n:o 3. Kehusmaa, Aimo ja Onnela, Samuli. 1995. Suur-Sodan- kylän historia 1. Suur-Sodankylän historiatoimikunta, Jyväskylä. Kemijoki 8000. Näyttelyopas. 1974. Kemijoen alueen mui- naisuutta 8000 vuoden ajalta arkeologisten tutkimusten valossa. Museoviraston esihistorian toimisto, Helsinki. Kerkelä, Heikki. 2003. Teollistuva Lappi osana maail- mantaloutta. Teoksessa Lappi. Maa, kansat, kulttuurit (toim. Massa, Ilmo ja Snellman, Hanna). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Hämeenlinna. Suomalaisen Kir- jallisuuden Seuran Toimituksia 924. 129–157. Kilpimaa, Marita. 2009. Kyläkoulusta ”yliopistoksi”. Aapajärven jälleenrakennuskoulu kohtaa hyvinvointi- Suomen. Lapin yliopistokustannus, Tampere. Kokko, Marjut & Kurkela, Anna & Pihkala, Antti ja Talla- vaara, Kari. 2009. Komiat kylät pohjoisen maisemassa. Kairalan ja Luiron maisemanhoitoalueen, hoito- ja käyttösuunnitelma. Lapin ympäristökeskus, Helsinki. Suomen ympäristö 9/2009. Kolehmainen Alfred. 1983. Suomalainen aitta. Otava, Helsinki. Korhonen, Teppo. 1991. Kuisti. Kansatieteellinen tut- kimus. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki. Kansatieteellinen Arkisto 37. Kotivuori, Hannu & Torvinen, Markku. 1993. Itä-Lapin kiinteät muinaisjäännökset. Lapin seutukaavaliitto, Rovaniemi. Lapin seutukaavaliiton julkaisusarja A, n:o 126. Kuosmanen, Risto. 1978. Kemijärven historia II. Kemijärvi 1870-luvulta 1970-luvun alkuun. Kemijärven kaupunki ja Kemijärven seurakunta. Koillis-Lapin kirjapaino, Kemijärvi. Lapin rakennusperintö. 1984. Lapin läänin rakennusperin- tö ry, Rovaniemi. Lassila, Juhani. 2001. Lapin koulutushistoria: kirkolli- nen alkuopetus, kansa-, perus- ja oppikoulut. Oulun yliopisto, Oulu. Acta universitatis Ouluensis: Series E. Scientiae Rerum Socialium. Lavento, Mika (toim.) 2004. Early in the North. Archaeolo- gical Society of Finland : Finnish Antiquarian Society, Helsinki. Iskos 13. Leppäaho, Jorma. 1935. Ns. ”lapinpattahat”. Kotiseutu 1/1935. LÄHTEET 145Suomen ympäristö 1 | 2013 Linkola, Martti (toim.). 1967. Entinen Kemijoki. Kemijoki Oy, Helsinki. Lokio, Jarmo. 1997. Lapin kulttuuriympäristöohjelma. Lapin ympäristökeskus, Rovaniemi. Maisema-aluetyöryhmän mietintö I (66/1992). Maiseman- hoito. 1993. Ympäristöministeriö, ympäristönsuojelu- osasto, Helsinki. Maisema-aluetyöryhmän mietintö II (66/1992 ). Arvok- kaat maisema-alueet. 1993. Ympäristöministeriö, ympäristönsuojeluosasto, Helsinki. Maiseman muisti. Valtakunnallisesti merkittävät muinais- jäännökset. (toim. Paula Purhonen ja Helena Ranta) 2001. Museovirasto. Helsinki. Metsä, harju ja järvi. Näkökulmia suomalaiseen maise- matutkimukseen ja –suunnitteluun. 2000. Raivo Petri J. & Saarinen, Jarkko (toim.). Metsäntutkimuslaitos, Rovaniemen tutkimusasema, Rovaniemi. Metsäntutki- muslaitoksen tiedonantoja 776. Mettiäinen, Vappu. 2002. Kilpimaan matkustajakoti. Lapin maakuntamuseo, Rovaniemi. Maakunnallinen mu- seolehti Raito 1/2002, 26–27. Mäkinen, Kalevi. 1998. Maankohoaminen Kemijoen uo- man muokkaajana. Lapin maakuntamuseo, Rovaniemi. Maakunnallinen museolehti Raito 1998/1. 9–13. Mäkinen, Vesa. 1983. Suomen Lapin matkailun synty. Teoksessa Lappi 1. Suuri, kaunis, pohjoinen maa. Ka- risto, Hämeenlinna. 163-177. Naskila, Marja (toim.). 1984. Rakentamisen aika. Asutus ja maanhankinta. Maanhankintalain 40-vuotisjuhlajul- kaisu. Kirjayhtymä Oy ja Maatalouskeskusten liitto, Helsinki. Niemi, Tapani. 2004. Lapin ja lannan rajalla. Kulttuurimat- ka Pelkosenniemelle ja Itä-Lappiin. Kustannus Sirma, Jyväskylä. Nikula, Riitta. 1993. Rakennettu maisema. Suomen arkki- tehtuurin vuosisadat. Otava, Helsinki. Onnela, Samuli. 2006. Suur-Sodankylän historia 2. Suur- pitäjä saamelaisten ja suomalaisten maana vuosina 1747-1916. Suur-Sodankylän historiatoimikunta, Porvoo. Pakkala, Leni. 2001. Aatteen talot. Teoksessa Lounatvuori, Irma ja Putkonen, Lauri (toim.). Rakennusperintömme. Kulttuuriympäristön lukukirja. Ympäristöministeriö ja Museovirasto, Hämeenlinna. Pakkala, Leni. 2008. Sali, näyttämö, puffetti ja lippuluuk- ku. Teoksessa Halme, Anna-Maija ja Pakkala, Leni (toim.). Yhdessä rakennetut. Suomalaiset seurantalot.. Suomen Kotiseutuliitto, Vammala. Suomen Kotiseutu- liiton julkaisuja A:18. 56–62. Panu, Jorma. 2008. Se korkea talo mäellä. Teoksessa Halme, Anna-Maija ja Pakkala, Leni (toim.). Yhdessä rakennetut. Suomalaiset seurantalot.. Suomen Kotiseu- tuliitto, Vammala. Suomen Kotiseutuliiton julkaisuja A:18. 68–70. Pennanen, Jukka ja Näkkäläjärvi, Klemetti. 2000. Siidas- tallan. Siidoista kyliin. Luontosidonnainen saamelais- kulttuuri ja sen muuttuminen. Pohjoinen, Oulu. Inarin saamelaismuseon julkaisuja n:o 3. Pihkala, Antti. 1986. Suvanto : rakennushistoria, korjaus- ohjelma, kyläympäristösuunnitelma. Oulun yliopisto, Oulu. Oulun yliopiston arkkitehtuurin osasto. Yhdys- kuntasuunnittelu. Julkaisu A, 12. Pihkala, Antti & Sippola, Anna-Liisa & Yli-Tepsa, Lauri. 1986. Suvannon kylä. Pohjoinen, Oulu. Pihkala, Antti & Hirviniemi, Helena & Männikkö, Esko & Yli-Tepsa, Lauri. 1990. Suvannon kylä. Korjauskokeilun seuranta. Ympäristöministeriö, Helsinki. Ympäris- töministeriö Kaavoitus- ja rakennusosasto : Selvitys, 6/1990. Pihkala, Antti (toim.). 1992. Peräpohjalainen talo: korjaus- ohjeita. Lapin läänin rakennusperinne, Rovaniemi. Poutvaara, Matti. 1951. Komea Koillis-Suomi. WSOY, Porvoo. Kemijärven Kiekerön julkaisu ; n:o 1. Rautamäki, Maija. 1989. Maisema rakentamisen perusta- na. Ympäristöministeriö Kaavoitus ja rakennusosasto, Helsinki. Selvitys 2/1989. Retki Aapajärven yliopistolle. 2008. Lapin Kansa 22.3.2008. Rosberg, J.E & Hildén, Kaarlo & Mikkola, Erkki (toim.) 1931. Suomenmaa : maantieteellis-taloudellinen ja his- toriallinen tietokirja. Oulun lääni : Pohjoisosa. WSOY, Porvoo. Rytkönen, Raili. 1989. Kemijärven historia I. Noin vuoteen 1870. Kemijärven kaupunki ja seurakunta, Kemijärvi. Sainio, Tapani. 2008. Seurantalon merkitys yhteisölle. Teoksessa Halme, Anna-Maija ja Pakkala, Leni (toim.). Yhdessä rakennetut. Suomalaiset seurantalot.. Suomen Kotiseutuliitto, Vammala. Suomen Kotiseutuliiton julkaisuja A:18. 34–37. Sarkkinen, Mika. 2002. Kemiläisten jalanjäljillä – kalastus- perinteen hyödyntäminen matkailussa. Arkeologinen inventointi. Lapin yliopisto, Rovaniemi. Sarkkinen, Mika. 2003. Naarmaa naakimassa – kalastaji- en jäljillä kairassa. Maakunnallinen museolehti Raito 2/2003. 15–23. Schulz, Eeva-Liisa ja Carpelan, Christian (toim.). 1997. Varhain Pohjoisessa : maa : Varhain Pohjoisessa -hank- keen artikkeleita. Early in the North : the land : reports of The Early in the North project. University of Hel- sinki, Department of Archaeology, Helsinki. Helsinki papers in archaeology no. 10. Schulz, Eeva-Liisa ja Carpelan, Christian (toim.). 1998. Varhain Pohjoisessa : johdanto. Varhain Pohjoisessa -hankkeen artikkeleita. University of Helsinki, De- partment of Archaeology, Helsinki. Helsinki Papers in Archaeology no.11. Soikkeli, Anu. 2004. Jälleenrakennustoiminta Lapissa. Teoksessa Pihkala, Antti (toim.). Jälleenrakennusajan perintö Lapissa. Lapin läänin rakennusperinne ry, Oulu. 34–45. Soikkeli, Anu. 2008. Toiveikkuuden aika. Sodanjälkeistä rakentamista. Tuuma 4/2008. Rakennusperinteen ystä- vät ry, Turku. 6–14. Tallavaara, Kari. 2000. Kairavuopiolaiset : 300 vuotta Kai- ralan kylähistoriaa. K. Tallavaara, Tornion kirjapaino, Tornio. Tervonen, Antero. 1994. Jälleenrakennuksen tiellä : tienpi- to ja tieliikenne Pohjois-Suomessa 1944-1951. Tielaitos, Lapin tiepiiri & Oulun tiepiiri, Jyväskylä. Tiemuseon julkaisuja 12. Tiitinen, Teija. 1999. Hiidenkiuas ja tulikukka. Opas arkeologisen kulttuuriperinnön hoitoon. Museovirasto, Helsinki. Tuomisto, Tero. 2008. Työväentalot ja kansantalot. Teok- sessa Halme, Anna-Maija ja Pakkala, Leni (toim.). Yhdessä rakennetut. Suomalaiset seurantalot. Suomen Kotiseutuliitto, Vammala. Suomen Kotiseutuliiton julkaisuja A:18. 82–83. Tuomisto, Tero ja Pakkala, Leni. 2008. Talkoin ja lahjoi- tuksin. Teoksessa Halme, Anna-Maija ja Pakkala, Leni (toim.). Yhdessä rakennetut. Suomalaiset seurantalot. Suomen Kotiseutuliitto, Vammala. Suomen Kotiseutu- liiton julkaisuja A:18. 10–16. Uusi-Seppä, Niina (toim.). 2009. Satakunnan kulttuuriym- päristöohjelma 2009 – 2015. Lounais-Suomen ympäris- tökeskus, Helsinki. Lounais-Suomen ympäristökeskuk- sen raportteja 7/2009. 146 Suomen ympäristö 1 | 2013 Arkistolähteet Kansallisarkiston Maanmittaushallituksen karttakokoel- mat Museoviraston arkeologian ja rakennushistorian ja kult- tuurihistorian osaston arkistot. Elektroniset lähteet Lapin kulttuuriympäristöt tutuksi -hankkeen arkeolo- ginen tietokanta. Lapin kiinteät muinaisjäännökset vuoteen 2006. Koonnut Mika Sarkkinen 2007. Lapin ELY-keskus. Lapin kulttuuriympäristöt tutuksi –hankkeen inventoin- titietokanta: Pelkosenniemi 2004–2005. Lapin ELY- keskus. Lapin liitto. Lopulliset väestönmuutostilastot Lapin kunnissa. Taulukko 30.7.2012. http://www.lapinliitto. fi/195. [Viitattu 15.8.2012.] Lapin liitto. Väkiluku Lapin kunnissa 1970–2008. Tauluk- ko 17.4.2009. http://www.lapinliitto.fi/c/document_ library/get_file?folderId=52584&name=DLFE-3123.pdf [Viitattu 15.8.2012.] Lapin liitto. Työpaikat työnantajasektorin mukaan Lapissa seutukunnittain ja kunnittain 1990 – 2009. Taulukko 1.11.2011. http://www.lapinliitto.fi/194. [Viitattu 15.8.2012.] Metsähallitus: luontoon.fi. Pyhä-Luoston kansallispuisto. http://www.luontoon.fi/Retkikohteet/kansallispuis- tot/pyhaluosto/Sivut/Default.aspx [Viitattu 8.8.2012] MTV3: Pelkosenniemi pysyy itsenäisenä kuntana. http:// www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/pelkosenniemi- pysyy-itsenaisena-kuntana/2004/01/202942 [Viitattu 14.8.2012] Museoviraston ylläpitämä muinaisjäännösrekisteri. Jatkuvasti päivitettävä tietokanta, joka sisältää tietoa esihistoriallisista ja historiallisista kiinteistä muinais- jäännöksistä ja löytöpaikoista. Kulttuuriympäristön rekisteriportaali: http://kulttuuriymparisto.nba.fi/ netsovellus/rekisteriportaali/portti/default.aspx Pyhä-Luosto –sivut. Revontulikappeli. http://www.pyha.fi/koenae/?file=target_exec&id=1132 [Viitattu 8.8.2012] Rakennusperintö-portaali. Korjaushanke. http://www.rakennusperinto.fi/Hoito/Korjaushanke/ fi_FI/Korjaushanke/ [Viitattu 3.5.2011.] Wikipedia: Pyhä-Luoston kansallispuisto. http:// fi.wikipedia.org/wiki/Pyh%C3%A4-Luoston_kansal- lispuisto [Viitattu 8.8.2012] Yle, Lappi. Koukkaus pelasti Pelkosenniemen. http://yle. fi/uutiset/koukkaus_pelasti_pelkosenniemen/6021467 [Viitattu 20.8.2012] Julkaisemattomat lähteet Lilja, Erkki. 2011. Seitajärven museotien historiallinen ja nykyinen ulottuvuus. Rovaniemi. Pekka Oravan sähköpostiviesti 24.8.2012. Piltz, Martti. 2009. Selvitys Seitajärven tien museoarvosta. Mobilia. Muut lähteet Eino Kortelaisen haastattelu. 29.9.2009. Saukkoaapa, Pelkosenniemi. Pekka Oravan haastattelu 17.11.2009. Pyhäjärvi, Pelkosen- niemi. 147Suomen ympäristö 1 | 2013 KUVAILULEHTI Julkaisija Ympäristöministeriö ja Lapin elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen Ympäristö ja luonnonvarat -vastuualue Julkaisuaika Helmikuu 2013 Tekijä(t) Tiina Elo ja Sirkka-Liisa Seppälä Julkaisun nimi Isojen pirttien kylät • Pelkosenniemen kulttuuriympäristöohjelma Julkaisusarjan nimi ja numero Suomen ympäristö 1/2013 Julkaisun teema Rakennettu ympäristö Julkaisun osat/ muut saman projektin tuottamat julkaisut Tiivistelmä Pelkosenniemen kulttuuriympäristöt löytyvät lähinnä kylätaajamista, mutta myös yksittäisten tilojen ympäristöis- tä. Lähinnä vesistöjen varsille sijoittuvat asuinsijat tarjoavat kauniita perinnemaisemia ja talonpoikaisia rakennuk- sia ympäristöineen. Myös poronhoito ja savottahistoria näkyvät pelkosenniemeläisissä kulttuuriympäristöissä. Kulttuurimaisemat muuttuvat kiihtyvällä vauhdilla ja elämän jäljet ovat osittain katoamassa peruuttamattomasti. Siksi niiden dokumentointi on tärkeää. Ohjelmassa luodaan katsaus Pelkosenniemen kulttuuriympäristön historialliseen kehitykseen ja esitellään pe- rustiedot rakennetun ympäristön ja arkeologisen kulttuuriperinnön nykytilanteesta. Ohjelman päämääränä on tarjota tietoa kaavoituksen ja muun suunnittelun väineeksi sekä vahvistaa asukkaiden paikallisidentiteettiä ja tietoisuutta omasta ympäristöstään. Kirja toimii myös ympäristönhoidon opaskirjana. Samalla sillä on suuri mer- kitys kotiseudun lukukirjana ja arvokkaiden kohteiden tietopankkina. Vastuu kulttuuriympäristöstä on niin yksityisillä ihmisillä kuin yhteisöillä. Asiasanat kulttuurimaisema,kulttuuriympäristö,rakennettu ympäristö,rakennusperintö,rakennussuojelu,maisemanhoito, rakentamisen historia,perinnemaisema,muinaisjäännös,arkeologia,Lappi, Pelkosenniemi Rahoittaja/ toimeksiantaja Lapin kulttuuriympäristöohjelma -hanke, Lapin elinkeino-, liikenne ja ympäristökeskus, Ympäristö ja luonnonvarat -vastuualue, alueidenkäyttöyksikkö ISBN 978-952-11-4120-1 (nid.) ISBN 978-952-11-4121-8 (PDF) ISSN 1238-7312 (pain.) ISSN 1796-1637 (verkkoj.) Sivuja 149 Kieli suomi Luottamuksellisuus Hinta (sis. alv 8 %) Julkaisun myynti/ jakaja Edita Publishing Oy, PL 780, 00043 EDITA Asiakaspalvelu: puh. 020 450 05, faksi 020 450 2380 Sähköposti: asiakaspalvelu.publishing@edita.fi www.edita.fi/netmarket Julkaisun kustantaja Lapin kulttuuriympäristöohjelma -hanke Painopaikka ja -aika Edita Prima Oy, Helsinki 2013 148 Suomen ympäristö 1 | 2013 PRESENTATIONSBLAD Utgivare Miljöministeriet och Närings-, trafik- och miljöcentralen i Lappland Datum Februari 2013 Författare Tiina Elo och Sirkka-Liisa Seppälä Publikationens titel Isojen pirttien kylät • Pelkosenniemen kulttuuriympäristöohjelma (Stora stugornas byar • Kulturmiljöprogram i Pelkosenniemi) Publikationsserie och nummer Miljön i Finland 1/2013 Publikationens tema Byggd miljö Publikationens delar/ andra publikationer inom samma projekt Sammandrag Kulturmiljöerna i Pelkosenniemi befinner sig närmast inom byområden men också inom enskilda gårdars om- givningar. Det är närmast de vid vattensystem som erbjuder vackra historiska landskap och bondbyggnader med sina miljöer. Också renskötsel och skogskötsels arvet syns i Pelkosenniemis kulturmiljö. Kulturmiljöer förändrar sig i en allt snabbare takt, och livets spar håller på att försvinna oåterkalleligt. Därför är det viktigt att dokumentera dem. Programmet ger en översikt över den historiska utvecklingen av Pelkosenniemi kommuns kulturmiljö och lägger fram fakta om nuläget av byggd miljö och arkeologisk kulturarv. Proggrammet syftar till att ta fram uppgifter som behövs vid planläggning och övrig planering samt att stärka kommunininvånarnas lokala identitet och med- vetenhet om sin omgivning. Boken fungerar också som en handbok för miljövård. Boken har samtidigt en stor betydelse som hemtraktens läsebok och som en databank för värdefulla fornlämnignsplatser. Ansvaret för kulturmiljön vilar bade på enskilda människör och på sammanslutningar. Nyckelord kulturlandskap, kulturmiljö, byggd miljö, byggnadsarv, byggnadskydd, landsskapsvård, byggandets historia, vårdbio- toper, fornlämningar, arkeologi, Lappland, Pelkosenniemi Finansiär/ uppdragsgivare Lapplands kulturmiljöprogram -projekt, Närings-, trafik- och miljöcentralen i Lappland ISBN 978-952-11-4120-1 (hft.) ISBN 978-952-11-4121-8(PDF) ISSN 1238-7312 (print) ISSN 1796-1637 (online) Sidantal 149 Språk finsk Offentlighet Pris (inneh. moms 8 %) Beställningar/ distribution Edita Publishing Ab, PB 780, 00043 EDITA Kundtjänst: tfn +358 20 450 05, fax +358 20 450 2380 Epost: asiakaspalvelu.publishing@edita.fi www.edita.fi/netmarket Förläggare Lapplands kulturmiljöprogram -projekt Tryckeri/tryckningsort -år Edita Prima Ab, Helsinki 2013 149Suomen ympäristö 1 | 2013 DOCUMENTATION PAGE Publisher Ministry of the Environment and Centre for Economic Development, Transport and the Environent for Lapland Date February 2013 Author(s) Tiina Elo ja Sirkka-Liisa Seppälä Title of publication Isojen pirttien kylät • Pelkosenniemen kulttuuriympäristöohjelma (Villages of big cottages • Cultural Environmental Programme of Pelkosenniemi) Publication series and number Yhe Finnish Environment 1/2013 Theme of publication Build environment Parts of publication/ other project publications Abstract The cultural landscapes in Pelkosenniemii can be found especially within villages, but also in the surroundings of individual farms. Especially dwelling places situated by lakes or rivers offer beautiful traditional landscapes and peasant buildings with their surroundings. Also reindeer herding and history of forestry are visible in the cultu- ral landscape of Pelkosenniemi. Cultural landscapes are partly changing at an ever-increasing pace, and the traces of life are disappearing irrever- sibly. For that reason it is crucial to get them documented. The programme gives an overview of historical developments and presents basic data on the present situation of the constructed environment and archaeological heritage. The programme provides information to be used in land use planning and other planning work and to strengthen the local identity and awareness of the cultural environment. The book serves also as a guide for environmental care. At the same time it has great importance as a native region reading book as well as a data bank for valuable objects. Responsibility for the cultural environment rests both with individual people and organizations. Keywords cultural landscape, cultural environment, constructed environment, construction heritage, construction protec- tion, landscape care, history of contruction, traditional rural landscapes and biotopes, archaeological remains, archaeology, Lapland, Pelkosenniemi Financier/ commissioner Laplands Cultural Environmental Programme -project, Centre for Economic Development, Transport end the Environment for Lapland ISBN 978-952-11-4120-1 (pbk.) ISBN 978-952-11-4121-8 (PDF) ISSN 1238-7312 (print) ISSN 1796-1637 (online) No. of pages 149 Language Finnish Restrictions Price (incl. tax 8 %) For sale at/ distributor Edita Publishing Ltd, P.O. Box 780, FI-00043 EDITA Customer service: tel. +358 20 450 05, fax +358 20 450 2380 Mail orders: asiakaspalvelu.publishing@edita.fi www.edita.fi/netmarket Financier of publication Laplands Cultural Environmental Programme -project Printing place and year Edita Prima Ltd. Helsinki 2013 rakennettu ympäristö is o je n p ir t t ie n k y l ä t suomen ympäristö 1 | 2013 Isojen pirttien kylät pelkosenniemen kulttuuriympäristöohjelma tiina elo sirkka-liisa seppälä YMPÄRISTÖMINISTERIÖ Pelkosenniemen kulttuuriympäristöohjelmassa luodaan katsaus kunnan kulttuuri- ympäristön historialliseen kehitykseen ja esitellään perustiedot rakennetun ympä- ristön ja arkeologisen kulttuuriperinnön nykytilanteesta. Ohjelmatyön päämäärä- nä on tarjota tietoa kaavoituksen ja muun suunnittelun välineeksi sekä vahvistaa asukkaiden paikallisidentiteettiä ja tietoisuutta omasta ympäristöstään. Kirja toimii niin ympäristönhoidon opaskirjana, kotiseudun lukukirjana kuin Pelkosenniemen kunnan arvokkaiden kulttuuriympäristökohteiden tietopankkina. Pelkosenniemen kulttuuriympäristöohjelma on tehty Lapin elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen Ympäristö ja luonnonvarat -vastuualueen alueidenkäyttö- yksikön hallinnoiman Lapin kulttuuriympäristöohjelma -hankkeen toimesta yhteis- työssä Pelkosenniemen kunnan kanssa. Hankkeen on rahoittanut EU:n aluekehitys- rahasto EAKR siihen liittyvine kansallisine rahoituksineen. Myynti: Edita Publishing Ab Asiakaspalvelu: PL 780, 00043 EDITA puh. 020 450 05, faksi 020 450 2380 asiakaspalvelu.publishing@edita.fi www.edita.fi/netmarket isBn 978-952-11-4120-1 (nid.) isBn 978-952-11-4121-8 (pDF) issn 1238-7312 (pain.) issn 1796-1637 (verkkoj.) s u o m e n y m p ä r is t ö 1 | 2 0 1 3