YMPÄRISTÖN- SUOJELU RakENNETTU YMPÄRISTÖ M E R E N Ja T E O L L IS U U D E N k a U P U N k I • k E M IN k U L T T U U R IY M P Ä R IS T Ö O H JE L M a SUOMEN YMPÄRISTÖ 15 | 2013 Meren ja teollisuuden kaupunki kemin kulttuuriympäristöohjelma Minna Heljala Sirkka-Liisa Seppälä Tiina Elo YMPÄRISTÖMINISTERIÖ Kemin kulttuuriympäristöohjelmassa luodaan katsaus kaupungin kulttuuriympäristön historial- liseen kehitykseen ja esitellään perustiedot rakennetun ympäristön ja arkeologisen kulttuuri- perinnön nykytilanteesta. Ohjelmatyön päämääränä on tarjota tietoa kaavoituksen ja muun suunnittelun välineeksi sekä vahvistaa asukkaiden paikallisidentiteettiä ja tietoisuutta omasta ympäristöstään. Kirja toimii niin ympäristönhoidon opaskirjana, kotiseudun lukukirjana kuin Kemin kaupungin arvokkaiden kulttuuriympäristökohteiden tietopankkina. Kemin kulttuuriympäristöohjelma on tehty Lapin elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen Ympäristö ja luonnonvarat -vastuualueen alueidenkäyttöyksikön hallinnoiman Lapin kulttuuri- ympäristöohjelma -hankkeen toimesta yhteistyössä Kemin kaupungin kanssa. Hankkeen on rahoittanut EU:n aluekehitysrahasto EAKR siihen liittyvine kansallisine rahoituksineen. ISBN 978-952-11-4251-2 (nid.) ISBN 978-952-11-4252-9 (PDF) ISSN 1238-7312 (pain.) ISSN 1796-1637 (verkkoj.) S U O M E N Y M P Ä R IS T Ö 1 5 | 2 0 1 3 SUOMEN YMPÄRISTÖ 15 | 2013 Meren ja teollisuuden kaupunki Kemin kulttuuriympäristöohjelma Minna Heljala Sirkka-Liisa Seppälä Tiina Elo Helsinki 2013 YMPÄRISTÖMINISTERIÖ SUOMEN YMPÄRISTÖ 15 | 2013 Ympäristöministeriö Lapin elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus Taitto: Tiina Elo Kansikuva: Lentokuva Vallas Oy/ Kemin kaupunki Sisäsivujen kuvat: Kuvan yhteydessä mainitaan kuvaaja tai kuvan oikeudet omistava arkisto tai yk- sityishenkilö. Merkintä LKYT kuvan yhteydessä tarkoittaa, että kuva on Lapin kulttuuriympäristöt tutuksi -hankkeen kuva-arkistossa. Julkaisu on saatavana myös internetistä: www.ym.fi/julkaisut Edita Prima Oy, Helsinki 2013 ISBN 978-952-11-4251-2 (nid.) ISBN 978-952-11-4252-9 (PDF) ISSN 1238-7312 (pain.) ISSN 1796-1637 (verkkoj.) ESIPUHE Lappi on laaja maakunta, ja sen alueelle mahtuu monenlaista kulttuuriympäristöä. Kemi edustaa vanhaa suomalaista puukaupunkiperinnettä, mutta teollisuuskaupun- gin kulttuuriympäristö käsittää myös monia muitakin kerrostumia. Kulttuuriympäristön merkitys on huomattu kuntien identiteetin, ajankohtaisten kehittämistavoitteiden, elinkeinoelämän ja matkailun sekä opetustoiminnan aloilla. Erityisesti maankäytön suunnittelussa kulttuuriympäristön tuntemus ja arvostus on korostunut lainsäädännön, valtakunnallisten ohjelmien ja valtioneuvoston päätösten kautta. Valtakunnallisten tavoitteiden mukaisesti kulttuuriympäristöohjelma tuli- si laatia jokaiseen kuntaan. Näihin tavoitteisiin Kemin kulttuuriympäristöohjelma omalta osaltaan vastaa. Kemin kulttuuriympäristöohjelma on myös eräänlainen kotiseutukirja. Se pyrkii kertomaan, miksi Kemin kulttuuriympäristö on sellainen kuin se on ja mikä siinä on arvokasta. Kulttuuriympäristöohjelma kertoo myös kulttuuriympäristön tilasta ja sen tavoitteena on auttaa huomioimaan tekemisissämme menneen ja turvaamaan myös tuleville sukupolville monikerroksisen kulttuuriympäristön ja sen maisemaan kirjoitetut tarinat. Kulttuuriympäristöllä on suuri merkitys paikan – ja siinä asuvien ihmisten – identi- teetille. Siihen vaikuttavat niin valtakunnallisesti merkittäviksi valikoituneet kulttuu- riympäristöt kuin vaatimattomammatkin, paikallisille tärkeät paikat ja niihin liittyvät muistot. Ympäristön arvostus on alueellisen kilpailun tärkeä vetovoimatekijä. Tieto kulttuuriympäristön arvoista lisää myös halua huolehtia niiden säilymisestä. Tämä ohjelma toivottavasti tarjoaa keinoja ja avaimia näiden arvojen tiedostamiseen ja oman elinympäristön hoitamiseen. Ohjelman tavoitteena on antaa tietoa myös niille, jotka joutuvat tekemään päätöksiä kaavoitukseen, maankäyttöön ja kulttuuriympä- ristön säilymiseen liittyen. Kemistä on kirjoitettu erilaisia teoksia. Niinpä tätä julkaisua ei ole tarvinnut kir- joittaa kaikkea uutena, vaan julkaisuun on kerätty paljon jo ennestään tunnettua tietoa. Haluan esittää lämpimät kiitokseni ohjelmatyössä avustaneita Kemin teknistä keskusta ja Tornionlaakson maakuntamuseota. Lisäksi kiitän arkeologi Sirkka-Liisa Seppälää ja projektipäällikkö Tiina Eloa hei- dän työpanoksestaan Kemin kulttuuriympäristöohjelmaan. Kiitokset myös ohjelman kartat tehneelle Riku Elolle ja kuvat käsitelleelle Hannu Lehtomaalle. Torniossa 6. päivänä joulukuuta 2013 Minna Heljala 4 Suomen ympäristö 15 | 2013 5Suomen ympäristö 15 | 2013 SISÄLLYS Johdanto .............................................................................................................................8 Hankkeen toteutus ......................................................................................................8 Rakenne .........................................................................................................................8 Käsitteet .........................................................................................................................9 Tehdyt selvitykset ja inventoinnit ............................................................................9 Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt (RKY)....9 Lapin kulttuuriympäristöohjelma (1997) .....................................................12 Lapin kulttuuriympäristöt tutuksi -hanke (2006-2007) ..............................12 Muut selvitykset ja inventoinnit ....................................................................12 Luonnonhistoria ja maisemakehitys .....................................................................14 Kallioperä, maaperä, ilmasto ja kasvillisuus .......................................................14 Maisema .......................................................................................................................15 Valtioneuvoston periaatepäätös valtakunnallisista maisema-alueista ....15 Maisemamaakuntajako ...................................................................................15 Perinnebiotoopit ...............................................................................................16 Perinne- ja kulttuurimaisemat .......................................................................16 Maiseman kokeminen ..............................................................................................17 Kemin suojelualueet ..................................................................................................18 Arkeologinen kulttuuriperintö ...............................................................................19 Mitä on arkeologinen kulttuuriperintö ................................................................19 Muinaisjäännökset ja arkeologiset löydöt ovat suojeltuja ................................19 Maastosta muinaisjäännösrekisteriin - tietoa arkeologisesta kulttuuri- perinnöstä ....................................................................................................................21 Kemin arkeologiset kenttätutkimukset ................................................................25 Asutushistorian arkeologiset pääpiirteet ............................................................ 25 Rannikon röykkiöt ..........................................................................................25 Rovalta Aaltokankaalle – rautakauden viimeiset leposijat rakennettiin rannoille ............................................................................................................26 Kemin keskiaikaa ja historiaa ........................................................................27 Perämeren saarten kulttuuriperintöä ...........................................................27 Arkeologisen kulttuuriperinnön ominaispiirteitä .....................................28 Kemin kaupunkikuvan historia ...............................................................................29 Kaupungin perustaminen Sauvosaarelle .............................................................29 Kaupunki hahmottuu .....................................................................................30 Kaupungin nopea kasvu 1920-luvulla ..........................................................32 1930-luvun alueliitokset ja asukasluvun nousu ..........................................34 Sotien jälkeinen nopea muutos ......................................................................35 Kemiläinen teollisuus nousee .................................................................................36 Uitto ..............................................................................................................................38 Kulkureitit ja liikenne ..............................................................................................39 Satama ...............................................................................................................39 Rautatie ..............................................................................................................40 Lentoliikenne......................................................................................................................40 Kaupunkipuistojen synty ........................................................................................40 6 Suomen ympäristö 15 | 2013 Kohteet kaupunginosittain .......................................................................................41 Sauvosaari....................................................................................................................41 Meripuisto ...................................................................................................................64 Koivuharju ..................................................................................................................70 Karihaara .....................................................................................................................70 Myllyniemi ..................................................................................................................76 Uitto ja erottelu ................................................................................................77 Paattio - Vilmilä .........................................................................................................80 Vallitunsaari ...............................................................................................................83 Syväkangas ..................................................................................................................87 Nälli ............................................................................................................................88 Saaristo .........................................................................................................................88 Perämeren kansallispuisto .............................................................................88 Teemakohteet ................................................................................................................90 Koulut ...........................................................................................................................90 Kirkollinen rakentaminen .......................................................................................94 Liikennekohteet .........................................................................................................97 Pohjanmaan rantatie ........................................................................................97 Esiteltävät kohteet ............................................................................................98 Kemin muistomerkkejä ............................................................................................99 Muut kohteet .............................................................................................................102 Teollisuus ...................................................................................................................102 Kemin kulttuuriympäristön tila ............................................................................103 Arkeologinen kulttuuriperintö .............................................................................103 Selvitysten kattavuus ja ajantasaisuus ........................................................103 Arkeologisen kulttuuriperinnön tila ..........................................................103 Rakennettu kulttuuriympäristö ...........................................................................105 Selvitysten kattavuus ja ajantasaisuus ........................................................105 Rakennetun ympäristön tila ........................................................................105 Kulttuuriympäristön käyttö ja hoito ..................................................................108 Lainsäädäntö .............................................................................................................108 Kansainvälisiä sopimuksia .................................................................................... 110 Toimijat ...................................................................................................................... 111 Maankäyttö ja rakentaminen ................................................................................ 111 Kaavoitus ja muu suunnittelu ...................................................................... 111 Metsänkäsittely ja arkeologinen kulttuuriperintö .................................... 112 Rakennusjärjestys .......................................................................................... 113 Kansalaisen vaikuttamismahdollisuudet .................................................. 113 Rakennusperinnön hoito ....................................................................................... 114 Korjaushanke .................................................................................................. 114 Viisas kiinteistönpito ..................................................................................... 114 Puitteet korjauksille ....................................................................................... 115 Järkevä korjausjärjestys ................................................................................. 115 7Suomen ympäristö 15 | 2013 Korjausten teettäminen .................................................................................116 Korjausneuvontaa ja avustuksia ..................................................................116 Arkeologisen kulttuuriperinnön hoito ...............................................................117 Lähteet ....... .................................................................................................................119 Julkaisemattomat lähteet ...........................................................................................120 Arkistolähteet .................................................................................................................120 Elektroniset lähteet ......................................................................................................120 Kuvailulehti ............................................................................................................. 121 Prentationsblad ....................................................................................................... 122 Documantation page .............................................................................................. 123 8 Suomen ympäristö 15 | 2013 Hankkeen toteutus Lapin ympäristökeskus toteutti vuosina 2004–2008 Lapin kulttuuriympäristöt tutuksi -hankekokonai- suuden, jossa Lapin läänin alueella inventoitiin yhteensä yli 4800 kohdetta ja yli 10 400 yksittäis- tä rakennusta. Hanke toimi Länsi-Lapin alueella vuosina 2006–2007, jolloin myös Kemin alueella inventoitiin kohteita. Kemin kohteita inventoitiin yhteensä 179 kohdetta ja 285 yksittäistä rakennus- ta. Hankkeen rahoitti Euroopan aluekehitysrahas- to, Euroopan sosiaalirahasto ja kansallisina rahoit- tajina toimivat Lapin ympäristökeskus ja Lapin TE-keskus. Jo Lapin kulttuuriympäristöt tutuksi -hankkeen aikana heräsi toive siitä, että inventoin- tiaineiston pohjalta päästäisiin tekemään kulttuu- riympäristöohjelmat Lapin kuntiin. Kemin kulttuuriympäristöohjelma on tehty nykyisen Lapin elinkeino-, liikenne- ja ympäris- tökeskuksen, Ympäristö -vastuualueen (ent. La- pin ympäristökeskuksen) alueidenkäyttöyksikön hallinnoiman Lapin kulttuuriympäristöohjelma -hankkeen toimesta yhteistyössä Kemin kaupun- gin kanssa. Hankkeen on rahoittanut EU:n alue- kehitysrahasto EAKR siihen liittyvine kansallisine rahoituksineen. Työn on toteuttanut tutkija Minna Heljala, ar- keologi Sirkka-Liisa Seppälä ja projektipäällik- kö Tiina Elo. Lapin kulttuuriympäristöohjelma -hankkeen ohjausryhmään ovat kuuluneet Riitta Lönnström (Lapin liitto), Johanna Forsius (Museo- virasto), Matti Vatilo (Ympäristöministeriö), Minna Heljala (Tornionlaakson maakuntamuseo), Henri Nordberg (Tornionlaakson maakuntamuseo), Päivi Rahikainen (Lapin maakuntamuseo), Tarmo Jomp- panen (Saamelaismuseo Siida), Tapio Pukema (ent. Lapin ympäristökeskus nyk. Lapin elinkeino-, lii- kenne- ja ympäristökeskus) ja Juhani Karjalainen (Metsähallitus). Ohjausryhmän asiantuntijana ar- keologian osalta on toiminut Pirjo Rautiainen Met- sähallituksesta. Johdanto Kemin kulttuuriympäristöohjelman laatimiseen on Kemin kaupungin osalta vaikuttaneet arkkiteh- dit Riitta Vallin ja Saija Alakare sekä maankäytön- suunnittelija Peter Brusila. Rakenne Kulttuuriympäristöohjelman alussa käsitellään Kemin luonnonhistoriallisia olosuhteita ja maise- makuvan kehitystä sen nykyiseen muotoonsa. Sen jälkeen perehdytään Kemin arkeologiseen kult- tuuriperintöön ja asuin- ja elinkeinojen historiaan. Tämän jälkeen käsitellään Kemin kulttuuriympä- ristön ominaispiirteitä, jonka jälkeen seuraa osio, jossa esitellään Kemin kaupungin kulttuuriympä- ristökohteita. Kohteiden valinnan perusteena on käytetty Lapin kulttuuriympäristöt tutuksi -hank- keen inventoinnin yhteydessä tehtyä kulttuuri- historiallisen merkittävyyden arviointia. Kaupun- ginosittain esiteltyjen kohteiden jälkeen esitellään teemakohteina koulurakentamiseen, kirkolliseen rakentamiseen ja liikenteeseen liittyviä kohteita se- kä muistomerkkejä. Vaikka ohjelmassa esitellään paljon Kemin arvokkaita kulttuuriympäristöjä ja -kohteita, on selvää että ohjelman ulkopuolelle – ja näin esittelyä vaille – jää paljon kohteita, jotka ovat kulttuurihistoriallisesti arvokkaita ja säilyttämisen arvoisia. Kohteiden esittelyn jälkeen seuraa Kemin kulttuuriympäristön tilan arviointia niin arke- ologisen kuin rakennetun kulttuuriympäristön näkökulmasta. Ohjelma päättyy kappaleeseen kulttuuriympäristön käyttö ja hoito, jossa esitel- lään keinoja, tapoja ja mahdollisuuksia hoitaa kult- tuuriympäristöä: arkeologista kulttuuriperintöä, rakennusperintöä ja maisemaa. Kemin kulttuuriympäristöohjelma on laajuu- deltaan yksi Suomen laajimpia. Tässä tapauksessa voisi puhua jopa kulttuuriympäristöselvityksestä. Varsinkin ohjelman arkeologista kulttuuriperintöä koskeva osuus on laajempi kuin mihin kulttuu- 9Suomen ympäristö 15 | 2013 riympäristöohjelmien kohdalla yleensä on totut- tu. Vaikka ohjelma perustuu Lapin kulttuuriym- päristöt tutuksi -hankkeessa (2004–2008) tehtyyn inventointiin, sisältää se vain osan tästä inven- tointitiedosta ja toisaalta se perustuu myös Lapin kulttuuriympäristöohjelma -hankkeessa vuosina 2009–2012 koottuihin ja päivitettyihin tietoihin. Arkeologisessa osuudessa  on inventointihank- keessa kootun muinaisjäännöstietokannan ohella käytetty Museoviraston ja Lapin maakuntamuseon arkiston arkeologisia tutkimuskertomuksia sekä Museoviraston ylläpitämää valtakunnallista mui- naisjäännösrekisteriä. Kulttuuriympäristöohjelma ei ole tieteellinen tutkimus ja koska lähteinä on käytetty Lapin kult- tuuriympäristöt tutuksi -hankkeen aikana vuosina 2006 ja 2007 kerättyjä inventointitietoja ja lukuisia erilaisia kirjallisia lähteitä, ei kaikkia ohjelmassa esiteltyjä yksityiskohtia ole pystytty tarkistamaan. Näin ollen lukijoilta pyydetään ymmärrystä kirjas- sa mahdollisesti esiintyviä virheitä koskien. Koska kyseessä ei ole tieteellinen tutkimus, ei kirjassa ole käytetty suoria lähdeviitteitä vaan kirjan lopussa on lähdeluettelo, jossa mainitaan kaikki lähteinä käytetyt teokset. Käsitteet Kulttuuriympäristö on yleiskäsite, johon kuuluvat arkeologinen kulttuuriperintö, rakennettu ympä- ristö ja kulttuurimaisema. Sillä tarkoitetaan vuo- situhansien aikana ihmisen ja luonnon vuorovai- kutuksessa muotoutunutta ympäristöä. Kulttuu- riympäristö kertoo monin tavoin ihmisen suhteesta ympäristöönsä eri aikoina: siihen on jäänyt jälkiä niin elinkeinoista, asumisesta, uskomuksista kuin liikkumisestakin. Rakennettu ympäristö muodostuu eri-ikäisistä ihmisen tekemistä rakenteista, kuten rakennuksis- ta, teistä, silloista, kanavista, puistoista ja puutar- hoista. Siihen kuuluvat niin vaatimattomat talo- usrakennukset kuin kirkotkin. Rakennetun ym- päristön rikkaus perustuu juuri sen monimuotoi- suuteen. Jokaisella rakennuksella on oma tarinansa kerrottavanaan ja vaatimattoman rakennuksen tarina voi olla aivan yhtä mielenkiintoinen kuin kartanonkin. Rakennettuun ympäristöön tulee ko- ko ajan uusia ajallisia kerrostumia, jotka kertovat oman aikansa arkkitehtuurista ja elämäntavasta. Kulttuuriympäristöohjelma kokoaa yhteen tie- toa ja selittää nykypäivän ympäristön kehityshis- toriaa. Kulttuuriympäristöohjelman tarkoituksena on antaa tietoa kulttuuriympäristöstä ja koordinoi- da kulttuuriympäristön hoitoon, säilyttämiseen ja kehittämiseen kohdistuvia toimenpiteitä. Ohjelma on myös apuna päätöksenteossa ja ohjeena kuntien kulttuuriympäristöön kohdistuvien maankäytön hankkeiden suunnittelussa. Ohjelma toimii työka- luna ympäristössä tapahtuvien muutosten hallin- taan. Tehdyt selvitykset ja inventoinnit Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt (RKY) Valtioneuvosto on päätöksellään (2000) hyväksy- nyt valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet (VAT, MRL 22–24 §) osaksi Maankäyttö- ja rakennuslain mukaista ohjausta. Tavoitteet on ryhmitelty koske- maan valtakunnallisesti merkittäviä kokonaisuuk- sia, joista yhtenä Kulttuuri ja luonnonperintö, vir- kistyskäyttö ja luonnonvarat. Tavoitteet koskevat erityisesti maakuntakaavoitusta, mutta kulttuuri- perintöä koskevat tavoitteet ovat erityistavoitteita ja koskevat suoraan myös yleis- ja asemakaavoitus- ta. Merkittävää on, että valtakunnallisesti arvok- kaita maisema-alueita, rakennettuja ympäristöjä ja arkeologisia kohteita koskevat inventoinnit tulee ottaa huomioon alueiden suunnittelun lähtökoh- tana. Valtakunnallisia alueidenkäyttötavoitteita koskeva valtioneuvoston päätös on tullut voimaan 30.11.2000 ja sen tarkistus 1.3.2009. Valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden kulttuuri- ja luonnonperintöä koskevien erityista- voitteiden mukaan alueidenkäytössä on varmistet- tava, että valtakunnallisesti merkittävät kulttuu- riympäristöjen ja luonnonperinnön arvot säilyvät. Viranomaisten laatimat valtakunnalliset inventoin- nit otetaan huomioon alueidenkäytön suunnitte- lun lähtökohtina. Näillä alueilla alueidenkäytön on sovelluttava niiden historialliseen kehitykseen. RKY on Museoviraston viranomaisten laatima valtakunnallinen inventointi, joka on valtioneu- voston päätöksellä 22.12.2009 otettu maankäyttö- ja rakennuslakiin perustuvien valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden tarkoittamaksi inven- toinniksi rakennetun kulttuuriympäristön osalta 1.1.2010 alkaen. Lisätietoja RKY -inventoinnista saa Museoviraston ylläpitämältä internet-sivustolta www.rky.fi. RKY sisältää 1260 kohdetta koko Suomessa. Tarkistustyön tavoitteena on ollut uusiin selvityk- siin perustuva, ajantasainen inventointi, joka pe- rustuu valtakunnallisesta näkökulmasta tehtyyn arviointiin. Tarkistuksen tavoitteena on ollut myös rakennusperinnön monimuotoisuuden ja Suomen historian olennaisten teemojen huomioiminen alu- eellisesti ja ajallisesti. Kohteet ovat yleensä laajem- 10 Suomen ympäristö 15 | 2013 pia alueita kuin yksittäisiä rakennuksia ja ulottuvat joskus yli kuntarajojen. Samaa ilmiötä edustavat kohteet on yhdistetty teemoiksi. Valtakunnalliseen inventointiin valitut kohteet antavat alueellisesti, ajallisesti ja kohdetyypeittäin monipuolisen koko- naiskuvan maamme rakennetun ympäristön his- toriasta ja kehityksestä. Kemin valtakunnallisesti merkittäviä rakennettuja kulttuuriympäristöjä ovat: • Isohaaran voimalaitos ja Vallitunsaaren voi- malaitosyhdyskunta • Karihaaran tehdasyhdyskunta • Kemin ruutukaava-alue ja kirkon ympäristö • Lapin keskuspaikkojen linja-autoasemat, Kemin linja-autoasema. • Lapin uitto- ja savottatukikohdat, Myllynie- men sortteerialue. • Perämeren kalasatamat ja kalastustukikoh- dat, Valkiakari, Kuivanuoronkrunni ja Sel- kä-Sarvi. • Pohjanmaan rantatie, Kemi. Kartta 1. RKY: Isohaaran voimalaitos ja Vallitunsaaren voimalaitosyhdyskunta. © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/13, Museovirasto 0 500 m Kartta 2. RKY: Karihaaran tehdasyhdyskunta. © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/13, Museovirasto 0 500 1 000 m Kartta 3. RKY: Kemin ruutukaava-alue ja kirkon ympäris- tö. © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/13, Museovirasto 0 500 m 11Suomen ympäristö 15 | 2013 Kartta 4. RKY: Lapin keskuspaikkojen linja-autoasemat, Kemin linja-autoasema. © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/13, Museovirasto 0 500 m Kartta 5. RKY: Lapin uitto- ja savottatukikohdat, Myllynie- men sortteerialue. © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/13, Museovirasto 0 500 m Kartta 6. RKY: Perämeren kalasatamat ja kalastustukikoh- dat, Valkiakari, Kuivanuoronkrunni ja Selkä-Sarvi. 28.7 28.9 28.8 28.4 28.6 0 10 km © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/13, Affecto Finland Oy, Karttakeskus, Lupa L4659 Kartta 7. RKY: Pohjanmaan rantatie, Kemi. 0 1 2 km © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/13, Museovirasto 12 Suomen ympäristö 15 | 2013 Lapin kulttuuriympäristöohjelma (1997) Jarmo Lokion vuonna 1997 kokoamassa Lapin kulttuuriympäristöohjelmassa on Kemistä esitelty seuraavat kohteet: • Kortteli 107 eli ns. perinnekortteli, Sauvosaari • Kemin kirkko ja koulukeskus ympäristöineen • Meripuiston satama-alueen (sisäsatama ja Ulenin ranta) ja Selkäsaaren maisemakoko- naisuus • Karihaaran teollisuusympäristö: Hiilimö,Juntto ja Kontula • Kaupungintalo • Valtakadun kerrostaloalue ja rautatieaseman miljöö • Myllyniemen entinen pääerottelupaikka • Mäntylä • Syväkangas • Saarenkrunni ja pieni Valkeakari • Selkäsaari • Laitakari Lapin kulttuuriympäristöt tutuksi -hanke (2006-2007) Lapin kulttuuriympäristöt tutuksi -hankkeessa in- ventoitiin Kemistä vuosina 2006 ja 2007 yhteensä 179 kohdetta ja 285 yksittäistä rakennusta. Inven- toijina toimivat Maritta Viide ja Seppo Hekkanen (2006) sekä Jarmo Fluuri ja Sointu Tuominen (2007). Kemin alueen työnsuunnittelijana toimi Sulo Paju- niemi (2006–2007). Kartta 8. Pohjanmaan rantatie, Kemi. 0 1 2 km © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/13, Museovirasto Muut selvitykset ja inventoinnit Kemin rantasuunnitelma. Diplomityön suomen- kielinen tiivistelmä. Anneli Ruohonen, maisema- arkkitehtilinja. Norjan maataloustieteellinen kor- keakoulu 1980. Kemin kaupunkiuudistustyöryhmä. Loppura- portti 4.2.1983. Lapin rakennusperintö. Pohjautuu Lapin seutu- kaavaliiton ja Lapin läänin rakennusperinne ry:n inventointeihin 1984. Kanerva Liisa: Jänkälä ja Höyrylaiva. Viitesuun- nitelma saneerausta varten 1985. Kemin kaupungin perinnekortteli 107. Korttelin käyttösuunnitelma ja Sauvosaarenkadun – Meri- puiston pääkäytävän ja korttelin 112 tonttien 9–10 etupihan maisemointisuunnitelma. Anneli Ruoho- nen 1987. Kemin Sauvosaaren perinteinen rakennuskanta ja kansainvälisen rakennustyylin ensimmäiset tyy- lipiirteet 1940 saakka. Anneli Ruohonen 1984–1987. Kemin kaupunkikuva ja rakennuskulttuuri I. Keskeistä kaupunkialuetta koskeva selvitys: Ark- kitehtitoimisto Katri ja Jorma Huusko. 1987 Kemin kaupunkikuva ja rakennuskulttuuri II. Esikaupunki- ja haja-asutusalueita koskeva selvi- tys: Arkkitehtitoimisto Katri ja Jorma Huusko. 1987 Kemin pohjoiset ranta-alueet. Maisema- ja Ympä- ristösuunnittelu. Anneli Ruohonen 1988. Sisäsatama ja siihen liittyvien ranta-alueiden suunnittelu. Kemin kaupunki, Elinkeinotoimisto/ kaavoitustoimisto. Maisema- ja Ympäristösuunnit- telu Anneli Ruohonen. 1989. Kemijoen uiton erottelualueen rakennusinven- tointi. Lapin ympäristökeskus, Tornionlaakson maakuntamuseo. Tari koskela 1992. Enso Oy:n rakennuskannan inventointi. Henrik Wager 1997. Pitzenin talo. Rakennushistoria. Artenomin opinnäytetyö. Oulun käsi- ja taideteollisuusoppi- laitos. Korjaus- ja miljöörakentaminen. Ville Tor- vinen 1997. Marttalassa mukavasti. Hankesuunnitelma lä- hiöuudistus 2000-ohjelmaan. Sisäsatama – Meripuisto-alue. Rakennuskannan inventointi. Kemin kaupunki. Kaupunkirakenne- keskus/Asemakaavoitus 2004. Kemi, Syväkangas. Tonttien ja rakennusten in- ventointi. Kaupunkirakennekeskus, asemakaavoi- tus. 2005. Kemin seurakunnan Paattionlehdon hautaus- maa. Rakennushistoriaselvitys. Arkkitehtitoimisto Jorma Teppo Oy 2005. Sauvosaaren lounaisrannan yleiskaava-alue. Luonto, kulttuuri- ja toimintaympäristö sekä mai- sema. Peter Brusila. Kaavoitustoimi, Kemin kau- punki 2008. 13Suomen ympäristö 15 | 2013 Vallitunsaari. Rakennushistoriallinen selvitys. Arkkitehtitoimisto Jussi Tervaoja Oy. 2008. Kemi viihtyisäksi. Kaupunkikuvallinen inven- tointi ja keskustan kehittämisopas. Teknillinen pal- velukeskus/ Kaavoitus 2012. Kuva 1. Isohaaran voimalaitos on arvotettu valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi (RKY -kohde). Isohaara on ensimmäinen Kemijokeen rakennetuista voimalaitoksista, se valmistui vuonna 1949 ja sen on suunni- tellut arkkitehti Sigurd Frosterus. Tiina Elo 2011. 14 Suomen ympäristö 15 | 2013 Kallioperä, maaperä, ilmasto ja kasvillisuus Kemin kaupunki sijaitsee Kemijoen suistoalueen eteläpuolella. Varsinkin Kemin pohjoiset alueet ovat hyvin alavia, mittavien hiekkaisten jokikerros- tumien seutua, jossa kerrostumat ovat muodosta- neet kymmeniä loivapiirteisiä, matalia suistosaaria Karihaaran alueelle. Uloimmat saaret tosin alkavat olla pääasiassa jo suureksi osaksi moreenipeittei- siä. Kalliosaaria ei juuri ole. Kaupungin keskusta-alue sijaitsee laakealla moreenikummulla, jota ympäröi etelä- ja länsi- Luonnonhistoria ja maisemakehitys Maankohoaminen Viimeksi kuluneiden kahden miljoonan vuoden aikana ilmastossa on ollut sekä nykyistä kylmempiä että lämpimämpiä ajanjaksoja. Kylmien ilmastovaiheiden aikana Lappi on ollut useaan otteeseen mannerjäätikön peitossa. Jääkauden aikana 2–3 kilometrin paksuinen jääpeite painoi maankuoreen painauman. Mannerjäätikön sulamisvaiheessa jään reuna oheni vähitellen ja sen painon pienentyessä maanpinta alkoi vähitellen palautua entiseen asemaansa. Mannerjäätikön reunan peräännyttyä lopullisesti Lapista länteen noin 10 000 vuotta sitten oli maanpinta edelleen nykyistä alempana. Jäästävapauduttuaan lommolla ollut alue peittyi muinaisen Itämeren Ancylusjärveksi kutsutun vaiheen alle. Sitä korkeinta rantatasoa, jolle Itämeren altaan vedet ovat yltäneet, kutsutaan Itämeren ylimmäksi rannaksi. Painauman keskusta sijaitsi Perämeren länsiosassa. Lähimpänä painauman keskustaa ollut saari oli Tervolan Vammavaara. Siellä ylin ranta on ollut noin 219 metriä merenpinnan yläpuolella. Painauman reunaosissa maankohoaminen on ollut vähäisempää kuin keskiosissa. Mannerjäätikön reunan perääntymistä seuranneen ensimmäisen vuosituhannen aikana maa kohosi noin sata metriä. Sen jälkeen maankohoaminen on tasaisesti hidastunut. Jääkauden jälkeinen maannousu on suurimmillaan Oulun - Kemin alueella noin 9 mm vuodessa merenpintaan nähden. Etelä-Suomessa maannousun suuruus on 3–5 mm vuodessa. Suomenlahden pohjukassa nousua ei enää tapahdu. Maannousualue ei rajoitu Suomeen vaan ulottuu koko Fennoskandian yli. Pohjois- Kanadassa on vastaava, mutta paljon laajempi ”Laurentiidinen” maannousualue, kuten Länsi-Siperiassakin. Fennoskandian maannousualue on kuitenkin ainoa, joka on tiheän asutuksen keskellä ja siksi parhaiten tutkittu. Suomessa Merenkurkku ja Ruotsissa Höga Kusten (Korkea Rannikko) ovat maankohoamisen takia päässeet Unescon Maailmanperintöluetteloon. Maankohoaminen on merkittävä pinnanmuodostukseen ja maisemaan vaikuttava luonnontekijä Perämeren pohjukassa. Vuotuinen maankohoaminen vaihtelee 8–11 mm välillä. puolella Perämeri, pohjoispuolelta suistomaat ja -saaret sekä idästä loivapiirteiset moreenikummut ja harjujaksot, joiden välissä on alavia suoalueita. Kaupungista itään mentäessä soiden osuus kas- vaa ja moreenikummut jäävät alaviksi saarekkeiksi suoalueiden keskelle. Kasvillisuudeltaan Kemin seutu kuuluu kes- kiboreaaliseen vyöhykkeeseen, jossa monet sekä eteläisen että pohjoisen vyöhykkeen kasvilajeista ovat levinneisyytensä äärirajoilla. Seudun kalkki- pitoisen maaperän ansiosta Kemin alue kuuluu ns. Lapin kolmion letto- ja lehtokeskukseen, joka tuo nimensä mukaisesti rehevyyttä kasvillisuuteen. 15Suomen ympäristö 15 | 2013 Maisema Maisema on sanana varsin monimerkityksinen. Maisema-sana tuo meille mieleen näköalan, sil- minnähtävän osan ympäristöä. Näköhavaintoon painottuva ”maisema” on siis riippuvainen näki- jästä, subjektiivinen. Lisäksi siihen liitetään her- kästi subjektiivisia arvolatauksia (kaunis, ruma yms.), joita ei pystytä mittaamaan tai osoittamaan objektiivisesti. Subjektiivinen käsite muuttuu ajan myötä ja olosuhteiden muuttuessa sekä vaihtelee kokijan mukaan. Maisemaa käsiteltäessä ainoa luotettava tapa on tarkastella sitä kokonaisuute- na, joka muodostuu ekologisista perustekijöistä sekä niiden vuorovaikutussuhteista. Maisema on luonnonlakien mukaan toimiva elävä ja kehitty- vä, dynaaminen ympäristökokonaisuus. Fyysinen maisema on alue, jossa luonnon elementit kuten korkeussuhteet ja kasvillisuus, ohjaavat näkymän visuaalista sisältöä. Maiseman tarkastelu, analysointi, aloitetaan tutkimalla maisemarakenne ja sen kehityshistoria. Maisemarakenteen perusta on maastorakenne sekä siinä toimivat luonnonprosessit. Ihmisen vaikutus, kulttuurihistoria, on oleellinen tarkastelukulma. Maisemassa kohtaavat niin luonnon- ja kulttuu- rihistoriallisten prosessien jättämät jäljet kuin eri aikakausien ja yhteisöjen arvot. Maiseman merki- tyksen olemassaolo riippuu siitä, mitä eri kulttuu- rit ovat kulloinkin halunneet maisemaan liittää ja mitä siinä on milloinkin haluttu nähdä. Maisemakuva on maisemarakenteen silmin ha- vaittava ilmiasu. Useimmat suomalaiset tarkoitta- nevat maisemakuvaa silloin, kun puhuvat maise- masta. Maisemakuva on lopputulos, maisemara- kenteen osatekijöiden näkyvä osa, jonka tarkastelu ei pelkästään riitä. Maisema-alue on fyysinen kokonaisuus, joka yhden tai useamman perustekijän osalta on yhte- näinen tai toimii yhtenäisenä (esim. vesistöalue). Valtioneuvoston periaatepäätös valtakunnallisista maisema-alueista Valtioneuvosto teki vuonna 1995 periaatepäätök- sen valtakunnallisesti arvokkaista maisema-alueis- ta ja maisemanhoidon kehittämisestä. Päätökseen liittyy selvitys maaseudun kulttuuri- ja perinne- maisemia edustavista arvokkaista alueista: Maise- ma-aluetyöryhmän mietintö, osa II Arvokkaat mai- sema-alueet. Päätöksessä korostetaan maisemalli- sia arvoja ja elinvoimaisen maaseudun merkitystä kulttuurimaisemien hoitamisessa ja vaalimisessa. Maisemanhoitoon sopivina menettelytapoina tuo- daan esille mm. avointen viljelymaisemien turvaa- minen, rakennussuojelun toimenpiteet, maankäy- tön suunnittelu, tiedotus, neuvonta ja koulutus. Valtakunnallisiin maisema-alueisiin liittyvän selvityksen suoritti ympäristöministeriön vuonna 1986 asettama maisema-aluetyöryhmä. Ympäris- töministeriö jatkoi työryhmälle vuoden 1988 lop- puun asetettua määräaikaa 31.3.1992 saakka. Maisemamaakuntajako Valtakunnallisten maisema-alueiden inventoinnin tarkoituksena oli etsiä maamme arvokkaimmat kulttuurimaisema-alueet. Inventoinnissa tähdät- tiin maakunnallisesti ja paikallisesti omaleimaisten ja tyypillisten maisema-alueiden kartoittamiseen. Tavoite merkitsi edustavan, monipuolisen ja kat- tavan aluevalikoiman etsimistä. Alueiden edusta- vuuden tarkastelua varten oli tarpeen määritellä yhtenäiset kriteerit. Tätä varten laadittiin koko maata koskeva maisemamaakuntajako, jossa Ke- min alue kuuluu kokonaisuudessaan Keminmaan seutuun. Keminmaan seutu Keminmaan seutu poikkeaa melko selvästi muusta Peräpohjolan – Lapin maisemamaakunnasta jo pelkästään sen vuoksi, että seutu ulottuu Perämeren rannalle. Alueen etelärajana Pohjois-Pohjanmaata vasten on Kivalojoen loivapiirteinen vaarajakso. Seutu on korkeussuhteiltaan muuta maakuntaa loivempaa, vaihtelevan kumpuilevaa maastoa. Maaperä on pääasiassa mannerjäätikön muovaamaa moreenimaata. Kumpuilevuutta aiheuttavat muun muassa laajat drumliinikentät. Kalliomaita on Kivalojoen tuntumassa. Kulttuurimaiseman kehittymiselle ovat tärkeimpiä olleet leveinä virtaavat Kemi- ja Tornionjoki sekä niiden laaksoihin kerääntyneet mittavat hiekkaiset jokikerrostumat, joiden joukossa on viljavia savikerrostumiakin. Jokilaaksojen ulkopuolella on yleensä vaihtelevan soista ja metsäistä maata. Järviä on vähän. Meren rannikko jokien suistomaineen on alavaa. Rannikolla on laajoja rantaniittyjä. Saaristo on myös loivapiirteistä ja saaret ovat moreenisia tai hiekkaisia. Kalliosaaria ei juuri ole. Kasvillisuudeltaan alue kuuluu keskiboreaaliseen vyöhykkeeseen. Suurimmalla osalla aluetta rehevyyttä 16 Suomen ympäristö 15 | 2013 kasvillisuuteen tuo Lapin kolmion letto- ja lehtokeskus. Lapin kolmion alueella on viljavia mustikkatyypin kuusikkoja, ja lehtomaisiakin kankaita siellä tavataan. Muuten metsät ovat yleensä verraten karuja variksenmarja- puolukkatyypin sekametsiä. Soita on varsinkin karummilla selännealueilla runsaasti. Ne ovat Peräpohjolan aapasoita. Maaperän paikoittainen kalkkipitoisuus ilmenee paitsi lehtojen, myös lettosoiden yleisyytenä. Viljelymaata on selvästi enemmän kuin muualla maakunnassa. Pellot ovat keskittyneet jokilaaksoihin, missä joen tuoma liete parantaa jatkuvasti maaperän ravinteisuutta. Peltomaata on myös suurten jokivarsien välisillä alueilla, mikä on sekin poikkeus muuhun maakuntaan verrattuna. Suurin osa viljelyalasta on nurmea ja karjanhoito on maatalouden harjoittamisen runko. Jokien ranta-asutus on vanhaa. Sen sijoittumisen ovat sanelleet hyvät kulkuyhteydet, kalastusmahdollisuudet, laajat tulvaniityt sekä viljava maaperä. Vanhan asutuksen merkkeinä seudulla on säilynyt rakennuksia (kirkkoja) aina keskiajalta saakka. Kummankin suuren joen suuhun ovat kasvaneet kaupungit, Tornio ja Kemi. Kylät ovat paikoin melko laajojakin; talot sijaitsevat joko rykelminä tai nauhamaisesti. Rakennukset ovat usein olleet komeita pirttejä, joissa länsisuomalainen vaikutus on etenkin Torniojokilaaksossa havaittavissa. Niiden runko on solakampi ja pidempi kuin idempänä. Pelloilla ja rantojen niityillä on pieniä heinälatoja. Asutustilat ovat levittäytyneet loitommas jokivarresta, missä lihavia soita on ojitettu viljelyyn. Asutushistoriallinen erityispiirre ovat Tervolan vanhat, jo 1920-luvulla valtion maille erämaahan tehdyt asutusalueet, joita sittemmin sotien jälkeen vielä laajennettiin. Perinnebiotoopit Perinnebiotoopit ovat vanhantyylisen maatalou- den muokkaamaa luonnonympäristöjä ja niiden tarkastelun tärkein peruste on kasvillisuus. Perin- nebiotoopit ovat niiton ja eläinten laidunnuksen synnyttämiä ketoja, niittyjä, hakamaita ja metsälai- tumia. Myös vanhat kaskimetsät voidaan lukea pe- rinnebiotooppeihin (Tosin niitä ei kyllä käsittääk- seni yleensä lueta perinnebiotooppeihin). Usein kyseessä oleva alue on vuosien saatossa ollut mo- nessa käytössä ja siten alueen tarkka luokitus voi olla tulkinnanvaraista. Jokainen perinnebiotooppi on syntyhistorialtaan ja kasvistoltaan erilainen toi- siin verrattuna. Vuonna 1992 aloitettiin Suomessa valtakunnallinen perinnemaisemien kartoitusprojekti, jonka tulok- set Lapin läänin osalta on kerätty raporttiin Lapin perinnemaisemat (Satu Kalpio ja Tarja Bergman, 1999). Julkaisussa esitellään Lapin arvokkaat pe- rinnemaisemat ja niiden nykytila sekä arvioidaan niiden hoidon tarvetta ja annetaan hoitosuosituk- sia. Julkaisussa käytetään kohteista nimitystä pe- rinnemaisemat, mutta kyseessä on nimenomaan perinnebiotoopit. Julkaisun mukaan Kemissä val- takunnallisesti arvokas perinnemaisema (perin- nebiotooppi) on Selkä-Sarven kalastajakylä. Maa- kunnallisesti arvokkaita perinnemaisemia ovat Niittykarin keto ja Iso-Huiturin kalastustukikohta. Paikallisesti arvokkaita perinnemaisemia ovat Hietalietteen niityt, Kalkkinokan keto ja Rastin- saaren niitty. Perinne- ja kulttuurimaisemat Perinnemaiseman tarkastelun lähtökohta on laa- jempi kuin vain kasvillisuus. Perinnemaisema on yhden tai useamman eri perinnebiotoopin ja sen ympäristön muodostama kokonaisuus – maisema, joka kytkeytyy pitkäaikaiseen maatalousyhteis- kuntaan. Perinnemaisemiin liittyy läheisesti ra- kennettu ympäristö osana maisemakokonaisuutta. Maisema jaetaan luonnon- ja kulttuurimaise- maan sen mukaan, ovatko luonnon vai ihmisen toi- minnan tuloksena syntyneet elementit hallitsevia. Luonnonmaisemia ovat alueet, joiden kehitykseen ovat vaikuttaneet pääasiassa vain luonnon proses- Kuva 2. Selkä-sarven kalastajakylää. Metsähallitus/Päivi Tervonen 2009. 17Suomen ympäristö 15 | 2013 sit. Kulttuurimaisemat ovat ihmisen ja luonnon yhteisvaikutuksena syntyneitä kokonaisuuksia. Kulttuurimaisemasta voidaan erottaa ihmisen ja luonnon pitkäaikaisen vuorovaikutuksen myötä muovautunut maaseudun kulttuurimaisema ja ääritapauksena lähes yksinomaan ihmistyön tu- loksena syntynyt kaupunkimaisema eli urbaani maisema. Kulttuurimaisemassa yhdistyvät monet elemen- tit. Kulttuurimaisemassa voidaan havaita luonnon- piirteisiin ja ihmisen muovaamiin kulttuuripiirtei- siin liittyvät tekijät ja niiden perusteella syntyneen maisemakuvan esteettisiin arvoihin liittyvät teki- jät. Laajimmin ja syvällisimmin nämä tekijät yh- distyvät perinteisten maankäyttötapojen muovaa- massa kulttuurimaisemassa, maaseudun viljely- ja asumusmaisemassa ja yhtälailla Lapin perinteisten elinkeinojen kuten poronhoidon ja metsätalouden maisemassa. Nämä maisemat toimivat tärkeänä todisteena ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksesta ja niihin on myös tallentunut suuri määrä ainutlaa- tuista kulttuuriperintöä. Maiseman kokeminen Kiinnostus maisemaan, sen tutkimiseen, suojeluun ja suunnitteluun on viime vuosina ollut kasvussa. Maiseman arvo on noussut sekä luonnontieteis- sä että yhteiskunta- ja kulttuurintutkimuksessa. Maamme perinne- ja luonnonmaisemia on inven- toitu ja tutkittu, kulttuuriperintöä kartoitettu ja kansallismaisemia nimetty. Visuaalinen maisema on katsojan oma yksilöl- linen kokemus. Etenkin paikallisille asukkaille maisema on myös kulttuurihistoriaa. Maiseman muuttuminen koetaan muullakin tavalla kuin vain esteettisesti. Ulkopuolinen näkee maiseman omi- naispiirteet eri tavalla kuin alueen asukas, koska hänellä ei ole maisemaan liittyviä henkilökohtaisia muistoja eikä tuttuuden aiheuttamaa turtumusta. Muistikuvat ympäristöstä piirtyvät syvälle mie- leen. Useimmat pystyvät kuvailemaan tuttuja paikkoja ja rakennuksia, vaikkei niitä olisi enää olemassa. Ympäristöä ei tee aina muistettavaksi paikan kauneus tai viihtyisyys, vaan siihen liitty- vät tapahtumat tai kohtaamiset. Myös maisema- kuvan kauneuden arviointiin vaikuttavat muistot: useimmat pitävät lapsuuden maiseman kaltaista näkymää kauniina. Maisemaan kytkeytyvät kulttuuriset jäljet ja mielikuvat sitoutuvat usein historiaan. Maiseman henki syntyy siihen liittyvän historian, mennei- syyden ja perinteen tiedostamisesta. Maiseman ja sen menneisyyden välinen suhde voidaan myös nähdä erilaisten historiallisten kerrosten kasau- tumana. Maiseman historialliseen ulottuvuuteen kuuluu myös siihen liittyvä nostalgia, kaipaus kadotettuun menneisyyteen. Nostalgian ohella historialliset maisemat sitoutuvat vahvasti myös perinteeseen. Yleensä perinteestä puhuttaessa vii- tataan sellaiseen luonnon tai kulttuurin arvoon, joka on säilynyt tai tietoisesti säilytetty menneisyy- destä nykyisyyteen ja joka halutaan säilyttää myös tulevaisuudessa. Maisemaan kohdistuu jatkuvasti yhä enemmän muutospaineita. Siksi maiseman ja sen luontoon liittyvien arvojen säilyttämisestä ja kehittymisestä on tullut yhä suurempi haaste. Kuva 3. Meri on Kemin maisemalle ominainen elementti. Nykyisin maisemaan kuuluvat myös tuulimyllyt. Tiina Elo 2011. 18 Suomen ympäristö 15 | 2013 Kemin suojelualueet Kartta 9. Kemin suojelualueet. 1.1 1.2 2.1 2.2 2.2 © Affecto Finland Oy, Karttakeskus, Lupa L4659, SYKE Yksityisten maalla olevat suojelualueet Natura-alue Hylkeiden suojelualue Kansallispuistot 1.1 Perämeren kansallispuisto 1.2 Möylyn hylkeidensuojelualue Yksityiset suojelualueet 17 kpl, luontotyyppirajaukset 6 kpl Natura 2000-alueet 2.1 Perämeren kansallispuisto 2.2 Perämeren saaret 19Suomen ympäristö 15 | 2013 Mitä on arkeologinen kulttuuriperintö Arkeologisella kulttuuriperinnöllä tarkoitetaan maassa tai vedessä säilyneitä, ihmisen toiminnasta aikanaan syntyneitä rakennelmia, muodostumia ja löytöjä. Ne ovat osa vanhinta kulttuuriympäris- töämme, jota tutkitaan ensisijaisesti arkeologian menetelmin. Niistä tavallisimpia ovat maastossa tehtävät inventoinnit ja kaivaukset. Esihistoriallis- ta aikaa tutkittaessa arkeologia on tärkein tieteen- ala, koska kirjallisia lähteitä ei ole käytettävissä. Arkeologiaa käytetään paljon myös historiallista aikaa koskevassa tutkimuksessa, koska sen avulla voidaan täydentää kirjallisten lähteiden antamaa kuvaa. Arkeologisilla menetelmillä on mahdollista tutkia niin kivikauden pyyntiväestön asuinpaik- koja kuin 1700-luvun kaupunkiasutustakin tai 1900-luvun sotahistoriallisia rakennelmia. Arke- ologia on monitieteistä ja tutkimuksessa hyödyn- netään erityisesti luonnontieteellisiä menetelmiä. Arkeologian tutkimuskohteet erottuvat maas- tossa usein vain erilaisina kuopanteina tai kohou- mina. Maaperään muodostuneet värjäytymät, ki- veykset, kuopat ja löydöt tulevat näkyviin yleensä vasta, kun maan pintakerros jostakin syystä rik- koutuu. Nämä jäljet ja merkit muodostavat ar- keologisen tutkimuksen tärkeimmän maastossa säilyneen lähdemateriaalin, kulttuurikerroksen. Asuinpaikoilla kulttuurikerros alkaa yleensä ai- van maan pinnasta humuskerroksen alta ja ulottuu paksuimmillaankin tavallisesti vain 20–30 cm:n sy- vyyteen. Varastointia tai valmistusta varten on voi- tu kaivaa syviäkin kuoppia. Joissakin tapauksissa vanha kulttuurikerros on voinut jäädä paksujen tulvakerrosten alle ja säilyä lähes koskemattomana. Arkeologinen kulttuuriperintö Muinaisjäännökset ja arkeologiset löydöt ovat suojeltuja Arkeologinen kulttuuriperintö sisältää ainutker- taista tietoa maamme aikaisemmasta asutuksesta ja historiasta. Vuonna 1963 säädetyn muinaismuisto- lain (295/63) tarkoituksena on varmistaa, että tätä tietoa säilytetään myös seuraaville sukupolville ja tulevia tutkimuksia varten. Laissa määritellyt kiinteät muinaisjäännökset ovat muinaismuisto- lain nojalla rauhoitettuja ilman erillistä suojelu- päätöstä. Merestä, järvistä tai muualta vesistöistä tavattavat laivan tai muun aluksen hylyt sekä nii- den osat kuuluvat myös muinaismuistolain piiriin, mikäli niiden ikä on yli sata vuotta. Hylyt ja niiden osat rinnastuvat kiinteisiin muinaisjäännöksiin. Suojeltuja ovat myös irtaimet muinaisesineet eli yksittäiset maasta tai vedestä tavattavat esineet tai niiden osat, joiden omistajaa ei tiedetä ja joiden iän voidaan arvioida olevan yli sata vuotta. Suomessa arkeologisen kulttuuriperinnön suo- jeluun, tutkimukseen ja hoitoon liittyvistä asioista vastaa Museovirasto. Museovirastolla on oikeus tutkia, määrittää, rajata ja hoitaa muinaisjäännök- siä. Museovirasto myöntää myös luvat muinais- jäännösten tutkimukseen. Viranomaisen roolissa se seuraa maankäytön suunnittelua ja antaa lausunto- ja kaavoituksesta ja muinaisjäännöksiä koskevista rakennushankkeista. Tähän työhön osallistuvat myös ne maakuntamuseot, joiden kanssa Museo- virasto on tehnyt yhteistyösopimuksen. Lapissa tällainen sopimus on tehty jo 1990-luvulla Lapin maakuntamuseon kanssa, joka hoitaa huomatta- van osan oman toimialueensa (Kemijärvi, Kittilä, Pelkosenniemi, Posio, Rovaniemi, Ranua, Savu- koski, Sodankylä) muinaisjäännöksiä koskevista asiantuntija- ja viranomaistehtävistä. Saamelaisten kotiseutualueen osalta vastaava sopimus on tehty vuonna 2011 Saamelaismuseo Siidan kanssa. Lapissa arkeologinen kulttuuriperintö on erotta- maton osa nykyistä asuin- ja elinympäristöämme. Jokivarsien ja järvenrantojen asuinpaikat, pyynti- 20 Suomen ympäristö 15 | 2013 maat ja kulkureitit ovat pysyneet samoilla sijoil- laan jopa vuosituhansien ajan. Muinaisjäännökset ovat monessa tapauksessa säilyneet paremmassa kunnossa kuin muualla Suomessa. Arkeologisesti merkittävät alueet voivat muodostaa laajoja, yhte- näisiä ja suhteellisen ehjiä kokonaisuuksia. Mui- naisjäännösten kuntoon ja säilymiseen vaikuttavat varsinkin kaikenlainen maankäyttö, kuten raken- taminen, maa- ja metsätalous sekä luonnonvarojen hyödyntäminen, Lapissa erityisesti vesien sään- nöstely ja kaivostoiminta. Kiinteät muinaisjäännökset ovat muinaismuistolain (295/1963) perusteella rauhoitettuja muistoina Suomen aikaisemmasta asutuksesta ja historiasta. Rauhoitus on automaattinen eikä se edellytä erillistä suojelupäätöstä tai muita toimenpiteitä. Muinaisjäännöksen toteaa Museovirasto, joka lain mukaan vastaa muinaisjäännösten tutkimuksesta, suojelusta ja hoidosta. Muinaismuistolain mukaan kiinteän muinaisjäännöksen kaivaminen, peittäminen, muuttaminen, vahingoittaminen, poistaminen ja muu siihen kajoaminen on kielletty ilman lain nojalla annettua lupaa. Muinaisjäännösten rauhoitusta valvoo Museovirasto. Kiinteiksi muinaisjäännöksiksi laissa luetellaan seuraavat kohteet: 1) maa- ja kivikummut, röykkiöt, kivikehät ja muut kiveykset ja latomukset, jotka ovat ihmisen muinoin tekemiä; 2) pakanuuden aikaiset haudat ja kalmistot, myös sellaiset, joista maan pinnalla ei ole merkkejä; 3) kivet ja kalliopinnat, joissa on muinaisilta ajoilta kirjoituksia, kuvia tai muita piirroksia tahi maalauksia, hiomauria tai muita hionnan jälkiä taikka uhrikuoppia; 4) uhrilähteet, uhripuut, uhrikivet ja muut palvontapaikat sekä muinaiset käräjäpaikat; 5) muinaisilta ajoilta peräisin olevat asumusten jäännökset sekä asuin- ja työpaikat, niin myös muodostumat, jotka ovat syntyneet sellaisten asumusten tai paikkojen käyttämisestä; 6) muinaisaikaiset hylätyt linnat, linnamäet, linnoitukset, linnakkeet, vallit ja vallihaudat, sekä niiden jäännökset, kirkkojen, kappelien, luostarien ja muiden huomattavien rakennusten rauniot sekä muinaiset hautapaikat, jotka eivät ole seurakunnan hoidossa; 7) kivet, ristit ja patsaat, jotka muinoin on pystytetty jonkun henkilön tai tapahtuman muistoksi tai uskomuksellisessa tarkoituksessa, samoin kuin muut sellaiset muistomerkit; 8) muinaisten huomattavien kulkuteiden, tienviittojen ja siltojen sekä vartiotulien ja muiden sellaisten laitteiden jäännökset; sekä 9) kiinteät luonnonesineet, joihin liittyy vanhoja tapoja, tarinoita tai huomattavia historiallisia muistoja. Laki ei aseta muinaisjäännökselle ikärajaa. Käytännössä historiallisen ajan muinaisjäännöksen suojelussa 1700-lukua myöhempien muistojen rauhoitus arvioidaan yleensä tapauskohtaisesti. Arviointi perustuu tavallisesti sekä arkistoselvitykseen että maastotarkastukseen. Suojeltavaksi on otettu myös 1900-luvun alkupuolen perintöä, kuten teollisuushistoriallisia muistoja ja sotahistoriallisia rakennelmia. Esimerkiksi I maailmansodan rakennelmat on rauhoitettu muinaismuistolain perusteella. Museoviraston ylläpitämän valtakunnallisen muinaisjäännösrekisterin mukaan Suomesta tunnettiin vuoden 2010 lopussa yli 26 000 kiinteää muinaisjäännöstä. Kohteista noin 4000 (15 %) on Lapissa. Valtaosa Lapin muinaisjäännöksistä sijaitsee Metsähallituksen hallinnoimilla valtionmailla. 21Suomen ympäristö 15 | 2013 Maastosta muinaisjäännösrekisteriin – tietoa arkeologisesta kulttuuriperinnöstä Arkeologit keräävät muinaisjäännöksiä koskevaa tietoa monin eri tavoin. Suuren yleisön tuntemat kaivaukset muodostavat vain pienen osan arkeolo- gin työstä. Museoviraston kaivauksista useimmat liittyvät erilaisiin maankäyttöhankkeisiin. Tieteel- lisistä lähtökohdista kaivauksia tekevät pääasiassa yliopistot ja maakuntamuseot tai tutkimusta teke- vät arkeologit. Tavallisimpia arkeologisia kenttätutkimuksia ovat muinaisjäännösten tarkastukset maastossa. Arkeologisella inventoinnilla tarkoitetaan yleensä rajatulla alueella tehtävää maastotutkimusta, jossa tarkastetaan jo tiedossa olevia kohteita ja etsitään mahdollisuuksien mukaan uusia, ennestään tunte- mattomia jäännöksiä. Aikaisemmin inventointeja tehtiin tavallisesti kuntarajojen mukaisina perus- inventointeina, mutta nykyisin yhä useammat selvitykset koskevat yleensä kuntaa pienempiä tai sen rajoista riippumattomia alueita. Useimmat in- ventoinnit liittyvätkin kaavoitukseen tai erilaisiin maankäyttöhankkeisiin, kuten liikenneväyliin tai voimajohtolinjauksiin. Lapissa inventointeja on tehty erityisesti vesistöjen säännöstelyn ja kaivos- hankkeiden takia. Suomen ensimmäinen arke- ologinen inventointiohjelma aloitettiin Kemijoen voimalaitosrakentamisen yhteydessä 1950-luvulla. Metsähallitus on aloittanut 2000-luvulla hallinnas- saan olevien valtionmaiden kulttuuriperintökoh- teiden inventoinnit, joiden tuloksia hyödynnetään alueiden hoidossa ja käytössä. Tutkimusprojekteissa tehdään tieteellisen ky- symyksenasettelun mukaisia inventointeja. Niistä voidaan mainita esimerkkinä Ylä-Lapin peuran- pyynnissä käytettyjen kuoppajärjestelmien inven- toinnit. Inventoinnissa voidaan keskittyä myös tietyntyyppisiin jäännöksiin. Tällaisia teemain- ventointeja ovat olleet esimerkiksi raudanvalmis- tuspaikkojen tai hautasaarten inventoinnit. Inven- toinnit voivat liittyä myös kulttuuriympäristön hoitoon tai kulttuurimatkailuun. Inventoinneista laaditaan raportti, jota säilytetään joko alkuperäi- senä tai kopiona Museoviraston arkistossa. Lapin liitto on tuottanut maakuntakaavoituksen yhteydessä 2000-luvulla Museoviraston ja Lapin maakuntamuseon kokoamien aineistojen pohjalta Lapin seutukunnista kuntakohtaiset suojelukohde- luettelot. Suojelukohdeluettelot ovat tärkeitä tieto- lähteitä, mutta ne vanhenevat nopeasti ympäristön ja inventointitilanteen muuttuessa. Ajantasaiset tie- dot arkeologisista kohteista onkin aina syytä selvit- tää Lapin maakuntamuseosta tai Museovirastosta, joka pitää yllä valtakunnallista rekisteriä kaikista Suomen kiinteistä muinaisjäännöksistä. Rekisteri sisältää perustiedot kaikista tunnetuista esihisto- riallisista kohteista ja niitä koskevista tutkimuk- sista. Rekisteriä päivitetään jatkuvasti. Erityisesti historiallisen ajan muinaisjäännösten osalta tiedot ovat vielä koko Suomessa puutteellisia, koska esi- historiallista aikaa nuorempia kohteita on alettu järjestelmällisesti inventoida vasta 2000-luvulla. Muinaisjäännösrekisteriin voi tutustua Museovi- raston ylläpitämässä kulttuuriympäristön rekiste- riportaalissa. (http://kulttuuriymparisto.nba.fi). Kuva 4. Arkeologi työssään paikantamassa Ylitornion Kermajupon rakkaan kaivettuja kuoppia. Tiina Elo 2011. 22 Suomen ympäristö 15 | 2013 Lapin arkeologiset aikakaudet Mesoliittinen kivikausi 8500–5000 eKr. Työkalujen pääraaka-aine kvartsi Hirvi, peura ja majava tärkeitä riistaeläimiä Neoliittinen kivikausi 5000–1900 eKr. Ilmasto lämpenee, mäntymetsät laajimmillaan (4000 eKr.) Pohjois-Lapin tuntureilla Rannikolla hylkeenpyytäjiä ja suuria pyyntitukikohtia (talvikylät, asumuspainanteet) Peuran pyynnissä otetaan käyttöön erityisesti Pohjois-Lapissa kuoppajärjestelmät 3000–2000 eKr. Jokilaaksoissa käytössä suuret liuske-esineet, joita valmistetaan paikallisista raaka-aineista Saviastiat otetaan käyttöön, pohjoisessa varhaisinta SÄR1 -keramiikka (5000 – 4500 eKr.) Perämeren rannikolle aletaan rakentaa röykkiöitä kivikauden lopulla, Tornionlaaksossa kokeiltu viljelyä Varhaismetallikausi 1900 eKr.–300 jKr. Ilmasto muuttuu epävakaammaksi ja viileämmäksi Peuran pyynnissä Pohjois-Lapissa voimakas kuoppapyynnin vaihe 2000 eKr., pitkät kuoppaketjut Perämeren alueella hylkeenpyyntitukikohtia (keittokuopat) ja röykkiöhautauksia Vanhemmalla varhaismetallikaudella (1900–700 eKr.) pronssiesineitä ja valinmuotteja, harvinaisia Rautaiset aseet ja työkalut otetaan käyttöön nuoremmalla varhaismetallikaudella (700 eKr.–300 jKr.) Itä-Lapissa ja Kemijokivarressa omaa raudanvalmistusta Käytössä on useita keramiikkatyylejä, sekoitteena käytetään yleisesti asbestia, talkkia ja kiillettä Rautakausi 300–1300 jKr. Keskirautakausi 300–750 jKr. Kulttuurin murros – metalliesineiden ja pyyntituotteiden vaihdantaan perustuva talousmuoto Keramiikan valmistus ja käyttö lakkaavat, omasta raudantuotannosta luovutaan Perämeren alueella omaksutaan eteläisiä vaikutteita esineistöön ja hautaustapoihin Myöhäisrautakausi 750–1300 jKr. Kotakylien aika 750–1600 jKr. Ilmasto lämpenee, mäntymetsiä nykyistä laajemmalla alueella Rannikolle ja jokilaaksoihin kyliä ja taloja; sisämaassa kotakylät (kevytrakenteiset kodat, liesilatomukset) Historiallisesti tunnettu saamelainen kulttuuri (metalli- ja sarviesineistö, seidanpalvonta) alkaa muotoutua Kemijoen ja Tornionjoen varteen perustetaan markkinapaikkoja – kauppaa ja kalastusta alkaa hallita Pohjanlahden rannikon (Kvenland) talonpoikaisväestö ja 1300-luvulta alkaen pirkkamiehet eli birkarlit Keskiaika 1300–1600 jKr. Talvikylien aika 1550–1750 jKr. Ilmasto viilenee, pikku jääkausi (1300–1870) Kuninkaan ja kirkon valta vakiinnutetaan 1300-luvulla – hiippakuntarajat vahvistetaan 1346, ensimmäiset kirkot rakennetaan Kemijoen ja Tornionjoen suuhun markkinapaikkojen lähelle, birkarlien erioikeudet lakkautetaan 1500–1600-luvuilla, verotus siirretään kruunulle Talonpoikaiskylät muodostuvat jokilaaksoihin Lapinmaiden ja lapinkylien rajat vahvistetaan, keskuspaikoiksi vakiintuvat 1500-luvuilla talvikylät, joissa asutaan turvepeitteisissä puukodissa, runsas ja monipuolinen aineellinen kulttuuri Turkis- ja riistaeläinten pyyntisaaliit romahtavat 1600-luvulta alkaen Uusi aika 1600–1900 jKr. Talvitupien aika 1700–1900 jKr. Tornion kaupunki perustetaan vanhalle Suensaaren markkinapaikalle 1621 Lapin luonnonvarojen hyödyntäminen alkaa 1600-luvulla, Pajalan Köngäsen ruukki perustetaan 1646 Saamelaisten perinteisen uskonnon murros ja lopullinen käännytys kristinuskoon 1600-luvulla, noitarumpuja ja seitapaikkoja hävitetään Suomalainen uudisasutus ja talonpoikainen kulttuuri leviävät lapinkyliin (Lapinmaan plakaatti 1673) – Lapin ja Lannan rajakiistat 1670–1680-luvuilla – lopullinen Lapin ja Lannan raja vahvistetaan 1796 Saamelaiset omaksuvat talonpoikaiskulttuurin piirteitä, mm. salvotut hirsituvat viimeistään 1700-luvulla, talvikylistä luovutaan 1700-luvun puolivälissä Peurapyynnin merkitys vähenee 1600-luvulta alkaen, saamelaiset siirtyvät talonpojiksi tai poronhoitajiksi Suurporonhoito leviää Norjan tunturialueilta ja vakiintuu Kemin Lapissa 1800-luvun alkupuolella Kausien jaottelussa on käytetty lähteenä julkaisuja Inarin arkeologiset vaiheet (Carpelan 2003) ja Maiseman muisti (Museovirasto 2003). Kausien ajoitukset on ilmoitettu kalenterivuosina sadan vuoden tarkkuudella. Aikarajat perustuvat arkeologisen aineiston ajoituksiin ja historiallisiin lähteisiin. Tässä julkaisussa mainitut radiohiiliajoitukset on ilmoitettu aina kalenterivuosina. 23Suomen ympäristö 15 | 2013 Lapin muinaisjäännöksiä Mika Sarkkinen ja Sirkka-Liisa Seppälä Asutus ja asuminen Vanhimmista esihistoriallisista asuinpaikoista käytetään yleisnimitystä kivikautinen asuinpaikka. Niistä ei juuri ole maan pinnalle näkyviä merkkejä. Asuinsijat havaitaankin yleensä vasta, kun maan pinta syystä tai toisesta rikkoutuu. Tuolloin paljastuvat peittyneet löytökeskittymät, tulisijat ja muut muinaisen asumisen värjäämät kerrokset. Useimmiten näiltä asuinpaikoilta tavataan vain esineitä valmistettaessa syntynyttä jätettä, etenkin kvartsi- ja kvartsiitti-iskoksia. Niiden perusteella asuinpaikkaa ei voi yleensä ajoittaa tarkasti, ja osa kohteista voi olla kivikautta nuorempia. Asuinpaikkojen laajuus ja luonne vaihtelee suuresti. Joskus kyseessä voi olla satunnainen leiripaikka, toisinaan paikalle on toistuvasti palattu useamman tuhannen vuoden aikana. Muutamilla esihistoriallisilla asuinpaikoilla on matalina painanteina erottuvia osin maahan kaivettuja asumusten sijoja, asumuspainanteita. Pääosin kivikauden lopulle tai varhaismetallikaudelle ajoittuvat painanteet ovat yleisiä Perämeren pohjukan jokivarsissa ja maannousun kuivattamilla vanhoilla merenrannoilla, jotka voivat sijaita kaukanakin nykyisistä vesistöistä. Kauempaa sisämaasta asumuspainanteita tunnetaan vähemmän. Siellä ne sijaitsevat nykyisten vesistöjen rannoilla. Pohjois-Lapissa ja paikoin muuallakin myöhäisrautakautisten ja keskiaikaisten (800–1600-luku) asuinpaikkojen tunnusmerkkejä ovat maanpinnalle erottuvat suorakaiteiset liesilatomukset. Ne sijaitsevat usein muutaman latomuksen muodostamassa rivissä hiekkaisilla ja karuilla veden lähellä olevilla kankailla. Myös yksittäisiä latomuksia tunnetaan. Tulisijojen lisäksi latomuksia ja kiveyksiä on tehty myös muihin tarkoituksiin. Pohjois- ja Itä-Lapista tunnetaan viitisentoista saamelaisten talvikylää. Niillä on näkyvissä useita kehämäisiä kodansijoja. Ne ovat neliömäisiä tai kuusikulmaisia matalia maavalleja, joiden keskellä on usein kivistä koottu matala liesi. Talvikylät sijaitsevat pienten jokien ja lampien rantamilla. Kylänpaikat voi tunnistaa myös ympäristöstään poikkeavan kasvillisuuden perusteella, samaan tapaan myöhemmät asuin- tai kalakentät. Kentillä erottuu yleensä erilaisia rakennusten pohjia, kuoppia tai tulisijoja. Kentät ovat voineet olla käytössä pitkiä aikoja. Hirsitupien rakentaminen yleistyi keskiajalta alkaen, pohjoisimmassa Lapissa vasta 1700-luvun puolimaissa. Hirsistä rakennettu tupa oli helposti siirrettävä ja tupa maatui harvoin ensimmäiselle sijalleen. Tupasijat ovat alaltaan varsin pieniä (noin 4 x 4 metriä). Tupien muistoina tavataan kiukaiden tai piisien raunioita, joiden kivet ovat usein tulen haurastuttamia. Tulisijan ympärillä saattaa olla säilynyt tuvan seinän multapenkkaa. Myöhemmillä talonpaikoilla on yleensä jäännöksiä myös talousrakennuksista, raivausröykkiöitä ja peltokappaleita. Keskiajalta lähtien rannikolle ja jokivarsiin syntyi talonpoikaista kyläasutusta, jonka jäännöksiä on tutkittu muun muassa Rovaniemen Ylikylässä. Tornion (perustettu 1621) asemakaava-alueella on säilynyt kaupunkiasutuksen varhaisia kerrostumia 1600–1700-luvuilta. Elinkeinot Kiinteisiin muinaisjäännöksiin kuuluvat myös erilaiset työ- ja valmistuspaikat. Lapissa yleisimpiä ovat pyyntikuopat, jotka varsinkin Ylä-Lapissa saattavat muodostaa kymmenien, jopa satojen kuoppien ketjuja. Pyyntikuopat sijaitsevat usein hiekkakankailla, peurojen luontaisilla kulkureiteillä. Kuopat ovat yleensä soikeita tai pyöreitä, halkaisijaltaan 2–4 metriä ja syvyydeltään vähintään puoli metriä. Laajoja pyyntikuoppajärjestelmiä on käytetty varsinkin kivikauden lopulla ja varhaisella metallikaudella. Kuoppapyyntiä on harjoitettu kivikaudelta 1800-luvulle saakka. Poronhoitoon liittyvät rakenteet kuten poroerotuspaikkojen käytöstä pois jääneet kaarteet voidaan lukea arkeologiseen kulttuuriperintöön. Pyyntitalouden muinaisjäännöksiä ovat myös erilaisten kalastusta varten tehtyjen patojen ja pyydysten kivi- tai puurakenteet sekä puihin tehdyt apajapaikkojen sijainti- ja omistusmerkit. Osa maastossa näkyvistä kuopista on todennäköisesti erilaisia keitto- ja säilytyskuoppia. Keittokuopat ovat eräänlaisia kivettyjä maauuneja; kuoppia, joiden pohjalla on paksu palaneiden kivien kerros. Erityisen runsaasti niitä tunnetaan Perämeren rannikon varhaismetallikaudelle ajoitetuilta rantakorkeuksilta, mutta niitä on tavattu myös järvien rannoilta. Kivikoihin on yleisesti kaivettu säilytyskuoppia eli purnuja. 24 Suomen ympäristö 15 | 2013 Kivikaudella on työkalujen raaka-ainetta hankittu lohkomalla haluttua kiveä paikoista, jotka erottuvat pieninä louhoksina. Esihistoriallisen ajan raudanvalmistuspaikkoja tunnetaan joitakin Etelä-Lapin alueelta. Tornionlaaksossa on historiallisen ajan varhaisesta teollisuudesta kertovia kohteita, kuten Köngäsen rautaruukin toimintaan liittyvät rautamalmilouhos ja hiilimiiluja. Historiallisen ajan elinkeinoista kertovat myös Kaaraneksen masuuni sekä lukuisat kalkkiuunit ja potaskankeittopaikat. Metsätalouden varhaisiin jäännöksiin kuuluvat tervahaudat, hiilimiilut sekä savotta- ja uittokauden rakenteet. Maatalouteen liittyviä jäännöksiä ovat myllynpaikat ja niittytalouden jäännökset. Kivistä koottujen rakennelmien tarkoitusta ja ajoitusta on usein hankala määritellä ilman tutkimuksia. Tavallisimpia ovat rakennusten tulisijoina käytettyjen kiukaiden ja uunien rauniot. Viljelyyn liittyviä raivausjäännöksiä tunnetaan eri puolilta Lappia. Varsinkin Tornionlaaksossa vaarojen rinteistä voi löytää massiivisten kiviaitojen rajaamia siemenviljapeltoja eli vaaratarhoja. Tavat ja uskomukset Kivikauden uskonnosta kertovat haudat, joita on Lapista toistaiseksi tavattu vain kahdelta Perämeren muinaisen rannikon asuinpaikalta Simosta ja Tervolasta. Perämeren rannikolta tunnetaan myös runsaasti kivikauden lopulta rautakaudelle ajoitettuja röykkiöitä, joista osa on kaivauksissa paljastunut haudoiksi. Historiallisen ajan kalmistoja ja hautausmaita tunnetaan eri puolilta Lappia. Vanhoja kirkonpaikkoja tunnetaan useita, samoin niihin liittyviä kenttiä ja markkinapaikkoja. Monissa saarissa erottuvat pitkänomaiset kuopat ovat väliaikaisia kesähautapaikkoja, joista vainaja on siirretty varsinaiseen kirkkomaahan. Kiinteisiin muinaisjäännöksiin kuuluvat myös erilaiset palvos- tai uhripaikat, jotka ovat lähinnä saamelaisten seitoja tai pyhiä paikkoja, useimmiten kiviä tai lähteitä. Lähteitä on käytetty muutenkin yleisesti parannustarkoituksiin. Pyytäjien veistämiä patsaita eli keropäitä on runsaasti varsinkin Kemijoen ja siihen laskevien jokien varsilla, hyvien pyyntipaikkojen läheisyydessä. Moniin erikoisiin luonnonmuodostumiin on liitetty tarinoita ja uskomuksia. Hallinto ja liikenne Lapissa on runsaasti sotahistoriallisia muistoja, joista vanhimmat ovat muinaisjäännöksiä. Toisen maailmansodan aikaisten kohteiden suojelu muinaisjäännöksinä ratkaistaan tapauskohtaisesti. Salpalinjaan kuuluvat rakenteet ovat pääsääntöisesti suojeltuja. Lapin merkityksestä maanmittauksen kehityksessä kertovat lukuisat maanmittauspisteet, muun muassa UNESCO:n maailmanperintöön sisältyvän Struven ketjun paikalliset pisteet. Lapin alueella on useita vanhoja valtakunnan rajoja, joista vanhimmat ovat peräisin keskiajalta. Suojeltuja ovat myös Kemin ja Tornion lapinmaiden sekä lapinkylien vanhat rajamerkit. Monet Lapin kulkureiteistä ovat kulkeneet samoilla urilla jo vuosituhansien ajan. Tunnetuimpia valtaväyliä ovat Pohjalahtea ja Jäämerta yhdistänyt Ruijan reitti sekä Pohjanlahden rantaa noudatteleva Pohjanmaan rantatie, joilla molemmilla on ollut myös valtakunnallista merkitystä. Merkkipuita tunnetaan erityisesti vesi- ja maakulkureittien varsilta ja vaaroista. Kuva 5. Arkeologisessa inventoinnissa löydetään tavalli- simmin kvartsiesineiden työstössä syntyneitä iskoksia sekä palaneita riistaeläinten luita. Sirkka-Liisa Seppälä 2010. 25Suomen ympäristö 15 | 2013 Kemin arkeologiset kenttätutkimukset Kemin seudun muinaisuuteen kiinnitettiin huomi- ota paikallishistoriallisissa kuvauksissa jo 1700-lu- vulta lähtien. J.V. Calamnius teki matkan stipen- diaattina Kemissä ja Torniossa 1862. Vuonna 1868 ilmestynyt kuvaus ”Muinais-Tiedustuksia Pohjan- periltä” kuuluu maamme ensimmäisiin arkeologi- siin inventointikertomuksiin. Kemiläinen Hjalmar Appelgren kävi 1877 tarkastamassa Yli-Penikan koillispuolella sijaitsevaa Jatulinlehdon kehäval- lia. Hän myös otti kotiseudun muinaismuistojen innoittamana 1906 sukunimekseen Appelgren- Kivalo, väitteli Suomen muinaislinnoista ja työs- kenteli 1915–1926 koko muinaismuistohallinnosta vastaavana valtionarkeologina. Zachris Castrén kiersi 1887 Suomen Muinaismuistoyhdistyksen stipendiaattina keräämässä muinaisjäännöksiä koskevia tietoja ja löytöjä Kemin, Simon ja Tervo- lan pitäjissä. Castrén luetteloi Keminmaan alueelta lukuisia röykkiöitä ja kuoppia sekä toimitti esineitä Kansallismuseon kokoelmiin. Seuraavalla vuosisadalla Kemin seudun arke- ologiset tutkimukset keskittyivät pitäjän puolelle ja kaupungin alueella tarkastettiin vain joitakin yksit- täisiä kohteita. Kemin kaupungin alueella arkeolo- ginen kenttätutkimus käynnistyi varsinaisesti vas- ta 1990. Tällöin Oulun yliopiston historian laitos inventoi Kemin arkeologisia kohteita kaupungin ympäristöosaston ja kotiseutu- ja museoyhdistyk- sen aloitteesta. Inventoinnin jälkeen tunnettiin pa- risenkymmentä arkeologista kohdetta, joista suu- rin osa oli ajoittamattomia kivikko- ja maakuoppia sekä röykkiöitä. Tarkastettujen kohteiden joukossa oli useita jäännöksiä, jotka oli mainittu jo Castré- nin kertomuksessa. Viisi röykkiöaluetta ajoitettiin korkeutensa perusteella mahdollisesti esihistori- allisiksi. Oulun yliopiston arkeologian opiskelijat tekivät myös Kemin kaupungin ensimmäiset kaivaukset 1992. Kenttätutkimukset liittyivät Kemin seudun varhaista historiaa koskeviin hankkeisiin ja Kemin kaupunki osallistui kenttätutkimusten kustannuk- siin. Kaivauksissa tutkittiin Rovan ja sen kaakkois- puoliselta Länkimaalta alueelta todettuja röykkiöi- tä niiden tarkoituksen ja ajoituksen selvittämiseksi. Tutkimuksia jatkettiin vielä 1995 Simon rajan tun- tumassa Aaltokankaalla ja Kortejärvenkankaalla. Oulun yliopiston tutkimusten jälkeen arkeolo- ginen toiminta on hiljentynyt ja kaupungissa on tehty vain muutamia tarkastuksia. Metsähallitus inven- toi 1993 Perämeren kansallispuiston saaria, joista Kemin puolelta tarkastettiin Selkä-Sarvi, Maa- Sarvi, Linnanklupu ja Iso-Huituri. Perimätiedon mukaista keskiaikaista kauppapaikkaa etsittiin 1998 Prauvelinmäeltä, mutta tuloksetta. Kaikki 2000-luvun kenttätyöt ovat liittyneet maankäytön suunnitteluun ja rakentamiseen. Tie- laitos tarkasti 2007 Siikalammen eteläpuolelta tun- netun kalkkiuunin ja Museovirasto teki 2009 Fen- novoima Oy:n Karsikkoniemen ydinvoimalasuun- nitelmiin sisältyvän suppea-alaisen inventoinnin, joka ulottui myös Kemin puolelle. Museovirasto teki kesällä 2013 Ajoksessa maankäyttösuunni- telmiin liittyviä selvityksiä, joissa kartoitettiin 1800-luvulle ajoittuva kalkkiuuni. Asutushistorian arkeologiset pääpiirteet Rannikon röykkiöt Maankohoaminen on Perämeren alueella voima- kasta ja kaikki kivikauden aikaiset rannat sijait- sevat kymmeniä metrejä merenpinnan yläpuo- lella, kaukana nykyisestä rantaviivasta. Valtaosa muinaisista rantamaista on nyt soiden peittämiä. Kemin kaupungin korkein kohta Rovan lakialue (30–34 m mpy) oli 3000 vuotta sitten pieni luoto Kemijokisuun edustalla. Ajanlaskun alkuun men- nessä nykyiset Kettufarminkangas, Tervaharju, Ristikangas, Rova ja Kirvesaavan Länkimaa (17,5– 20 m mpy) olivat jo kokonaan kohonneet saarina merestä. Seutu on ollut pienten saarien ja suojais- ten lahtien rikkomaa rannikkovyöhykettä. Kemin nykyinen kaupunkialue (5–10 m mpy) on suurelta osin paljastunut vasta rautakauden lopulla ja kes- kiajalla. Kartta 10. Kemin kiinteät muinaisjäännökset. !( !( !( !( !( !( !( !( !( !( !( !( !( !(!( !(!( !( !( !( !( !( !( !( ") ") ") ") ") ") ") Itärova Länkimaa Siikalampi Elävälähde Ajoskrunni Aaltokangas Selkä-Sarvi © Affecto Finland Oy, Karttakeskus, Lupa L4659 Lähde Museoviraston muinaisjäännösrekisteri (9.10.2013, 25 kohdetta) !( Kiinteä muinaisjäännös 26 Suomen ympäristö 15 | 2013 Ihminen on ottanut Kemin alueen pohjoisosat käyttöönsä ensimmäisen kerran todennäköisesti varhaismetallikaudella, noin 2500 vuotta sitten. Vanhimmasta asutuksesta kertovat kivistä kootut röykkiöt, joita on kartoitettu Rovan koillispuolelta Takaniitynkankaalta sekä itä- ja kaakkoispuoliselta Länkimaalta. Rovan rakka on voinut olla käytössä samoihin aikoihin. Laelta on kartoitettu erilaisia kuoppia, röykkiöitä ja muita kivirakennelmia. Niistä suu- rin on kaivettu todennäköisesti vasta 1940-luvul- la, jolloin paikalla tiedetään olleen muun muassa saksalaisten it-patteristo. Myöhemmin rakkaa on kaiveltu ja hajotettu pururataa ja laskettelurinnettä rakennettaessa sekä metsänkäsittelyn yhteydessä. Kemijoen suun seutu on yhdessä Simojoen ja Tornionjoen ympäristöjen kanssa muodostanut ki- vikauden lopulta rautakaudelle Perämeren poh- jukkaan Pohjanlahden rannikon röykkiöketjun pohjoisimman ryppään. Nykyisin kaikki röykkiöt sijaitsevat metsämaastossa, mutta esihistoriallisel- la ajalla alueet ovat olleet jokisuistoja reunustavia saaria ja niemenkärkiä. Rovalta Aaltokankaalle – rautakauden viimeiset leposijat rakennettiin rannoille Rovasta itään pistävän harjanteen pää on ollut runsaat 2000 vuotta sitten pieni saari tai niemeke, jolle on ra- kennettu kaksi matalaa ja pienehköä röykkiötä. Toinen röykkiöistä on tutkittu 1992. Tutkimusten perusteella kyse on ajanlaskun vaihteeseen ajoittuvasta hautauk- sesta, johon vainaja on asetettu polttamatta. Vainajan mukaan oli pantu vain rautainen kärki tai puukko. Kilometrin päässä Rovasta kaakkoon, muinaisen salmen kaakkoisrannalla sijaitsee Länkimaan harjanne, jonka laelta tunnetaan kaksi matalaa latomusta. Kum- matkin ovat 1992 tehtyjen arkeologisten kaivausten pe- rusteella sisältäneet rautakautisen kuoppahautauksen. Toisesta röykkiöstä löydettiin kaksi pronssisolkea, niihin kietoutuneita tekstiilikuituja vainajan villakankaisesta puvusta sekä rautainen nuolenkärki. Röykkiöt ajoittu- vat 400-luvulle. Toinen soljista on germaaninen eläin- pääsolki, joka kertoo yhteyksistä eteläiselle Itämerelle. Röykkiöiden kohdalta löytyi myös kvartsiitti-iskoksia, jotka voivat olla peräisin hautauksia jonkin verran van- hemmasta asuinpaikasta. Harjanne on hautojen tekoai- kaan ollut luoteeseen työntyvä kapea niemenkärki, jonka pohjois- ja koillispuolella, nykyisen Vähä Ruonaojan ympäristössä on avautunut suojaisa merenlahti. Rovan ja Länkimaan niemekkeiden välisen salmen on arvioitu olleen rautakauden puolivälissä vain 100 m leveä. Röykkiöiden viereisellä tasanteella on myös kaksi suo- rakaiteen muotoista kuoppaliettä. Kummatkin ajoittu- vat radiohiilinäytteiden perusteella 800–1000-luvuille eli noin 500 vuotta röykkiötä myöhäisemmäksi. Paikalla on todennäköisesti ollut asumus tai pyyntileiri meren vielä ulottuessa Länkimaan lounaispuolelle matalana lahtena, johon Vähä Ruonaoja laski. Länkimaan kaak- koispuolisella harjanteella on useita muitakin röykkiöitä, jota saattavat olla esihistoriallisia. Niitä ei ole tutkittu. Länkimaan röykkiöiden aikaisia saattavat olla Aal- tokankaalla 1995 tutkittu röykkiö ja latomus, joista ei saatu talteen mitään löytöjä. Aaltokankaan itäpuolelta, Kortejärvenkankaan reunasta löydettiin pienialaisen lei- ripaikan jäännökset, joista tutkittiin keittokuoppa ja lie- si. Leiripaikka on kuopan radiohiiliajoituksen perusteella rautakauden keskivaiheilta 350–550-luvuilta. Leiri on todennäköisesti ollut käytössä vain lyhyen aikaa. Lohenkalastus on oletettavasti houkutellut Kemi- joen suuhun asutusta jo rautakaudella. Myöhäis- rautakautisen asutuksen kannalta kiinnostava alue on erityisesti Tervaharju. Alueelta on löydetty 1960-luvulla rautainen miekka, jonka on ajoitettu 1100-luvulle. Harjun itäosasta, omakotiasutuksen keskeltä, on kartoitettu useita röykkiöitä, joista suurin osa on vahingoittunut sorantoton tai raken- tamisen takia. Perimätiedon mukaan Tervaharjus- sa kerrotaan olleen venäläisten sotilaiden hautoja, mutta kyse saattaa olla jo esihistoriallisista hauta- röykkiöistä. Jäännösten ajoitusta tai tarkoitusta on vaikea selvittää. Ne voivat liittyä paitsi hautauksiin myös viljelymaiden raivaukseen. Kemin seudulla on monin paikoin harjoitettu myös kansanomaista kalkinpolttoa. Vanhimmat polttopaikat voivat ajoittua jo 1500–1600-luvuille ja uuneja on olut käytössä vielä 1800-luvullakin. Siitepölytutkimusten mukaan Perämeren alu- eelle on rautakauden lopulla omaksuttu eteläisten vaikutteiden pohjalta myös karjanhoito ja maanvil- jely. Elinkeinoina merkittävämpiä ovat kuitenkin Kuva 6. Oulun yliopiston arkeologit tekivät 1992 kaivauk- sia Länkimaalla. Kuvan röykkiöstä paljastui hautakuoppa ja esineistöä. Tutkimusten perusteella vainaja oli haudattu villapuvussa, joka oli kiinnitetty pronssisoljilla. Hautaus ajoittuu 400-luvulle, jolloin paikka oli kapea niemi suojai- san merenlahden rannalla. Oulun yliopisto, arkeologian laboratorio 1992. 27Suomen ympäristö 15 | 2013 olleet kalastus ja hylkeenpyynti. Viljelyyn liittyväs- tä raivauksesta on merkkejä jo paljon aikaisemmin- kin, mutta sen vaikutus on jäänyt lyhytaikaiseksi. Kemin keskiaikaa ja historiaa Kemin kaupunkialueen keskiaikaisesta asutukses- ta tiedetään toistaiseksi hyvin vähän, vaikka Ke- mijoen suistossa tiedetään olleen merkittävä raja, kirkko ja kauppapaikka viimeistään 1300-luvulla. Kemin kautta on myös kulkenut tärkeä Pohjan- maan rantatie, joka voi vanhimmilta osiltaan olla jo keskiaikainen. Kaupungin alueelta on toistai- seksi saatu talteen muutamia keskiajalle ajoitettu- ja löytöjä, kuten rahoja, mutta useimpien tarkkaa löytöpaikkaa ei tiedetä. Jokisuun varhaisesta va- kiintuneesta talonpoikaisasutuksesta, sekä kruu- nun ja kirkon vaikutuksesta todistaa nykyisen Ke- minmaan puolella sijaitseva Valmarinniemi, jonne 1300-luvun alkupuolella rakennettiin Kemin laajan seurakunnan ja samalla koko Pohjois-Suomen en- simmäinen kirkko. Arkeologisten tutkimusten mukaan Valmarin- niemen ensimmäinen kirkko on tuhoutunut tulipa- lossa 1400-luvulla, jonka jälkeen rakennettu toinen kirkko olisi ollut paikallaan vielä 1500-luvun alus- sa. Rahojen lisäksi kirkkojen lattioiden alta ja ym- päröivästä kirkkomaasta on löydetty pienesineis- töä sekä satoja hautauksia. Suurin osa hautauksista on kristillisen perinteen mukaisia ruumishautoja. Kristillisten hautojen joukossa on kymmenkunta palaneiden luiden keskittymää. Luonnontieteellisen analyysin perusteella ne sisältävät 1000–1100-luvuille ja 1200–1300-luvuille ajoittuvia hautauksia. Mahdollisesti kyse on pai- kalle muualta tuoduista jäännöksistä, jotka ovat peräisin kristillistä aikaa vanhemmista kalmistois- ta. Kemin seurakunnan kolmas kirkko rakennet- tiin ylemmäksi jokisuuhun viimeistään 1500-lu- vun alussa. Kivikirkon rakentamisajankohdaksi on mainittu 1520-luku, mutta 1990-luvulla teh- tyjen tutkimusten ja luonnontieteellisten ajoitus- ten mukaan sen keskeiset osat olisi rakennettu 1530–1550-luvuilla. Kivikirkkoa on mahdollisesti edeltänyt tälläkin paikalla puukirkko. Kemijoen suussa tiedetään olleen useita markki- napaikkoja ainakin keskiajalta lähtien. Tunnetuin kauppapaikoista on Keminmaan kivikirkon koh- dalla, keskellä Kemijokea sijainnut Haminasaari, joka on ollut vilkkaassa käytössä vielä 1800-lu- vulla. Värikkään historian omaava saari on toden- näköisesti ollut koko Kemijoen kaupan kannalta tärkeä keskus viimeistään 1500-luvulla. Aittojen omistajina tiedetään olleen Oulun ja Tornion por- vareita. Haminasaari jäi Isohaaran voimalaitoksen takia kokonaan veden pinnan alle 1947. Markki- napaikasta ehdittiin tutkia ennen sitä vain osa. Kaivauksissa tutkittiin neljä 1600–1700-lukujen markkina-aittojen kellarirakennetta. Lisäksi pal- jastettiin 27 rakennuksen perustaa, joista löydettiin ikkunalasia ja 1600–1700-luvuille ajoittuvien savi- astioiden kappaleita. Rahalöydöt olivat 1700–1750 -luvuilta. Niiden lisäksi löydettiin yksi 1400-luvun hopearaha. Rahan perusteella on jopa otaksuttu, että Haminasaari olisi perustettu 1400-luvun lo- pulla, jolloin myös kirkko olisi siirretty jokisuus- ta markkinapaikan läheisyyteen, kestävämmälle maapohjalle ja parempien maa- ja vesikulkureittien varteen. On arveltu, että alempana jokisuussa, Valmarin- niemen lähellä, olisi sijainnut Haminasaarta van- hempi keskiaikainen markkinapaikka. Markkina- paikan sijaintia on yritetty selvittää perimätiedon tuntemalta Prauvelinmäeltä, mutta etsintä ei ole tuottanut tulosta. Kemijoen suu oli joka tapaukses- sa pitkään merkittävä kaupan keskus, jonne kaa- vailtiin kaupungin perustamista jo 1600-luvulla. Suunnitelma toteutui kuitenkin vasta 1800-luvulla. Keskiaikaa myöhäisempiin historiallisen ajan mielenkiintoisiin muistoihin on luettava erityisesti lähteet, joiden käytöstä on säilynyt muistiinmer- kintöjä ja perimätietoa. Tunnetuin on lentokentän kaakkoispuolella, laajalla pohjavesialueella Väärä- Aakkunuksen uoman lähellä sijaitseva Elävälähde. Kirkasvetistä lähdettä on pidetty muinaisena kas- tepaikkana. Vedellä uskotaan edelleenkin olevan parantava vaikutus. Paikkakuntalaiset ovat hake- vat lähteestä yhä vettä. Junton lähde on mainittu jo 1850-luvulla. Junton lähde on mainittu jo 1850-lu- vulla uhrilähteenä. Lähteen tarkka sijainti ei ole selvillä, mutta se on paikannettu Väinölän asuin- alueen kaakkoispuolelle, Marttalanojan ja radan väliselle alueelle. Vanhalta pelto- ja niittymaalta on vielä 1970-luvulla ollut tiedossa useita lähteitä, joista yksi on tunnettu Högin lähteenä. Lähteet ovat peittyneet ja kuivuneet maanmuokkauksen ja ruoppauksen seurauksena. Perämeren saarten kulttuuriperintöä Perämerellä on harjoitettu kalastusta ja hylkeen- pyyntiä jo useiden vuosisatojen ajan. Merialueen lukuisia saaria on alettu käyttää pyytäjien kausi- tukikohtina, satamina tai kokoontumispaikkoina sitä mukaa, kun ne ovat kohonneet merestä. Kor- keimpia saaria on voitu käyttää jo keskiajalta lähti- en. Saarilla on säilynyt runsaasti pyyntiin liittyviä rakennelmia, kuten venevalkamia, majojen pohjia, verkkotelineitä ja kellareita. Saarten kallioissa on myös runsaasti eriaikaisia hakkauksia, kuten puu- merkkejä, päivämääriä ja kompassiruusuja. 28 Suomen ympäristö 15 | 2013 Ruotsin rajan tuntumassa, Perämeren kansallis- puistossa sijaitsevien Iso-Huiturin ja Selkä-Sarven käyttö on alkanut viimeistään 1500-luvulla. Selkä- Sarvi on valtakunnallisesti merkittävä kulttuu- riympäristö, johon sisältyy myös runsaasti arke- ologista kulttuuriperintöä. Saaren kaakkoispäässä on ollut vuosisatojen ajan kalastajakylä. Alueelta on tavattu monenlaisia asutusjäännöksiä, useita erilaisia kivirakennelmia: rakennustenpohjia, ve- nevalkamia, aallonmurtaja sekä pookeja. Saaren keskivaiheilla on kiveen hakattu aurinkokello, jon- ka vierellä vuosiluku 1798. Myös läheisissä Maa- Sarven ja Linnanklupun saarista on kartoitettu erilaisia kivirakenteita ja venevalkamia. Kemin ja Tornion väliset saaret ovat olleet jo keskiajalla tärkeitä rajapaikkoja. Merkittävimpiin kuuluva, nykyisin Tornion puolella sijaitseva Iso- Huiturin suuri rajapyykki, Piispankivi, on mahdol- lisesti rakennettu jo 1300-luvulla. Raja on siirretty viimeistään 1700-luvulla Tiiroon, saaren eteläosaan nykyiselle kohdalleen. Tornion ja Kemin välisen rajan päätepisteenä mainittu Östgrundet eli Raja- kari on nykyisinkin Kemin, Keminmaan ja Tornion rajapiste. Saaressa olevaan rajapyykkiin on hakattu rajankäyntejä osoittavat vuosiluvut 1596 ja 1686. Ne on tutkimusten mukaan hakattu vasta 1786, jolloin Kemin ja Tornion välinen raja lopullisesti vahvistettiin. Saarien moniin yhteiselämän muistoihin kuulu- vat myös kesäisinä kokoontumispaikkoina käyte- tyt jatulintarhat eli kivistä kootut kiertokäytävät. Ajoskrunnilla on säilynyt ainakin kaksi ehjää tar- haa ja oletus kahdesta muusta. Jäännösten tarkka ikä ei ole tiedossa, mutta korkeussijainnin (2,5 m mpy) perusteella ne ovat korkeintaan pari sataa vuotta vanhoja. Myös Ristikankaalla sekä Ajoksen Rivinokassa ja Murhaniemessä mainitaan olleen jatulintarhoja, mutta kummatkin ovat tuhoutuneet jo 1900-luvun alussa. Selkä-Sarvessakin on erään tiedon mukaan ollut jatulintarha, mutta kansallis- puiston inventoinnissa ei saaresta löydetty mitään siihen viittaavaa jäännöstä. Jo hävinneistä uuden ajan muistomerkeistä on mainittava Ajoksen keskellä sijainnut Struven kol- miomittausketjuun (1816–1855) kuulunut mittaus- piste. Maapallon koon ja muodon mittaamiseksi muodostettu, Ukrainasta Norjaan ulottuva kolmio- mittausketju on valittu UNESCO:n maailmanpe- rintöluetteloon 2005. Ajoksen pisteen on todettu 2000-luvun tarkastuksessa tuhoutuneen alueen laajassa soranotossa. Suomen alueella on sijainnut 83 pistettä, joista kuusi valittu luetteloon. Kaikki muutkin säilyneet merkinnät ovat valtakunnalli- sesti merkittäviä historiallisen ajan muinaisjään- nöksiä. Kemissä on myös vedenalaisia arkeologisia kohteita. Museoviraston muinaisjäännösrekisteris- sä eri puolilta merialuetta on tiedossa kaikkiaan kymmenkunta hylkyä. Arkeologisen kulttuuriperinnön ominaispiirteitä Kemin arkeologinen kulttuuriperintö liittyy lei- mallisesti mereen, rannikkoon ja Kemijokeen. Ke- min alueelta tutkitut rautakautiset röykkiöhaudat ovat tärkeitä koko Perämeren pohjukan asutustut- kimuksen kannalta. Kemin seutu on muodosta- nut Perämeren pohjukkaan yhdessä Keminmaan, Simon ja Tornion kanssa Pohjanlahden rannikkoa noudattavan röykkiöketjun pohjoisimman ryp- pään. Historiallisen ajan arkeologista kulttuuri- perintöä edustavat erityisesti Perämeren saarten kalastuksen ja pyynnin jäännökset sekä Kemin ja Tornion merirajaa osoittavat hakkaukset ja pyy- kit. Selkä-Sarven arkeologinen kulttuuriperintö on erottamaton osa valtakunnallisesti merkittävää kulttuuriympäristöä. Kuva 7. Selkä-Sarven saarta. Metsähallitus/Päivi Tervonen 2009. Kuva 8. Perämeren alueelta tunnetuista lukuisista jatu- lintarhoista vain muutama on säilynyt meidän päiviimme.  Kuvassa jatulintarha Ajoskrunnissa. Kemin historiallinen museo/ Pentti Hiukka 2008. 29Suomen ympäristö 15 | 2013 Kaupungin perustaminen Sauvosaarelle Kemin keskiaikainen asutus muodostui Kemijo- kisuulle, nykyisen Keminmaan kunnan alueelle. Maankohoamisen vuoksi täältä etsittiin jo 1700-lu- vun puolivälissä uutta ja parempaa satamapaikkaa ja todettiin, että satamaksi sopisi erinomaisesti me- relle pistävä Sauvosaaren niemi. Paikalla sijaitsi tuolloin Sauvosaaren tila. Asia ei vielä tuolloin edistynyt, mutta nousi uudelleen esille Kemin- maan Haminasaaren markkinapaikan palon jäl- keen 1821. Kenraalikuvernööri kiinnostui Peräpohjolan ta- loudellisista oloista itämaisen sodan päätyttyä ja antoi maaherra Lavoniukselle 1856 selvitettäväksi, miten Tornion hiipunut kauppa saataisiin jälleen kukoistamaan. Toisaalta maaherran tehtävänä oli tutkia, millaiset mahdollisuudet olisi perustaa Ke- min markkinapaikalle uusi kaupunki. Lukuisten selvitysten jälkeen esitettiin uudeksi kaupunkipaikaksi kolmea vaihtoehtoa: ensinnä- kin Vallitunsaarta vastapäätä olevaa Kallioniemeä, toiseksi myös joen länsirannalla olevaa Lukkarilan eli Hannunerkin rantaa ja kolmanneksi Kemijoen itäpuolella ja meren äärellä olevaa Sauvosaaren- niemeä, jonka omistivat Sauvosaaren ja Täikön talot. Sauvosaaren luona oli hyvä satama- ja kau- punkipaikka. Alue oli lähellä jokea ja maantietä ja lisäksi saaren takana oli laajoja maa-alueita, jotka mahdollistaisivat kaupungin kasvun. Eri tahojen kuulemisen jälkeen kaupunki päätettiin perustaa Sauvosaarelle. Lisäksi kaupungin maa-alueeksi lunastettiin kaksi Täikön tilaa (Meritäikkö ja Lah- titäikkö) sekä Ruutin ja Särkelän eli Peurasaaren tilat. Kaupungin hallintaan tuli myös Selkäsaari ja muut sen edustalla kruunun omistamat saaret. Ensimmäiset paalutustyöt toteutti jo 1856 läänin- arkkitehti Ludvig Lindqvist. Vaikka kaupungin perustamismääräys syntyi nopeassa tahdissa, var- sinaista perustamiskirjaa jouduttiin odottamaan 13 vuotta. Kemin kaupunkikuvan historia Kaupungin perustaminen ja ensimmäinen kaava hyväksyttiin 1869 lääninarkkitehti Ludvig Lind- qvistin suunnitelmien mukaan. Lindqvist oli suunnitellut jo 1859 tulevalle uudelle kaupungille selkeän ruutukaavan, jossa erityisesti kiinnitettiin huomiota paloturvallisuuteen. Tonttien väliin oli sijoitettu kaavassa yksiriviset puuistutukset kaik- kialla muualla paitsi nykyisten Keskuspuistokadun ja Valtakadun väliin jäävissä kortteleissa. Leveät katu- ja puistokäytävät palvelevat edelleen samaa Kuva 9. Kemin asemakaava vuodelta 1859. Kemin Tekninen palvelukeskus. 30 Suomen ympäristö 15 | 2013 tarkoitusta. Kaavaan oli merkitty paikat kaikille julkisille rakennuksille: kirkolle, raatihuoneelle, koululle, ruiskuhuoneelle, pakkahuoneelle, kruu- nunmakasiinille ja muille kruununrakennuksille. Lisäksi kaavaan oli merkitty paikat kalasatamal- le, laivaveistämölle, kauppiaiden varastoaitoille sekä lukuisille kaivoille. Puistobulevardeista yksi halkaisi kaupungin itä-länsisuunnassa ja toinen pohjois-eteläsuunnassa, minkä lisäksi kaavassa oli kolmen korttelin mittainen, pohjois-eteläsuun- tainen puistokatu. Järjestely on lähes sama tänäkin päivänä. Asuinrakennustontteja oli aluksi 148 ja kortteleita 26. Kaupungin suunnitelma oli selkeä ja avaran tuntuinen. Siinä oli huomioitu sekä esteet- tiset että käytännölliset seikat. Senaatti hyväksyi kaavan lopullisesti vasta vuonna 1866 ja kaupun- gin perustamisasiakirjan 1869. Kaupunki sai sa- malla tapulioikeudet. Hedmanin mukaan alussa oli kuitenkin vain maata, metsää, merenrantaa, asemakaava ja tapulikirjat. Vuoden 1869 kaava määrittää edelleen Sauvo- saaren kaupunkirakennetta, katuverkostoa, kort- telijakoa ja osittain tonttijakoakin. Ensimmäisestä kaavasta on jäljellä kolme keskustaa hallitsevaa puistokatua, torin paikka sekä meren ja keskus- tan välinen puistoalue. Alkuperäisessä suunnitel- massa oli mukana monumentaaliaukio julkisine rakennuksineen. Se jäi kuitenkin toteutumatta. Samoin jäivät toteutumatta puistokatujen päihin suunnitellut aukiot. Uuden kaupungin tärkein toiminnallinen edel- lytys oli sataman rakentaminen. Vaikka ensimmäi- sessä vaiheessa Sauvosaaren länsirannalla oli vain vaatimaton möljä, sataman toiminta saatiin hyvään vauhtiin jo 1870-luvun lopulla. Satama-aluetta ke- hitettiin ja 1900-luvun alkuvuosina rakennettiin rautatieasemalta pistoraide. Tämän jälkeen satama alkoi tosissaan kehittyä. Rantaan rakennettiin uusi tullimakasiini, ja vähitellen sataman tason kohot- tua kauppiaat rakensivat tavaramakasiineja, joita lopulta oli kymmeniä. Lääninarkkitehti Lindqvist suunnitteli jo syksyl- lä 1856 maantietä Sauvosaarelle. Oulun–Tornion maantie kulki Karjalahden itärantaa myöten, siis melko etäältä ohi uuden kaupunkialueen. Tältä vanhalta maantieltä johti kärrytie keskustaan. Uusi kaupungin itäreunaa kulkeva maantie valmistui lokakuussa 1871 ja Huokausten silta Karjalahden ojan yli 1870-luvun alkupuolella. Sama silta oli paikallaan aina vuoteen 1944, jolloin saksalaiset räjäyttivät sen Kemin taisteluiden yhteydessä. Sa- malla paikalla oleva nykyinen silta valmistui 1954. Kaupunki hahmottuu Kaupungin ensimmäisenä katuna mainitaan sa- tamasta lähtevä entinen Pakkahuoneenkatu, ny- kyinen Kauppakatu. Sen varrelle alkoi kehittyä ensimmäisiä pihapiirejä. Toisena katuna raivattiin nykyinen Sauvosaarenkatu läntisestä eli sataman puoleisesta päästään. Poikkikaduista ensimmäisi- nä linjattiin pohjois-eteläsuuntaisesti 1870-luvul- la Valtakadun länsilaitaa ja Keskuspuistokadun pohjoisosaa. Paalutettavien tonttien väliin jätettiin leveät palokujat, jotka määräysten mukaan tuli is- tuttaa lehtipuualueiksi. Nämä kaistaleet liitettiin usein jo 1900-luvun alussa tontteihin. Asemakaa- vaan nämä viheralueet oli merkitty täsmällisinä puuriveinä. Seuraavana valmistui nykyinen Kirkkopuisto- katu. Vähitellen asuntoja alkoi nousta myös kaa- voitetun alueen laitaan nykyisten Urheilukadun Kuva 10. Kemin sisäsataman makasiineja 1940-luvulla. Kemin historiallisen museon valokuva-arkisto. 31Suomen ympäristö 15 | 2013 ja Meripuistokadun kulmaan. 1800-luvun lopulla rakentaminen oli vilkasta myös Keskuspuistoka- dun ja Nahkurinkadun varsilla. Kemin keskustan katuverkko alkoi hahmottua vuosisadan vaihteessa. Aivan 1800-luvun lopulla hakkautettiin viimeisetkin puut kaupungin katu- jen kohdalta ja 1903 otettiin käyttöön määräysten mukainen suomen-, ruotsin- ja venäjänkielinen katujen nimikyltitys. Vuonna 1900 Kemissä oli yh- deksän katua. Kemin alkuvuosikymmenien kehitys oli hidasta, vaikka 1870-luvulla myytiin noin 78 tonttia, mutta seuraavalla vuosikymmenellä vain viisi. Niinpä kaupungissa oli 1890 ainoastaan 563 asukasta. Vuosisadan viimeinen vuosikymmen oli taloudel- lista nousukautta koko maassa, ja Kemin asukaslu- ku nousi yli tuhannen (1096). Samalla vuosisadan vaihtuessa Kemi ohitti naapurikaupungin Torni- on väkiluvun (1037). 1800-luvun lopulla myös ra- kentaminen oli vilkasta ja kaupunki sai vähitellen hahmonsa. Vuosisadan vaihteessa kaupungin 148 tontista oli myymättä enää 24. Vastaava kehitys näkyy valmistuneissa asuinrakennuksissa, joita on merkitty 1870-luvulla 70, 1880-luvulla 5 ja 1890-lu- vulla 56 uutta yksityisten henkilöiden omistamaa päärakennusta. Kemin asuintalot (134) olivat 1800-luvun lopul- la kaikki puusta rakennettuja, yksikerroksisia ja pääasiassa pärekattoisia. Tosin muutama pelti-, huopa- ja lautakattoinenkin tunnettiin. Rakennus- ten taso ja rakennustapa vaihtelivat. Osa tehtiin vanhoista puretuista hirsirakennuksista, jotka kul- jetettiin usein ympäröivistä kylistä, mutta oli myös kauppiaiden rakennuttamia komeita hirsiraken- nuksia erityisesti Pakkahuoneenkadun (nykyisen Kauppakadun) varrella. Kaupunkiin muutti paljon vähävaraista työväkeä, joka kyhäsi yksinkertaisia asumuksia lankunpätkistä. Näistä asumuksista kaupunki sai lisänimen ”Laho kaupunki”. Kaikissa asunnoissa oli kuitenkin savupiippu, sillä savu- pirttien aika oli jo ohi. Suunnitteluun ei alkuaikoina kiinnitetty juuri- kaan huomiota ja kaupunkia rakennettiin hyvin perinteiseen talonpoikaiseen tapaan. Pikkuvirka- miesten ja ammattityöläisten tavallisimpana asuin- muotona oli Sauvosaaren alueella kolmihuoneinen hirsirakennus, joka sijaitsi tontin kadunpuoleisella sivulla. Rakennuksessa oli pirtti, porstua, porstuan perällä kamari ja toisella puolella tupa. Pirtissä oli hella ja uuni sekä lattian alla perunakellari. Kama- rissa ja tuvassa oli kakluuni tai pyöreä peltiuuni. Pihapiirin ulkorakennukset sijaitsivat palosolan puoleisella laidalla. Ne muodostivat yhtenäisen rivin, jonka päässä oli ensin ullakollinen makasii- ni vaatteiden ja ruokatavaroiden säilytystä varten, sitten liiteri, ullakollinen hirsistä tehty talli, lan- tahuone, navetta vähintään kolmelle lehmälle ja heinäsuoja navetan päällä tai vieressä. Navetan ovenpielessä oli usein suuri muuripata haudeve- den kuumentamista varten. Käymälä sijaitsi taval- lisesti tallitunkion päällä. Tästä kaikesta voi päätel- lä, ettei Kemin kaupungin alkuvaiheen asuminen paljoakaan poikennut ympäröivän maaseudun elämäntavoista. Kuva 11.Yrjönkatua (nykyistä Sauvosaarenkatua) 1900-luvun alussa. Ylimpänä oikealla Kemin ensimmäinen kaupungintalo, joka valmistui 1896 ja paloi 1931. Keskellä Junneliuksen pihapiiri. Kemin historiallisen museon valokuva-arkisto. 32 Suomen ympäristö 15 | 2013 Hirsirakennusten ulkoseiniä alettiin laudoittaa vähitellen 1800-luvun lopulta lähtien. Rannikko- kaupungeissa vallitsi uusrenessanssin muotokieli ja ajan makusuunta vaati rakennuksiin runsaasti koristelua, jota Kemissäkin tavoiteltiin. Hedman kirjoittaa, että lautaleikkaukset osoittivat monesti tekijöidensä luovaa mielikuvitusta. Koristelut teh- tiin yleensä sahalla tai sorvaamalla. Kun puisten asuinrakennusten kruusaukset lisääntyivät, julki- sivuihin ilmaantui parvekkeita ja tornirakennel- mia. Aikakauden muotivirtaukset näkyivät erityises- ti julkisissa rakennuksissa, joiden suunnittelijoina olivat myös lääninarkkitehdit F.W. Lückow ja U.A. Tötterman. Yksityisiä asuinrakennuksia suunnitte- livat mm. arkkitehdit A. Petrolius, B. Grönholm ja B.E. Österlund. Paikalliset rakennusmestarit ovat myös vaikuttaneet merkittävästi Kemin rakennus- tyylien muodostumiseen 1900-luvun vaihteen mo- lemmin puolin. Heistä mainitaan J.A. Grönholm, K. Rousti, J.V. Lehtinen, K.A. Tikkanen ja H. Hukka. Kemin ensimmäinen rakennusjärjestys hyväk- syttiin 1885 ja siinä edellytettiin määräyksiä mm. kaduista ja tonttimaasta, rakennuksista ja rakenta- misesta, ullakoista, kellareista, aidanteosta ja pui- den istuttamisesta. Tontin omistajan velvollisuus oli kolmen kuukauden kuluessa aidata tonttinsa, kahdessa vuodessa rakentaa sille ja vuoden kulu- essa istuttaa puita naapuritontin vastaiselle laidal- le. Kivitalon rakentajan määräaika oli kuitenkin kolme vuotta. Kivitalon sai kaikkialla kaupungissa rakentaa useampikerroksiseksi, mutta puusta tai muusta hyväksytystä rakennusaineesta tehdyn talon oli oltava yksikerroksinen. Savupiiput oli muurattava määräysten mukaan mahdollisim- man pystysuoraan. Toriin tai katuun rajoittuvat aidat ja portit oli maalattava vuoden kuluessa ra- kentamisesta, ja tarvittaessa maalaus oli uusittava. Puurakennukset oli neljän vuoden kuluessa lau- doitettava tai seinät peitettävä laastilla. Kahden vuoden kuluttua laudoituksesta oli talon oltava myös maalattu. Sauvosaaren ulkopuolelle muodostui esikau- punkialueita, kuten Kalkkinokka, Peurasaari, Sy- simö, Ritikka ja Syväkangas. Useat sahatyöläiset asuivat asemakaavoitetun alueen ulkopuolella ns. kaupungin maalla. Näille alueille Laitakarin sahan työläiset pystyttelivät mökkejään, joiden rakennusaineena oli yleensä sahalta saadut tai os- tetut lankunpätkät. Seinät rakennettiin niin, että lankunpätkät ladottiin päällekkäin lappeelleen ja kerrosten väliin pantiin puolen sentin vahvuinen hamppunaru. Lankunpätkistä valmistettu seinä- rakenne tunnetaan muiltakin sahapaikkakunnilta. Sahatyöläisillä oli myös yhtiön rakentamia asuin- rakennuksia, joissa yhdelle perheelle oli osoitettu vain yksi huone, ja koko rakennuksessa saattoi asua kaikkiaan kahdeksankin perhettä. Alkuvai- heessa Karihaaran työväki asui Sahansaaressa, yleensä ahtaasti ja vaatimattomasti. Jo 1910-luvun alussa kaupungin keskusta oli rakennettu ja ensimmäisen maailmansodan päät- tyessä lunastettiin viimeiset asemakaavan mukai- set tontit. Vuonna 1919 oli vanhaan asemakaavaan merkityistä 150 tontista enää 18 rakentamatta. Nä- mäkin sijaitsivat vaikeasti raivattavalla alueella Huhanmetsässä. Kaupungin nopea kasvu 1920-luvulla Sahateollisuus leimasi ennen 1920-lukua vain vä- häisiä asutusalueita tehtaiden läheisyydessä. Kui- tenkin 1920-luvulla oli havaittavissa kaupunkia ympäröivien kyläyhteisöjen ja hiljalleen kaupun- gistuvan teollisuusalueen välisen eron selvää hah- mottumista. 1920-luku oli voimakkaan kehityksen aikaa. Kemin tulevat esikaupunkialueet kasvoivat suunnilleen nykyiseen laajuuteensa ja kantakau- pungin asukasluku nousi yli tuhannella hengellä. 1920-luvulla Kemiin tuli niin paljon uusia asuk- kaita, että asuntopula pakotti kiireesti rakentamaan Sauvosaaren vielä vapaina olleet tontit. Vuonna 1925 valmistui uusi asemakaava. Kaupunki laajeni pohjoisessa Ruutin alueelle ja etelässä Peurasaaren ja Syväkankaan alueille. Noin vuoteen 1930 men- nessä oli Sauvosaarenniemi kokonaisuudessaan kaavoitettu ja silloisten normien mukaan raken- nettukin. 1920-luvun aikana keskikaupungin ym- pärille kehittyivät laajat esikaupunkialueet, joita ei enää voinut pitää maalaiskylinä, vaikka niistä osa kuuluikin vielä maalaiskuntaan. Yhtiöt raken- nuttivat työväelleen siistejä ja suunniteltuja asuin- alueita. Lisäksi työläiset vaurastuivat 1920-luvun aikana ja halusivat rakentaa omia pientalojaan. Näin syntyivät 1920-luvun aikana Torvisen, Vai- nion, Marttalan ja Ristikankaan alueet Karihaaran Kuva 12. Kirkkopuiston ja Yrjönkadun (nykyisen Sauvosaa- renkadun) kulmaa 1900-luvun alussa. Kemin historiallisen museon valokuva-arkisto. 33Suomen ympäristö 15 | 2013 läheisyyteen. Ruutinranta, Koivuharju, Heikonen ja Junko syntyivät lähemmäs keskustaa. Lisäksi syntyivät Syväkankaan ja Ritikan alueet sekä Veit- siluoto lähiympäristöineen. Osalle näistä alueista sai tässä vaiheessa vielä rakentaa vapaasti niin kuin itse tahtoi. Vastaavasti Kivikon alueelle lohkottiin 1920-luvulla 21 asuintonttia. Kaikki nämä alueet liitettiin 1931 kaupunkiin. Kemin asukasmäärä oli vuonna 1930 noin 3200 henkeä ja liitoksen myötä kaupungin väkiluku kuusinkertaistui. Kemi-yhtiö rakennutti ensimmäiset työläis- asunnot Sahansaarta vastapäätä Juntonkankaalle jo 1880-luvulla. Nämä tuhoutuivat Lapin sodan taisteluiden alkuvaiheessa. Kemi-yhtiön rakennus- toimintaa oli myös jo 1920-luvulla Marttalan kau- punginosassa. Yhtiö osti vähitellen kaikki Martta- lan tilojen maat ja ensimmäiset asuintalot raken- nettiin työläisille 1922. Suuri määrä työntekijöiden asuinrakennuksia valmistui 1920-luvun lopulla. Pajusaaren ensimmäiset työläisasunnot valmis- tuivat jo 1916, ja alue laajeni koko ajan sulfiittisel- luloosatehtaan laajenemisen rinnalla. Karihaaran puolella asui alkujaan pääasiassa sahan työnte- kijöitä, ja alue laajeni voimakkaasti 1920-luvulta lähtien. Pajusaaren, Karihaaran ja Junton alueella oli 1930-luvulle tultaessa Kemin kaupungin mer- kittävin asutus, joka oli kantakaupungin asukas- määrää suurempi. Kemi-yhtiö omisti Pajusaaren kokonaan, mutta Marttalassa ja muilla pohjoisilla esikaupunkialueilla saattoivat yksityisetkin vuok- rata tai ostaa tonttimaita rakentaakseen niille. Näin yhtiön tarkkaan suunniteltujen asuinalueiden naa- puriin syntyi hyvinkin spontaanisti rakennettuja yksityisten omistamia epäsäännöllisiä puukau- punkialueita. Näitä ovat mm. Torvisen, Vainion ja Paattion pientaloalueet, jotka syntyivät entisten maatilojen maille. Sauvosaaren etelä- ja kaakkoispuoliset alueet, jotka vuonna 1931 liitettiin Kemin kaupunkiin, oli- vat vielä 1870-luvulla asumattomia. Vain muutamia mökkejä tiedetään olleen näillä alueilla. Ne olivat metsän ja niittyjen peittämiä alueita. Näiden asut- taminen liittyy pääsääntöisesti Laitakarin sahan syntyyn. 1800-luvun lopulla alkoivat Laitakarin työmiehet rakennella pieniä asuintupia Peurasaa- reen ja Ritikkaan. Näihin lankunpätkätaloihin liit- tyi usein jonkinlainen karjasuoja parille lehmälle. Varsinaisesti Ritikan alue rakennettiin ensimmäi- sen maailmansodan jälkeen. Laitakarin sahalaiset ja monet muutkin vähävaraiset hakeutuivat sinne uudisrakentajiksi, koska sieltä sai tonttimaata suh- teellisen halvalla. Ritikassa ei myöskään tarvinnut noudattaa kaupungin tarkkoja rakennussääntöjä. Suunnittelemattomuudesta seurasi, että näille alu- eille tehtiin paljon kehnoja asuntoja, jotka sijoitet- tiin tonteille kuten parhaaksi nähtiin. Kemi-yhtiö rakensi Sysimöön Laitakarin vas- taiselle mantereen puoleiselle rannalle ryhmän työläisille tarkoitettuja asuntoja 1900-luvun al- kupuolella. Nämä rakennukset on purettu. Vas- taavasti Haukkarin ja Kalkkinokan asuintontit vuokrattiin 1910-luvulla ja ne oli kaikki rakennet- tu jo 1920-luvun aikana. Veitsiluodon ympäristös- sä vallitsi 1920-luvulla sama rakentajien vapaus Kuva 13. Kemi Oy:n työväen ensimmäiset asuintalot valmistuivat Pajusaareen samoihin aikoihin kuin sulfiittiselluloosateh- das. Kuva vuodelta 1917. Kemin historiallisen museon valokuva-arkisto. 34 Suomen ympäristö 15 | 2013 kuin kaupungin pohjoispuolella Koivuharjulla. Si- tä vastoin Syväkankaan alueella oli rakentaminen jo 1920-luvulta lähtien suunnitelmallista ja aluet- ta rakennettiin kaupungin tarkassa valvonnassa. Syväkankaalla näkyy edelleen tämä alkuaikojen suunnitelmallisuus. 1930-luvun alueliitokset ja asukasluvun nousu Korjattu asemakaava hyväksyttiin 1925, ja sen laa- tijana oli Otto I. Meurman. Kaava käsitti Sauvosaa- ren, Ruutin, Peurasaaren ja Syväkankaan alueet. Meurmanin kaava edusti uusia aatevirtauksia, joissa luovuttiin ruutukaavan ihanteista ja kaa- voitukselta alettiin vaatia kaupunkimiljöön koko- naisvaltaista käsittelyä, määrätietoista aukioiden ja katutilojen sommittelua. Kemin pinta-ala kasvoi vuoden 1931 liitok- sessa yli viisinkertaiseksi. Kaupunkiin liitettyjen alueiden rakentaminen pysäytettiin lähes koko- naan 1930-luvun alkupuolen rakennuskiellolla. Vuonna 1931 tehdyn liitoksen jälkeen ryhdyttiin liitosalueiden mittavaan kaavoittamiseen, jolla pyrittiin näiden esikaupunkialueiden hallittuun ja järjestelmälliseen uudisrakentamiseen. 1930-luvun lopulla järjestettiin yleiskaavakilpailu, jolla toi- vottiin löydettävän tulevia suuntaviivoja. Asema- kaavatyön toteuttivat arkkitehdit Martti Talvioja ja Dag Englund. Tammikuussa 1941 valmistunut asemakaavaehdotus sisälsi kaupungin omistamat ja jo aiemmin asemakaavoitetut Ruutin, Peura- saaren ja Syväkankaan alueet sekä Karjalahden teollisuusalueen. Lisäksi kaavoitusalueeseen kuu- luivat Kuivaharjun, Ellalan, Väinölän, Marttalan, Vainionperän, Torvisenperän, Paattion, Ristikan- kaan, Kivikon, Heikosen, Tervaharjun, Kulman- kylän, Etu- ja Takaritikan, Haukkarin, Sysimön ja Kalkkinokan alueet sekä Karihaara osittain. Kaava- alueen kokonaislaajuus oli noin 1 330 hehtaaria. Tämän kaavan päähuomio oli liikenneverkon ke- hittämisessä ja asuinrakennusten suunnittelussa. Asuinrakennuksia olisi suunnitelman mukaan ollut kolmea perustyyppiä, yksikerroksiset oma- kotitalot, kaksikerroksiset asunto- ja liiketalot sekä kolmikerroksiset asunto- ja liikekeskustalot, joihin olisi sijoitettu suurimmat liikehuoneistot. Kyseinen kaavasuunnitelma toteutui vain Torvisen kaupun- ginosassa. Alueen katuverkosto ja tonttirajat nou- dattelevat vuoden 1941 suunnitelmaa. Muutoin suunnitelmat muuttuivat kohtuullisen nopeasti. Hepolan, Paavonkarin ja Rytikarin kaavoituksen toteutti asemakaava-arkkitehti Elis Kaalamo 1941. Martti Talvioja suunnitteli myös Sauvosaaren vanhimman osan asemakaavan muutoksen vuon- na 1945. Uudistetussa keskustan asemakaavassa säilytettiin vanha ruutukaava, mutta kortteleiden rakennustapaa muutettiin ajan hengen mukaan. Entistä puutalokeskustaa ryhdyttiin muuttamaan kerrostalokaupungiksi. Kauppakadun ja Valtaka- dun varteen hyväksyttiin viisikerroksisia raken- nuksia ja muualla suosittiin kolmikerroksisuutta. Näiden muutosten tuloksena keskusta-alueen ra- kenne lähti pirstaloitumaan, kun monilla tonteilla säilyivät vanhat yksikerroksiset puutalot ja niiden viereen alkoi kohota monikerroksisia kivitaloja. Sa- malla muutettiin useiden keskusta-alueen katujen nimet. Vuonna 1961 järjestettiin keskusta-alueen kaa- voituksesta kutsukilpailu, jonka voitti professori Olli Kivisen ehdotus ”Puisto-Kemi”. Suunnitel- massa keskustan tonttialueet muuttuivat radikaa- listi, kolmikerroksisten kerrostalojen kortteleiksi, joita pyrittiin täydentämään runsailla viheralueilla. Kemi oli kehittynyt 1930-luvulta lähtien kolmi- napaiseksi kaupungiksi, keskusta-asumisen Sau- vosaari, teollisuusyhteisöjen Karihaara sekä Veitsi- luoto. Kaupungista muodostui pitkänomainen me- renrantakaupunki, jonka läpi kulki ensin rautatie, sitten valtatie 4 ja myöhemmin moottoritie. Pek- ka Leppäsaajo kirjoitti Jatulissa jo 1961 vanhojen asuinrakennusten säilyttämisen puolesta ja hän oli Kuva 14. Karihaaran Juntonkankaan työläisasunnot valmis- tuivat jo 1800-luvun lopulla. Rakennukset tuhoutuivat La- pin sodan alkuvaiheessa 1944. Kemin historiallisen museon valokuva-arkisto. Kuva 15. Ilmakuva Kemistä 1930-luvun alusta. Kemin historiallisen museon valokuva-arkisto. 35Suomen ympäristö 15 | 2013 erityisen huolissaan kaupunkikuvan kehitykses- tä. Vähitellen 1970-luvulle tultaessa alettiin nostaa esille vanhojen rakennusten säilymisen merkitystä ja satavuotiaan kaupunkimiljöön arvoon alettiin kiinnittää laajemminkin huomiota. Sotien jälkeinen nopea muutos Uusi rakennusvaihe alkoi Ruutinrannalla toisen maailmansodan päätyttyä. Tällöin yksityiset ra- kensivat jälleenrakennuskaudelle tyypillisiä pien- taloja erityisesti Lehtokadun varrelle. Koivuharjun alueelle rakennettiin sodan jälkeen omakotitaloja ja 1950-luvulla kerrostaloja. Vuonna 1951 valmis- tuivat Asunto Oy Harjunhaan kivitalot sekä vähän myöhemmin Asunto Oy Ruutinhaan ja Täikönpuis- ton talot. 1950-luvulla Ilmarinkadun, Alhonkadun ja Hakalankadun näkymät muuttuivat nopeasti. Kemi-yhtiön omistamia asuntoja tuhoutui Lapin sodan alkuvaiheessa yhteensä toista sataa. Män- tylän suurehkon kerrostaloryhmän Kemi-yhtiö rakennutti sodanjälkeistä asuntopulaa lievittääk- seen. Asuntopulaa helpotettiin myös tukemalla yksityisten omakotitalorakentamista. Arava-lai- noituksella rakennettiin Ristikankaan maastoon 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa mm. Hir- vonkadun ja Juusonkadun siistit uudistalojen rivit. Ristikankaalle, Vainioon ja Paattioon nousi myös ns. rintamamiestaloja. Vaikka Kemin pohjoisissa kaupunginosissa on sotien jälkeen ollut vilkasta yksityisten, Kemin kaupungin ja seurakunnan rakennustoimintaa, tätä aluetta on leimannut Kemi-yhtiön tukema asutustoiminta. Vuoteen 1963 mennessä Kemi- yhtiön henkilökunnalla oli käytössään 750 yhtiön omistamaa asuntoa ja kolmatta sataa yhtiöläistä oli rakentanut itselleen omakotitalon. Sauvosaaren eteläpuolella Ritikan alueen kol- mas rakennusvaihe alkoi sodan jälkeen, kun sin- ne rakennettiin uusia omakotitaloja. Alueen ra- kennukset ovat pääasiassa 1960- ja 1970-luvulta. Ritikan kansakoulu valmistui jo 1922. Samoin Haukkariin rakennettiin uusia omakotitaloja so- dan jälkeen. Myös Tervaharju asutettiin sodan jälkeen. Ny- kyisin se on monikerroksinen omakotitaloalue. Syväkankaan alueelle rakennettiin jälleenraken- nuskaudella omakotitaloja ja ns. ruotsalaisia lah- jataloja. Veitsiluoto-yhtiön laajeneminen sodan jälkeen näkyi myös asutustoiminnassa. Rytikarissa, Paa- vonkarissa, Hepolassa ja Ajoksessa oli voimakasta rakentamista 1950-luvulla ja 1960-luvun alkupuo- lella. Kaupunki rakennutti Kivikolle lähinnä suur- perheisille tarkoitettuja kerrostaloja 1950-luvun loppupuolella. Kuva 16. Arkkitehti Otto I. Meurmannin laatima Kemin kaupungin asemakaava vuodelta 1925. Kemin Tekninen palvelu- keskus. 36 Suomen ympäristö 15 | 2013 Kemiläinen teollisuus nousee Kemin kaupungin perustamisen aikaan Suomessa alkoi vähitellen voittaa liberalistinen ajatusmalli metsätalouden tehostamiseksi. Vuonna 1857 hy- väksyttiin asetus, joka mahdollisti höyrysahojen perustamisen ja neljä vuotta myöhemmin vapau- tettiin sahaustoiminta kaikesta tuotantosäännöste- lystä. Maa-alueiden isojaon loppuun saattaminen oli myös edellytys sille, että Kemin alueelle alkoi syntyä teollisuutta. Kemin teollisuushistorian aloit- ti Johan Gustaf Bergbom perustamalla Laitakarin sahan 1859. Saarelle kehittyi sahayhdyskunta, jon- ka rakennuksiin kuului myös jonkin verran asun- toja. Juurakon ja Laitakarin saarille rakennettiin sittemmin muutamia kaksikerroksisia asuintaloja sahan työläisille. Laitakarin sahan työntekijöille kohosi myös 1900-luvun alussa varsinaisia työläisasuntoja, yh- tiön taloja mantereen puolelle ns. Sysimön alueelle. Kyseisellä alueella oli jo ennestään työläisten mök- kejä ja edellä mainittuja ns. lankunpätkätaloja. Ke- mi-yhtiön rakennuttamat talot olivat ”suklaaker- makaramellin värisiä asumuksia, joiden jyrkissä päädyissä oli laivan pyöröikkunoita muistuttavat pienet ullakkoikkunat”. Varsinaisesti Peurasaaren ja Haukkarin alueet rakennettiin 1920-luvulla. Laitakarin sahalla oli ensimmäinen tuhoisa tuli- palo 1894 ja pienempiä paloja vuosina 1900 ja 1917. Toinen suurpalo oli 1919. Enimmillään tehtaalla oli työntekijöitä yli 400 henkeä. Sahan toiminta päättyi 1939, kun saarella oli kolmannen kerran suurpalo. Tätä ennen toiminnot oli jo siirretty osittain Kari- haaraan. Nykyisin Laitakari on virkistyskäytössä, mutta saari on päässyt pensoittumaan. Siellä näkyy edelleen jäänteitä rakennuksista ja rimamöljistä. Laitakarin sahan toiminnan ollessa tehokkaim- millaan työväen tarve lisääntyi, mutta saarelle ei enää pystytty asuttamaan lisää väkeä. Työväestön uudeksi asuinpaikaksi valittiin läheinen Juurakon saari. Sen asuttaminen alkoi 1897 ja sinne rakennet- tiin samanlaisia työväenkasarmeja kuin Laitaka- riin oli rakennettu. Kemi-yhtiö rakensi Juurakkoon kaikkiaan viisi työväenkasarmia, yksi- ja kaksiker- roksisia asuintaloja. Saarella oli myös koulu, jota kävivät Juurakon ja Laitakarin lapset. Kemi-yhtiö alkoi vähentää Juurakon asutusta 1950-luvulla. Koulu lakkautettiin keväällä 1952 ja vähitellen asunnot hiljenivät. Viimeiset asukkaat muuttivat saarelta syksyllä 1957. Tänään Juurakko on luon- non valloittama saari, josta etsimällä löytää raken- nusten kivijalat. Karihaaran sahan perustivat norjalaiset 1870-lu- vun alussa. Saarella ei ollut ennen sahaa juuri muita rakennuksia kuin muutama lato. Sahan työläisten ensimmäisenä asuinalueena oli Sahansaari, jonne rakennettiin työväelle neljä asuintaloa. Lisäksi ta- loja rakennettiin alkuvaiheessa Juntonkankaalle. Karihaara meni konkurssiin jo 1878 ja norjalaisten aika päättyi 1890. Tästä kaudesta pitänee muistaa ensimmäiset merkittävät Kemijoen uitot. Karihaaran sahan toiminta jatkui suomalaisessa omistuksessa ja vähitellen 1900-luvun alkukym- meninä Karihaaraan liitettiin kaikki lähiseudun pienemmät sahat. Yhtiö osti 1913 Pajusaaren ja rakensi sinne sulfiittiselluloosatehtaan, joka käyn- nistyi 1919. 1900-luvun alkupuoli oli Kemissä suuren muut- toliikkeen aikaa. Kaupunkiin muutti runsaasti vä- estöä lähikunnista, mutta myös kauempaa Poh- janmaalta siirtyi ns. liikaväestöä pohjoiseen teolli- suustyöpaikkojen perässä. Kemin pohjoispuolelta tulleista oli v.1921–1930 valtaosa lähtöisin Alator- niolta. 1920-luvulla Kemi-yhtiön teollisuuslaitos- ten työntekijöitä oli vuosittain reilut kaksi tuhatta. Tuotantolaitosten huippulukema oli vuonna 1948, jolloin tehtailla työskenteli yli kolme tuhatta työn- tekijää. Karkean arvion mukaan kaupungin väki- Kuva 17. Rintamamiestaloja Ristikankaalta. Minna Heljala 2013. Kuva 18. Ilmakuva Laitakarin sahasta 1920–1930-luvulta. Taustalla näkyy Kemin Sysimöä. Kemin historiallisen muse- on valokuva-arkisto. 37Suomen ympäristö 15 | 2013 luvusta sai toimeentulonsa tehtaalta vuonna 1938 50%, 1950 suunnilleen 40% ja 1960 runsaat 30%. Kolmas sahateollisuuden vaihe alkoi Kemissä 1920-luvulla, jolloin valtio perusti Veitsiluodon saarelle modernin kuusiraamisen sahalaitoksen. Ensimmäisenä vuonna rakennettiin tuotanto- laitosten lisäksi Veitsiluodon saarelle seitsemän asuin- ja kuusi talousrakennusta sekä vähitellen hallintorakennukset, asuinrakennukset johdolle ja työläisille sekä saunat, ruokala, leipomo, kauppa ja tukkimiesten parakit. Kaikki nämä valmistuivat jo 1920-luvun alkupuolella. Vuonna 1925 valmistui saarelle yhteensä kymmenen uutta asuinrakennus- ta sekä pari vuotta myöhemmin kirjastorakennus. Veitsiluodon saarelle oli ensimmäisenä vuo- sikymmenenä vain vene- ja proomuyhteydet. Maantie Rytikariin valmistui 1932 ja rautatieyhte- ys saarelle tuli 1936. Penger Rytikarista Hepolaan valmistui 1931 ja Rytikarista Veitsiluotoon seuraa- vana vuonna. 1920-luvun lopulla Veitsiluodossa työskenteli jo yli 700 henkeä. Veitsiluotoon raken- nettiin 1930-luvulla sulfiittiselluloosatehdas ja 1950-luvulla paperitehdas. Näiden myötä työnteki- jöiden määrä kasvoi jatkuvasti. 1960-luvun puoli- välissä Veitsiluodon tuotantolaitoksilla työskenteli noin 2 700 henkilöä. Työntekijät tulivat pääasiassa Etelä-Suomesta, mikä edellytti suurehkoa määrää uusia asuntoja. Sotien jälkeen asuttiin ahtaasti ja huonokuntoisissa rakennuksissa. Asuntopulan aikana hyväksyttiin yhtiön asuntorakennusohjel- man ensimmäinen vaihe, joka käsitti kymmenen kaksikerroksista puurakennusta, kussakin kah- deksan huoneen ja keittiön yksiötä. Talot raken- nettiin Rytikariin, jossa oli jo tätä ennen työläisten tekemiä mökkejä. Toimihenkilöille rakennettiin kaksi asuinrakennusta. Toinen, vuonna 1946 aloi- tettu, rakennusvaihe käsitti kahdeksan Rytikariin valmistunutta työläisten asuinrakennusta. Näistä neljä oli kaksikerroksisia kahdeksan perheen talo- ja. Asunnoissa oli kaksi huonetta ja keittokomero. Muut neljä taloa olivat yksikerroksisia kolmen tai neljän perheen taloja. Veitsiluodon Aunuksenpää- hän rakennettiin lisäksi virkailijoille asuinraken- nuksia. Nämä toisen vaiheen talot valmistuivat vuoden 1947 aikana ja ne purettiin 1980-luvulla. Yksi rakennuksista siirrettiin Työläismuseon alu- eelle Marttalaan. Rytikariin valmistui 1940-luvun lopulla myös yhteisiä rakennuksia, mm. terveystalo ja Rytika- rin työväentalo. Rytikarin ensimmäiset uudenai- kaiset ja aravalainotteiset kerrostalot rakennettiin 1950-luvun lopulla. Asunto oy Pyykönpuiston kak- si suurta asuintaloa valmistuivat 1960-luvun alussa ja Asunto oy Karjalankulman talot 1964. Yhtiö tuki taloudellisesti myös omakotitalojen rakennustoi- mintaa 1940-luvulta lähtien. Näin Hepolaan muo- dostui veitsiluotolaisten omakotitaloalue. Kuva 19. Juurakon saaren työläisasuntoja 1930-luvulla. Ke- min historiallisen museon valokuva-arkisto. Alkuperäisen kuvan omistaa Veikko Kähkönen. Kuva 20. Kemin Karihaaran ja Pajusaaren välinen silta 1930. Taustalla Kemi Oy:n tehtaat. Kemin historiallisen museon valokuva-arkisto. Kuva 21. Lastaajankatu Ajoksessa. Minna Heljala 2013. 38 Suomen ympäristö 15 | 2013 Kaupunki vuokra-asuntojen rakentajana Kemissä on vuokra-asumisella pitkät perinteet. Kemi-yhtiö ja Veitsiluoto ovat rakennuttaneet vuokra-asuntoja tehtaiden työntekijöille jo 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Kunnallinen vuokra-asuntorakentaminen käynnistyi Kemissä heti sotien jälkeen, jolloin asuntopula oli suurimmillaan. Vuosina 1946 ja 1947 valmistuivat niin sanotut Ruutinrannan perhetalot, joissa oli 16 pienasuntoa. Talot purettiin 1980-luvulla. Seuraava kaupungin omistama vuokratalo valmistui 1950 Valtakatu 34:ään. Talossa oli yksitoista asuntoa ja liikehuoneisto ja sitä kutsuttiin virkamiestaloksi, koska huoneistoja vuokrattiin aluksi lähinnä kaupungin viran- ja toimenhaltijoille. Seuraavana valmistuivat Kivikon niin sanotut suurperheisten talot vuosina 1954,1957 ja 1961. Näissä taloissa asui todella suuria perheitä, joskus enimmillään 16-henkisiä. Kolmessa talossa oli 1960-luvun alussa yli 400 asukasta. Tämä taloryhmä purettiin vuonna 2012. Järjestelmällinen kaupungin oma vuokra-asuntotuotanto aloitettiin 1960-luvun puolivälin jälkeen. Tällöin käynnistyivät Siikakankaan, Oklaholman ja Takajärven alueiden rakentaminen. Vuosina 1967–1974 valmistui kaikkiaan kaupungin omistamina kuusi kerrostaloa ja neljä rivitaloa. Tämän jälkeen Kemissä siirryttiin kiinteistöyhtiömuotoiseen vuokra-asuntotuotantoon ja rakentamisesta tuli 1970-luvun lopulta aina 1990-luvun puoliväliin saakka kaupungin kokoon ja resursseihin nähden varsin voimakasta. Marttalan, Tervaharjun, Peurasaaren ja Koivuharjun kaupunginosiin rakennettiin 1980-luvulla ja 1990-luvun alkupuolella useita taloja ja jopa kokonaisia kortteleita käsittäviä vuokrataloryhmiä. 1990-luvun puolivälin jälkeen kaupunki ei ole enää osallistunut uusien vuokratalojen rakentamiseen vaan on keskittynyt olemassa olevien kiinteistöjen peruskorjaukseen. 1990-luvun puolivälissä Kemin kaupungilla oli kiinteistöyhtiön omistuksen kautta yli tuhat asuntoa. Kaksituhatluvun alkupuolella määrä on kasvanut jo noin 1400:aan, koska kaupungin omistukseen on siirtynyt joitakin yhtiöiden aikanaan rakennuttamia asuinalueita, kuten esimerkiksi Mäntylän vuokratalot. 1990-luvun puolivälissä kemiläisistä asui yli kymmenen prosenttia kiinteistöyhtiön vuokra-asunnoissa. Lisäksi vuokra-asuntoja ovat omistaneet tehtaat ja yksityiset. Kemin 10 kiinteistöyhtiötä fuusioitiin vuoden 1994 alusta Kiinteistö Oy Itätuuleksi. Yhtiö ylläpitää ja vuokraa valtion tukemilla arava- ja yhtenäislainoilla rakennettuja ja perusparannettuja vuokra-asuntoja Kemissä. Kiinteistö Oy Itätuulen koko osakekannan omistaa Kemin kaupunki. 15 viime vuoden aikana vuokra-asuntojen suosio erityisesti kaupungin reuna-alueilla on vähentynyt. Vuoden 2012 lopussa oli kiinteistöyhtiöllä tyhjänä noin 250 asuntoa. Vuonna 2012 purettiin 61 asuntoa ja lähitulevaisuudessa tullaan keskustelemaan 1960- ja 1970-luvun elementtitalojen kohtalosta. Uitto Kemijoki on Suomen suurin ja pisin joki, joka saa alkunsa kaukaa Tunturi-Lapista ja laskee mahta- vana virtana Pohjanlahteen Kemin kaupungin lie- peillä. Se on 552 km pitkä ja laajuudeltaan 53 000 neliökilometriä. Kemijoki on ollut aikanaan Suo- men merkittävin lohijoki, ja 1800-luvulle saakka kalastus oli Kemijoella tärkein toimeentulon lähde. Kemijoen suuhun ja sen lähiympäristöön synty- neen puunjalostusteollisuuden edellytyksenä ovat olleet hyvät mahdollisuudet edulliseen puunkulje- tukseen. Kemijoen ensimmäiset yhteisuitot lienee suoritettu 1860-luvulla, kun metsien arvo nousi ja sahateollisuus vapautettiin. Alkuun uitto oli pääsääntöisesti kiintouittoa (lauttoina) keväisin ja irtouittoa syksyisin. Yhteinen irtouitto edellytti sahojen ja sahanomistajien pysyviä kontakteja ja yhteistyötä, mutta myöhempään organisoitumi- seen nähden olivat sahojen alkuvaiheen irtouit- tojärjestelyt kuitenkin vain tilapäisluonteisia ja mittasuhteiltaan vaatimattomia. Yhteinen irtouitto edellytti luonnollisesti myös jokisuulla tapahtuvaa erottelua. Sen nopea sujuminen oli uittopäällikön vastuulla. Tukit eroteltiin aluksi Valmarinniemessä ja Vilmilän rannassa Vähähaaran puolella. Vuon- na 1915 purettiin Valmarin sortteeri lopullisesti ja erottelu siirrettiin Kemin edustalle Myllyniemeen. Vuosikymmenet jokiuitto pysyi lähes saman- laisena. Se perustui tulvavesiin ja runsaaseen työvoimaan. Varsinainen Kemijoen uittoyhdistys perustettiin 1901. Uitot suurenivat jatkuvasti ja menetelmät kehittyivät erityisesti sodan jälkeen 1950-luvulla. Erottelutyömaalla oli väkimäärä suurimmillaan 1951, jolloin työntekijöitä oli 1 459. Vuodesta 1967 lähtien erottelulla oli työvoimaa enää kolmasosa huippuvuosista. 1960-luvun alus- sa uittotoiminnan ollessa laajimmillaan oli jokivar- silla 68 pirttiä saunoineen ja varastoineen. Vaikein majoitustilanne oli erottelulla, koska työmaalla oli 39Suomen ympäristö 15 | 2013 paljon ulkopaikkakuntalaisia kausityöläisiä. Hei- tä varten oli Myllyniemessä, Valmarinniemessä ja Uutelassa parakkeja, joihin pystyttiin majoitta- maan lähes 500 henkeä. Lapin teollisuuden raakapuusta tuli vuonna 1966 noin 55% vesiteitse. Maakuljetukset alkoivat yleistyä 1970-luvulla. Vähitellen autojen ja tiestön kehittymisen myötä maakuljetuksista tuli uittoa edullisempia. Kemijoen uitto päättyi 1991 kauden jälkeen nopeilla päätöksillä, ja samalla päättyi Myl- lyniemen erottelualueen toiminta. Uiton merkitys on ollut suuri niin jokimaisemassa kuin osana ra- kennettua ympäristöä. Kemin teollisuustyöpaikkojen väheneminen al- koi 1970-luvun puolivälissä. Tällöin Veitsiluodossa työskenteli reilut 3 500 henkeä ja Kemi Oy:ssä noin 2 500 henkeä. 1990-luvun lopulla Stora Ensolla oli vielä 1 970 ja Metsä-Botnilla 875 työntekijää. Vuon- na 2010 Stora Ensolla ja Eforalla oli yhteensä noin 1 000 ja Metsä-Botnialla 530 työntekijää. Työnteki- jöiden määrä laskee edelleen. Kaupungin väkiluku oli korkeimmillaan 1967, jolloin kaupungissa oli 29 830 asukasta. Tämän jälkeen Kemin asukasmäärä on laskenut tasaisesti 1970-luvun alkupuolelta lähtien ollen 1985 26 500 ja vuoden 2011 heinäkuussa 22 444. Asukasmäärän väheneminen on aiheuttanut sen, että uudisrakentaminen on kaupungissa tasai- sesti laskenut. Vuoden 1985 kaupunkiuudistustyö- ryhmän näkemyksien mukaan Kemiä tulisi kehit- tää niin, että sen omaleimaisuus säilyy. Tavoitteeksi otettiin jo rakennettujen alueiden kohentaminen ja ympäristöä eheyttävä täydennysrakentaminen. 1980-luvulla Kemissä kiinnitettiinkin huomiota vanhan rakennuskannan säilyttämiseen erityises- ti Sauvosaaressa ja toteutettiin useiden vanhojen rakennusten kaavasuojelu. Kemin kaupunkikuvaa leimaa meren läheisyys. Ranta-alueiden hoitoon ja rakentamiseen on kiinnitetty erityistä huomiota viime vuosien aikana. Kulkureitit ja liikenne Satama Kemin kaupungin synty ja kehitys ovat ratkaise- vasti liittyneet liikenne- ja erityisesti vesiyhteyk- siin. Sisäsataman ensimmäinen laituri 1870-lu- vulla oli vaatimaton pukkien päälle tehty laivan mittainen lankkusilta. Syvyyttä satamassa oli neljä metriä. Satamalaituria paranneltiin 1800-luvun lo- pulla, mutta mittavia laajennustöitä tehtiin rau- tatien valmistumisen jälkeen 1902. Rautatien val- mistumisen jälkeen aloitettiin myös satamaraiteen rakentaminen ja samassa yhteydessä rakennettiin laituri kokonaan uudelleen 1903. Seuraavan kerran sisäsatamaa uudistettiin 1920-luvulla. Sataman ta- son kohottua yhä useammat kauppiaat rakensivat sinne tavaramakasiinejaan. Lopulta niitä oli kym- meniä. Saksalaiset joukot räjäyttivät sisäsataman Kuva 22. Kemijoen uiton erottelutyötä 1940-luvulta. Kemin historiallisen museon valokuva-arkisto. 40 Suomen ympäristö 15 | 2013 laiturit ja varastokatoksen 1944. Sodan jälkeen lai- turista kunnostettiin osa, mutta varsinainen sata- matoiminta oli jo siirtynyt Ajokseen. Ajoksen sataman kehittämistä alettiin suunni- tella jo 1910-luvulla. Koko 1920-luku valmistel- tiin Ajoksen syväsatamahanketta, joka toteutui 1930-luvun lopulla. Syväsataman rakentaminen aloitettiin 1939 ja sitä jatkettiin sota-aikana osit- tain vankityövoimalla. Sodan jälkeen Kemin sata- maa on kehitetty jatkuvasti. Syväsatama otettiin käyttöön 1946 ja öljysatama 1956. Nykyisin Ajos on Kemin ja koko Lapin tärkein satama. Rautatie Oulu-Tornio radan rakennustyömaa käynnistyi ke- sällä 1899 ja Oulu-Kemi väli avattiin väliaikaiselle liikenteelle marraskuussa 1902. Tällöin alkoi tava- ra- ja matkustajajuna liikennöidä kerran päivässä Ouluun. Oulun ja Tornion väliselle rataosuudelle rakennettiin kaikkiaan 42 jokia ylittävää siltaa. Ra- ta Tornioon valmistui 1903 ja Rovaniemelle 1909. Rautatien valmistuminen Rovaniemelle merkitsi vähitellen Kemin sataman tavaraliikenteen hilje- nemistä. Tavarakuljetus Rovaniemelle ja Lappiin tapahtui suoraan etelän keskuksista ja ympärivuo- tisesti. Toisaalta Kemi on aina sijainnut liikenteelli- sessä risteyskohdassa. Tavaraliikennettä varten rakennettiin raiteet sisäsatamaan heti 1903 ja Karihaaraan pistoraide 1917. Pajusaaren teollisuusalueelle raiteet ulot- tuivat 1934. Ajoksen massamakasiinille Ajoksen itäpäähän raiteet valmistuivat vuosina 1927–31 ja Veitsiluotoon 1936. Rautatien ylittävä silta Koivu- harjulta Kivikolle valmistui 1959. Lentoliikenne Kemin lentokentän rakentaminen aloitettiin ns. työttömyystöinä 1937 ja syksyllä 1938 valmistui II luokan vaatimukset täyttävä lentokenttä. Var- sinaisesti kenttä valmistui kesäkuussa 1939. Heti valmistuessaan kenttä todettiin jo liian ahtaaksi ja sille varattiin laajenemisalueet. Ensimmäises- sä vaiheessa kentällä oli vain tilapäinen puinen toimistorakennus yleisöhalleineen ja vaatimaton lennonjohtotorni. Jatkosodan aikana Kemin lentokenttä oli saksalais- ten hallinnassa ja lähtiessään saksalaiset tuhosivat konehallin, kiitoradan ja turvallisuuslaitteet. So- dan jälkeen kiitorata jälleenrakennettiin. Vuoro- liikenne Helsinkiin avattiin uudelleen elokuussa 1945. Syksyllä 1953 valmistui uusi asemarakennus, jossa oli aikakauden tarpeisiin kaikki vaadittavat tilat. Asemarakennusta laajennettiin ja uudistettiin 1962 sekä 1980-luvulla. Kiitoratoja on pidennetty ja laajennettu useaan kertaan vaatimusten kasvaessa. Kaupunkipuistojen synty Kemin ensimmäiseen kaavaan oli suunniteltu väljät puistokadut ja ranta-alueelle sataman läheisyyteen laaja puistoalue. Istutukset etenivät alkuvuosina hitaasti, mutta jo 1900-luvun alkuvuosina nykyis- ten Meripuistokadun ja Kirkkopuistokadun puu- rivistöt alkoivat hahmottua. Kemissä varsinainen kaupunkipuisto on Meripuiston (entinen Ranta- puisto) alue, jonka kunnostaminen aloitettiin 1898. Meripuisto sai nykyisen muotonsa 1930-luvulla ja siitä muodostettiin muotopuutarha. 1950-luvulla sataman puoleiseen osaan perustettiin ajan hengen mukainen kotiseutumuseo ja laululava. Alue on säilyttänyt upean puistomaisen luonteensa tähän päivään asti. Ensimmäiset kaasuöljylamput syt- tyivät Kemin pääkatujen varsille syksyllä 1890 ja sähkövalaistukseen siirryttiin 1912. Kuva 23. Sauvosaaren ilmakuvassa vuodelta 1955 näkyy hyvin puistokatujen ja Meripuiston rehevyys. Kemin histo- riallisen museon valokuva-arkisto. 41Suomen ympäristö 15 | 2013 Sauvosaari 3.1 Entinen kuumesairaala Kohteet kaupunginosittain 3.2 Skippari/ entinen musiikkiopisto 3.3 Pitzen 3.4 Junnelius 3.5 Koulukatu 4 3. 6 Jänkälä 3.7 Ranta-Pruntsi 3.8 Leipätehdas 3.9 Kemin Pirtti 3.10 Kemin Osuuskaupan konttori 3.11 Urheilukatu 11 3.12 Kaivokatu 22 3.13 Kaivokatu 25 3.14 Etelärantakatu 23 3.15 Rautatieaseman alue 3.16 Entinen ammattikoulu 3.17 Entinen pappila 3.18 Länsi-Pohjan keskussairaala 3.19 Kaupungintalo 3.20 Linja-autoasema 3.21 Valtakatu 38 3.22 Asemakatu 25 ja 27, Valtakatu 30–36 3.23 Asemakatu 8 ja 10 3.24 Työväentalo 3.25 Hotelli Merihovi 3.26 Kioski 3.27 Kaivo 3.28 Urheilutalo Kartta 11. Sauvosaaren kohteet 3.4 3.1 3.3 3.2 3.9 3.83.7 3.6 3.20 3.15 3.15 3.25 3.28 3.24 3.26 3.23 3.22 3.213.18 3.19 3.14 3.13 3.12 3.11 3.27 3.16 3.15 3.10 3.17 © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/13 0 500 m 42 Suomen ympäristö 15 | 2013 3.1 Entinen kuumesairaala Kuumesairaala on rakennettu 1914 ja rakentajana mainitaan nimismies Antti Karikoski sekä suun- nittelijana rakennusmestari A. Tikkanen. Vuosina 1919–22 omistajana oli K.H. Rautiainen ja hänen jälkeensä kaupunginkamreeri A. Tolvanen. Kemin kaupunki osti rakennuksen Tolvasen perikunnalta 1930-luvulla kulkutautisairaalaksi. Tuolloin ullak- kotiloihin tehtiin kaksi asuinhuoneistoa hoitohen- kilökunnalle. Vuonna 1953 rakennuksessa aloitti lastentarha. Kaupunki vaihtoi rakennuksen seu- rakunnan kanssa ja nykyisin se on yksityisomis- tuksessa. Talo oli aikanaan vanhan Kemin laitimmaisin ja viimeisin rakennus. Sen vierestä alkoi rantaan päin tiheä Huhanmetsä. Nykyisinkin kokonai- suuteen kuuluu suljettu puutarhamainen pihapii- ri. Lähiympäristössä on seurakuntakeskus, vanha pappila, vanhoja omakotitaloja, lukio ja kirkko. Rakennus on kaunista nikkarityylin paneeliark- kitehtuuria. Kemin keskusta-alueelle tyypillisen L- runkoisen rakennuksen ulkonurkka on viistetty. Sen kohdalla on jyrkkä harjakattoinen frontoni. Rakennuksessa on ullakkotiloja, vaaleankeltainen vaaka-, pysty- ja vinolaudoitus sekä listat val- koiset ja harmaa saumattu peltikate. T-ikkunat ja ovet ovat suurimmaksi osaksi alkuperäisiä. Joka huoneessa on säilytetty alkuperäinen tulisija. Ka- tujen puolella on kaksi pariovellista sisäänkäyntiä. Päädyssä on matala harjakattoinen kellariin vievä kuisti. Rakennus on asuttu ja hyvässä kunnossa. LKYT –arvio: Sodalta säästynyt kohde. Kemin kaupunkirakentamisen ensimmäisen vaiheen rakennus- kantaa. Keskeinen kohde kaupunkikuvallisesti. Liittyy kaupungin terveydenhuollon historiaan. RKY –kohde (Kemin ruutukaava-alue ja kirkon ympäristö) Kaavasuojeltu Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 3.2 Skippari (ent. Musi ikkiopisto) Apteekkari F.J. Skippari rakennutti 1899 apteekki- ja asuintalon. Rakennuksen suunnitteli arkkitehti Albert Petrelius. Kemin apteekki toimi rakennuk- sessa vuosina 1900–1935. Samoin Kemin PYP toimi rakennuksen Meripuistokadun puoleisessa siives- sä vuosina 1901–26. Kaupunki osti rakennuksen sähkölaitoksen käyttöön 1935 ja koulutoimisto oli rakennuksessa vuosina 1955–1967. Seuraavaksi rakennuksessa toimi Länsi-Pohjan musiikkiopisto aina 2000-luvulle asti. Vuonna 2009 Skippari myy- Kuva 24. Entinen kuumesairaala. LKYT 2006. tiin yksityiselle ja sitä kunnostetaan vähitellen yk- sityiskodiksi. Kyseessä on Kirkkopuistokadun ja Meripuisto- kadun kulmauksessa sijaitseva, korkealla puuai- dalla ympäröity piha-alue, jonka tontilla on myös pikkupuoli sekä roska-aitaus. Tonttia ympäröivät kahdelta laidalta kerrostalot. Asuinrakennus edustaa pääty- ja koristeaihei- neen vuosisadan vaihteen koristeellista puuarkki- tehtuuria. Rakennuksessa on ollut mm. pitsikoris- teiset parvekkeet, jotka on purettu pois. Sisätiloissa on säilynyt paljon alkuperäisiä yksityiskohtia. Tu- lisijoista osa on purettu, mutta salissa on edelleen koristeellinen 1900-luvun alun kakluuni. Salissa on myös hieno kattomaalaus, joka on aikanaan yhdis- tetty kakluunin koristeaiheisiin. Kaupunkirakentamiselle tyypillisen L-rungon ulkonurkka on viistetty. Sen kohdalla on aumattu frontoni. Frontoneja on nurkan lisäksi rakennuksen sivuilla. Yläkerrassa on ollut asuinhuoneita, jotka eivät ole tällä hetkellä asuinkäytössä. Päärakennus on harjakattoinen ja luoteispääty on aumattu. Katemateriaalina on harmaa saumat- tu pelti. Sokkeli on tehty komeista lohkokives- tä. Rakennuksen julkisivu on vaakalautaa ja sen koristeluna on käytetty yläosassa pystylautaa ja alaosassa pysty- sekä vinolautaa. Rakennuksessa on puuleikkauksin tehtyjä koristeita räystäiden alapuolella, frontoneissa ja lisäksi nurkkalaudat ovat koristeelliset. Isommissa frontoneissa on harjakoristeet. Ikkunoita on useita erilaisia, mutta suurimmalta osaltaan ne ovat T-mallisia. Ikkunoi- den puitteet ovat valkoiset ja kehykset koristeltuja runsain puuleikkauksin. Luoteissivulla oleva ik- kuna on peitetty levyllä. Ikkunoiden alapuolella rakennusta kiertää ulkoneva lista ja ikkunoiden kehykset jatkuvat rakennuksen alareunaan saakka. Meripuistokadun puolella oleva ovi on koristeel- linen ja ikkunallinen tammesta tehty paripeiliovi. Samalla puolella katua kivijalassa on harmaat te- räksiset kellarin luukut. Apteekin ovi on poistettu Kirkkopuistokadun puoleiselta sivulta. Pääraken- 43Suomen ympäristö 15 | 2013 nuksessa on tiilestä muurattu osa pihan puolella. Se on ilmeisesti aikanaan liittynyt apteekin toimin- taan ja paloturvallisuussyistä tehty muurattuna. Pihan puolen sisäänkäyntien ovet ovat uusittuja vaaleanharmaita peiliovia. Pihan puolen ulkopor- taat ovat puiset ja kaiteelliset. Kivijalassa on kahdet kellariin vievät portaat. Kellarien lautaovet ovat vi- nolaudoitettuja. Rakennus maalattiin kesällä 2010, jolloin se sai kaakaonruskean yleissävyn. Pihapiirissä on pienempi neliön muotoinen asuinrakennus, osin auma- ja osin harjakattoi- nen rakennus, jonka katemateriaalina on harmaa saumattu pelti. Rakennuksen julkisivu on saman- lainen kuin päärakennuksen, puolivälistä vaaka- laudoitettu ja alaosa pysty- sekä yhden ikkunan alta vinolaudoitettu. Rakennuksen yläosassa on pystylaudoitus, joka on koristeltu nikkarityylisin puuleikkauksin. Sokkeli on lohkokiveä. LKYT –arvio: Sodalta säästynyt kohde. Kemin kaupunkirakentamisen ensimmäisen vaiheen rakennus- kantaa. Keskeinen kohde kaupunkikuvallisesti. Liittyy kaupungin elinkeino-, kulttuuri- ja sivistyshistoriaan. RKY –kohde (Kemin ruutukaava-alue ja kirkon ympäristö) Kaavasuojeltu Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 3.3 Pitzen Meripuisto- ja Sankarikadun kulmatontille myön- nettiin rakennuslupa Juho J. Pitzenille 4.11.1895. Piirustukset oli suunnitellut oululainen Albert Grönholm. Rakennuslupa myönnettiin kahdelle asuinrakennukselle ja ulkohuonerakennukselle. Tontin ensimmäinen asuinrakennus oli ns. lankun- pätkätalo. Se valmistui 1895 ja purettiin 1960-luvul- la. Tähän rakennukseen perustettiin J.J. Pitzenin Wäri- ja Tapettikauppa 1897. Pitzenin perhe asui ra- kennuksessa vuoteen 1913. Pihapiiriin oli valmis- tunut 1897 myös ulkohuonerakennus, joka käsitti navetan, käymälät, liiterin ja kaksi aittaa. Maala- rimestari Pitzen teki rakennustyömailla maalaus- ja tapetointitöitä. Hän urakoi mm. Kemin kirkon maalaustyöt 1902. Myöhemmin Pitzenin poika jatkoi isänsä työtä ja muutti nimensä 1930-luvulla Palosteeksi. Pitzen sai uudelle ja komeammalle asuinraken- nukselle rakennusluvan 1902. Näiden piirustus- ten suunnittelijana oli kemiläinen rakennusmestari J.H. Junkkonen. Kyseinen rakennus on nykyisen asuinrakennuksen Meripuistokadun puoleinen siipi. Uusi asuinrakennus edusti aikakaudelle tyypillistä uusrenessanssia, jossa oli alusta lähti- en korkea, lohkokivistä tehty kivijalka. Rakennus oli suorakaiteen muotoinen ja käsitti kaksi asuin- huoneistoa, joissa oli kuisti, eteinen, keittiön, jossa oli puuhella ja kolme kakluuneilla lämmitettävää huonetta. Näitä huoneistoja vuokrattiin ulkopuo- lisille, ja Pitzenin oma perhe asui vanhemmassa asuinrakennuksessa. Uudempi asuinrakennus laajennettiin Sankarinkadun puoleiselta osaltaan 1912–1913 ja tähän laajennusosaan muutti Pitze- nin perhe. Rakennuksen laajennusosan suunnitteli jälleen rakennusmestari J.H. Junkkonen. Sankari- kadun puoleiseen osaan oli suunniteltu kellari- huoneisto Wäri- ja Tapettikauppaa varten. Liike- huoneistossa oli kolme lämmitettävää huonetta. Alusta asti Pitzen halusi, että paloturvallisuuden suhteen oltiin tarkkana ja myymälän ja sen päällä olevan asunnon välipohjarakenteisiin kiinnitettiin suurta huomiota. Laajennusosan julkisivu tehtiin samantyyliseksi kuin Meripuistokadun puoleinen vanhempi osa. Pitzenin talon julkisivua on vuosi- en mittaan yksinkertaistettu ja Meripuistokadun puoleiseen osaan lisättiin ulko-ovi vuonna 1947 arkkitehti Helena Vainion suunnitelman mukaan. Samassa yhteydessä Meripuistokadun puoleiseen osaan tehtiin huomattavia sisätilamuutoksia. Kaupunki osti rakennuksen Pitzenin perikun- nalta 1949 lastentarhaa varten. Muutaman toimin- tavuoden jälkeen talo muutettiin vuokra-asun- noiksi. Vanhin, vuonna 1895 valmistunut asuin- rakennus, purettiin tontilta 1960-luvulla. Samoin alkuperäiset ulkorakennukset purettiin lopulli- sesti 1960-luvun aikana. Sankarikadun puoleiseen osaan, entiseen maaliliikkeeseen, kivijalan tiloihin, perustettiin 1987 valtakunnallinen värimuseo, joka lopetti toimintansa 2004 ja kokoelmat siirrettiin va- rastoon. Rakennus on suojeltu 1987. Vuonna 2005 tulipalo vahingoitti taloa, ja 2006 kiinteistö siirtyi yksityiseen omistukseen. Rakennusta on vähitellen kunnostettu ja tavoitteena on, että se tulee muis- tuttamaan mahdollisimman paljon alkuperäistä. Kuva 25. Skippari. Tiina Elo 2011. 44 Suomen ympäristö 15 | 2013 Pitzenin talo on edelleen julkisivultaan uusrenes- sanssivaikutteinen rakennus, jonka ullakolla ja kellarissa on käyttötiloja. Siinä on tummanharmaa saumattu peltikate. Sokkelissa on ikkunoita ja ul- ko-ovia nykyiseen galleriatilaan. Katujen puolella on kolme kaarevaa metallista katosta ovien ylä- puolella. Sisäpihalla on kolme umpikuistia, joista keskimmäisessä on avokuistiosa. Korkeassa kaksi- kerroksisessa kuistissa on peltinen saumattu har- jakatto, keskimmäisessä aumattu musta kolmiori- mahuopakatto ja kolmannessa pulpettikatto, jossa on frontoni. Vuorilaudoituksen väri on keltaisella taitettu valkoinen ja listat ovat kirkkaanvalkoiset. Perustuksen rapattu yläosa on ruskea. Rakennuk- sessa on alusta lähtien ollut T-malliset ikkunat ja näiden yläpuolella yksiruutuiset haukanikkunat. Katujulkisivun frontonissa on jugendhenkinen mo- niruutuinen ikkuna. Alakerrassa on edelleen kaksi pönttöuunia. Aidattu pihapiiri sijaitsee Meripuistokadun ja Sankarikadun kulmassa. Lähiympäristössä on en- tinen ammattikoulu, kirkko ja lyseo. LKYT –arvio: Sodalta säästynyt kohde. Kemin kaupunkirakentamisen ensimmäisen vaiheen rakennus- kantaa. Keskeinen kohde kaupunkikuvallisesti. RKY –kohde (Kemin ruutukaava-alue ja kirkon ympäristö) Kaavasuojeltu Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 3.4 Junnelius Konemestari Stelander rakennutti pihapiiriin en- simmäisen asuinrakennuksen jo 1896–1897. Sen alkuperäiset piirustukset on hyväksytty Oulun lääninkansliassa 27.11.1895. Tämä pienempi asuin- rakennus on hieman vanhempi kuin varsinainen Junneliuksen päärakennus. Rakennus jää tyylilli- sesti ja kokonsa puolesta Junneliuksen asuinraken- nuksen varjoon. Kyseessä on hirsirunkoinen kertaustyylin talo. Julkisivu on vaaka-pystylaudoitusta ja väriltään keltainen, listat ovat vaaleanruskeat. Aumakatto on katettu ruskealla saumapellillä. Umpikuistis- sa on harjakatto ja saumapelti. Katolla on piippu, mutta tulisijoja ei enää ole. Perustus on lohkokiveä. Rakennusta kiertää ikkunoiden ala- ja yläpuolella koristelista. Nurkkalaudoitus on pilarityyppinen. Vain Sankarikadun puoleiselle sivulle on tehty vaa- timattomia koristeluita. Rakennuksessa on uusitut T-malliset ikkunat sekä joka sivulla yksiruutuiset haukanikkunat, joiden puitteet ovat valkoiset. Kehykset ovat koristeltuja. Ovi on ruskeaksi maa- lattu puinen paripeiliovi, jossa on kuusiruutuinen kamanaikkuna. Lisäksi oven molemmilla puolilla on kapeat yläosasta pienempiruutuiset ikkunat. Kuistin sivuilla on risti-ikkunoita. Kellarin ruskea lautaovi on yläosastaan hieman kaartuva. Sisällä on puisia peiliovia, joista osa on valkoisia pariovia. Sisäkatto on paneloitu, maalattu valkoiseksi ja sitä kiertää leveä lista. Rakennuksen sisätilat on muu- ten täysin nykyaikaistettu. Ensimmäisen talon rakennuttaja konemestari Stelander ei kuitenkaan itse asunut talossa. Hä- nen aikanaan talossa oli useita vuokralaisia kuten esimerkiksi Kemin Työväenyhdistys. Stelanderilta talo ja tontti numero 31 siirtyi- vät kaupungin henkikirjoittaja F. Junneliukselle jo vuonna 1899. Junnelius käynnisti välittömästi uuden ja komeamman asuinrakennuksen urakan. Talon piirustukset laati vuonna 1900 rakennusmes- tari J.V. Lehtinen, joka oli johtamassa Kemin kirkon rakennustöitä. Uudisrakennus oli Kemin upeimpia jo tuolloin. Henkikirjoittajan mukaan rakennusta kutsutaan edelleen Junneliukseksi. Kookkaan pää- rakennuksen kivijalkaan tehtiin myymälähuoneis- to, jossa oli jo Junneliuksen aikana useita liikkeitä vuokralla. Vuonna 1921 leskirouva Hanna Junnelius myi talon ja tontin AB Kemi Träindustri – Kemin Puute- ollisuus Oy:lle. Pihapiirissä toimi puutavarayhtiön konttorin lisäksi useita vuokralaisia. Yhtiön kon- kurssin jälkeen 1936 pihapiirin osti huutokaupas- sa Kemin Suojeluskunta, jolla se oli kymmenisen vuotta. Sotien jälkeen talo siirtyi Kemiin peruste- tun paikallislehden Oy Pohjois-Pohjan omistuk- seen. Lehden toimitus, konttori ja sitomo olivat yläkerrassa ja kirjapaino alakerrassa. Jonkin aikaa Uusi Suomi yhtiö omisti tilat ja teki talossa Pohjois- Suomi-lehteä. Talon seuraava omistaja oli Toivo Alaraatikka, joka huusi talon 1958. Hankittuaan Junneliuksen Alaraatikka teki siihen merkittäviä muutoksia. Kellarikerroksessa oli yleinen sauna ja Kuva 26. Pitzenin talo. Tiina Elo 2013. 45Suomen ympäristö 15 | 2013 muuten talossa oli useita pieniä vuokra-asuntoja. 1970 Junneliuksen talo siirtyi Kemin kaupungille ja oli todella huonossa kunnossa ja purku-uhan alla, kunnes Kemin kaupunki päätti kunnostaa rakennuksen vuonna 1980. Kaupunki vuokrasi rakennuksen Oy Yleisradio Ab:lle toimitiloiksi ja rakennuksessa oli radiotoimintaa vuodesta 1981 aina vuoteen 2006. Junneliuksen talo on harjakattoinen hirsirunkoi- nen nikkarityylinen rakennus, jossa on punainen saumattu peltikate sekä kaksi frontonia. Julkisi- vussa on keltainen vaaka-pystyponttilaudoitus ja kaikki listat ovat vaaleanpunaiset. Rakennuksen eri osia on myös korostettu samalla värillä. Perus- tus on lohkokiveä, osin korjattu betonilla ja sen yläpuoli on muurattu tiilestä, rapattu ja koristel- tu. Yläosan runko on hirrestä. Rakennuksessa on runsaasti yksityiskohtia ja erilaisia ornamentteja. Räystäiden alla on koristeveistetyt konsolit ja kis- sanpenkit. Sauvosaaren- ja Sankarikadun kulmassa on tornimainen rakennelma, jonka yläosan sivuilla on kolmion muotoiset viisiruutuiset pikkuikkunat. Rakennuksessa on pienet kattoikkunat. Julkisivun yläosassa on parveke, jonne ei ole käyntiä. Junneliuksessa on pääosin kolmiruutuisia T- mallisia ikkunoita ja näiden lisäksi monimuotoi- sia pieniä koristeikkunoita. Esimerkiksi tornissa on kapeat kaksiruutuiset poikkikarmilliset ikkunat, joiden yläpuolella on pienet pyöreät ikkunat. Räys- täiden alla on pieniä neliön muotoisia ikkunoita sekä kaari-ikkunoita. Kivijalan ikkunat ovat taas kahta leveyttä. Sisäänkäynnin yläpuolella olevassa frontonissa on pystykarmi-ikkuna. Ikkunat on uu- sittu, mutta julkisivu on säilyttänyt hyvin alkupe- räistä 1900-luvun alun uusrenessanssille tyypillistä koristeellista ilmettään. Pääsisäänkäynnin ruskea puinen paripeiliovi on koristeltu lasilla ja harjakattoisella katoksella, jonka etureunassa on metalliset koristeet. Pihan puolella on kamanaikkunallinen valkoinen lasiovi ja lapekattoinen avokuisti. Kaikkien ikkunoiden ja ovien kehykset ovat erittäin koristeelliset. Kulmatontin rikas puuarkkitehtuuri on Kemin kaupunkikuvan keskeinen elementti. 1980-luvul- la tehdyn korjaustyön yhteydessä säilytettiin vain ulkokuori. Yleisradion toiveiden mukaan Junneli- ukseen rakennettiin täysin modernit sisätilat. Talo on siirtynyt 2010 yksityiseen omistukseen ja sen sisätiloja palautetaan vanhaa Junneliusta jäljitellen. Lähiympäristössä on kerrostaloja ja Leipäteh- taan toimintakeskus. Aidattu piha-alue on rinne- tontilla Sankarikadun ja Sauvosaarenkadun kul- mauksessa. LKYT –arvio: Sodalta säästynyt kohde. Kemin kaupunkirakentamisen ensimmäisen vaiheen rakennus- kantaa. Keskeinen kohde kaupunkikuvallisesti. Sisätilat uudistettu. Hurrikas-palkinto 1982. RKY –kohde (Kemin ruutukaava-alue ja kirkon ympäristö) Kaavasuojeltu Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 3.5 Koulukatu 4 Työmies Erkki Keränen osti tontin 133 vuonna 1895. Rakennuspiirustukset hyväksyttiin 1898 ja asuinrakennus on valmistunut noin 1900. Piha- piirin ensimmäisinä omistajina mainitaan Emma ja Matti Pukema sekä kamreeri Iikka Rantaniemi. 1900-luvun alkupuolella oli yleistä, että kemiläisis- sä kaupunkitaloissa oli myös useita vuokralaisia. Vuonna 1938 Koulukadun talon osti nuori pari Sig- rid ja Aarne Hedberg. Pihapiiri on edelleen saman suvun omistuksessa. Piha on pieni ja idyllinen ja siinä on edelleen kolme vanhaa rakennusta. Kyseessä on suljettu Kuva 27. Junneliuksen talo. Tiina Elo 2011. Kuva 28. Junneliuksen piharakennus. LKYT 2007. 46 Suomen ympäristö 15 | 2013 kaupunkimainen pihapiiri suurine pihlajineen ja ruusupensaineen. Päärakennus on Koulukadun reunassa. Se on kaunis nikkarityylinen rakennus, jota on aina kunnostettu huolellisesti. Sigrid ja Aarne tekivät remontin 1930-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa. 1990-luvulla peruskorjausta ovat tehneet Helena ja Juhani Hedberg. Koulukatu 4 on erinomainen esimerkki säilyttävästä korjaamisesta. Rakennuk- sen huoltoon liittyvissä korjaustöissä on aina otet- tu huomioon perinteiset menetelmät. Julkisivu on kellertävänvalkoinen ja vaakaponttilaudoitettu. Listoitus on vaaleanruskea ja katolla musta vaa- kahuopakate. Ovet ja ikkunat ovat alkuperäisiä kolmiruutuisia T-karmi-ikkunoita ja kuusiruutui- sia ristikkoikkunoita sekä yksiruutuisia haukanik- kunoita. Ikkunoiden vuorilaudoitus on kauniisti koristeltu ja niissä on uusrenessanssin piirteitä. Jokaisessa kammarissa on ”kakluuni” eli pönttö- uuni ja keittiössä alkuperäinen puuliesi. Raken- nus on säilytetty mahdollisimman alkuperäisessä kunnossaan. Pihapiirin toinen rakennus on kaunis pieni hirsi- nen ulkorakennus, jonka alakerrassa on saunatilat ja yläkerrassa pieni asunto. Hirsiseinät on maalat- tu kellertävänvalkoiseksi ja listat ruskeiksi. Kadun puoleinen julkisivu on vaakalaudoitettu. Ovet ja ikkunat ovat alkuperäiset yksiruutuiset tai kolmi- ruutuiset T-ikkunat. Kiuas ja takka on muurattu myöhemmin. Kolmantena rakennuksena pihapiirissä on pit- kä piharakennus, jossa ovat ulkohuussit, puuvaja ja autotalli. Sen ovet ja ikkunat ovat alkuperäisiä. Rakennus on tehty 1800–1900 lukujen vaihteessa ja sitä käytettiin pääasiassa eläinsuojana. Koulukatu 4 on viihtyisä vanha rakennuskoko- naisuus keskellä Kemiä. Sille on myönnetty Hur- rikas-palkinto vuonna 2001. Lähiympäristössä on kaupungintalo, virastotalo, kerrostaloja ja hellun- taiseurakunnan tilat. LKYT –arvio: Sodalta säästynyt pihapiiri Keskeinen kohde kaupunkikuvallisesti. RKY –kohde (Kemin ruutukaava-alue ja kirkon ympäristö) Hurrikas-palkinto v. 2001 Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 3. 6 Jänkälä Jänkälä on 1800-luvun loppupuolen, Kemin en- simmäisen vaiheen, kaupunkirakentamisen hyvä esimerkki. Rakennus sijaitsee Kemin vanhimmassa korttelissa 107 ja on Kemin kantakaupungin toi- seksi vanhin talo. Se on ainoa pihapiiri, joka on säilynyt Kemin vanhimmasta rakennusvaiheesta ja on ensimmäinen asemakaavaan mukaan raken- nettu pihapiiri. Sahanhoitaja Petter Tuhkanen rakennutti talon 1875 eikä tiettävästi itse asunut siinä koskaan. Tuhkasen talossa tarjottiin huokeasta hinnasta maalaisille ruokaa ja yösija. Talonpojat yöpyivät piharakennuksessa. Kemin kaupungin postitoi- misto aloitti toimintansa talossa 1876. 1800-luvun lopulla sen omisti A.K. Borman, ja vuodesta 1905 vuoteen 1918 omistajana oli kauppias Hackzell. Tä- män jälkeen konsuli Joel Jänkälä osti rakennuksen ja remontoi sen 1920. Jänkälän suvun omistuksessa talo oli aina vuoteen 1983, jolloin se siirtyi Kemin kaupungin omistukseen. Kaupunki peruskorjasi rakennuksen vuosina 1985–86. Jänkälässä on portilla varustettu umpinainen sisäpiha. Pihaa ympäröi korkea lauta-aita kah- delta sivulta. Itse päärakennus on jalkakäytävän reunassa ja osaltaan sulkee pihapiirin. Se sijaitsee Kauppakadun ja Urheilukadun kulmassa. Kaup- pakadun puolella vastapäätä on Länsi-Pohjan kes- kussairaala. Urheilukadun puolella on Meripuisto ja sisäsataman rantaan on matkaa noin 200 metriä. Kyseessä on perinteinen puutarhapiha. Kuva 29. Koulukatu 4. LKYT 2006. Kuva 30. Koulukatu 4 ulkorakennus. LKYT 2006. 47Suomen ympäristö 15 | 2013 Hirsirunkoisen rakennuksen ulkoasussa on em- pirehenkisen klassismin ja kertaustyylin piirteitä. Rakennuksessa on musta kolmiorimahuopakate. Vuorilaudoitus on yläosastaan vaakalaudoitettu, alaosasta pienillä kaarifriiseillä koristeltua pysty- laudoitusta. Rakennus on väriltään keltainen, nur- kat koteloitu ja listat valkoiset. Sokkeli on lohkoki- veä ja osin betonia. Valkoisissa paripuupeiliovissa on kuusiruutuiset kamanaikkunat, joista neljässä on X-malliset koristeristikot. Ylimmät ikkunat ovat pienet kolmion malliset, ja niiden kehykset on ko- risteltu. Talossa on kaksiruutuisia haukanikkunoi- ta ja neliruutuisia risti-ikkunoita, joiden kehykset on koristeltu aedikulalla eli kolmioteemalla. Pihan puolen kuistissa on horisontaalinen ikkunanauha, jossa on pystykarmilla jaetut preussi-ikkunat. Ylä- osa on jaettu pienemmiksi ruuduiksi ja koristeena X-malliset ristikot. Ikkunat ovat uusia ja jäljittele- vät vanhaa muotoa. Rakennuksessa on viisi kaa- keliuunia, joista yksi sijaitsee ullakkohuoneessa, kaksi peltistä pönttöuunia ja keittiössä lisäksi ko- risteellinen puuhella. Rakennuksessa on alkupe- räiset puulattiat. Kohde on kunnostettu alkuperäistä tyyliä kun- nioittaen. Tiloja käytetään vuokrattavana juhla- huoneistona. Pihapiiriin kuuluva pienempi asuinrakennus on valmistunut 1800-luvun lopulla. Se on uusittu 1986 siten, että se ulkoasultaan on alkuperäisten piirustusten mukainen, mutta muuten täysin mo- derni. Rakennuksessa on nyt sauna, pesu-, puku- ja takkahuoneet sekä keittiö aputiloineen ja henkilö- kunnan sosiaalitilat. Rakennus on pitkänomainen. Pihan puolella on koko etusivun kattava katos. Vaakalaudoitus on keltainen, listat valkoiset ja nurkat koteloitu. Perustus on pääasiassa lohkokiveä ja kate mustaa kolmiorimahuopaa. Talossa on kaksiruutuisia hau- kanikkunoita ja uusia neliruutuisia T-ikkunoita. Osa ikkunoista on koristeltu aedikulalla. Pihapiirin kolmas rakennus on tyypillinen 1800-luvun lopulla valmistunut ulkorakennus, jon- ka ovet ovat osittain uusia. Rakennus on suorakai- teen muotoinen tehden päädyssä pienen vinkkelin, jossa ennen on ollut ulkokäymälä. Rakennuksessa on keltainen vaakalaudoitus ja valkoinen listoitus. Kolmiorimahuopakate on musta. Siinä on kaksi pariovea, joista toisen yläpuolella on pieni ”heinä- luukku”. Toisen parioven sivuilla on pienet, alku- peräiset, preussilla kaksiruutuisiksi jaetut ikkunat. Ovet ovat keltaiset, ovien ja ikkunoiden puitteet valkoiset. Tallirakennuksen vesikatto on korjattu ja ulkoseinät maalattu. Ulkorakennuksen merkitys on tärkeä kokonaisuuden kannalta. Pihapiiri on suojeltu kaavassa. LKYT –arvio: Sodalta säästynyt kohde. Kemin kaupunkirakentamisen ensimmäisen vaiheen rakennus- kantaa. Keskeinen kohde kaupunkikuvallisesti. Hyvin säilynyt vanhalle kaupunkirakenteelle tyypillinen umpi- piha, johon kuuluu päärakennuksen lisäksi ulkorakennukset (saunarakennus ja talli/puucee). RKY –kohde (Kemin ruutukaava-alue ja kirkon ympäristö) Kaavasuojeltu Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 3.7 Ranta-Pruntsi Ranta-Pruntsi on osa vanhaa Kemin kaupunkira- kentamista. Talon rakensi Matti Pruntsi 1870-luvun alkupuolella. Hänen jälkeensä Hackzell piti talossa kauppaliikettä. Ensimmäisen maailmansodan jäl- keen talo siirtyi tohtori Pfalerille. Hänen jälkeensä talon omisti Antikainen ja sitten Tolppanen. Pfa- lerin aikana talossa toimi Kemin sairaala. Nykyi- sin Ranta-Pruntsi on Kemin kaupungin omistama kiinteistö, jossa on vanhusten asuin- ja toiminta- tiloja. Ranta-Pruntsi on paljon yksityiskohtia sisältävä kertaustyylinen rakennus. Pihan puolella on pit- känomainen, lasitettu, koristeellinen kuisti, joka Kuva 31. Jänkälä. LKYT 2006. Kuva 32. Jänkälän toinen asuinrakennus, jossa on nykyisin saunatilat. LKYT 2006. 48 Suomen ympäristö 15 | 2013 on tyypillinen 1900-luvun taitteen kaupunkiraken- nuksille. Vaakalaudoituksen alaosassa on pysty- laudoitus ja kaarikoristeellinen lista. Pääväri on okrankeltainen ja listoitus valkoinen. Rakennuk- sen nurkat on koteloitu pilarityyppisesti, lisäksi on kissanpenkit. Räystään alapuolella on valkoi- set koristeellisesti veistetyt konsolit. Taloa kiertää nikkarityyliin koristeltu kerroslista. Perustus on lohkokiveä ja osin betonia ja kuistin sokkeli on lau- doitettu. Talossa on neli- ja kuusiruutuisia ikkunoi- ta, joista osa on T-ikkunoita. Kaikissa on preussi- jako ja lisäksi on kaksiruutuisia haukanikkunoita. Kuistissa on horisontaalinen ikkunanauha, jossa on pystykarmit, preussit ja yläosassa X-mallinen ristikko koristeena. Ikkunat ovat pääosin uusia, mutta ullakolla on vielä alkuperäiset ikkunat. Pää- sisäänkäynnin paripuupeiliovissa on kamanaikku- nat. Myös sisällä on valkoisia parillisia, puisia pei- liovia, jotka ovat alkuperäisiä. Sisätiloissa on myös alkuperäistä paneelikattoa. Ovien ja ikkunoiden kehyksissä on kertaustyylille tyypillisiä kaarevia koristeaiheita. Ranta-Pruntsin umpinainen pihapiiri puineen ja istutuksineen on rakennusten ja korkean aidan ympäröimä. LKYT –arvio: Sodalta säästynyt kohde. Sodalta säästynyt kohde. Kemin kaupunkirakentamisen ensimmäisen vaiheen rakennus- kantaa. Keskeinen kohde kaupunkikuvallisesti. Hurrikas-palkinto 1977. RKY –kohde (Kemin ruutukaava-alue ja kirkon ympäristö) Kaavasuojeltu Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 3.8 Leipätehdas Rakennus on Kemin ensimmäinen tiilirakennus, jonka suunnitteli lääninarkkitehti Wilhelm A. Töt- terström ja se valmistui 1897. Alkuajat kiinteistö toimi A. Nordbergin jauhomakasiinina. Vuonna 1916 perustettiin Kemin Leipätehdas Oy, jonka tuo- tantotiloina makasiini toimi. Tehtaassa työskennel- tiin yötä päivää ja leipää paistettiin vuoteen 1928 saakka. Vuonna 1930 rakennuksessa toimi kaupun- gin Lihantarkastuslaitos sekä paikallismyymälä. Kemin Osuuskauppa osti Leipätehtaan 1939 ja tiloissa valmistettiin makkaraa runsaat 30 vuot- ta. Sodan aikana rakennusta käytettiin armeijan elintarvikkeiden täydennysvarastona. Tilat olivat sittemmin useita vuosia tyhjillään ja jopa purku- uhan alla. Leipätehtaan talo siirtyi kaupungille vuonna 1983. Rakennus kunnostettiin 1990 toi- mintakeskuksen käyttöön. Vuodesta 1991 lähtien Leipätehtaan toimintakeskus on ollut Toivola-Luo- tolan Setlementti ry:n käytössä. Erilaiset yhdistyk- set ja ryhmät voivat vuokrata tiloja toimintaansa. Leipätehdas on tiilinen kaksikerroksinen ra- kennus, jossa on useita hienoja muurattuja yksi- tyiskohtia. Sen tornimainen laajennus on tehty vuonna 1925. Rakennusta on korjattu ja tehty mm. ikkunamuutoksia. Lasinen kuisti on tehty kunnostuksen yhteydessä 1990. Talossa on neliön mallisia ikkunoita, kaarevia yhdeksänruutuisia ik- kunoita, sisäänkäynnin vieressä iso neliruutuinen ikkuna, neliruutuisia kaari-ikkunoita ja yksi pieni kaari-ikkuna tornissa. Ikkunoiden puitteet ovat vaaleanpunaiset ja ne ovat kaikki uusittuja. Puiset vaaleanpunaiset paripeiliovet ja pääsisäänkäynnin sininen teräksinen lasiovi eivät ole alkuperäisiä. Ikkunoiden ja ovien yläreunat on korostettu tiili- muurauksilla. Perustus on osin lohkokiveä ja osin betonia, katto mustaa peltiä. Sankarikadun puolel- la on aumakatto ja pihan puolella harjakatto. Lei- pätehtaan korkea piippu on purettu 1940-luvulla. Rakennus edustaa monimuotoista vuosisadan- vaihteen tiiliarkkitehtuuria ja on tyyliltään uusre- nessanssia. Kohteen kunto on hyvä ja se on sisä- Kuva 33. Ranta-Pruntsi. LKYT 2006. Kuva 34. Ranta-Pruntsin pääty. LKYT 2006. 49Suomen ympäristö 15 | 2013 tiloiltaan modernisoitu, viihtyisä toimintakeskus. Leipätehtaan henkilökunta on kerännyt vanhoja valokuvia ja muuta kuvamateriaalia rakennukses- ta. Pieni piha-alue on osin laatoitettu ja uudisraken- nusten ympäröimä Sauvosaarenkadun ja Sankari- kadun kulmauksessa. LKYT –arvio: Sodalta säästynyt kohde. Keskeinen kohde kaupunkikuvallisesti. Harvinainen rakennustyyppi Lapissa: tiilinen pienteollisuusra- kennus. Hurrikas-palkinto 1991. RKY –kohde (Kemin ruutukaava-alue ja kirkon ympäristö) Kaavasuojeltu Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 3.9 Kemin Pirtti Kemin Pirtti rakennettiin alkujaan Kemin Vapaa- ehtoisen Palokunnan, Raittiusseura Toivo III:n ja Kemin Suojeluskunnan tarpeisiin. Vuonna 1927 valmistuneen VPK:n talon suunnitteli viipurilai- nen arkkitehti Väinö Keinänen. Kookkaan tiilira- kennuksen teettäminen oli suurten ponnistelujen tulos. Punatiilinen, kaksikerroksinen kivitalo edus- ti 1920-luvun klassismia ja poikkesi huomattavasti puurakenteisen keskustan rakennustyylistä. Talo oli aikansa Kemissä kaikin puolin moderni, ja sii- hen oli heti asennettu sähköt, vesijohdot ja keskus- lämmitys. Lattiapintaa oli molemmissa kerroksissa 1 150 neliötä. Yläkerrassa oli 200 neliön juhlasali, jonne mahtui 400 henkeä. Tämä juhlasali on edel- leen hyvin alkuperäisessä muodossaan jäljellä. Val- mistuessaan rakennuksessa oli myös mm. ravin- tolasali, kahvilahuone, biljardihuone, kokoustilat, pukuhuone ja suihkut. Kemin Pirtillä oli 1920- ja 1930-luvulla paljon tapahtumia. Se oli paikallisen harrastustoiminnan keskus ja siellä kävi monenlai- sia vierailevia tähtiä, kuten esimerkiksi sopraano Pia Ravenna 1931. Heinäkuussa 1935 Kemin Pirtil- lä otettiin vastaan presidentti Svinhufvud. Toinen maailmansota heijastui monin tavoin Kemin Pirtin elämään. Huvitoiminta hiljeni ja koko yhteiskunta eli poikkeustilassa. Pirtin tiloja käytettiin ensin suomalaisten sotilaiden kokoamis- paikkana, jatkosodan aikana Kemin lyseon tiloina ja Lapin sodan jälkeen saksalaisten sotavankien väliaikaisena säilytyspaikkana. Sodasta huolimatta Kemin Pirtille suunniteltiin laajennusta, joka käynnistettiin keväällä 1941. Ta- lon pohjoispäähän suunniteltiin rakennettavaksi elokuvateatterille tilat, VPK:n kalustosuoja, voi- mistelusali, kerhotiloja ja katutasoon myymäläti- lat. Suunnitelmia jouduttiin muuttamaan ja uu- disosaan siirtyivät jatkosodan ajaksi Kemin lyseon oppilaat. Uusia tiloja sovellettiin koulun tarpeisiin, ja uudisosaan suunniteltu elokuvateatteri valmis- tui vasta keväällä 1944, jolloin myös Kino-Pirtti aloitti toimintansa. Pohjoispäädyn laajennusosan oli suunnitellut arkkitehti Eino Pitkänen ja se ero- si täysin vanhemmasta Pirtin osasta. Uudisosa oli suunniteltu funktionalismin hengessä. Elokuvate- atterin sali oli ajan elokuvateattereihin verrattuna suurempi ja tarkoitettu soveltuvaksi erilaisten kult- tuuritapahtumien käyttötilaksi. Talon alakerta oli puolustusvoimien käytössä kesään 1945 asti. Jälleenrakennusaika alkoi Pirtin osalta mittavilla korjaustöillä. Rakennus oli mennyt huonoon kun- toon ja se piti saada nopeasti erilaisten toimintojen käyttöön. 1940- ja 1950-luvulla Pirtillä oli aktiivista huvitoimintaa, mm. tansseja ja konsertteja. Kuu- luisimpia vierailijoita oli Olavi Virta. Teatterikier- Kuva 35. Leipätehtaan sisäänkäynti. LKYT 2006. Kuva 36. Leipätehtaan koristeellisia yksityiskohtia. LKYT 2006. 50 Suomen ympäristö 15 | 2013 tueiden mukana Pirtillä vierailivat Ansa Ikonen ja Tauno Palo sekä monet muut valtakunnantason tähdet, kuten missimme Armi Kuusela. Eniten Pirtillä pidettiin sotien jälkeisenä aikana yksittäis- ten seurojen ja järjestöjen juhlia. Siellä juhlivat so- tainvalidit, naisvoimistelijat, Kunto, VPK, SVUL, raittiusseura, pelastusarmeija, Kemin Kalevalaiset Naiset, alueen yrittäjäjärjestöt ja Toivolan opinto- piirit. Sodan jälkeen Kemin Pirtillä aloitettiin myös aktiivinen teatteritoiminta. Kunnallinen Kemin kaupunginteatteri perustettiin 1947 ja Pirtti oli teat- terin toimipaikkana vuoteen 1980 asti. Pirtti säilyi kaupungin merkittävimpänä juhlahuoneistona uu- den työväentalon ja urheilutalon valmistumiseen saakka. Työväentalo valmistui 1955, ja sen jälkeen monet tilaisuuden siirtyivät sinne suurempiin ja uudempiin tiloihin. Pirttiä alettiin pitää vanhanai- kaisena. Lopullisesti Pirtti menetti suosionsa 1960, kun uusi urheilutalo valmistui. Vuosina 1957–1960 Kemin Pirtin uudisosassa oli vuokralaisena Kemin yhteiskoulu. Vuonna 1960 Pirtti Oy teki vuokra- sopimuksen Kemin kauppaoppilaitoksen kanssa ja samalla yhtiö sitoutui uusien tilojen rakentami- seen. Saman vuoden aikana korotettiin kolmiker- roksinen uudisosa kahdella uudella kerroksella, ja kauppaoppilaitos sai noin 700 neliön ajanmukaiset ja viihtyisät tilat. Kauppaopisto oli Kemin Pirtin vuokralaisena vuoteen 1977, jolloin sille valmistui uudet tilat kulttuurikeskuksesta. Hallinnollisesti Pirtti siirtyi VPK-säätiölle vuoden 1964 aikana. Vuokratulojen lisäämiseksi vanhan puolen alaker- taan tehtiin muutostöitä niin, että biljarditilat muu- tettiin liikehuoneistoksi ja Valtakadun puoleiseen tiiliseinään puhkaistiin kaksi näyteikkunaa. 1980-luvun alussa rapistuneen Pirtin käyttö oli vähentynyt niin huomattavasti, että jopa koko ra- kennuksen purkamista väläytettiin. Vuonna 1985 päätettiin kuitenkin, että ryhdytään Pirtin juhla- salin entisöintiin ja muutenkin rakennuksen kun- nostamiseen. Juhlasali haluttiin palauttaa mahdol- lisimman alkuperäiseen asuunsa ja vuoden 1986 alussa avattiin perinteinen arvokas juhlasali ylei- sön käyttöön. Rakennus suojeltiin kaavalla 1986. Nykyisin rakennuksen päävuokralaisina ovat ol- leet pizzeria- ja hotelliyrittäjät. Pirtti on kaksikerroksinen tiilirakennus, jossa muurauksella on tehty korostuksia, mm. kaari- ikkunat ja ovet. Tiilimuurauksella on tehty myös hauskasti klassismin pylvästeemat ulko-ovien ulokkeeseen. Pylväät kannattavat päätykolmiota. Kemin Pirtti ja muuntamo sijaitsevat keskeisellä paikalla Valtakadun ja Kauppakadun kulmaukses- sa ja ovat samalla tärkeä osa Kemin kaupunkiku- vaa. Rakennusta ympäröi avoin piha-alue parkki- paikkoineen. LKYT –arvio: Sodalta säästynyt kohde. Keskeinen kohde kaupunkikuvallisesti. Kaupungin kulttuuri-, elinkeino- ja koulutushistoriaan liittyvä kohde. VPK:n historiaan liittyvä kohde. Lapissa ainutlaatuinen tiilinen VPK-rakennus. Kaavasuojeltu Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 3.10 Kemin Osuuskaupan konttori Rakennus on toiminut Kemin Osuuskaupan kont- tori-, leipomo- ja varastorakennuksena ja rakennet- tu kolmessa osassa. Nelikerroksinen osa valmistui 1929 ja edustaa puhdasta 1920-luvun klassismia. Myöhemmin, ehkä 1930-luvulla, sitä on laajennet- tu kaksikerroksisella siipiosalla ja 1970-luvun lo- pulla on tehty EKA-tavarataloa varten laajennus. Viimeisin laajennus edustaa selkeää 1970-luvun modernismia tasakattoineen ja muovitettuine sei- nineen. Nykyisin rakennuksessa toimii S-market, posti, apteekki, pub Hemingway sekä nyrkkeily- ja biljardisali. Vanhemmat osat ovat kivirakenteisia. Niiden perustukset ovat lohkokiveä. Rakennuksen ma- Kuva 37. Kemin pirtin päätyjulkisivu. LKYT 2006. Kuva 38. Kemin pirtti. LKYT 2006. 51Suomen ympäristö 15 | 2013 tala osa on harjakattoinen ja korkeampi osa tasa- kattoinen. Molemmissa on katteena musta pelti. Kaksikerroksisen rakennusosan räystäät on osin profiloitu ja ullakkotilassa on puolipyöreät ikku- nat, muuten selkeitä, kuusiruutuisia ikkunoita. Vanhemmissa osissa on kuusi- ja 14- ruutuisia ik- kunoita. Neljännen kerroksen ikkunat ovat pyö- reitä, ja antavat vanhimmalle osalle ilmettä. Ovet ovat lasiruutuisia, uusittuja teräsovia. Katutasossa olevan pubin ikkunoiden yläpuolella on markiisit ja sisäänkäynnin yläpuolella katos. Pubin edessä on pieni terassialue. Rakennuksen kunto on kohtalainen. Välittömäs- sä läheisyydessä on pysäköintialue, jonka toisessa päässä on huoltoasema ja Hotelli Cumulus. Kes- kuspuistokadun puolella ovat vastapäätä Hotelli Merihovi ja Hyppäävät lohet -patsas. Pohjoisran- takadun puolella vastapäätä on tiivistä kaupunki- ympäristöä. LKYT –arvio: Sodalta säästynyt kohde. Keskeinen kohde kaupunkikuvallisesti. Harvinainen rakennustyyppi Lapissa. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 3.11 Urheilukatu 11 Urheilukatu 11, 13, 15 ovat samantyyppisiä ra- kennuksia, jotka edustavat Kemin ensimmäisiä vuokrataloja 1940-luvun lopulta. Urheilukatu 11 on kaksikerroksinen puurakenteinen vuokrata- lo, jossa on useampia huoneistoja. Talo valmistui 1945 ja suunnittelijana oli arkkitehti Helena Vainio. Rakennuksessa on ullakkokerros. Valkoinen pys- tyrimalaudoitus ja punainen saumattu peltikate antavat tyylikkään yksinkertaisen jälleenrakennus- kaudelle ominaisen ilmeen. Pihapiirit ovat suljettu- ja ja pihalla on asuinrakennuksen lisäksi autotalli. Alueella on hieman autioituva tunnelma, mutta tämän tyyppiset rakennukset tulisi säilyttää juuri kokonaisuuksina. Lähiympäristössä Sauvosaares- sa on urheilukenttä ja Puu-Kemin omakotitaloja sekä rivitaloja. LKYT –arvio: Jälleenrakennusajan kohde. Kaavasuojeltu Maisemallisesti erittäin arvokas kohde, jolla on myös rakennus- historiallista ja kulttuurihistoriallista arvoa. Kuva 39. Kemin osuuskaupan konttori. LKYT 2006. Kuva 40. Urheilukadun puutalokokonaisuutta. LKYT 2006. 52 Suomen ympäristö 15 | 2013 3.12 Kaivokatu 22 Kaivokatu 22:ssa on suljettu pihapiiri keskellä kau- punkia Puu-Kemissä kerrostalojen ja omakotitalo- jen ympäröimänä. Taloon liittyy puutarhatontti, pihalla on uusi autotalli, ulkorakennus ja kaivo. Siinä on siniharmaa vaakaponttilaudoitus ja val- koiset listat, punainen saumattu peltikate. Kellariin on kaksi sisäänkäyntiä. Toinen on varustettu um- pinaisella pulpettikattoisella halssilla ja toinen on suoraan kivijalasta. T-malliset ikkunat ja ovet on uusittu. Rakennukseen luo ilmettä kissanpenkit, jotka ovat myös avokuistissa. Asuinrakennus on vuodelta 1927. Pihapiirissä on myös pitkä ulkorakennus, jonka pihanpuolen seinustalla on viisi vinolaudoitettua ovea. Päädyssä on myöhemmin rakennettu pulpet- tikattoinen kylkiäinen. Vaakaponttilaudoitus on punainen ja listat valkoiset, musta palahuopakate. Ovet ja ikkunat on myöhemmin vaihdettu. Raken- nus on valmistunut 1934–35 ja korjattu 1990-lu- vulla. Kyseessä on kaupunkikuvallisesti tärkeä kokonaisuus. LKYT –arvio: Sodalta säästynyt kohde. Kemin kaupunkirakentamisen toisen vaiheen rakennuskantaa. Keskeinen kohde kaupunkikuvallisesti. RKY –kohde (Kemin ruutukaava-alue ja kirkon ympäristö) Kaavasuojeltu Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 3.13 Kaivokatu 25 Kaivokatu 25:ssä on puolitoistakerroksinen, koo- kas neljän asunnon vuokratalo valmistui jo 1934 ja suunnittelijana oli arkkitehti Matti Pitkänen. Julkisivussa on keltainen pystyrimalaudoitus, lis- tat valkoiset ja ikkunapuitteet ruskeat. Katteena on punainen saumattu pelti, jossa jalkarännit ja pyöreät syöksytorvet. Kadun puolella on lappeella kaksi ikkunallista frontonia ja pihan puolella leveä frontoni. Kadunpuoleisissa julkisivuissa on kaksi listoituksella koristeltua sisäänkäyntisyvennystä. Ovet on uusittu. Ikkunapuitteet ovat alkuperäisiä, mutta lasiruudut ovat osittain uusittuja. Kyseessä on suljettu pihapiiri, jossa on sora- käytävä, nurmikenttä ja vanhoja puita. Ympärillä on rivitaloja sekä urheilukenttä. Pihapiiri liittyy Kaivokadun rakennuskokonaisuuteen ja edustaa 1930-luvun kaupunkirakentamista. LKYT –arvio: Sodalta säästynyt kohde. Kemin kaupunkirakentamisen toisen vaiheen rakennuskantaa. RKY –kohde (Kemin ruutukaava-alue ja kirkon ympäristö) Kaavasuojeltu Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. Kuva 41. Urheilukatu 11 päätyjulkisivua ajoteineen. LKYT 2006. Kuva 42. Kaivokatu 22. LKYT 2006. Kuva 43. Kaivokatu 22 ulkorakennus. LKYT 2006. 53Suomen ympäristö 15 | 2013 3.14 Etelärantakatu 23 Etelärantakatu 23 on suljettu puutarhamainen pi- hapiiri, jossa on vanha asuinrakennus vuodelta 1925 ja ulkorakennus 1956. Kohde sijaitsee Sauvo- saaressa, Puu-Kemissä, Etelärantakadun ja Sanka- rikadun kulmassa, kerrostalojen ja omakotitalojen ympäröimänä. Rakennuksessa on toiminut partu- riliike. Talossa on ruskea pystyrimalaudoitus, jossa on profiloidut rimat. Listat ovat valkoiset ja alumiini- set ikkunoiden ulkopuitteet keltaiset. Katossa on vihreä saumattu jalkarännillinen peltikate. Ovet ja ikkunat on vaihdettu, mutta ikkunapielilaudat ovat alkuperäiset, koristeelliset ja jugendhenkiset. Aikaisempi avokuisti on muutettu umpikuistik- si, jonka tyyli sopii hyvin rakennuksen henkeen. Asuinrakennus on peruskorjattu 1983 vanhaa tyy- liä kunnioittaen. LKYT –arvio: Sodalta säästynyt kohde. Kemin kaupunkirakentamisen toisen vaiheen rakennuskantaa. Keskeinen kohde kaupunkikuvallisesti. RKY –kohde (Kemin ruutukaava-alue ja kirkon ympäristö) Kaavasuojeltu Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 3.15 Rautatieaseman alue Rautatien rakentaminen Oulusta Tornioon aloitet- tiin kesällä 1899. Oulu-Kemi-rataosuus valmistui jo 1902 ja koko rata Oulusta Tornioon vastaanotet- tiin 16.10.1903. Kemin kohdalla rautatie linjattiin kaupunkialueen itäreunalle. Asema-alue sijoitet- tiin Meripuistokadun päähän. Pitkän, kaupunkia halkaisevan kadun toiseen päähän sijoittui satama. Radan valmistuttua rakennettiin välittömästi rai- de myös kaupungin pohjoispuolelta sisäsatamaan. Karihaaran pistoraide valmistui 1917 ja Ajoksen 1931. Veitsiluotoon rata valmistui 1936. Asema-alue koostuu yhdestätoista, pääosin puisesta rakennuksesta ja asema-alueesta, joka oli aikanaan hyvin hoidettu asemapuisto. Alueelle valmistui ensimmäisenä IV luokan asemarakennus 1904 Bruno Granholmin vuonna 1901 signeeraamien piirustusten mukaan. Alku- jaan jugendhenkinen julkisivu on muutettu ja laa- jennettu useaan otteeseen ja rakennus on kokonaan menettänyt alkuperäisen luonteensa. Alun perin asemarakennuksessa oli runsaasti puuleikkauksia katto-, räystäs- ja seinälistoituksissa. Vuonna 1933 laajennettiin sadekatosta ja rakennuksen mata- lamman väliosan monimuotoinen katto muutet- tiin satulakatoksi. Koristeaiheet poistettiin lähes kokonaan. Rakennuksen toinen pääty on kaksiker- roksinen ja toinen puolitoistakerroksinen. Keskiosa on yksikerroksinen. Rakennuksen julkisivussa on vaaleanruskea pystyrimalaudoitus ja listoitus on valkoinen. Alkuperäinen tiilikatto on korvattu maalatulla peltikatteella. Perustus on lohkokiveä. Radan puolella on tasakattoinen frontoni. Vuonna 1987 poistettiin kaikki uunit ja savupiiput. Kaupungin puoleisella julkisivulla on pulpetti- kattoinen avokuisti. Muiden sisäänkäyntien yllä on myös pulpettikatokset. Rata-alueen puolella katos on koko rakennuksen keskiosan pituinen. Las- taussilta on avonainen betonikoroke. Kaupungin puoleisessa julkisivussa on parveke, johon liittyy puinen kaide. Ikkunat ovat T- ja TT-ikkunoita. Asema-alueella on myös harjakattoinen, hirsi- runkoinen asemaravintolarakennus, jossa on kat- teena punainen, profiloitu pelti. Julkisivussa on keltaiseksi maalattu pystyrimalaudoitus ja listat Kuva 44. Kaivokatu 25. LKYT 2006. Kuva 45. Etelärantakatu 23. LKYT 2006. Kuva 46. Kemin asemarakennus. LKYT 2006. 54 Suomen ympäristö 15 | 2013 ovat valkoisia. Perustus on lohkokiveä. Raken- nuksen lännen puoleisella sivulla on kaksi fronto- nia, joissa on neliönmalliset neliruutuiset ikkunat. Itä- ja länsisivuilla on ikkunoiden välissä följärit. Nurkat on koteloitu. Pohjoispäädyssä on radan puolella kaksi harjakattoista avokuistia, joissa on kauniisti muotoillut pilarit sekä kissanpenkit. Por- raskaiteiden koristeina on ristikkokuvio. Ikkunat ovat suurimmalta osin kuusiruutuisia ja aukeavat sekä ala- että yläosasta. Lisäksi ete- läisessä päätykolmiossa on pienet kaksiruutuiset ikkunat. Pohjoispuolen päätykolmiossa on kolmen kapean kaksiruutuisen ikkunan ryhmä. Ikkunoi- den puitteet on maalattu tummanruskeiksi. Poh- joispäädyssä ikkunoiden kehyksien yläpuolella on koristekolmiot. Ovet ovat puiset ruskeaksi maala- tut pariovet. Itäsivulla on yksi ikkunallinen puuovi ja sen yläpuolella kaksiruutuinen kamanaikkuna. Talo on tyypillinen rautatiealueiden rakennus, joka yksityiskohdiltaan edustaa 1930-luvun klassismia. Rakennuksessa on ollut monia toimintoja, se muis- tetaan mm. asemaravintolana. Nykyisin kerhotiloina käytettävä suorakaiteen muotoinen rakennus on alun perin rakennettu nel- jän perheen asuintaloksi. Kyseessä on tyypillinen rautatieläisten asuintalo. Julkisivu on vaakalaudoi- tettu alaosasta ja yläosassa on pystyrimalaudoi- tusta. Vaaleanpunaisen rakennuksen listat ovat ruskeat. Sitä kiertää ikkunoiden yläpuolella rus- kea kerroslista ja päädyissä on ruskeaksi maalattua leveää pystylautaa koristeena. Alaosassa kiertää leveä ruskea lista ja rakennuksen nurkissa on ko- ristelaudoitusta. Rakennuksessa on alkuperäinen punatiilinen harjakatto. Pohjoisen puolen lappeella on harjakattoinen frontoni. Eteläpuolella on kuis- tien yläpuolella kolmionmuotoiset lapeikkunat. Kuistit ovat umpinaiset ja niissä on pulpettikatot. Katolla on edelleen savupiippu, mutta tulisijat on purettu. Rakennuksen perustus on lohkokiveä. Ik- kunat ovat pääasiassa T- ja TT-ikkunoita. Sisätilat on korjattu eikä jäljellä ole alkuperäistä sisustusta. Ulkopuoli on hyvässä kunnossa. Alueella on myös pitkä kapeanmallinen suora- kaiteenmuotoinen varastorakennus. Sen julkisivu on alaosasta vaakaponttilautaa ja yläosassa on pys- tyrimalaudoitusta. Rakennus on punainen ja listat valkoiset. Katteena on harjakattoinen punatiili. Perustus on lohkokiveä. Varasto on oletettavasti rakennettu samoihin aikoihin (1907) kuin rauta- tieläisten asuinrakennus ja siinä oli asukkaiden puuliiterit ja käymälät. Lisäksi alueella on kaksi pienempää varastoraken- nusta ja kaksi maakellaria. Maakellarit ovat asema- alueille tyypillisiä etuosastaan tiilimuurattuja kel- larirakennuksia, joita ympäröi maavalli. Katteena on punatiili. Rautatieläisten kellareille on tyypillis- tä, että niihin on rakennettu uuni ja katolla on siksi myös piippu. Näissäkin molemmissa kellareissa on tämä yksityiskohta. Kellarit eivät ole käytössä. Alueella on vielä punaisesta tiilestä muurattu verstasrakennus. Aumakaton yläosassa on pieni lautarakenteinen harjaosa. Katemateriaalina on punatiili ja perustus on lohkokivestä. Ikkunoissa ei ole varsinaisia kehyksiä, mutta niiden yläosaan on tehty tummanpunaisilla tiilillä korostukset. Kuva 47. Entinen asemaravintolarakennus. LKYT 2006. Kuva 48. Entinen kerhotalo on entinen neljän perheen asuinrakennus. LKYT 2006. Kuva 49. Varastorakennus. LKYT 2006. 55Suomen ympäristö 15 | 2013 LKYT –arvio: Rautatieasema: Sodalta säästynyt kokonaisuus. Kemin kaupunkirakentamisen ensimmäisen vaiheen rakennus- kantaa. Keskeinen kohde kaupunkikuvallisesti. Yhdeksän rakennuksen kokonaisuus; asema (1902-1904) suunnitellut Bruno Granholm, kerhorakennus (1907) suunitellut Thure Hellström, asemaravintola (1932), kolme varastoa, kaksi maakellaria ja tiilinen verstasrakennus. Edustavat 1900-luvun alkupuolen asema-alueille tyypillistä ra- kennustapaa. Rakennushistoriallisesti ja kulttuurihistoriallisesti erittäin arvo- kas kohde, jolla on myös maisemallista arvoa. Vanhan veturitallin saksalaiset räjäyttivät vuon- na 1944, ja tilapäinen talli rakennettiin laudoista vuoden 1945 alussa. Uusi veturitalli rakennettiin edellistä etelämmäksi vähän erilleen ratapihasta. Seitsemän veturin talli valmistui kesään 1948 men- nessä. Kemin veturitalli oli silloin ehkä maan ajan- mukaisin. Talli sijaitsee rata-alueella Eteläntien ja moottoritien välissä lähellä Syväkankaan kaupun- ginosaa. Se on iso kaksiosainen tiilirakennus, jonka kolmikerroksinen osa on suorakaiteen muotoinen ja veturien huolto- ja karsinatila kaareva. Katto on korkeammassa osassa tiilinen ja matalammassa peltinen. Ikkunat ja ovet ovat alkuperäisiä. Osa veturisijoista on nykyään vuokrattu ulkopuolisil- le. Vaunujen korjaaminen on päättynyt Kemissä ja rakennuksen tuleva käyttö on vielä avoin. LKYT –arvio: Veturitalli Jälleenrakennusajan kohde. Harvinainen rakennustyyppi. Kuuluu rautatieasema-alueen kokonaisuuteen Kohde, jolla rakennushistoriallista, kulttuurihistoriallista ja mai- semallista arvoa. Kemin aseman välittömässä läheisyydessä rata- aluella sijaitsevan tavaratoimistorakennuksen ko- konaispituus on 148 m. Rakennus on valmistunut viidessä osassa ja sen vanhin osa on vuodelta 1902. Alkuperäisen toimisto- ja makasiiniosan pituus oli 33 metriä. Vuonna 1929 valmistui sen pohjoispää- hän 25 m makasiinitiloja ja 1930 eteläpäähän 27 m toimisto- ja makasiinitilaa. Vuonna 1954 lisättiin pohjoispäähän vielä 37 m pitkä kolmikerroksi- nen tiiliosa. Rakennelmasta on kehittynyt moni- vaiheinen kokonaisuus, jonka jokainen lisäys on eri korkuinen ja levyinen. Radan sähköistyksen yhteydessä 2000-luvun alussa kolmikerroksiseen osaan lisättiin vielä junien ohjauskeskus, joka erot- tuu ulokkeena. Rakennus on pääsääntöisesti vaakaponttilau- doitettu. Väliseinät ovat osittain hirrestä ja osittain muurattu tiilestä. Varasto-osat ovat hirsipalkiston varaan rakennettuja. Makasiinien etu- ja takapuo- lella on lastauslaiturit. Monivaiheinen makasiini on rautatiealueille tyypillinen kokonaisuus, jonka eri osista voi havaita VR:n rakentamistavan muu- toksia sadan vuoden ajalta. Kuva 50. Verstas. LKYT 2006. Kuva 51. Veturitalli. LKYT 2007. Kuva 52. Tavaratoimistorakennus. LKYT 2007. 56 Suomen ympäristö 15 | 2013 LKYT –arvio: Tavaratoimistorakennus Sodalta säästynyt kohde. Keskeinen kohde kaupunkikuvallisesti. Kuuluu rautatieasema-alueen kokonaisuuteen Kulttuurihistoriallisesti erittäin arvokas kohde, jolla on myös rakennushistoriallista ja maisemallista arvoa. 3.16 Entinen ammattikoulu Ammattikoulu valmistui 1939 ja sen suunnitteli rakennusmestari J.A. Viljanen. Aikanaan se on ol- lut moderni rakennus, jonka Kirkkopuistokadun puoleista siipeä on korotettu 1940- tai 1950-luvulla. Rakennus oli sodan aikana suomalaisten sotilaiden majoituspaikkana ja sotasairaalana. Ammattikoulu siirtyi 1970-luvulla uusiin tiloihin. Sen jälkeen ra- kennuksessa on toiminut Kemin teknillinen koulu, kaupungin kiinteistökeskus, täydennyskoulutus- keskus ja nykyään rakennus on Kemi-Tornion am- mattiopiston tiloina. Keltaiseksi rapattu, suurikokoinen kouluraken- nus edustaa puhdaslinjaista 1930-luvun funktiona- lismia. Erityispiirteenä on nurkkaosaan sijoitettu portaikko, joka on valaistu korkeilla ikkunavyö- hykkeillä. Aikakaudelle tyypillisesti rakennukses- sa on lisäksi hauskoja pyöreitä ikkunoita. Laaja sisäpiha on aidattu. Koulu sijaitsee aivan Kirkkopuistokadun ja Meripuistokadun kulmassa. Lähiympäristössä on Skippari, Sauvosaaren koulu ja vastapäätä kirkko. Koulu on puistokatujen ym- päröimää keskusta-aluetta. LKYT –arvio: Sodalta säästynyt kohde. Kemin kaupunkirakentamisen toisen vaiheen rakennuskantaa. Keskeinen kohde kaupunkikuvallisesti. Komea funkkistyylin edustaja, harvinainen Lapissa. RKY –kohde (Kemin ruutukaava-alue ja kirkon ympäristö) Kaavasuojeltu Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 3.17 Entinen Pappila/ Nuorisotalo Alkujaan pappilaksi valmistunut rakennuskoko- naisuus on valmistunut 1935 ja edustaa tyylikäs- tä 1930-luvun funktionalismia. Rakennus toimi aluksi kirkkoherran virka-asuntona seurakunnan toimistotilana sekä juhlasalina. Kyseessä on kah- den rakennuksen kokonaisuus, jonka käyttötar- koitus on vaihdellut eri aikoina. Vuonna 1981 tilat muutettiin juhlahuoneistoksi ja vuosina 1985–1986 tehtiin kunnostustöitä, joissa poistettiin väliseiniä ja uusittiin keittiötiloja. Viimeisin peruskorjaus on vuosilta 2009–2011 ja sen suunnittelijana oli arkki- tehtitoimisto Jorma Teppo. Rakennus uudistettiin täysin, mutta julkisivu ja portaikot pyrittiin säilyt- tämään alkuperäisessä asussaan. Kaksikerroksinen funkkistyylinen rakennus on Kemin ensimmäinen tasakattoinen rakennus. Vaakasuorat ikkunarivit ja pääoven portaali an- tavat rakennukselle tyylikkään leiman. Ikkunat ovat kunnostettuja alkuperäisiä. Rakennuksessa on säilytetty alkuperäinen kaakeliuuni, mutta tak- ka purettiin viime remontissa. Rakennuksissa on nyt nuorisotila Nuoriska ja juhlatilat. Pihapiiriä ympäröi aikakaudelle tyypillinen arkkitehtoninen Kuva 53. Entinen ammattikoulu. LKYT 2006. 57Suomen ympäristö 15 | 2013 kiviaita. Pappila sijaitsee Sankarikadun ja Kaivoka- dun kulmassa. Lähistöllä on useita Kemin vanhoja rakennuksia. LKYT –arvio: Sodalta säästynyt kohde. Liittyy Kemin keskustan 1930-luvun kivirakennusten rakennus- kokonaisuuteen. RKY –kohde (Kemin ruutukaava-alue ja kirkon ympäristö) Kaavasuojeltu Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 3.18 Länsi-Pohjan keskussairaala Kemin yleinen sairaala (myöhemmin Länsi-Pohjan keskussairaala) perustettiin 1938 ja samana vuonna käynnistyi sairaalan rakennushanke. Talvisodan syttyminen viivästytti rakennustöitä, ja sairaala valmistui vasta 1940. Sitä käytettiin myös saksa- laisten sotasairaalana. Sairaalakokonaisuuden vanhimman osan suun- nitteli Uno Ullberg. Tämä ensimmäinen osa oli vii- sikerroksinen betoni- ja tiilirakenteinen ulkopin- naltaan luonnonvalkoiseksi rapattu 1930-luvun funktionalismin edustaja. Julkisivussa kiinnittyy huomio siihen, että rakennuksen joka kerroksessa on parveke. Portaikot on toteutettu päätyihin ra- kennettuina neliömäisinä torneina. Rakennuksen valmistuttua viidennessä kerroksessa oli henkilö- kunnalle tarkoitettuja asuintiloja. Meren puoleiselle alueelle rakennettiin 1956 kaksikerroksinen lääkäritalo ja kuusikerroksinen kerrostalo, ns. pistetalo henkilökunnan asuintalok- si. Toinen pistetalo valmistui 1958. Näissä asuin- taloissa oli alkujaan yli 100 soluasuntoa, jotka on myöhemmin muutettu yksiötyyppisiksi asunnoik- si. Pistetalot edustavat tyypillisiä 1950-luvun ker- rostaloja. Vuonna 1971 vanhinta sairaalaosaa laajennettiin vuodeosastosiivellä. Suunnittelijoina olivat arkki- tehdit Eeva ja Jaakko Paatela. Laajennus toteutet- tiin vanhan osan jatkeena ja saman tyylisenä kuin Ullbergin alkuperäinen osa. Sairaala-alueen mittavin laajennustyö tehtiin 1973, jolloin torin varteen valmistui kaksikerroksi- nen tasakattoinen ja pesubetonipintainen element- tirakennus. Tämän osan suunnittelivat myös Eeva ja Jaakko Paatela. Viimeisin laajennus on vuodelta 1987, jolloin vanhan osan yhteyteen rakennettiin kaksikerroksinen synnytys- ja silmäosasto. Rap- pauspintainen laajennusosa on sopeutettu 1930-lu- vun tyylipiirteisiin ja se on myös Eeva ja Jaakko Paatelan suunnittelema. Sairaala-alue on parkkipaikan, asvaltoitujen kulkuväylien ja nurmikenttien ympäröimä. Lähel- lä on tori, kerrostaloja ja sisäsatama. Länsi-Pohjan keskussairaalan välittömässä läheisyydessä on kaunista merenrantapuistoa. LKYT –arvio: Sodalta säästynyt kohde. Kahdesta eriaikaisesta (1939 ja 1987) osasta koostuva raken- nuskokonaisuus. Liittyy sotahistoriaan. Vanha osa kaavasuojeltu Rakennushistoriallisesti ja kulttuurihistoriallisesti erittäin arvo- kas kohde, jolla on myös maisemallista arvoa. Kuva 54. Entinen pappila -rakennus. Tiina Elo 2013. Kuva 55. Länsi-Pohjan keskussairaalan vanhempaa, vuonna 1939 rakennettua osaa. LKYT 2006. 58 Suomen ympäristö 15 | 2013 3.19 Kaupungintalo Kemin ensimmäinen kaupungintalo valmistui 1886 ja paloi 1931. Kasvavan kaupungin virastoja varten tarvittiin uusia tiloja. Koska kaupungissa ei vielä ollut vesitornia, kaupungin johdolle syntyi ajatus yhdistää nämä kaksi hanketta. Suunnitte- lutyö annettiin Tampereen kaupunginarkkitehti Bertel Strömmerille. Suunnitelmat valmistuivat 1939 ja kaupungintalo 1940. Uudessa modernissa rakennuksessa oli 13 maanpäällistä kerrosta, jois- ta ylimmät neljä sisälsivät 500 kuution suuruisen vesisäiliön. Lapin sodan aikana 1944 saksalaiset joukot yrit- tivät räjäyttää talon, mutta rakenteet kestivät. So- dan jälkeen kaupungintalo kunnostettiin ja siihen rakennettiin Strömmerin suunnitelmien pohjalta nelikerroksinen lisäosa. Korjauksia on tehty myös vuosina 1960–61. Syksyllä 1963 pidettiin laajen- nusosan suunnittelukilpailu ja sen voitti arkkitehti Aarne Ervi. Laajennus toteutettiin vuosina 1965– 69. Sen yhteydessä korjattiin myös rakennuksen vanhaa osaa ja valkeaksi rapatut julkisivut pääl- lystettiin samanlaisilla laattapintaisilla betoniele- menteillä kuin uudisosakin. Samalla vesisäiliöitä suurennettiin. Laajennustöiden jälkeen rakennus oli edelleen 13-kerroksinen, kerrosalaa on 5 940 neliömetriä ja vesisäiliöiden tilavuus 2 500 kuu- tiometriä. Rakennuksessa on ullakko ja katolla näköalatasanne. Kaupungintaloa on kunnostettu useaan otteeseen vuosikymmenien kuluessa, ja toi- mistot ovat vaihtaneet kerroksista toiseen, mutta valtuustosali on säilyttänyt 1960-luvun tyylinsä. Kemin kaupungintalo on liitetty DOCOMOMO- järjestön listalle 2010. Kaupungintalo on edelleen Kemin korkein (52 m) rakennus, joka toimii hyvänä maamerkkinä. Pi- hat on asvaltoitu. Etupuolella on nurmikkoa pats- aineen. Tontti on Valtakadun, Meripuistokadun ja Asemakadun rajaama. Ympärillä on poliisilaitos, virastotalo ja kerrostaloja. LKYT –arvio: Sodalta säästynyt kohde. Kahdesta ei aikaan (1939 ja 1963) rakennetusta osasta koos- tuva rakennus. Kemin maamerkki ja tärkein julkinen rakennus. Sotahistoriaan liittyvä kohde. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. Kuva 56. Länsi-Pohjan sairaalan sisäpihaa. LKYT 2006. Kuva 57. Kemin kaupungintaloa laajennetaan vuonna 1966. Kerroksien 10–12 välisellä alueelle sijoitettiin vesisäiliöt, joiden yhteenlaskettu tilavuus on 2 500 kuutiota. Kemin historiallisen museon valokuva-arkisto. 59Suomen ympäristö 15 | 2013 3.20 Linja-autoasema Toisen maailmansodan jälkeen pidettiin tärkeä- nä, että linja-autoasemapalvelut ulottuvat myös Pohjois-Suomeen. Verkosto takasi seudun asukkai- den ja tavaroiden uudenlaisen liikkuvuuden osana yhteiskunnan yleistä muutosta. Ensin asemina pal- velivat parakit, mutta vähitellen keskuspaikkakun- nille rakennettiin ajanmukaiset asemarakennukset. Kemin 1960 valmistunut linja-autoasema edustaa uutta modernia, tasakattoista rakennustyyliä liike- ja palvelutiloineen. Asema sijoittuu kaupunginta- lon ja rautatieaseman lähiympäristöön. Linja-au- toaseman läheisyydessä on jälleenrakennuskautta edustava kortteli, jossa on mm. Kemin työväentalo ja kolme pistetaloa. LKYT –arvio: RKY –kohde (Lapin keskuspaikkojen linja-autoasemat) Kulttuurihistoriallisesti erittäin arvokas kohde, jolla myös mai- semallista arvoa. 3.21 Valtakatu 38, Asunto Oy Inakari Valtakatu 38 on Vuosina 1941–1946 rakennettu Kemin vanhin kerrostalo. Ulkoseinässä olevassa muistolaatassa lukee: Tämä rakennus on ensim- mäinen Suomessa toteutettu yleishyödyllinen asuntohanke. Rakentaminen aloitettiin 14.5.1941 ja saatettiin loppuun 1946 alkupuolella. Raken- nuttajana toimi Kemin kaupungin edistysmieli- sen osuuskauppaliikkeen perustama Asuntokes- kuskunta Kemin Haka. Sen toimintaa on vuodesta 1972 jatkanut Pohjois-Suomen YH-Rakennuttajat. Talo on hieno jälleenrakennuskauden kohde, jossa on kauniita yksityiskohtia esimerkiksi por- taikoissa ja kaarevamuotoisissa parvekkeissa. Ovet ja ikkunat on vaihdettu. Kuva 58. Kemin kaupungintalo. LKYT 2006. Kuva 59. Kaupungintalon Valtakadun puoleinen julkisivu. LKYT 2006. Kuva 60. Kuvassa oikealla linja-autoasema, vasemmalla puolella pistetalot ja alareunassa näkyy työväentalon katto. Korkeat kerrostalot (Valtakatu 16, 18 ja 20) ovat valmistu- neet vuosina 1957 ja 1958 ja ne ovat suunnitelleet arkki- tehdit J. Anttila ja Veli K.Klami. Kokonaisuus on kaupunki- kuvallisesti tärkeä. Tiina Elo 2006. 60 Suomen ympäristö 15 | 2013 Valtakatu 38 sijaitsee kaupunkikuvallisesti merkit- tävällä paikalla ja se on osa jälleenrakennuskauden yhtenäistä kerrostalokokonaisuutta. Pihapiiri on aidattu ja asvaltoitu. Reunoilla on nurmikkoa sekä puita ja pensaita. Lähellä on rautatieasema, kerros- taloja sekä liiketaloja. LKYT –arvio: Sodan aikainen ja jälleenrakennusajan kohde (1941 – 1946) Kemin vanhin kerrostalo. Keskeinen kohde kaupunkikuvallisesti. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 3.22 Asemakatu 25 ja 27 sekä Valtakatu 30–36 Asemakatu 25 ja 27 sekä Valtalkatu 30–36 on yhte- näinen kerrostalokokonaisuus, joka käsittää kaik- kiaan seitsemän kohdetta Asemakadun ja Valtaka- dun välisellä alueella. Kaksi sijaitsee Asemakadun ja viisi Valtakadun puolella. Alue on rakennettu vuosien 1949 ja 1953 välillä. Piha-alue on keski- alueelta asvaltoitu ja reunalla on nurmikkoa sekä puita. Kyseessä on tyylikäs jälkifunktionalistinen kerrostalokokonaisuus. Asemakatu 27 on esimerkki As. Oy Valtahakaan kuuluvasta kokonaisuudesta. Talon rakennusaika on 1949–50. Asuinkerrostalon päädyssä on kolmi- kulmainen ikkunaerkkeri ja toisessa päässä kel- larin sisääntulosyvennys. Parvekkeet on osittain upotettu runkoon sisennyksenä. Rakennuksessa on ullakko. Ulko-ovien portaaleita koristavat gra- niitista tehdyt kehys ja katos. Sokkeli on rapattu ja maalattu ruskeaksi. Talossa on punainen mineriit- tikate ja julkisivussa kellertävä rappaus. Rakennus- ta on myöhemmin kunnostettu esimerkiksi ovia ja ikkunoita on uusittu. LKYT –arvio: Jälleenrakennusajan kohde. Keskeinen kohde kaupunkikuvallisesti. Maisemallisesti erittäin arvokas kohde, jolla on myös rakennus- historiallista ja kulttuurihistoriallista arvoa. Kuva 61. Valtakatu 38. LKYT 2006. Kuva 62. Valtakatu 38:n hienot parvekkeet. LKYT 2006. Kuva 63. Asemakatu 27. LKYT 2006. 61Suomen ympäristö 15 | 2013 3.23 Asemakatu 8 ja 10 Talot ovat rakennettu vuosina 1949 (Asemakatu 10) ja 1953 (Asemakatu 8) ja ne ovat hienoja aika- kautensa edustajia. Rakennukset on peruskorjattu vuosina 1991–92. Kokonaisuus on kaupunkikuval- lisesti tärkeä. LKYT –arvio: Jälleenrakennusajan kohde. Keskeinen kohde kaupunkikuvallisesti. Maisemallisesti erittäin arvokas kohde, jolla on myös rakennus- historiallista ja kulttuurihistoriallista arvoa. 3.24 Työväentalo Kemin Työväenyhdistyksen ensimmäinen työ- väentalo sijaitsi Etelärantakadun ja Keskuspuis- tokadun kulmassa. Rakennus paloi 1954. Lähes saman tien ryhdyttiin valmistelemaan uuden työ- väentalon rakentamista. Uutta työväentaloa varten ostettiin ns. Kasarmin kentältä tontti, joka sijaitsi vastapäätä kaupungintaloa. Monien vaikeuksien jälkeen arkkitehti Onni Ermalan suunnittelema työväentalo valmistui vuoden 1955 aikana. Työvä- entalo rakennettiin pääasiallisesti talkoovoimin ja talkootuntien kokonaismäärän kerrotaan nousseen 110 000 työtuntiin. Rakennukseen valmistui alkujaan juhlasali ja näyttämö, kerho- ja kokoushuoneita, toimistoja, ur- heilutiloja, ravintola, elokuvateatteri, liikehuoneita ja asuntoja. Kokonaispinta-ala on 4 000 neliötä. Ra- kennuksessa on vuosien myötä ollut monenlaista toimintaa. Parhaiten tunnetaan ehkä Sauvon Baari, elokuvateatteri Sauvo ja sanomalehti Kansan Tah- don toimitus. 2000-luvulla rakennuksessa on toi- minut myös Kemi-Tornion Ammattikorkeakoulun sosiaalialan opetusyksikkö. Työväentalosta on sanottu, että se on ”Yhteis- tahdon uljas monumentti”. Se on massiivinen ja monimuotoinen rakennus, joka muodostuu kol- mesta erikorkuisesta osasta sekä useista ulokkeista. Rakennuksen toisessa päässä on korkea piippu. Ensimmäisen kerroksen julkisivu on päällystetty liuskekivillä, muuten ulkopinta on rapattu ja vä- riltään vaaleankellertävä. Rakennus oli alun perin punatiilinen ja rapattu myöhemmin. Asemakadun puoleinen laajennusosa on pinnoitettu harmaalla mineriitillä. Rakennuksen katteena on musta huo- pa. Tyylikkäät ikkunarivistöt luovat rytmiä julki- sivuun. Ikkunoita ja ovia on useaa mallia. Luoteis- sivulla rappukäytävän kohdalla on teräskaiteiset parvekkeet. Kemin työväentalo on jälleenraken- nuskauden erinomainen esimerkki. Meripuistokadun puolella on istutuksia ja be- tonilaatoitusta, muuten ympäristö on asvaltoitu. Työväentalo sijaitsee kaupunkiympäristössä kes- keisellä paikalla. Lähiympäristössä on linja-auto- asema, kaupungintalo ja kerrostaloja. LKYT –arvio: Jälleenrakennusajan kohde Keskeinen kohde kaupunkikuvallisesti. Liittyy kaupungin koulutushistoriaan. Liittyy työväenliikkeen historiaan. Kaavasuojeltu. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 3.25 Hotell i Merihovi (171) Hotelli Merihovin aulassa on säilynyt kohtuullisen hyvin jälleenrakennuskauden tunnelma. Merihovi rakennettiin sotien jälkeen vuosina 1946–1949, jol- loin vielä kaikista rakennustarvikkeista oli pula. Hotellia varten onkin haalittu rakennustarvikkeita ympäri Pohjois-Suomea. Betoniraudat ja suurin osa nauloista ja tiilistä haettiin Rovaniemen maalais- kunnasta, Muurolan vanhasta parantolasta, jon- ka saksalaiset olivat perääntyessään räjäyttäneet maan tasalle. Naulat suoristettiin ja tiilet puhdistet- Kuva 64. Asemakatu 10. LKYT 2006. Kuva 65. Entinen työväentalo. LKYT 2006. 62 Suomen ympäristö 15 | 2013 tiin ja käytettiin uudelleen. Parhaimmillaan hotel- lityömaalla oli yhtä aikaa töissä yli 300 rakentajaa. Merihovi avattiin 27.4.1949. Hotellin kuuluisin vie- ras on ollut presidentti Urho Kekkonen, joka yöpyi Merihovissa ensi kertaa vuonna 1959 ja sittemmin useasti palatessaan Lapista. Toinen kuuluisa hotel- livieras oli avaruuslentäjä Juri Gagarin, joka veti väkeä hotelliin vuonna 1961. Merihovista lähetet- tiin myös kaupungin ensimmäiset TV-lähetykset. Hotellirakennuksen keskellä on asvaltoitu pi- ha-alue paikoitusalueineen ja lastauslaitureineen. Rakennus sijaitsee kaupunkikorttelissa. Ympärillä on liikerakennuksia ja kaupunkikeskustan kerros- taloja. Keskuspuistokadulla hotellin sisäänkäyntiä vastapäätä on Hotelli Merihovin Kemin kaupun- gille 100-vuotislahjaksi lahjoittama suihkulähde Hyppäävät lohet. Hotelli on massiivinen kaksoisvinkkelin muotoi- nen 6-kerroksinen kivirakennus, joka on rakennet- tu ainakin kahdessa osassa. Katutason kivijalassa on liikehuoneistoja ja ravintola Ankkuri. Hotelli- huoneita on 69, saunoja 3 sekä 4 kokoustilaa. Hotel- li on tasakattoinen rakennus, jonka itäpäädyssä on osittain harjakatto. Katteena on ruskea saumattu pelti. Runko on tiilimuurattu ja julkisivu rapat- tu. Väriltään talo on vaaleankellertävä ja listoitus tummanruskea. Korkea perustus on pinnoitettu kivilaatoilla. Ikkunat ovat pääasiassa yksiruutuisia ja niissä on tuuletusluukut. Katutason ravintola- tiloissa on isot yksiruutuiset ikkunat. Osa ulko- ovista on alkuperäisiä. Sisäänkäyntien yläpuolella on tasakattoiset katokset. Mielenkiintoisena yksityiskohtana toisen ker- roksen julkisivussa on Pohjoisrantakadun puolella, ravintolasalin kohdalla, horisontaalinen ikkunari- vi, joka ulkonee hieman vinosti rakennuksen sei- nästä. Myös hotellin pääsisäänkäynnin katoksen yläpuolella on koko seinän korkuinen portaikon ikkunarivistö, joka ulottuu räystään reunalle asti. Nämä yksityiskohdat luovat rakennukseen tyylik- kyyttä. Merihovin sisätiloissa on pyritty säilyttämään alkuperäinen tunnelma. Vastaanottotiloissa on al- kuperäisiä kattovalaisimia ja lattioita sekä portaik- koja. Seinillä olevat lokkireliefit ovat alkuperäisiä. Toisessa kerroksessa on Paavo Tynellin suunnit- telema ravintolasali. Sali on pyritty säilyttämään alkuperäisessä tyylissään. Hienoja yksityiskohtia ovat mm. pilarit ja niiden suojat, Tynellin valaisi- met, patterien suojat ja ikkunapenkit. Rakennuk- sessa on kerroksien 3-6 porrastasanteilla olevissa oleskelutiloissa alkuperäiset avotakat, mutta ho- tellihuoneet ovat täysin uusittuja. Samoin ravintola Ankkurin tilat on muutettu ja kaikki alkuperäinen Kuva 66. Hotelli Merihovin sisääntulojulkisivua. LKYT 2007. Kuva 67. Ravintolan sisääntulon puoleista julkisivua. LKYT 2007. Kuva 68. Hotelli Merihovin ravintolasalia. LKYT 2007. 63Suomen ympäristö 15 | 2013 on purettu sekä koko tila on maalattu mustaksi ja muutettu lounasravintolaksi. Hotelli Merihovi on hienostunut 1940-luvun tyyliä säilyttänyt hotellirakennus. LKYT –arvio: Jälleenrakennusajan kohde. Keskeinen kohde kaupunkikuvallisesti. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 3.26 Kioski Kemin entinen keskuskioski ja taksiasema sijaitsi- vat risteyksessä Keskuspuistokadun ja Meripuis- tokadun välisellä aukiolla. Lähiympäristössä on kerrostaloja sekä liikehuoneistoja. Kioskirakennus oli vielä 2006 tyypillinen 1950-luvun puhdaslinjainen keltaiseksi maalat- tu betonirakennus, joka nyt on muuttanut täysin muotoaan. 3.27 Kaivo Kirkkopuistokadun kaivo sijaitsee puistossa ja sen lähiympäristössä on pääasiassa kerrostaloja. Tä- män tyyppisiä rakennelmia oli tapana ennen tehdä kaupunkien puistoihin yhteisten kaivojen suojaksi. Kaivossa on tummanvihreä huopakattoinen katos, jossa on koristeveistetyt kaiteet. Vanhojen puukau- punkien puistoissa oli ennen kaivoja, huvimajoja ja kioskeja. Tyylikäs yksityiskohta on osa kaupun- kikuvallista kerrostuneisuutta. Kuva 69. Merihovin sisätilojen säilyneitä yksityiskohtia. LKYT 2007. Kuva 70. Kemin entinen keskuskioski ennen mittavaa julkisivu-uudistusta. LKYT 2006. Kuva 71. Kioski nykyisin. Tiina Elo 2013. Kuva 72. Kirkkopuistokadun kaivo. LKYT 2006. 64 Suomen ympäristö 15 | 2013 Jo menetettyä Sauvosaaren rakennusperintöä 3.28 Urheilutalo Kemin urheilutalo rakennettiin vuosina 1957–1960 ja lopullisesti se valmistui vuonna 1961. Urheilu- talon piirustukset laati oululainen arkkitehti Uki Heikkinen. Rakennuksen pituus oli 36 m, leveys 22 m ja korkeus 11 m. Istumapaikkoja oli noin tuhan- nelle hengelle. Alkuvaiheessa rakennuksessa oli liikuntasali, squash-halli, jousiammuntatilat sekä toimistotiloja. Urheilutaloa vastapäätä Kouluka- dun puolella oli Keskuskoulu. Urheilutalon rakennustyötä on pidetty Kemissä talkoohengen todellisena mestarinäytteenä. Tal- kootunteja urheiluhallin rakennustyömaalla kertyi neljän vuoden aikana n. 50 000. Lisäksi rakennus- materiaaleista iso osa saatiin lahjoituksina. Toiminta Urheilutalolla oli vuosikymmenien aikana monipuolista. Urheilutapahtumien lisäk- si esimerkiksi 70-luvulla talolla oli lähes joka vii- konloppu jokin suomalainen rock- tai pop-yhtye soittamassa. Myös diskoja järjestettiin, mutta ajan saatossa nämä tapahtumat pikkuhiljaa loppuivat. Viimeisinä vuosina talon toimistotiloista osa oli vuokrattuna mm. Lapin liikunnalle, Pohjan Jousel- le ja Kemin Urheiluautoilijoille. Rakennus purettiin vuonna 2012. Meripuisto 4.1 Puistopaviljonki/Maistraatti 4.2 Museoalue ja rantamakasiinit 4.3 Tullikamari, tullimakasiini ja rantakahvila 4.4 Mansikkanokan saha/Kulttuurivoimala 4.1 Puistopavil jonki/ Maistraatti Koristeellinen puurakennus sijaitsee Meripuiston korkeimmalla kohdalla, keskellä isoa puistoalu- etta lähellä merta. Lähistöllä on ulkomuseoalue, kaunis kunnostettu sisäsatama ja rantamakasiinit. Lähiympäristössä on lisäksi uusia kerrostaloja. Puistopaviljongin suunnitteli arkkitehti Walde- mar Wilenius 1893. Paviljongissa kokoontui alkuai- koina Suomalainen Klubi. Aivan 1900-luvun alussa tilat vuokrattiin ravintolakäyttöön ja ilmoituksen mukaan Raittiusravintolasta oli mahdollista saada ”ravitsevaa ruokaa sekä kausi- että kertamaksuin”. Paviljonki otettiin kaupungin virastotalok- si 1905 ja siinä ovat toimineet rahatoimikamari, kaupunginhallitus sekä vuoteen 1986 kaupungin raatihuone. Rakennuksessa oli kaupungin eri vi- rastoja aina vuoteen 1992, jolloin se laajennettiin ja peruskorjattiin ravintola Hullu-Myllyn käyttöön. Puistopaviljonki on huvilatyylinen 1800-luvun lopun rakennus, jossa on monimuotoista puuko- ristelua. Runsaasti koristeveistettyjä yksityiskoh- tia on mm. kuistin pylväissä, kaiteissa ja harjassa. Rakennus on vaalean vihreä, puitteet ja leikkauk- set on maalattu valkoisiksi. Katteena on harmaa, saumattu pelti. Ikkunat ovat pääasiassa T-mallisia, mutta toisaalta kuistin koristeellinen ilme muodos- tuu monimuotoisesta ikkunaruudutuksesta. Ovet ovat parillisia peiliovia. Alkuperäisyys on säilynyt Kuva 73. Vuonna 2012 purettu Kemin urheilutalo. LKYT 2007. Kartta 12. Meripuiston alue 4.2 4.4 4.3 4.1 © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/13 0 500 m 65Suomen ympäristö 15 | 2013 pääasiassa ulkoasussa, sisätilat on uusitut täysin ravintolan tarpeiden mukaan. LKYT –arvio: Sodalta säästynyt kohde. Kemin kaupunkirakentamisen ensimmäisen vaiheen rakennus- kantaa. Edustaa 1900-luvun taitteen nikkarityyliä. Sisätilat uudistettu. Osa Meripuiston kokonaisuutta. Liittyy kaupungin elinkeino- ja hallintohistoriaan. RKY –kohde (Kemin ruutukaava-alue ja kirkon ympäristö) Kaavasuojeltu. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 4.2 Museoalue Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistys perustettiin 1938. Yhdistyksen tärkein tavoite oli museon saa- minen Kemin kaupunkiin. Meripuiston alueesta alkoi muodostua museokokonaisuus vuodesta 1950 lähtien, jolloin ensimmäinen rakennus, Ran- taniemen talo, siirrettiin alueelle. Museon avajai- sia vietettiin 1952. Museoalue koostuu pääasiassa siirretyistä rakennuksista ja välittömästi lähei- syydessä olevista rantamakasiineista. Museoalue siirtyi Kemin kaupungin omistukseen luovutus- sopimuksella 1.5.1990. Se sijaitsee Kauppakadun varrella sisäsatama-alueen ja Meripuiston laidalla. Välittömässä läheisyydessä ovat jalokivigalleria ja sisäsatamaan kunnostettu rantabulevardi. Rantaniemen talo Rantaniemen talo on Kemin Meripuistoon siirretty ensimmäinen museorakennus. Ape (Pekka Aappo) Rantaniemen (1873-1952) kotitalo sijaitsi Kemijoen varrella Kemin maalaiskunnan Liedakkalan kyläs- sä. Asuinrakennus oli ilmeisesti rakennettu ruotu- armeijan majurin virkatalon piirustusten mukaan ja valmistui 1849 varakkaan Rantaniemen lohitalon toiseksi päärakennukseksi ns. rantataloksi. Ranta- niemen talo määrättiin purettavaksi Kemijoen pa- toamisen vuoksi 1948. Pohjolan Voima Oy lahjoitti ja purki rakennuksen Kemin Kotiseutu- ja museo- yhdistykselle. Rakennus siirrettiin Liedakkalasta nykyiselle paikalle 1950. Pystytyksestä huolehti Kemin kaupungin rakennustoimisto ja työtä val- voi arkkitehti Hannu Vainio. Kotiseutu- ja museo- yhdistys sai lahjoituksena Kemijoki Oy:ltä raken- nukseen vuorilaudoituksen. Museorakennuksen avajaisia vietettiin 1950. Kellarikerros otettiin käyttöön 1968 ja samassa yhteydessä rakennuk- seen asennettiin sähkölämmitys. Rantaniemen talo on ollut Kemin museon näyttelytilana vuodesta 1952 vuoteen 2000. Nykyisin rakennus on lähinnä museon varastona. Rantaniemen talossa on karoliininen pohjarat- kaisu, joka viittaa siihen, että rakennuksen esiku- vana on ollut virkamiestalo. Punaiseksi maalatussa asuintalossa on valkoiset nurkkalaudat ja ikkunoi- den pielet. Ikkunat ovat 6- ja 3-ruutuisia, osa pei- tetty levyillä. Kuistin oven päällä on puolipyöreä ikkuna. Punaiset peiliovet ovat pystylaudoitetut ja joen puoleisessa päädyssä on kellarin sisäänkäynti. Savupirtti Museoalueen ensimmäisiä rakennuksia oli ns. Yli- Jaakheikin savupirtti. Se oli perimätiedon mukaan rakennettu Rovaniemen Muurolaan 1796 ja sieltä ostettu ja uitettu lauttana Kemijokea pitkin Jaak- ko Heikinpojan toimesta Ala-Jaakheikin maalle Kuva 74. Puistopaviljonki. LKYT 2006. Kuva 75. Puistopaviljongin kauniita yksityiskohtia. LKYT 2006. 66 Suomen ympäristö 15 | 2013 Alapaakkolan kylään 1831. Uusi torppa sai nimen Yli-Jaakheikki. Pirtin seuraava omistaja Heikki Jaa- konpoika jatkoi rakennusta, teki ulkolaudoituksen ja muurasi uloslämpiävän uunin 1862. Jatko-osaan tehtiin tupa, porstua ja kaksi ”kantturia” porstuan perälle ruokatavaroiden säilytystä varten. Raken- nuksessa oli tuolloin vielä tuohikatto ja malaat sekä mahdollisesti multipenkki. Pirtin omistajina olivat 1949 Herman ja Anna Maula Kemin maalaiskun- nan Alapaakkolasta. Se ostettiin heiltä Kemin Ko- tiseutu- ja museoyhdistykselle. Rakennus purettiin ja siirrettiin talkoovoimin Meripuistoon 1950. Siirron yhteydessä pystytettiin vain savupirtin vanhempi osa ja rakennuksen ulkoasu muuttui jonkin verran, mm. ikkunat, kattomateriaali ja vuoraus. Uuni muurattiin Marskin talon vanhan uunin mallin mukaisesti. Harmaassa lautavuora- tussa hirsirakennuksessa on musta palahuopakatto ja keltaiseksi maalattu vinolautaovi. Savupirtti on alkuperäisen pirtin kokoinen 8x7,5 metriä ja sen seinähirret ovat komeita 35-40 cm vahvuisia. Sisus- tuksessa on pyritty luomaan savupirtin tunnelma ja kuvaamaan vanhaa kemijokivartista asuinmuo- toa 1800-luvun alkupuolelta. Rakennuksen Meri- kadun puoleinen pääty vaurioitui tulipalossa ja jäljet näkyvät edelleen mm. katto-orsien päissä. Sen perustusta ja lattiaa kunnostettiin kesällä 2010. Valkoinen huvila Kemin sisäsataman ensimmäisten tullirakennusten työt aloitettiin jo 1872 ja varsinainen tullikamaritoi- minta alkoi 1873. Tullitoimiston yhteyteen raken- nettiin tullinhoitajalle oma asuinhuoneisto. Tämä ns. valkoinen huvila sijaitsi alkujaan Kauppaka- dun, entisen Pakkahuoneenkadun länsipäädyssä, nykyisen Länsi-Pohjan keskussairaalan alueella. Materiaalit valkoiseen huvilaan saatiin Lahti-Täi- kön tilan rakennuksista. Valkoisen huvilan suun- nitteli lääninarkkitehti F.W. Lüchow ja se valmistui jo 1873. Rakennus oli Kemin ensimmäisiä asuinra- kennuksia ja sen mainitaan sijainneen niin lähellä rantaa, että tullinhoitaja Wilhelm Johansson saattoi onkia salinsa ikkunasta. Tullinhoitajan asuinraken- nukseen ovat kuuluneet myös kaikki tarvittavat ulkorakennukset. Sairaalan liittohallitus lahjoitti talon Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistykselle ja se siirrettiin Meripuiston museoalueelle 1968. Perinteistä paritupaa muistuttavassa tulliraken- nuksessa on kolme huonetta, eteinen ja yksinker- tainen kuisti. Hirsirunkoisessa rakennuksessa on valkoiseksi maalattu leveä vaakalautavuoraus al- haalla ja yläosassa pystylaudoitus sekä punainen, hyväkuntoinen saumapeltikatto. Rakennuksessa on viime aikoina ollut nukketalotoimintaa. Valkoi- nen huvila on Kemin vanhimpia asuinrakennuksia ja siksi sillä on merkittävää kulttuurihistoriallista arvoa. Meripuiston museoalueeseen liittyy kolme van- haa aittaa. Haminasaaren aitta on Kaarlo Liuskin lahjoittama entinen Tervaharjun tilan aitta. Se on kaksikerroksinen punaiseksi maalattu ja lomalau- doitettu aitta, jonka ovi ja sen päällä oleva lunkka on maalattu keltaiseksi. Saartolan aitta on kuulunut raatimies Frans Saartolalle ja se on siirretty nykyiselle paikalle 1969 Liedakkalasta. Rakennus on kaksikerroksinen, pu- naiseksi maalattu ja osittain pystylaudoitettu hir- siaitta, jossa on valkoiset koristeelliset räystäslau- dat. Aitassa on keltainen ovi ja sen päällä keltainen lunkka sekä sivuilla pienet aukot. Museoaittojen välissä on pieni käymälä. Kuva 76. Rantaniemen talo. LKYT 2006. Kuva 77. Yli-Jaakheikin savupirtti. LKYT 2006. Kuva 78. Valkoinen huvila. LKYT 2006. 67Suomen ympäristö 15 | 2013 Jarkkolan aitta on tyypillinen kaksikerroksinen hirsipintainen maalaamaton aitta. Siinä on keltaiset vaakalaudoitetut ovet ja koristeellisesti veistetty jalkahirsi. Rakennus on siirretty nykyiselle paikal- le 1980-luvulla. Aittojen lisäksi museoalueella on venekatos veneineen. LKYT –arvio: Museoalue Siirtorakennuksia. Aitat ja tullirakennus alkuperäisinä säilyneitä. RKY –kohde (Kemin ruutukaava-alue ja kirkon ympäristö) Kaavasuojeltu Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. Rantamakasiinit Sataman makasiinit ovat tärkeä muistomerkki Ke- min sisäsataman merkityksestä kaupungille. Sisä- satamaan kuului jo 1800-luvun lopulla varastora- kennuksia. Makasiinit olivat osittain kaupungin ja osittain yksityisten kemiläisten kauppahuoneiden omistuksessa. Aikanaan rantamakasiinit olivat tärkeitä varastotiloja, joihin siirrettiin laivoista ul- komailta tuotuja tavaroita odottamaan jatkokulje- tuksia ylämaihin. Vastaavasti makasiineihin voitiin varastoida Kemin sataman kautta lähtevää tavaraa. Rantamakasiinit ovat viime vuosina siirtyneet kau- palliseen käyttöön ja alueen luonne on muuttunut oleellisesti. Ensimmäisenä tullimakasiinilta päin katsottuna on Raikamon suuli, joka on alkujaankin ollut van- han sataman makasiinikokonaisuutta ja rakennet- tu 1880-luvulla. Kyseinen makasiini on kuulunut Raikamon kauppahuoneelle. Nykyisin sen omistaa Kemin kaupunki. Kyseessä on pitkä L-muotoinen varastorakennus, joka on osittain keltainen ja osittain punainen. Vuoraus on osittain pysty- ja osittain vaakalaudoitettu. Rakennuksessa on uusi lomalautakatto sekä useita vaakalautaisia pario- via ja luukkuja. Kemin kaupunki on kunnostanut suulin 2006. Niin sanottu Pentinsaaren makasiini on 1900-lu- vun alkupuolelta ja siirretty alueelle varastomaka- siiniksi. Sitä kutsutaan nykyisin Raija Näätsaaren aitaksi. Rivin seuraavasta makasiinista käytetään myös ny- kyisin nimitystä Raikamon makasiini. Nimi viittaa entisiin omistajiin. Makasiinissa toimii nykyisin Päivikki Palosaaren ravintola. Rakennus on osa vanhaa makasiiniriviä. Se tuhoutui osittain vuo- den 2000 tulipalossa ja sen rannan puoleinen pää on uusittua tilaa, johon on tehty ravintola. Meri- puiston puoleinen osa on vanhaa hirsimakasiinia. Kuva 79. Haminasaaren aitta. LKYT 2006. Kuva 80. Saartolan aitta. LKYT 2006. Kuva 81. Jarkkolan aitta. LKYT 2006. Kuva 82. Rantamakasiineja. Tiina Elo 2011. 68 Suomen ympäristö 15 | 2013 Uusi monikäyttömakasiini on punaiseksi maalattu pitkä ranta-alueen ravintola- ja huoltorakennus, joka on kolmessa tasossa porrastettu rinteeseen. Rakennuksessa on sekä vaaka- että pystylaudoitet- tuja keltaisia ovia. Se tehtiin vuonna 2003 palaneen makasiinin tilalle ja se jäljittelee vanhaa rantama- kasiinia. Samalla paikalla oli aikanaan Ab Kemi Oy:n kalkkivarasto. Varapakkahuone on valmistunut 1874 ja se edustaa Kemin sisäsataman vanhaa rakennusta- paa. Tämän tyyppisiä varastorakennuksia sisäsa- tamassa oli aikoinaan useita kymmeniä. Punaisek- si maalattu kaksikerroksinen makasiinirakennus koostuu useasta osasta, joissa on erikokoisia ovia. Perimätiedon mukaan osa hirsistä on peräisin vuonna 1762 rakennetusta Kuivaniemen kirkosta, joka purettiin 1874. Varapakkahuone on ollut osit- tain tullin käytössä vuoteen 1913. Meren puoleinen pääty on ollut Vaasan Höyrymylly Oy:n varastona. Myöhemmin rakennus on ollut museon varasto- ja näyttelytilana. Palosteen makasiini on rivissä uloimpana. Se on pitkulainen suorakaiteen muotoinen punainen hirsiaitta, jossa on kahdet ruskeat pariovet. Raken- nuksen päädyssä on pienet ikkunaluukut. Alku- jaan Palosteen maaliliikkeelle kuulunut värimaka- siini on liittetty museokokonaisuuteen varasto- ja näyttelytilaksi. LKYT –arvio: Sisäsataman makasiinit Merkittävä rakennuskokonaisuus Edustavat vanhaa sataman rakennuskantaa, jollaisia koko maassa on säilynyt todella vähän. Alueella myös uudisrakennuksia RKY –kohde (Kemin ruutukaava-alue ja kirkon ympäristö) Kaavasuojeltu Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 4.3 Tull ikamari, tul l imakasi ini ja ranta- kahvila Entisen Kemin tullikamarin ympäristö on kunnos- tettu ja hyvin hoidettu sisäsatama-alue merenran- tabulevardeineen. Kauppakadun puolella sijaitsee Meripuisto museoalueineen ja laululavoineen. Li- säksi rannan läheisyydessä ovat vanhat makasiinit. Pohjoispuolelle on viime vuosina rakennettu uusia kerrostaloja. Tullitoiminta alkoi Kemissä heti kaupungin pe- rustamisen jälkeen 1872 ja tullia varten rakennettiin ensimmäiset rakennukset nykyisen Länsi-Pohjan keskussairaalan alueelle. 1900-luvun alkupuolel- la sataman toiminta oli laajentunut siinä määrin, että tullille tarvittiin paremmat toimitilat. Tullin vanhoja rakennuksia vuokrattiin tämän jälkeen asuinkäyttöön. Uuden tullikamarin suunnitteli arkkitehti Wal- ter Thomén 1912. Ensimmäisissä piirustuksissa materiaaliksi oli ajateltu hirttä, mutta kaupun- ginvaltuuston päätöksellä se muutettiin rautabe- toniksi ja betonitiileksi. Rakennuksen alakertaan sijoitettiin alkujaan tarkastushuone, pakkahuone ja vahtimestarinhuone sekä yläkertaan tullinhoitajan huone, toimitushuone, kassakonttori, päivystäjän huone, liikennekonttori ja pesutilat. Tullikamari on ollut tärkeä osa sisäsataman toimintaa aina vuoteen 1985. Tullitoiminnan päättymisen jälkeen kaupunki kunnosti rakennuksen jalokivigallerian näyttelytiloiksi 1986. Jalokivigalleria toimii raken- nuksessa edelleen. Rakennus on väriltään keltainen ja edustaa Thoménille tyypillistä yksinkertaista pohjois- maista klassismia. Ulko-ovea korostavat jykevät yksinkertaiset pilarit. Pääovi on harmaa peliovi. Myös seinäpinnat on jaettu pystypilareilla vyöhyk- keisiin. Aumakatto on mustaa saumattua peltiä. Katolla on puolipyöreitä ikkunoita, joista muo- dostuu yksinkertaista koristeellisuutta. Rannan puoleisesta julkisivusta on suljettu pakkahuoneen varastotilojen kookkaat pariovet. Ikkunat muodos- tuvat 6- ja 4-ruutuisista kokonaisuuksista. Niiden puitteet ovat valkoiset ja pelkistetyt. Rakennus Kuva 83. Raikamon suuli. Tiina Elo 2011. Kuva 84. Varapakkahuone. LKYT 2006. 69Suomen ympäristö 15 | 2013 on kunnostettu 1986 ja tuolloin tehtiin sisätiloissa muutoksia. Ulkopintojen rappaus on uusittu 2007. Tullikamari on keskeinen ja tärkeä rakennus sisä- sataman miljöössä. Tullikamarin välittömässä läheisyydessä sijait- see kookas tullimakasiinirakennus. Se on aikanaan liittynyt vanhoihin tullin rakennuksiin, jotka si- jaitsivat nykyisen Länsi-Pohjan keskussairaalan tontilla. Makasiini valmistui 1874 ja sen suunnit- teli J.G. Björnström. Rakennusaineet saatiin Sel- käsaaren metsänvartijan tuvasta ja Peurasaaressa olleesta aittarakennuksesta. Alkuperäisiin piirus- tuksiin ja rakennuksen käyttösuunnitelmiin tehtiin lukuisia muutoksia rakentamisen aikana. Vuonna 1893 rakennus maalattiin keltaisella öljymaalilla. Ovet, luukut ja ikkunanpielet olivat lyijynharmai- ta. Tullimakasiinin alkuperäistä osaa laajennettiin jo 1897. Vanha makasiini oli pitkään kaupungin puutarhaosaston varasto- ja sosiaalitiloina kunnes se kunnostettiin Meri-Lappi instituutin näyttely- ja toimitilaksi 1990-luvulla. Nykyisin rakennusta käytetään Kemin nuorisotilana. Pitkä makasiinirakennus on edelleen keltainen. Harjan päätykolmio ja koteloidut nurkat antavat rakennukselle tyylikästä ryhdikkyyttä. Raken- nuksessa on huomattavan korkea graniittilohka- reista muurattu kivijalka ja kahdet avokuistilliset portaikot. Ovet ja luukut ovat nykyisin punaisia. Rakennuksessa on maalaamaton konesaumattu galvanoitu peltikatto. Kuusiruutuiset ikkunat on jaettu neljään osaa listoilla ja niissä on kalterit. Sisä- tiloista osa on muutettu lämpimiksi toimistotiloiksi ja osa säilytetty alkuperäisinä puupintaisina. Ko- mea ja hyvässä kunnossa oleva makasiinirakennus on säilyttänyt hyvin alkuperäisen luonteensa. Sisäsataman laiturilla on lisäksi kahvilaraken- nus, joka on alkujaan ollut satamakonttori. Uus- renessanssityylinen pieni kahvilarakennus on väriltään keltainen. Ulkovuoraus on pysty-vaaka- pystyponttilaudoitusta. Ovien ja ikkunoiden vuo- rilaudat, nurkkalaudat ja räystäslaudat koristei- neen ovat valkoisia, kuten myös koristeveistetyt räystäskonsolit. Rakennus on valmistunut 1800-lu- vun lopulla, ja sitä käytettiin aluksi satamatoimis- tona. Kahvila siirrettiin 1904 nykyiselle paikalleen laiturin pohjoispäähän. Kesäisin rakennuksessa toimii kahvila ja polttoaineen jakelupiste. Se on viehättävä yksityiskohta sisäsataman alueella. LKYT –arvio: Tullikamari, tullimakasiini, ent. Satamatoimisto, Sauvosaari Sodalta säästynyt kohde. Rakennukset liittyvät satamaan ja tullin toimintaan. Tullikamari edustaa pohjoismaista klassismia. Sisätilat uudis- tettu. Kaikki kolme rakennusta harvinaisuuksia Lapissa. RKY –kohde (Kemin ruutukaava-alue ja kirkon ympäristö) Kaavasuojeltu Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 4.4 Mansikkanokan saha/Kulttuurivoi- mala Puuseppä Henrik Abram Granholm rakennutti Sauvosaaren Mansikkanokalle vuonna 1895 yk- siraamisen höyrysahan, jonka tuotantoon kuului alkuvaiheessa myös ikkunoiden kehykset ja pi- haportit. 1900-luvun alussa sahan kannattavuus oli vaihtelevaa ja sillä oli useita omistajia. Saha muutettiin nelikehäiseksi vuonna 1914. Toiminnan ollessa laajimmillaan Mansikkanokan alueella oli laajat tukkivarastot, ja suositut uimarannat täyttyi- vät rimoista sekä sahausjätteistä. Vuonna 1936 saha myytiin Kemi-yhtiölle, joka perusti paikalle proo- Kuva 85. Tullikamari. LKYT 2006. Kuva 86. Tullimakasiinirakennus. LKYT 2006. Kuva 87. Sisäsataman laiturin kahvilarakennus. LKYT 2006. 70 Suomen ympäristö 15 | 2013 mu- ja hinaajatelakan. Sahalla oli sen loppuvai- heessa noin 300 työntekijää, joista merkittävä osa asui Ritikassa ja Kalkkinokalla. Sahan ja höylää- mön rakennukset on purettu ja vanhoista sahaan liittyvistä rakennuksista on jäljellä ainoastaan ns. voimalarakennus, jossa toimivat nyt taideyhdis- tys Kemin Kulttuurivoimala ry ja Kemin veneilijät. Kohde sijaitsee Mansikkanokalla Kemin sisäsata- massa meren, urheilukentän, puiston ja Meriklubin ympäröimänä. Voimalarakennus on jäänne vanhasta teollisuus- rakennusten kokonaisuudesta. Rakennuksista on jäljellä yksi pitkä kohtalaisen kokoinen punatiilestä muurattu sahalaitoksen voimalarakennuksen osa. Melko rapistuneen rakennuksen aukotuksista osa on joko muurattu umpeen tai peitetty vanereilla. Kohdetta on suunniteltu kulttuuritilaksi, jossa jär- jestettäisiin erilaisia kursseja ja taidenäyttelyitä. Lä- hiympäristössä on runsaasti jäänteitä saha-alueen rakenteista. Voimalarakennus ympäristöineen on tärkeä osa Kemin teollisuushistoriaa. LKY-arvio: Sodalta säästynyt kohde. Liittyy Kemin sisäsataman, sahateollisuuden ja Kemiyhtiön his- toriaan. Harvoja säilyneitä, tiilisiä teollisuusrakenteita Lapissa. Kaavasuojeltu Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. Koivuharju Keskustan laajenemisalueesta hyvänä esimerkkinä ovat Kaivolammenkadun työläisasunnot 1920-lu- vulta. Karihaara Karihaaran kaupunginosa on kasvanut Kemi Oy:n sellutehtaan (myöhemmin Metsä-Botnia ja ny- kyisin Metsä Fibre Oy, Kemin tehdas) ympärille. Kaupunginosan pinta-alasta suurin osa on tehdas- aluetta. Alue rajautuu eteläpuolella olevaan Koivu- harjuun ja pohjoispuolella Pajusaareen. Karihaaran puoleiset Juntto ja Hiilimö muodostavat tehdas- kylän, joka sisältää tehtaan hallinnon ja palvelun rakennuksia sekä lähinnä toimihenkilöille kuulu- neita asuinrakennuksia. Alueella sijaitsee Kemi Oy:n vanha hallintokeskus, jonka hyvin säilynyt rakennuskanta on valtakunnallisesti sekä kulttuu- rihistoriallisesti että rakennustaiteellisesti arvokas. Karihaaran tehdasyhdyskunta on Pohjois-Suomen teollisuushistorian merkittävimpiä alueita ja osoit- Kuva 88. Entinen Mansikkanokan saha, nykyinen Kulttuuri- voimala. LKYT 2006. Kuva 89. Entisen saha-alueen rakenteiden jäänteitä. LKYT 2006. Kuva 90. Esimerkki 1920-luvun työläisasunnoista Kaivo- lammenkadulla. Tiina Elo 2011. 71Suomen ympäristö 15 | 2013 taa metsäteollisuusyhtiön vaikutusvaltaa. Kemi- yhtiö käytti johdonmukaisesti hyödyksi kokeneita ja kunkin aikakauden nimekkäimpiä arkkitehteja. Aluetta rakennettiin pitkäjänteisesti 1900-luvun alusta 1950-luvulle ja se on säilyttänyt eheytensä ja omaleimaisuutensa tähän päivään saakka. 5.1 Lääkärin asuintalo 5.2 Terveystalo 5.3 Paloasema 5.4 Karila 5.5 Tehtaan pääkonttori 5.6 Virkailijakerho 5.7 Toimitusjohtajan asunto 5.8 Sahanjohtajan asuintalo 5.9 Mäntylä 5.1 Lääkärin asuintalo Rakennuksen ovat suunnitelleet Walter ja Ivar Thomé 1916 tehtaan lääkärin asuintaloksi. Vuosi- na 1985–2004 tiloissa toimi Toivolan kannatusyh- distyksen päiväkoti ja vuodesta 2005 rakennus on ollut seurakunnan käytössä. Se sijaitsee tehdasasu- tusalueella Kemilän vieressä. Pihapiiri on puisto- mainen aidan ympäröimä alue. Tontilla on myös varastorakennus. Kookkaassa jugend-tyylisessä asuinrakennuk- sessa on myös vuosisadan alun klassismin piir- teitä. Rakennuksen ilmettä hallitsee massiivinen mukaeltu punatiilinen mansardikatto. Väriltään rakennus on voimakkaan keltainen. Nurkat on koteloitu vaakalaudoituksella. Samoin räystään alusta on koteloitu. Rakennuksen kaikki listoituk- set ovat valkoisia. Talossa on kaksi kuistia, joista toinen on koo- kas harjakattoinen päätykolmiollinen umpikuisti ja toinen lasikuisti, jonka katolla on parveke. Par- vekkeen kaiteissa on koristeluja. Ikkunoissa on useita erilaisia muotoja ja ne antavat rakennukselle koristeellisen ilmeen. Toisen kerrok- sen ikkunat ovat ulkonevia ja neliruutuisia. Niissä on käytetty myös koristelistoja, jotka jakavat ruu- dut pienempiin osiin 12-ruutuisiksi. Neliruutuis- ten ikkunoiden ulokkeiden yläosat ovat kaarimai- set. Yläkerrassa on myös hauska pyöreä ikkuna. Alakerran neliruutuiset ikkunat on jaettu puitteilla 16-ruutuisiksi ja niiden pielilaudat ovat suorat. Li- säksi alakerroksessa on yksiruutuisia pikkuikku- noita. Niiden kehykset ovat pelkistettyjä ja ne on koristeltu X-mallisilla rimoilla. Kuistin yläosassa on puolipyöreä koristeellinen ikkuna. Lasikuistin ikkunat ovat yksiruutuisia. Kuistin ovi on pysty- laudoitettu ja lasikuistin parioven kummassakin puolessa on kolme pystymallista lasipeiliä. Puiset ovet ovat valkoiset. Katolla on useita piippuja, sillä rakennuksessa on kaikkiaan kahdeksan tulisijaa. Pyöreitä pelti- kuorisia pönttöuuneja on säilynyt kolme, samoin muurattuja ja rapattupintaisia pystyuuneja. Lisäk- si lääkärin asuntoon on kuulunut kaksi upeaa ju- gendhenkistä kaakeliuunia. Vaikka sisustusta on muutettu käyttötarkoituksen vaatimuksien mu- kaan, sisätiloissa on säilynyt runsaasti hienoja yk- sityiskohtia esimerkiksi väliovissa ja portaikoissa. Lääkärin asuintalon ulkorakennus on tyyliltään samanhenkinen kuin päärakennus. Sitä hallitsee punahuopainen aumakatto. Pystyrimavuoraus on keltainen ja nurkkalistat, räystäslaudat sekä ovien ja ikkunoiden listoitukset valkoiset. Vinolaudoi- tettuja ovia on neljä ja ne ovat valkoisia. Ovien yläpuolen ikkunat ovat puolipyöreitä ja niissä on säteittäiset koristerimat. Kuva 91. Entinen lääkärin asuintalo. LKYT 2006. Kartta 13. Karihaara.n kohteet 5.9 5.8 5.7 5.5 5.4 5.3 5.6 5.1 5.2 © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/13 0 500 m 72 Suomen ympäristö 15 | 2013 LKYT-arvio: Sodalta säästynyt kohde. Liittyy Kemi Oy:n rakennuskokonaisuuteen ja Karihaaran alu- eeseen. Edustaa jugend-tyylisuuntaa. Liittyy tehtaan (Kemi Oy) terveydenhoidon historiaan. Ulkoisesti hyvin säilynyt jugend-rakennus. RKY –kohde (Karihaaran tehdasyhdyskunta) Kaavasuojeltu. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 5.2 Terveystalo Arkkitehti Viktor J. Sucksdorffin 1906–1908 suun- nittelemassa rakennuksessa on toiminut Kemin ensimmäinen sairaala (1908–1938). Rakennus on puistoalueen ympäröimä ja sen pihalla on muisto- merkki. Lähin naapuri on entinen lääkärin asunto, joka nykyisin toimii päiväkotina. Terveystalo on moniosainen iso poikkipäädyl- linen rakennus, jossa on jugendille ominaista ko- ristelua. Jyrkällä aumakattolla on saumapeltika- te. Katolla on useita piippuja ja jokaisella sivulla pulpettikattoiset frontonit pienine lasiruutuisine ikkunoineen. Ikkunoiden puiteväritys on valkoi- nen ja kate punainen. Rakennuksen vuoraus on kaksiosainen. Ylä- osassa on pystypanelointi ja alaosa on vaakalau- doitettu. Ulkovuori on keltainen. Kellarikerros on muurattu punatiilestä ja perustus on lohkokiveä. Ikkunat ovat jugendille ominaisia moniruutuisia ja -muotoisia. Ensimmäisen kerroksen ikkunoissa on vaakapuun alapuolen koristeena, pikkuruutui- hin jaettu ikkunanauha. Ikkunoiden puuosat ovat valkoisia. Ovet ovat samoin valkoiseksi maalattuja puisia ja kaksiosaisia, pääasiassa peiliovia. Ikkunat ja ovet ovat alkuperäiset. Kahdet kellariin vievät portaat on katettu avokatoksilla. Toisessa päädyssä on avoparveke ja toisessa erkkeri. Rakennuksessa on useita kakluuneja. Kellarikerroksessa on muu- rattu uuni. Sisätiloja on kunnostettu, mutta niissä on edelleen alkuperäisiä kattoja ja laattalattioita. Lankkulattiat ovat myös osin alkuperäiset. Vuonna 1972 yhtiön terveysasemalle avattiin Karihaaran lääkevarasto. Talossa on toiminut pit- kään lääkärin vastaanotto ja ensiapuasema. Myö- hemmin rakennuksessa on toiminut päiväkoti, askarteluasema ja ompeluseura sekä tehtaan työ- terveyshuolto, sairaskassa ja terveysalan yrittäjiä. 2005 rakennus maalattiin ulkoa ja korjattiin kattoa. Tehtaan sairastuvaksi valmistunut terveystalo on kulttuurihistoriallisesti ja rakennushistorialli- sesti merkittävä rakennus, joka liittyy laajempaa tehdasalueen kokonaisuutta. LKY-arvio: Sodalta säästynyt kohde. Liittyy Kemi Oy:n rakennuskokonaisuuteen ja Karihaaran alu- eeseen. Edustaa jugend-tyylisuuntaa. Liittyy tehtaan (Kemi Oy) terveydenhoidon historiaan. Ulkoisesti hyvin säilynyt jugend-rakennus. RKY –kohde (Karihaaran tehdasyhdyskunta) Kaavasuojeltu. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 5.3 Paloasema W.G. Palmqvist suunnitteli 1930-luvulla Kemi Oy:lle useita eri rakennuksia. Hänen tuotannos- saan näkyy eri tyylisuuntien vaikutusta ja voima- kasta vuosisadan alun rationalismia. Pintojen ko- ristelusta on yleensä luovuttu kokonaan. Kemi-yhtiön paloasema rakennettiin vuosina 1934–1936. Rakennuksessa on paksut tiiliset ulko- seinät, teräsbetoniset pilarit ja palkit sekä teräsbe- toninen kaksoisvälipohja. Rakennuksen muotokie- li on yksinkertaista funktionalismia. Paloaseman Kuva 92. Lääkärin asuintalon ulkorakennus. LKYT 2006. Kuva 93. Entinen terveystalo. LKYT 2006. 73Suomen ympäristö 15 | 2013 julkisivua hallitsee kauniin yksinkertainen letku- torni. Autotallien ulko-ovet on uusittu, mutta ra- kennuksessa on edelleen myös alkuperäisiä ovia. Vuosina 1975–1986 rakennuksessa toimi hä- lytyskeskus. Nyttemmin paloaseman toiminta on lakkautettu ja rakennuksen tulevasta käyttö- tarkoituksesta ei ole tietoa. Yläkerrassa on kaksi asuntoa, jotka ovat toimineet palolaitoksen tiloina. Rakennus sijaitsee tehdasalueella Pajusaarentien ja Polttimonkadun risteyksessä. Lähistöllä on ruo- kala. Maisemallisesti rakennus on keskeisellä pai- kalla Karihaaran tehdasyhdyskunnassa hallinto- ja asuinalueen solmukohdassa. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt kohde. Liittyy Kemi Oy:n rakennuskokonaisuuteen ja Karihaaran alu- eeseen. Edustaa pohjoismaista klassismia. Hyvin säilynyt. RKY –kohde (Karihaaran tehdasyhdyskunta) Kaavasuojeltu. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 5.4 Kari la Karilan on suunnitellut arkkitehti Harald Andersin 1912 tehdasalueen kaupaksi. Rakennus sai nykyi- sen nimensä siitä, että siellä kokoontuivat alueella toimivat meripartiolaiset sen jälkeen kun sitä oli lakattu käyttämästä kauppana. Nykyisin raken- nuksessa on Metsäliiton konttori. Karila on vaaleansininen hirsirunkoinen ju- gend-tyylinen rakennus, jossa julkisivu on yksin- kertaisesti vaakalaudoitettu ja jonka listoitus on pelkistetty ja valkoinen. Rakennuksen kattomuo- to on moni-ilmeinen, pääosiltaan aumakaton ja mansardikaton sekoitus. Rakennuksessa on kak- si poikkipäätyä ja länsipäädystä katsottuna katto laskeutuu satulakattona. Katteena on punaiseksi maalattu vanha saumapelti. Sokkeli on komeaa lohkokiveä. Ikkunat ovat 4-, 8-, 16- ja 20-ruutuisia ja suurin osa niistä on uusittu. Ullakolla on alku- peräisiä moniruutuisia ikkunoita. Katolla on kaa- revia frontoneja, joissa on hauskat pyöreät ikku- nat. Kaikkien ikkunoiden puitteet ovat valkoiset. Ulko-ovet ovat pääsääntöisesti uusittuja. Kaupan sisäänkäynti on sijainnut viisteisessä koilliskul- massa, jota korostaa myös komea pilari. Ovi on nykyisin korvattu ikkunalla. Rakennuksessa on toiminut kauppa 1950-luvul- le asti. Ulkoisesti sitä on korjattu alkuperäistä asua jäljitellen. Sisätilat on täysin nykyaikaistettu. Lä- hiympäristössä ovat tehdaslähiön entinen ruokala, leipomo ja kerrostaloja. Alue on puistomainen. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt kohde. Liittyy Kemi Oy:n rakennuskokonaisuuteen ja Karihaaran alu- eeseen. Ulkoisesti hyvin säilynyt jugend-rakennus. RKY –kohde (Karihaaran tehdasyhdyskunta) Kaavasuojeltu. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 5.5 Tehtaan pääkonttori Arkkitehti W.G. Palmqvistin piirtämä Kemi Oy:n pääkonttori rakennettiin rakennusmestari Gunnar Malmbergin johdolla vuosina 1935–1936. Nykyisin rakennuksessa ovat Kemi-yhtiön perinnesäätiön näyttelytilat. Rakennus sijaitsee tehdasalueella. Alueella on rakennuksia pääosin vuosilta 1916- 1940. Yhtiön pääkonttori edustaa ensisijaisesti klassismia ja Palmqvistille ominaista pelkistettyä tyyliä. Rakennuksesta löytyy myös suunnitelma- vaihtoehtoja, jotka ovat olleet tyyliltään romantti- sia tai jugendhenkisiä. Lopputulos on kuitenkin tyylikkään yksinkertainen. Konttoritalo on kolmi- kerroksinen rapattu tiilirunkoinen rakennus. Julki- sivu on rapattu ruskeaksi ja siihen luovat rytmiä pystysuuntaiset ikkunarivistöt. Rakennuksessa on korkea lohkokivinen sokkeli. Kuva 94. Karihaaran paloasema. LKYT 2006. Kuva 95. Entinen kaupparakennus. LKYT 2006. 74 Suomen ympäristö 15 | 2013 Ikkunat ovat ensimmäisessä kerroksessa etusivulla kaksiruutuisia ja pystyjaollisia. Muutoin ne ovat yksiruutuisia, korkeita ja suorakaiteenmuotoisia. Toisessa kerroksessa ikkunat ovat korkeampia kuin kolmannessa kerroksessa. Toisen ja kolman- nen kerroksen ikkunoita koristavat korkokehyk- set. Päädyissä olevat koko rakennuksen korkuiset pieniruutuiset ikkunarivit antavat valoa käytäville. Päätyikkunoissa on ulkonevat kivikehykset. Ikku- noiden puuosat ovat tammea. Sisäänkäyntejä on kolme. Kaksi niistä on etu- puolella aulan sisäänkäynteinä ja kolmas raken- nuksen takasivulla. Ovet ovat tammisia pariovia, joissa on yhteensä kaksitoista lasipeiliä. Sisään- käyntien portaalit ovat ulkonevia ja niitä korostaa lohkokivikehys. Rakennukseen on käytetty kalliita materiaa- leja, jotka korostavat yhtiön arvovaltaa ja luovat arvokkuutta. Alkuperäinen kiinteä sisustus on pääosin säilynyt. Sisätilojen kaikki yksityiskohdat vaatenaulakkoja ja ovenkahvoja myöten on tark- kaan harkittu ja ne ovat edelleen hyvin säilyneitä. Sisätilojen portaikot ja käytävät ovat avaria. Toi- mistohuoneet ryhmittyvät joka kerroksessa keski- käytävän sivuille. Konttorin edusta on puistomaisesti hoidettu. Etualalla on nurmikkoa ja takana metsikkö. Tien toisella puolella on tehtaan portti. Rakennus pi- hapiireineen sijaitsee näkyvällä paikalla Pajusaa- rentien varrella. Seinällä on muistokirjoitus Lapin sodassa kaatuneille. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt kohde. Liittyy Kemi Oy:n rakennuskokonaisuuteen ja Karihaaran alu- eeseen. Edustaa pohjoismaista klassismia, nähtävissä vielä 1920-luvun vaikutteita. Erinomaisessa kunnossa, materiaaleiltaan poikkeuksellisen ar- vokas rakennus Lapissa. RKY –kohde (Karihaaran tehdasyhdyskunta) Kaavasuojeltu. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 5.6 Virkai l i jakerho Arkkitehti Birger Federlayn suunnittelema vir- kailijaklubirakennus valmistui 1921. Se sijaitsee puistomaisella aidatulla piha-alueella. Pihapiiris- sä on myös autotalli, uudisrakennus ja maakella- ri. Lähiympäristössä on entinen toimitusjohtajan asunto sekä metsikköä. Virkailijakerho ja viereinen toimitusjohtajan asunto muodostavat arkkitehto- nisesti korkealaatuisen ja kulttuurihistoriallisesti merkittävän rakennusparin. Rakennus edustaa 1920-luvun klassismia, jolle on ominaista symmetrian noudattaminen, kevyet vaakalistat, seinäpinnan tasossa olevat ikkunat ja erityisesti pylväät. Rakennuksen runko on tehty pystyhirsistä, jul- kisivu on sininen ja pystyrimalaudoitettu. Siinä on kaksi huonekerrosta sekä kellarikerros, jossa on nykyaikainen pieni laitoskeittiö ja sauna sekä takkatilat. Aumakatto on punaista tiiltä. Katolla on kaksi piippua ja kolme puolipyöreää ulkonevaa ikkunaa. Räystästä korostaa seinäpinnan yläosan valkoiseksi maalattu vaakalaudoitus. Sisäänkäynnissä huomiota kiinnittävät kaunis päätykolmiollinen katos ja pylväät. Rakennuksen päädyssä on katettu uloke ja sen yläpuolella parve- ke, jonka kaiteet ovat valkoiset. Nurkissa on puiset nurkkapylväät ja samanlaiset pylväät jakavat myös julkisivua. Pylväskoristeet ovat valkoisia. Perus- tuksen yläpuolella on vaakalaudoitettu valkoinen listoitus. Rakennuksessa on runsaasti ikkunoita. Yläkerran ikkunat ovat 8-ruutuisia tai 16-ruutui- sia. Alakerrassa on 10-ruutuisia ja jopa 20-ruutui- sia ikkunoita. Niissä on myös hieman koristellut pielilaudat. Ikkunoiden puuosat ovat valkoiset. Sisäänkäynnin ovi on peilipariovi. Sisätiloja on nykyaikaistettu ja tulisijoina on nykyisin kolme takkaa. Rakennus valmistui Kemi Oy:lle virkaili- jaklubiksi ja sitä käytetään edelleen edustustiloina. Pihapiirissä on lisäksi tiilistä muurattu maakel- lari, joka on ilmeisesti myös vuodelta 1921. Kuva 96. Tehtaan pääkonttori. LKYT 2006. Kuva 97. Virkailijakerhon rakennus. LKYT 2006. 75Suomen ympäristö 15 | 2013 LKYT-arvio: Sodalta säästynyt kohde. Liittyy Kemi Oy:n rakennuskokonaisuuteen ja Karihaaran alu- eeseen. Edustaa pohjoismaista klassismia. RKY –kohde (Karihaaran tehdasyhdyskunta) Kaavasuojeltu. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 5.7 Toimitusjohtajan asunto Arkkitehti Birjer Federleyn vuonna 1921 suunnit- telema toimitusjohtajan asuintalo, jota nykyisin käytetään edustustiloina, liittyy vanhaan Kemi Oy:n rakennuskokonaisuuteen. Lähiympäristös- sä on laaja puistomainen piha, jonka ympärillä on metsää. Lähin rakennus on yhtiön klubi. Kaunis kartanomainen rakennus edustaa poh- joismaista klassismia. Se on suorakaiteenmuotoi- nen rakennus ja tehty pystyhirsistä. Julkisivu on sininen pystyrimalaudoitettu ja listat ovat valkoi- sia. Aumakatolla on punainen tiili ja perustus on ruskeaksi maalattua betonia. Pääsisäänkäynnissä on avokuisti pilarein ja sen yläpuolella on puukaiteinen parveke, joka nou- dattaa samaa pilarilinjaa kuistin kanssa. Eteläpää- dyssä on ikkunallinen erkkeri ja pohjoispäädyssä tasakattoinen umpikuisti, jonka päältä on purettu parveke. Kuistin sivusta on käynti kellariin. Raken- nuksen länsisivulla on iso ikkunallinen veranta, jonka yläpuolella on parveke. Ikkunoita on paljon ja erilaisia 10-, 12-, 16- ja 20-ruutuisia. Verannan ikkunat ovat 16-ruutuisia. Keskellä on yksi iso ruutu ja sitä ympäröivät pie- nemmät ruudut. Katolla on yhteensä viisi puoli- kaari-ikkunaa. Ikkunoiden pielet ovat valkoiset ja niiden kehykset on koristeltu puuleikkauksin. Ik- kunat luovat rakennuksen arkkitehtonisen ilmeen. Ulkoasultaan toimitusjohtajan asuintalo on säily- nyt hyvin alkuperäisenä ja arvokkaan juhlavana. Sisätilat on uudistettu täysin. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt kohde. Liittyy Kemi Oy:n rakennuskokonaisuuteen ja Karihaaran alu- eeseen. Edustaa pohjoismaista klassismia. RKY –kohde (Karihaaran tehdasyhdyskunta) Kaavasuojeltu. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 5.8 Sahanjohtajan asuintalo Arkkitehti W.G. Palmqvistin suunnittelema sahan- johtajan asuintalo rakennettiin vuosina 1939–40. Tontti on kaunis puistomainen ja metsän ympä- röimä. Rakennuksen edessä olevan tien toisel- la puolella on klubirakennus ja toimitusjohtajan entinen asuintalo. Kyseessä on kaksikerroksinen asuinrakennus, joka edustaa 1930-luvulle tyypil- listä yksinkertaista muotokieltä. Siinä on keltaisek- si rapattu julkisivu ja aumakatolla punainen tiili. Tyylikästä yksinkertaista 1930-luvun klassismia koristavat pääsisäänkäynnin pylväät ja oviaukon päällä oleva yksinkertaisesti koristeltu parveke. Ikkunat ovat pääasiassa kaksi- ja neliruutuisia ja lisäksi sisäänkäyntiä korostavat lasiaukolliset pa- ripeiliovet. Kivijalassa on useita kellariin vieviä sisäänkäyntejä. Rakennus on ollut sahanhoitajan ja varatoimitus- johtajan asuntona. Nyt sitä kunnostetaan toimitus- johtajan asunnoksi. Sisätiloja uusittiin kesällä 2006. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt kohde. Liittyy Kemi Oy:n rakennuskokonaisuuteen ja Karihaaran alu- eeseen. Edustaa pohjoismaista klassismia. RKY –kohde (Karihaaran tehdasyhdyskunta) Kaavasuojeltu. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. Kuva 98. Toimitusjohtajan asunto. LKYT 2006. Kuva 99. Entinen sahanjohtajan asuintalo. LKYT 2006. 76 Suomen ympäristö 15 | 2013 5.9 Mäntylä Syksyllä 1944 Lapin sodassa tuhoutui Karihaarassa suuri määrä Kemi-yhtiön työläisten asuntoja. Yh- tiö ryhtyi samana syksynä valmistelemaan uusien asuntojen rakentamista. Koivuharjun kaupungin- osaan, Mäntylään, toteutettiin arkkitehti Kaj Eng- lundin suunnitelmien mukaan pienkerrostaloryh- mä ja alueelle valmistui 1945–1949 yhteensä 12 asuinrakennusta, joissa oli 96 asuntoa. Kerrostalot oli tarkoitettu vuokra-asunnoiksi työntekijöille ja niissä oli huoneen ja keittiön sekä kahden huo- neen ja keittiön asuntoja. Rakennukset ovat lähes identtiset keskenään, mutta ne eroavat toisistaan väritykseltään. Rakennustapa on sodanjälkeiselle ajalle tyypillisen vähäilmeistä ja funktionaalista. Mäntylän asuintalot muodostavat pihapiirikoko- naisuuksia, joissa on leikkikentät, puistomainen männikkö, nurmialueita ja parkkipaikkoja. Lä- hiympäristössä on Lapintie, Juntonkatu, Ristikan- kaan ylikulkusilta sekä kerrostaloalue. Kyseessä on harjakattoisia kaksikerroksisia rakennuksia, joiden katteena on punainen tiili. Julkisivut on pystyrimalaudoitettu ja maalattu vihreäksi tai keltaiseksi. Listat ovat valkoiset ja sokkelit vihreäksi maalattua betonia. Rakennuk- sissa on kaksi sisäänkäyntiä, joiden yläpuolella on pulpettikatokset. Toisessa katoksessa on portaikko ilman kaiteita ja kapeat seinään vinosti kiinnitetyt ”tolpat”. Pystykarmijakoiset ikkunat on sijoitettu yksittäin ja pareittain. Mäntylän pienkerrostalot on kunnostettu 1970-luvun alussa ja 1990-luvulla. Alueella on hy- vin säilynyt alkuperäinen puistomainen luonne ja se edustaa sodan jälkeistä tehdasyhdyskunnalle tyypillistä rakennustapaa. LKYT-arvio: Jälleenrakennusajan kohde 12 kappaletta, vuonna 1946 Kemiyhtiön rakennuttamia ja ark- kitehti Kaj Englundin suunnittelemia asuinkerrostaloja yhtiön työntekijöille. Alue on säilyttänyt hyvin luonteensa. Hurrikas-palkinto 1990-luvulla. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. Kuva 100. Mäntylän kerrostaloaluetta. Tiina Elo 2011. Myllyniemi Kartta 14. Myllyniemi – Sotisaari kohteet 6.1 6.2 © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/13 0 500 m 77Suomen ympäristö 15 | 2013 6.1 Uiton rakennukset, Myllyniemi /Kuivanuoro 6.2 Sotisaari Uitto ja erottelu Kemin Myllyniemen sortteerialue on ollut Eu- roopan suurimpia erottelutyömaita. Kyseessä on Kemijoen uittohistorian merkittävin alue, jonka toiminta alkoi 1900-luvun alussa ja päättyi 1991. Lapissa harjoitettiin uittoa yli sata vuotta. Varsinai- sia uittoväyliä olivat pohjoisen suuret joet Torni- on-Muonionjoki, Kemijoki ja Simojoki sekä näihin laskevat sivuvesistöt. Tärkein uittoväylä oli kuiten- kin Kemijoen vesistö, missä oli kaikkiaan yli 7000 km uittoväyliä. Pääerottelualueena toimi ensin Valmarinniemi. Vuonna 1915 luovuttiin Valmarin sortteerista ja työ siirtyi Myllyniemen erottelupai- kalle kokonaisuudessaan. Suurimmillaan uitto oli 1950- ja 1960-lukujen taitteessa, jolloin metsäteol- lisuus tarvitsi runsaasti raaka-ainetta. Erottelu oli alkuun yksinkertaista, mutta kun alettiin uittaa pinotavaraa, työvoiman tarve lisääntyi erottelul- la. Kemijokisuun erottelu eli sortteeri oli työmaa, joka oli toiminnassa sulavesikauden ja työvoimaa tarvittiin kausiluontoisesti paljon enemmän kuin mitä oli lähialueelta saatavissa. Sortteri oli usealle naiselle ja miehelle monikymmenvuotinen kausi- työpaikka. Pinotavaran erottelusta saivat hyvän kesätyöpaikan Kemin ympäristön naiset ja opiske- lijat. Enimmillään Kemijokisuun erottelutyömaalla oli noin 1500 työntekijää 1951. Tälle työväestölle tarvittiin niin väliaikaiset asuinrakennukset kuin muutkin huoltorakennukset. Viimeisenä uitto- kesänä 1991 Myllyniemessä työskenteli enää 140 henkeä. Suurimmillaan Kemijoen uiton puumäärät olivat 1960-luvulla, yli 2,5 miljoonaa kuutiota. Uit- toyhdistyksen ylläpitämällä Myllyniemen asunto- alueella yöpyi noin 350 sortteerin työntekijää. Ke- sällä 1991 Kemijoessa uitettiin enää 0,8 miljoonaa kuutiota. Uiton päätyttyä kuljetukset on hoidettu tukkirekoilla ja rautatiekuljetuksilla. Myllyniemen alueella on edelleen jäljellä run- saasti erotteluun liittynyttä rakennuskantaa, esi- merkiksi asuinrakennuksia, ruokalarakennuksia, paja, verstaita ja venehuoneita. Rakennuskoko- naisuus on tärkeä erityisesti erotteluun liittyvien kulttuurihistoriallisten arvojen näkökulmasta. Osa rakennuksista on muualta siirrettyjä ja jokitörmälle pystytettyjä. Myllyniemen erottelutyömaa sijaitsee Sotisaaren eteläpuolen halkaisevan uuden maan- tien päässä. Entinen työmaa-alue on Kemijoen ran- nassa ja sen lähiympäristössä on omakotitaloalue ja metsää. Alueella on kaikkiaan 20 rakennusta, joista inventoinnissa oli mukana 12. 6.1 Uiton rakennukset, Myllyniemi/ Kuivanuoro Kuva 101. Ruokala rakennettiin vuonna 1936 uiton työnte- kijöille. LKYT 2006. Kuva 102. Majatalo/lukusali rakennettiin alkujaan asuin- tilaksi 1922 ja muutettiin myöhemmin lukusaliksi. LKYT 2006. Kuva 103. Venekatos on vuonna 1925 valmistunut kookas venekatos, johon uiton veneitä laitettiin talvisäilöön. LKYT 2006. Kuva 104. Vuonna 1930 valmistunut verstasrakennus, jota on käytetty pajana, korjaamona ja myöhemmin ruokalana. LKYT 2006. 78 Suomen ympäristö 15 | 2013 LKYT-arvio: Osa rakennuksista sodalta säästyneitä. Liittyy uiton erotteluun ja Kemijoen Uittoyhdistyksen historiaan. RKY –kohde (Lapin uitto- ja savottatukikohdat, Myllyniemi). Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 6.2 Sotisaari Sotisaari on ollut aikanaan Kemijokisuun talojen yleinen laidunsaari. Se siirrettiin vuoden 1931 alueliitoksessa Kemin kaupunkiin. Sotisaaren ti- lan perustamiskirjasta löytyy merkintä jo 1600-lu- vun lopulta ja tila on saanut nimensä sijaintinsa perusteella. Perimätiedon mukaan Sotisaaren talo rakennettiin alun perin käräjätaloksi. Hanke on kuitenkin jäänyt keskeneräiseksi ja se on ollut Ke- minmaan seurakunnan nykyisen kirkon rakenta- misaikana rakennustarvikevarastona. Kirkon valmistuttua 1827 silloinen Sotisaaren isäntä on ostanut ja siirtänyt rakennuksen nykyi- selle paikalleen muutamien vuosien kuluessa. Ti- likirjan mukaan vuosina 1859–67 on taloon ostettu paljon rakennustarvikkeita. Silloin on esimerkiksi laitettu latoihin uusia olkikattoja sekä rakennettu uusi riihi ja paja palaneiden tilalle. Taloa ympäröivän kolmen hehtaarin suuruisen peltoalan ympärillä oli lähes kaksi metriä leveä ja metrin korkuinen kiviaita. Kivet ovat peräisin lähi- ympäristön pelloilta ja niistä osa myytiin 1950-lu- vun loppupuolella Kemijoen uiton erottelutyö- maan kiviarkkuihin. Päärakennus on hirsinen 26 metriä pitkä ja 9 metriä leveä komea peräpohjalainen asuintalo, jo- ka on rakennettu törmän laitaan. Maan puolella kivijalka on normaalin korkuinen, mutta joen puo- lella se on lähes kaksi metriä korkea. Alkujaan talo oli joen puolelta korkeiden kivestä muurattujen pilareiden varassa. Näiden välit on myöhemmin muurattu luonnonkivillä umpeen. Sisäänkäynti oli keskellä, toisessa päässä oli pirtti ja toisessa kama- rit. Itäpään pirtti on ollut aikanaan savupirttinä. 1800-luvulla ullakko oli avointa tilaa ja katteena oli päre. Veljekset Sakari ja Erkki Sotisaari jakoivat talon ja maat 1920. Tilusraja kulki keskeltä asuinraken- nusta. Molemmat veljekset rakensivat kuistit omiin päätyihinsä ja samoihin aikoihin talo sai lautaver- houksen ja uudet ikkunat. Sakarin kuisti on 5x5 metriä ja Erkin noin 8,5x4 metriä. Samoin raken- Kuva 105. Varastorakennus, joka toimi sodan jälkeen Osuuskaupan myymälänä. LKYT 2006. Kuva 106. Tiilestä rakennettu tornimainen muuntajaraken- nus vuodelta 1926. Uittoyhdistys osti rakennuksen 1957 Kemi Oy:ltä. LKYT 2006. Kuva 107. Sotisaaren päärakennus. LKYT 2006. 79Suomen ympäristö 15 | 2013 nettiin kumpaankin päätyyn vinttikamarit ja niihin kakluunit. Alakerran huonejakoa muutettiin myös tuolloin. Nykyinen tiilikate tehtiin 1940-luvun lo- pulla. 1959 Vilho Sotisaari rakennutti itäpäähän lisäsiiven, jossa on kolme huonetta sekä kellarissa pannuhuone, sauna ja puuvarasto. Vuoden 1970 paikkeilla molempiin päihin rakennettiin ullakolle lisää asuintiloja. Ainakin osa huoneista on ollut sisäpinnoiltaan kalkkirapattuja ja sen päällä on ollut maali, jonka päällä taas sanomalehtitapetti. Nykyisin päärakennus on moni-ilmeinen, siniseksi maalattu ja hyvin hoidettu. Sotisaari on laajojen peltojen ja rakennusten ympä- röimä tila. Sotisaaren pihapiiri käsittää kaikkiaan 12 rakennusta ja on hyvin hoidettu kokonaisuus. Talo on joen törmällä ja lähiympäristössä on pel- toa, metsää ja yhdellä sivulla joki. Sotisaaren alue on säilyttänyt maaseutumaisen luonteensa ja on siksi erikoinen osa Kemiä. Kemijoen uitto hallitsi aikanaan sotisaarelaisten maisemaa. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt kokonaisuus. Sotisaaren vanhaa asutusta. Maatilan rakennuskokonaisuus, johon kuuluu kaikkiaan 19 ra- kennusta asuinrakennuksen lisäksi. Kaavasuojeltu. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. Kuva 108. Sotisaaren pihapiirin toinen asuinrakennus. LKYT 2006. Kuva 109. Toinen pihapiirin navetoista. LKYT 2006. Kuva 110. Sotisaaren kolmikerroksinen aitta. LKYT 2006. Kuva 111. Aittapari Sotisaaren pihapiirissä. LKYT 2006. 80 Suomen ympäristö 15 | 2013 Paattio - Vilmilä 7.1 Paattion kartano 7.2 Alarautiola 7.1 Paattion kartano Kemijoen Uittoyhdistys rakennutti komean pää- konttorin vuonna 1918. Jo 1921 Paattion kartano siirtyi Kemin kaupungille ja rakennus otettiin koulukäyttöön. Talvisodan aikana koululla oli suomalaisia sotilaita (III/KTR 9) ja Kemin maa- laiskunnan reserviläisiä. Jatkosodan aikana raken- nus oli saksalaisten käytössä. Koulutoimi loppui Paattion kartanossa 1977. Rakennusta on käytetty myös englantilaisen elokuvan ”Neljäs sopimus” Moskovan datsan kulissina. Rakennuksessa ovat toimineet myöhemmin Kemin kuvataitelijat sekä Toivolan kurssikeskus. Kellertävä rakennus on kartanomainen, klassis- min henkinen ja poikkeuksellisen komea. Valkoi- set nurkkasalvokset on koteloitu ja räystäät profi- loitu. Ovet ovat vihreitä nelipeiliovia. Umpikuistin ovissa on lasiruudut, joissa X-mallinen koriste. Ka- manaikkunoita on kuusi- ja kahdeksanruutuisia. Koristeaiheita on useita. Ikkunoiden puitteet ja ke- hykset ovat valkoiset. Kuisteissa ja parvekkeissa on balustardi-kaiteet. Rakennuksen sivulla olevassa kuistissa on tiilinen aumakatto. Tulisijoista on säi- lynyt erityylisiä kauniita kakluuneja. Pihapiirissä on myös ulkorakennus. Punamul- lattu lautarakenteinen varastorakennus on osin lahonnut ja huonokuntoinen. Rakennus sijaitsee Paattion kaupunginosassa omakotialueella. Alue on aidattu ja puistomai- nen. Paattion kartanoa on kunnostettu 1990, jol- loin vaihdettiin ulko-ovet ja ikkunat. Pihalla on saksalaisten sotilaiden betonista ja luonnonkivistä valama pöytä, jossa erottuu merkintä L-50 4550 ja 1943. Piha-alueesta pystyy edelleenkin erottamaan kauniin puutarhamaisen ympäristön. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt kohde. Vuonna 1918 rakennettu Uittoyhdistyksen pääkonttori. Liittyy uiton, koulun ja sotahistoriaan. Kaavasuojeltu. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. Kuva 112. Paattion kartano. LKYT 2006. Kuva 113. Paattion kartanon sisätiloissa on säilynyt hienoja yksityiskohtia. LKYT 2006. Kartta 15. Paattio – Vilmilä kohteet 7.2 7.1 © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/13 0 500 m 81Suomen ympäristö 15 | 2013 Kuvat 114 – 117. Paattion kartanon kakluuneja. LKYT 2006. 82 Suomen ympäristö 15 | 2013 7.2 Alarautiola Alarautiola on erotettu 1822 Rautiolan tilasta ja sillä oli 1800-luvulla useita omistajia. 1876 tilan osti Terje Olsen Kemin Höyrysaha Oy:n tarpeisiin (myöhempi Karihaaran saha). Sahan konkurssin jälkeen 1880 tilan omistajaksi tuli Oskar Timgren. Häneltä tilan osti 1881 Petter Pentinsaari, jonka jäl- keläiset omistivat tilaa vielä 1990-luvulla. Alarautioon liittyy laaja tontti nurmikenttineen ja puistomaisine pihapiireineen. Pihapiirissä on kahden perheen asuinrakennus, kaksi vanhaa va- rastorakennusta, aitta ja uusi pihasauna. Asuinrakennus on saanut nykyisen muotonsa 1900-luvun vaihteessa. Asuinrakennuksen toinen osa eli päätytupa on vuoden 1875 tienoilta ja ilmei- sesti ollut alkujaan kesäpuolena, mutta otettu myö- hemmin asuinkäyttöön. Jatko-osa on luultavasti 1900-luvun alusta. Rakentajina mainitaan Matti ja Taneli Rautiola. Toisen tiedon mukaan vanhimmat osat ovat jo1800-luvun puolivälistä. Kyseessä on puolitoistakerroksinen maaseudun asuinrakennus, jossa on klassismin piirteitä ja joka on nykyisin kahden perheen talona. Itse rakennus on punamullan punainen ja siinä on kaksi keltais- ta kuistia. Asuinrakennuksessa on vanha pysty- laudoitus ja yksinkertainen koristelu. Ikkunoista ja ovista osa on 1800-luvulta. Tulisijoina on viisi kakluunia ja kaksi uudempaa takkaa. Rakennus on kohtuullisesti säilyttänyt vanhan ilmeensä. Pihapiirissä on kaksi punaiseksi maalattua ul- korakennusta, joissa on kauniita keltaiseksi maa- lattuja ulko-ovia. Pihapiirissä on myös vanha kak- sikerroksinen aitta, jonka hirsissä on kaiverrukset ”Matti Rautiola 1860” ja”1880 7/12”. Alarautiola on tyypillinen viehättävä peräpoh- jalaisen pihapiiri. Tontti on nykyisin osa Paattion omakotivaltaista kaupunginosaa, mutta aikaisem- min seutu oli viljeltyä maaseutualuetta. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt kohde. Rakennushistoriallisesti ja kulttuurihistoriallisesti erittäin arvo- kas kohde, jolla on myös maisemallista arvoa. Kuva 120. Ala-Rautiolan päärakennus. LKYT 2006. Kuvat 118-119. Paattion kartanon kakluuneja. LKYT 2006. 83Suomen ympäristö 15 | 2013 Vallitunsaari Vallitunsaari sijaitsee Kemijoen suulla, Lautiosaa- ren kylässä, Keminmaan ja Kemin rajalla. Kemin keskustasta matkaa on saarelle noin seitsemän ki- lometriä pohjoiseen. Vallitunsaaren pohjoiskärjes- sä on Isohaaran voimalaitos, kalaportaat ja patosil- ta. Eteläpuolella maiseman halkaisee Kemi-Tornio moottoritie. Saaren länsipuolella on Kemijoen Iso- haara ja itäpuolella Vähähaara. Vallitunsaaren historiasta on tietoja jo 1100-lu- vulta alkaen ja se sijaitsi jo keskiajalla tärkeässä liikenteen solmukohdassa. Saaren historiaan liit- tyvät Kemijoen lohi, puun uitto ja erottelu, Lapin sähköistämisen historia ja toinen maailmansota. Saari on ollut kauppapaikkana, laidunmaana, van- kileirinä ja asuntoalueena. Rakennuksia saarella tiedetään olleen ainakin jo 1800-luvun puolivälissä. Saaren omistus siirtyi 1900-luvun alussa Vilmilän tilalta Kemin kaupungille. Rautatien rakentami- sen yhteydessä 1903 valmistuivat terässillat Vä- hähaaran ja Isohaaran yli Vallitunsaaren kautta. Perääntyessään saksalaiset räjäyttivät Kemijoen sillat 1944. Saari vuokrattiin 1940-luvulla saksalaisille ja nämä pitivät siellä venäläisten sotavankien leiriä. Noin 800 sotavankia työskenteli Kemin lentokent- tätyömaalla. Sodan muistona on Vallitunsaarella 160 venäläisen vangin hautausmaa. Vallitunsaari siirtyi Pohjolan Voima Oy:n omis- tukseen heti sodan jälkeen ja ensimmäisenä val- mistui 1946 patosilta. Isohaaran voimalaitos val- mistui 1949. Samaan aikaan, 1940-luvun lopulla, rakennettiin Vallitunsaareen Pohjolan Voima Oy:n toimesta voimalaitoksen asuin-, konttori- ja huol- torakennusalue. Alueella on nähtävissä raken- nustapaan liittyvä hierarkkinen kerrostuneisuus ja asuinrakennusten ryhmittely. Rakennuksen sijainnista, koosta ja ulkonäöstä pystyy päättele- mään, onko se tarkoitettu johtajan, virkamiehen vai työläisen asunnoksi. Vallitunsaaren etuosan ra- kennukset olivat insinööreille, keskiosan johtajille ja peräosassa asuivat työläiset. Pohjolan Voiman ai- kana rakennuksien kunnosta pidettiin hyvää huol- ta ja varustelutasoa nostettiin. Ympäristö oli aina hyvin hoidettu. Ympäristön suunnittelijana oli tun- nettu puutarha-arkkitehti John Hausen. Yhtiöiden asuinalueille oli tyypillistä, että ne suunniteltiin ja toteutettiin puuistutuksia myöten. Vallitunsaaren alueelle tehtiin myös kaksi uimarantaa, leikkialuei- ta, luistelurata ja tenniskenttä johtajille. Elämä Val- litunsaaressa oli suojattua ja alueella liikkuminen oli ulkopuolisilta kielletty. 1940-luvun lopusta aina 60-luvulle asti elämä saarella oli vilkasta ja siellä Kuva 121. Ala-Rautiolan aitta. LKYT 2006. Kuva 122. Venäläisten hautausmaa Vallitunsaarella. LKYT 2006. Kartta 17. Vallitunsaaren kokonaisuus 8.1 © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/13 0 500 m 84 Suomen ympäristö 15 | 2013 varttui paljon lapsia. Kerralla rakennettu yhtiön asuinalue vapaa-ajan tiloineen on harvinainen ko- konaisuus Pohjois-Suomessa. Vuonna 1971 voimayhtiön pääkonttori siirret- tiin Ouluun ja johtajat sekä toimistohenkilökunta siirtyivät mukana. Myöhemmin Isohaaran voi- malaitos muutettiin kauko-ohjattavaksi ja työn- tekijöiden määrä väheni. Vähitellen Vallitunsaari autioitui. Se oli yksityisalueena ja osittain suljet- tuna 1990-luvulle asti. Vuosina 1992–1994 Isohaa- ran voimalaitokseen rakennettiin lisäkoneistot ja uudisrakennus sijoitettiin Vallitunsaaren puolelle. Tässä yhteydessä rakennettiin myös kalaportaat patosiltaan. Vallitunsaaren eteläpään maisemassa hallitsevat Isohaaran ja Vähähaaran yli 1970-luvun lopulla rakennetut maantiesillat, jotka levennettiin moottoritieksi 2009. Tällä hetkellä Vallitunsaaressa on autioiden rakennusten lisäksi matkailu- ja ka- lastusalan yritys. Saaren alueella on kaikkiaan noin 20 raken- nusta, jotka edustavat merkittävää jälleenraken- nuskauden kulttuurihistoriallista kokonaisuutta ja liittyvät Pohjois-Suomen teollisuushistoriaan. Merkittävimmät rakennukset ovat puukonttori, kivikerho, puukerho ja asuinrakennukset. Lisäksi alueella on saunat, pesula, varastot ja autotallit. Alue on rakennettu pääasiassa vuosien 1945–49 välillä ja täydennysrakennettu vuosina 1963–64. Pääarkkitehteina olivat Eino Pitkänen ja Uki Heik- kinen. 1940-luvulla ja 1960-luvulla rakennetut osat ovat erillään toisistaan, voimalinja jakaa saaren itä- ja länsiosaan. Esiteltävät kohteet edustavat alueen erityyppisiä rakennuksia. Alueen yleisilme on ehjä ja omaleimainen. Vallitunsaari ilmentää Lapin jäl- leenrakennuskautta erinomaisella tavalla. Kivikerhon on suunnitellut Eino Pitkänen 1946 johtajan eli käyttöinsinöörin edustusasunnoksi. Kyseessä on suurikokoinen aumakattoinen keller- tävä rapattu kivitalo, jonka sokkeli on osittain lius- kekivilaatoilla pinnoitettu. Rakennus on puolittain upotettu rinteeseen. Ullakolle aumakaton keskelle on yläkertaan rakennettu huone, jonka ikkunat on sijoitettu etelään päin kattolyhtyyn. Länsipäädyssä on ikkunallinen frontoni ja tiilipilarein sekä lasituk- sin aidattu suojaisa pihanurkkaus. Kuva 123. Kivikerho. LKYT 2006. Kuvat 124-125. Kivikerhon hienoja alkuperäisenä säilyneitä yksityiskohtia. LKYT 2006. 85Suomen ympäristö 15 | 2013 1950-luvun alussa alakerran toinen makuuhuone yhdistettiin ruokasaliin, jolloin ruokailutilasta tuli koko rakennuksen mittainen komea tila. Kellari- kerroksen muutospiirustukset ovat vuosilta 1958 ja 1966. Tällöin kellariin on rakennettu ainakin ar- kisto ja toinen autotalli sekä takka. Rakennukses- sa on säilynyt hienoja alkuperäisiä yksityiskohtia, mm. takat, portaikko, panelointeja ja osa alkupe- räisestä keittiöstä. Rakennus on hyväkuntoinen ja viehättävällä tavalla alkuperäisen oloinen, upea edustustila. Rivitalossa on ilmeisesti alkujaan ollut neljä asuntoa. Näitä rivitaloja on alueella kaksi ja ne on tehty PVO:n työntekijöiden asunnoiksi. Eino Pitkä- sen piirustukset ovat vuodelta 1945. Rakennusten ilme on yksinkertainen. Etupuolella on neljä avo- kuistia ja takapuolella neljä ikkunallista erkkeriä. Rakennuksessa on ullakko. Yleisilmeen luo vaa- lean kellertävä pystylomalaudoitus ja punainen tiilikate. Vuoraus on uusittu ja alkuperäinen on ilmeisesti nykyisen alla. Alkuperäinen väritys on ollut tummempi. Ikkunoita on myös suurennettu. Muutospiirustukset löytyvät vuosilta 1952, 1955 ja 1966. Alkuperäiset takat ovat asunnoissa jäljellä. Rivitalojen pihalla on kaksi vinoseinäistä varasto- rakennusta, jotka mukailevat vinoseinäisiä aittoja. Niin sanotut paritalot on ilmeisesti alun perin rakennettu kahden perheen asuintaloksi. Asun- not on myöhemmin yhdistetty ja rakennuksista on tullut yhden perheen asuintaloja. Samanlai- sia asuintaloja on kolme lähekkäin Vallituntien varressa. Paritalojen kummassakin päädyssä on ulospäin kapeneva umpikuisti ja sen jatkeena avokuisti. Yleisilmeeltään yksinkertaisia taloja, joissa on vaalean kellertävä pystyrimalaudoitus ja valkoinen listoitus. Alkujaan nämä rakennukset olivat kauimmaisia työntekijöiden asuintaloja niin sanottuja perheasuntoja. Piirustukset on suunni- tellut Uki Heikkinen 1946, mutta suunnitelmia on muutettu jo ennen rakentamista. Muutoksia on ainakin vuosilta 1952, 1964, 1966. Kaksi samanlaista paritaloa 7 ja 9 sijaitsee puu- kerhon läheisyydessä ja ne ovat valmistuneet työn- johtajien asunnoiksi. Asunnot on suunnitellut Eino Pitkänen 1945. Muutoksia on tehty 1953, 1955, 1967 ja 1968. Rakennuksissa on hyvin säilyneitä yksi- tyiskohtia kuten portaikot, takat ja keittiöt. Taloissa on vaaleankellertävä pystylomalaudoitus, valkoi- set listat, punainen kuitusementtikate ja kuistissa yksinkertaiset betonipilarit. Rakennukset noudat- televat samaa yksinkertaista ilmettä kuin mitä alu- eella on yleisesti käytetty. Ikkunoiden ruutujakoa on muutettu myöhemmin. Kaksi 1963 valmistunutta tasakattoista paritaloa on suunnitellut arkkitehti Uki Heikkinen. Alun perin nämä rakennettiin Pohjolan Voiman johta- jien käyttöön. Myöhemmin asuntoja vuokrattiin kaupungin lääkäreiden asunnoiksi. Uuden voi- malaitosyksikön rakennusaikana asunnot olivat työmiesten käytössä. Nyt asunnot ovat olleet tyh- jillään jo yli kymmenen vuotta ja ovat vähitellen rapistumassa. Asunnoissa on monia 1960-luvulla muotiin tulleita ratkaisuja kuten esimerkiksi tasa- Kuva 126. Vallitunsaaren rivitalo. LKYT 2006. Kuva 127. Vallitunsaaren paritaloja. LKYT 2006. Kuva 128. Työnjohtajien paritalo. LKYT 2006. Kuva 129. Toinen tasakattoisista paritaloista. LKYT 2006. 86 Suomen ympäristö 15 | 2013 katto, tumma lomalaudoitus sekä sisätilojen takat ja kylmähuoneet. Väensauna on karjalaisromanttinen pyöreistä puunrungoista veistetty, ruskealla kuultovärillä käsitelty hirsisauna, jossa on punainen tiilikate. Si- sääntulopuolella katto muodostaa koko julkisivun mittaisen, terassimaisen kuistin pulpettikatoksen. Rakennusta on käytetty väensaunana. Piirustuk- set ovat vuodelta 1945. Sisätiloja on kunnostettu myöhemmin. Johtajan käyttöön tehty sauna on veistetty pyö- reistä rungoista ja käsitelty ruskealla kuultovärillä. Erikoisuutena saunassa on turvekatto. Vähähaa- ran puolella on terassi. Niin sanottu Urkin sauna tai ”The Finnish sauna” on ollut Kivikerhon eli käyttöinsinöörin asunnon sauna sekä edustussau- na. Sauna on suunniteltu 1947. Vaalean kellertävä pystyrimalaudoitettu pesula on todennäköisesti rakennettu 1940-luvulla. Muutos- piirustukset ovat vuodelta 1963. Sisällä on alkupe- räiset paneloinnit, väliovet ja osa pesulan koneista. Sisustus on hyväkuntoinen. Varasto on vaalean kellertävä pystyrimalaudoitet- tu tiilikatteinen varastorakennus, joka on toiminut ilmeisesti kolmen asuin(pari)talon varastotiloina. Sijaitsee pesulan ja kauimmaisten paritalojen vä- lissä. LKYT-arvio: Jälleenrakennusajan kohde. Teollisuushistoriaan liittyvä kohde. RKY –kohde (Isohaaran voimalaitos ja Vallitunsaaren voimalai- tosyhdyskunta). Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. Kuva 130. Väensauna. LKYT 2006. Kuva 131. Johtajan sauna. LKYT 2006. Kuva 132. Vallitunsaaren pesularakennus. LKYT 2006. Kuva 133. Varastorakennus. LKYT 2006. 87Suomen ympäristö 15 | 2013 Syväkangas 9.1 Vakkuri 9.1 Vakkuri Vakkuri on Kemin vanhimpia säilyneitä raken- nuksia ja se on saanut nimensä Vakkurin suvun mukaan. Kallioinen piha sijaitsi aikanaan vanhan Oulu-Tornio maantien varrella ja tielinjausten muututtua se on nykyisin Karjalahdentien varrel- la. Vanhasta pihapiiristä on jäljellä vain asuinra- kennus. Lähiympäristössä on tiiviisti rakennettua rivitaloaluetta. Kyseessä on vanha komea talonpoikaistalo, joka on edelleen asuinkäytössä. Vakkurin vanha asuinrakennus on huonejaoltaan päätysalillinen ja rakennettu 1800-luvun alussa. Julkisivuissa on keltaista vaaka- ja pystyponttilaudoitusta sekä pys- tylomalaudoitusta. Listat ovat ruskeat. Katteena on vihreä pystyhuopa ja kuistissa musta kolmio- rimahuopa. Kuusiruutuiset ikkunat ja ulko-ovet ovat alkuperäisiä. Rakennuksessa on kaksi kuistia, jotka on yhdis- tetty umpeen rakennetulla väliosalla. Kuisteissa on kuusiruutuiset ikkunat ja väliosassa 12-ruutui- nen ikkuna. Lisäksi kuistien ovien päällä on puo- lipyöreät ikkunat. Rakennusta on kunnostettu vii- me vuosina. Kivijalkaa on nostettu ja rakennuksen vuorilaudoitusta uusittu. Talon itäpäädyssä on komea lohikellari ja raken- nuksen takana erottuu vanha kalasataman paikka. Vakkurin pihassa todentuu selkeästi rannan pake- neminen maankohoamisen myötä. Vakkurille on myönnetty Hurrikas-palkinto vuonna 1979. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt kohde. Osa Syväkankaan kokonaisuutta. Hurrikas-palkinto 1979. Rakennushistoriallisesti ja kulttuurihistoriallisesti erittäin arvo- kas kohde, jolla on myös maisemallista arvoa. Syväkankaan omakotitaloalue Syväkankaan alue kaavoitettiin 1920-luvulla ja sin- ne rakennettiin jo ennen sotia puolitoistakerrok- sisia omakotitaloja piharakennuksineen. Raken- nukset olivat alun perin tyyliltään yhdenmukaisia, sopusuhtaisia ja kauniita 1930-luvun tyyppitaloja, joissa on jyrkkä satulakatto. Lisäksi Syväkankaalla on hyvin säilynyttä sodanjälkeistä kaupunkimaista pientaloasumista, jota leimaa yhtenäinen 1940- ja 1950-luvun rakennustapa. Alue on edustava esi- merkki sodan jälkeisestä tyyppitalorakentamises- ta, jonka tontit ovat kooltaan melko pieniä, mikä luo alueelle viihtyisän tiiviin tunnelman. Kuva 134. Vakkuri. LKYT 2006. Kuva 135. Syväkankaan omakotialuetta. Minna Heljala 2013. Kartta 17. Syväkangas !( 9.1 © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/13 0 500 m 88 Suomen ympäristö 15 | 2013 Nälli 10.1 Ouluntie 137 10.1 Ouluntie 137 Nällissä sijaitseva vanha puutarhatontti on hyvä esimerkki Kemin laitakaupungin rakentamista- vasta 1920-luvulla. Ouluntie 137 on valmistunut 1925–26. Samaan aikaan on rakennettu pihapii- riin ulkorakennus, jossa on ollut pieni hevostalli ja sauna. Asuinrakennuksessa on aikoinaan ollut kauppa. Kohde sijaitsee Ouluntien varressa oma- kotialueella. Saaristo Perämeren kansallispuisto Perämeren pohjukan merialueelle ovat tyypillisiä matalat moreenisaaret ja avara laakea maisemaku- va. Saariston erikoisuutena ovat vähäsuolaisen ve- den eliöstö sekä maankohoamisrannikolle ominai- nen kasvillisuus. Saarista valtaosa on ollut merestä kohoamisestaan saakka ihmisten käytössä. Niitä on käytetty kalastustukikohtina ja kotieläinten lai- dunnusalueina. Täten saaret ja rantaniityt pysyivät avoimina. 1960-luvulta lähtien perinteinen käyttö on vähentynyt ja saaret ovat kasvaneet vähitellen umpeen pajujen ja katajien levittäytyessä avoimille niitty- ja nummialueille. Tornionjoki on Itämeren tärkein lohen lisään- tymisalue. Luodot ovat merkittäviä meri- ja ran- talinnuston pesimäpaikkoja sekä muutonaikaisia levähdysalueita. Alueella on edelleen runsas hyl- jekanta. Kylmyydestä ja alhaisesta suolapitoisuu- desta johtuen Perämeri on Itämeren karuin osa. Rannikkokylien asukkaat ovat harjoittaneet si- lakan ja lohen kalastusta Tornion ja Kemin saaris- tossa jo vuosisatojen ajan. Lohen pyynnin ohella Perämeren kalastushistoriaan kuuluu 1700-luvun runsas silakanpyynti, jota harjoitettiin Perämeren alueella Kokkolan seudulta pitkin rannikkoa jat- kuen pitkälle Ruotsin puolelle. Silakan pyynnille oli tyypillistä, että ulkosaarilla oleskeltiin pitkään. Saarille kehittyivät tukikohdat, joille muutettiin pyyntikauden ajaksi. Koska matka kala-apajilta rannikolle oli pitkä, saarilla saatettiin asua kalas- tustuvissa jopa kuukausia. Torniolaisten kalastaji- en pyyntikylät olivat Malurissa (Malören) ja Sans- kerissa (Sandskär). Molemmat saaret jäivät Ruotsin puolelle vuoden 1809 rajanvedossa. Vanhaa kalas- tusperinnettä jatkettiin kuitenkin Suomen puolella. Kemin edustalla tärkeitä ovat olleet Selkä-Sarven, Saarenkrunnin ja Pienen Valkeakarin kalastustu- kikohdat. Selkä-Sarven kalastajakylä tunnetaan myös vanhana kausipyynnin tukikohtana. Saarilla on runsaasti säilynyt kalastukseen liittyviä raken- nelmia kuten kalakellareiden jäänteitä ja verkon- kuivaustelineitä. Hyvänä esimerkkinä on säilynyt Ailinpietin asuinkämppä Selkä-Sarvessa. Moottoriveneiden yleistyttyä 1900-luvun alus- sa kalastusta alettiin harjoittaa rannikolta käsin ja kausitukikohdat autioituivat. Kieltolain aikana salakuljettajat käyttivät saaria kätköpaikkoinaan. Alueelle perustettiin Perämeren kansallispuis- to 1991. Sen pinta-ala on noin 15 700 hehtaaria, josta maa-aluetta on noin 250 hehtaaria. Kansal- lispuisto sijaitsee Perämeren ulkosaaristossa Tor- Kuva 136. Ouluntie 137. LKYT 2006. Kartta 18. Nälli 10.1 © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/13 0 500 m 89Suomen ympäristö 15 | 2013 nion ja Kemin kaupunkien alueella. Perämeren kansallispuiston tehtävänä on maankohoamisen muovaaman monipuolisen saaristoluonnon suoje- lu. Erityisesti Perämeren kansallispuiston alueella vanha kalastusperinne näkyy saaristomaisemassa. Kalasatamat ja saarilla olevat kalastustukikohdat kuuluvat myös valtakunnallisesti merkittäviin ra- kennettuihin kulttuuriympäristöihin. Kuva 137. Selkä-Sarven kalastajakylä on valtakunnallisesti merkittävä rakennettu kulttuuriympäristö. Metsähallitus/ Päivi Tervonen 2009. 90 Suomen ympäristö 15 | 2013 Koulut Kemin ensimmäinen kansakoulu aloitti toimin- tansa 1878, mutta varsinaisesti kokovuotinen ja täydellinen kansakoulutoiminta kaupungissa al- koi 1890-luvun taitteessa. Kemin kaupungin no- pea kasvu ja alueliitokset tekivät Kemistä nope- asti merkittävän koulukaupungin. Vuoden 1931 alueliitosten yhteydessä kaupungille tuli kaikkiaan viisi uutta koulua. Kouluverkon ollessa laajimmil- laan, ennen peruskoulun tuloa, Kemissä oli 11 kan- sakoulua ja kolme oppikoulua sekä näiden lisäksi ammattikoulu, teknillinen koulu, kauppaoppilai- tos ja myöhemmin vielä terveydenhoito-oppilaitos. Kemin koulurakennukset edustavat kouluraken- tamisen kerrostumaa ja niiden joukossa on useita arkkitehtonisesti merkittäviä, erityisesti 1920- ja 1930-luvulla valmistuneita koulurakennuksia. Teemakohteet 11.1 Sauvosaaren kansakoulu/Keskuskoulu 11.2 Kemin lukio / Kemin lyseon lukio 11.3 Koivuharjun koulu 11.4 Pajusaaren koulu 11.5 Karihaaran-Marttalan koulu, Marttala 11.6 Entinen tyttölyseo 11.1 Sauvosaaren kansakoulu/Keskus- koulu Kemin kaupungin laajeneminen liitosten myötä edellytti ajanmukaisen koulutalon saamista kes- kusta-alueelle. Hanke oli käynnistetty jo vuonna 1919 ja koulutalosta järjestettiin tuolloin piirustus- kilpailu, jonka tuloksena hyväksyttiin arkkitehtien Kartta 19. Koulurakennukset 11.6 11.4 11.3 11.5 11.2 11.1 © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/13 0 500 1 000 m 91Suomen ympäristö 15 | 2013 Jussi ja Toivo Paatelan rakennuspiirustukset. Kou- lu oli päätetty rakentaa Tuomaan vainiolle, jossa silloin kasvoi vielä metsää ja oli melkoinen vesi- monttu. Hanke ei edistynyt ja eivätkä piirustukset myöhemmin enää kelvanneet. Alueliitosten myötä kaupungin oppilasmäärät kasvoivat, ja lopulta ti- lattiin piirustukset arkkitehti Toivo Salervolta 1931. Työt aloitettiin 1935 ja koulu valmistui seuraavana vuonna. Oppilasmäärä oli kasvanut niin, että 791 oppilasta aloitti ensimmäisen luokan syksyllä 1939. Koulurakennus otettiin kuitenkin pian kokonai- suudessaan puolustusvoimien käyttöön uhkaavan sotatilan vuoksi. Jatkosodan aikana koulu oli sak- salaisten sotilassairaalana, kunnes keväällä 1945 se otettiin siirtoväen majoituspaikaksi. Koulutyötä päästiin jatkamaan uudelleen huhtikuussa 1945. Ensimmäinen hammashoitola sijoitettiin koululle 1948 ja se jatkoi toimintaansa vuoteen 1986 saakka. Nykyinen keskuskoulu on upea kansakoulu- rakennus, joka edustaa pohjoismaista klassismia. Julkisivun kummassakin päädyssä on matalat sii- piosat, joissa on alkujaan ollut tyttöjen ja poikien wc:t. Ikkunoissa on useita eri ruudutuksia, mut- ta rakennukselle on tyypillistä tiukka symmetri- syys. Kolmikerroksisen rakennuksen alimmassa kerroksessa ilmettä antavat kaari-ikkunat. Toisen kerroksen julkisivussa juhlatilan ikkunat on koros- tettu graniittikehyksin. Osa taas on erittäin yksin- kertaisia kahdeksanruutuisia ikkunoita. Räystään alla on meanderi-koriste, joka luo rakennukseen klassista ilmettä. Pääoveen liittyy pihan puolella voimakkaasti korostettu portaali, jossa on moni- ruutuiset lasi-ikkunat ja tyylikkäästi koristeltu katos. Ovet ovat metallikehyksisiä. Niihin on lasi- ruudutuksella saatu ilmeikäs kuviointi. Päädyssä olevan ulko-oven yläpuolella on tyylikäs, korkea porraskäytävän ikkunarivistö. Kirkkopuistokadun ovi on uusi käynti päiväkotiin. Rakennus on perus- korjattu 2006–2007. Koulu sijaitsee kaupunkikorttelissa. Naapureina ovat kirkko, toimistorakennus ja Skippari. Piha on neliönmuotoinen, osin katettu asvaltilla ja muu- ten kovettunutta hiekkamaata. Piha on ympäröity rautaverkkoaidalla ja sisäpuolelta pensasaidalla. Pihalle on kolme porttiaukkoa, joissa on betonipi- larit. Koulua rajaa Koulukatu, Kirkkopuistokatu, Meripuistokatu ja Nahkurinkatu. Pihapiirissä ei ole muita rakennuksia. LKYT –arvio: Sodalta säästynyt kohde. Käytössä oleva koulurakennus. Kemin kaupunkirakentamisen toisen vaiheen rakennuskantaa. Edustaa pohjoismaista klassismia. Liittyy sotahistoriaan. RKY –kohde (Kemin ruutukaava-alue ja kirkon ympäristö) Kaavasuojeltu. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 11.2 Kemin lukio / Kemin lyseon lukio Koulu valmistui vuonna 1930 ja suunnittelijana oli Yleisten rakennusten ylihallituksen yliarkkitehti Hjalmar Åberg. Alkuun koulusta käytettiin nimeä Porvari-Yhteiskoulu. Vuonna 1925 nimi muutet- tiin Kemin Suomalaisesta Yhteiskoulusta Kemin Yhteislyseoksi ja samalla koulu siirtyi kaupungin omistuksesta valtiolle. Vuonna 1940 koulu muuttui Kuva 138. Kemin keskuskoulu. LKYT 2006. 92 Suomen ympäristö 15 | 2013 Kemin (poika) lyseoksi ja vuonna 1972 nimi muut- tui Kemin Lukioksi. Piha on neliön muotoinen, aidattu alue, jossa on kolme pilareilla varustettua porttia. Tontilla sijait- see varastorakennus, joka on alkuperäisestä kun- nostettu. Pihalla on myös uudisrakennus. Pihassa on asvalttia, hiekkamaata ja nurmikkoa istutettui- ne puineen ja pensaineen. Rakennus ja osin tontti ovat lähes puolitoista metriä katutason yläpuolella. Tämän osan reunat ovat kiveä sekä pinnoitettu be- tonilla. Loput tontista on nurmipintaista nostettua maapengermää. Koulukadulta sisääntulo nousee loivasti asvaltoituna. Meripuistokadun puolella on kaksi porttia. Toisessa on massiiviset porttipylväät ja käytävän pinta on katettu neliönmuotoisilla ki- villä. Aitaus tontin ympärillä on uusittu. Sanka- rikadun puolelta johtaa kahdelle ulko-ovelle ki- viportaat mataline porttipylväineen. Oviaukot on kauniisti korostettu graniittiportaaleilla ja pääovi doorilaisilla pylväillä. Jokaiselle ovelle on alkupe- räiset kiviportaat. Rakennus edustaa 1920-luvun pohjoismaista klassismia, jolle tyypillistä on tiukka symmetrisyys. Suorakaiteen muotoisen runko-osan molemmissa päissä on poikittaiset jatko-osat, joiden ulokepää- dyissä on päätykolmiot. Perustus on kivilaatoin päällystettyä betonia ja runko tiilimuurausta. Au- makaton päällä on pulpettikattoinen ilmastointi- tila. Suorakaiteisen runko-osan keskelle on lisätty 1956–1957 korjauksissa uloke, jossa on hissikuilu. Räystään alustat ovat profiloidut ja seinien ala- osissa on yksinkertainen rustikakoristelu. Raken- nuksen yläosa on keltainen ja alaosa tummemman keltainen, perustus on ruskea. Rakennusta kiertää vyölista. Ikkunat ovat kolmi-, neli-, kuusi- ja kah- deksanruutuisia, päädyissä kaksitoistaruutuisia, puitteet valkoiset eikä niihin liity varsinaisia ikku- navuorauksia. Pääsisäänkäynnin yläpuolella oleva ikkuna on korostettu koristellulla kivikehyksellä. Sankarikadun oven molemmin puolin on pyöreät koristeikkunat. Puiset kamanaikkunalliset peilio- vet ovat neli- ja kuusiruutuisia. Pihan julkisivun puolella on paripeiliovet, joissa on myös kaman- aikkunat. Rakennukseen kuuluu kaunis, suorakaiteen muotoinen, hyvässä kunnossa oleva piharaken- nus, joka on myös arkkitehti Hjalmar Åbergin suunnittelema. Sitä on laajennettu 1956–1957 ja kunnostettu muutama vuosi sitten vanhaa ilmettä noudattaen. Sankarikadun puolella on muistokivi, jossa lu- kee Ruben Rautila 1904–1954, Kemin lyseon yli- oppilaat 1953. Samalla seinällä on muistomerkki Satavuotiaalle koululle, Seniorit. Ulkoisesti rakennukset ja pihapiiri ovat hyväs- sä kunnossa. Kokonaisuus on kaupunkikeskustaa, jossa on naapureina kirkko, terveydenhoito-oppi- laitos (entinen ammattikoulu) sekä Meripuistoka- tu. LKYT –arvio: Sodalta säästynyt kohde. Kemin kaupunkirakentamisen toisen vaiheen rakennuskantaa. Käytössä oleva koulurakennus. Pohjoismaista klassismia. RKY –kohde (Kemin ruutukaava-alue ja kirkon ympäristö) Kaavasuojeltu. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 11.3 Koivuharjun koulu Koivuharjun koulu on valmistunut vuonna 1908 ja edustaa jugendhenkistä puukoulurakentamista. Rakennus on edelleen koulukäytössä. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt kohde. Kemin kaupunkirakentamisen ensimmäisen vaiheen rakennus- kantaa. Käytössä oleva koulurakennus. Jugendvaikutteinen. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. Kuva 139. Kemin lyseo. LKYT 2006. Kuva 140. Koivuharjun koulu. LKYT 2006. 93Suomen ympäristö 15 | 2013 11.4 Pajusaaren koulu Pajusaaren koulu on arkkitehti Toivo Salervon vuonna 1930 suunnittelema. Kaunis pohjoismais- ta klassismia edustava koulurakennus on hieno aikakautensa edustaja. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt kohde. Koulurakennus, joka ei enää käytössä. Kemin kaupunkirakentamisen toisen vaiheen rakennuskantaa. Pohjoismaista klassismia edustava koulurakennus. Kaavasuojeltu. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 11.5 Karihaaran-Marttalan koulu, Mart- tala Karihaara-Marttalan koulu on arkkitehti Hannu K. Vainion suunnittelema ja siinä on nähtävissä jälleenrakennusajan piirteitä, mutta periaatteiltaan se muistuttaa 1930-luvun koulurakennustyyppiä. Saksalaiset joukot tuhosivat Karihaaran koulun vuonna 1944. Uutta koulua ryhdyttiin rakenta- maan vuonna 1947 ja se valmistui tarvikepulan vuoksi vasta vuonna 1949. Siipirakennus valmis- tui kesällä 1950. Koulurakennukseen on tehty 1970 -luvulla peruskorjaus. LKYT-arvio: Jälleenrakennusajan kohde. Rakennushistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas koh- de, jolla on myös kulttuurihistoriallista arvoa. 11.6 Entinen tyttölyseo Entinen tyttölyseon rakennus on arkkitehti Onni Ermalan suunnittelema ja se on valmistunut vuon- na 1952. Alun perin koulu toimi tyttölyseona, mut- ta rakennuksessa on toiminut myös peruskoulun yläaste. Nykyään koulu toimii Kemi-Tornio am- mattikorkeakoulun terveysalan oppilaitoksena. Koulu on massiivinen monesta erikorkuisesta kompleksista koostuva rakennuskokonaisuus, jossa on paljon jälleenrakennusajalle tyypillisiä yksityiskohtia. LKYT-arvio: Jälleenrakennusajan kohde. Kaupunkikuvallisesti erittäin tärkeä kohde. RKY –kohde (Kemin ruutukaava-alue ja kirkon ympäristö). Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. Kuva 141. Pajusaaren koulu. LKYT 2006. Kuva 142. Karihaaran-Marttalan koulu. LKYT 2006. Kuva 143. Entinen tyttölyseo. LKYT 2006. 94 Suomen ympäristö 15 | 2013 Kirkollinen rakentaminen Kemin kaupunkiin kuuluneet seurakuntalaiset päättivät 1901 perustaa oman itsenäisen seura- kunnan. Vuonna 1902 Kemi erotettiin senaatin päätöksellä omaksi kirkkoherrakunnaksi Kemin maaseurakunnasta. Kirkkoherra saatiin Kemiin vuonna 1908. 12.1 Kirkko ja sen ympäristö 12,2 Paattion kappeli 12.3 Veitsiluodon kirkko 12.4 Peurasaaren siunauskappeli 12.5 Peurasaaren hautausmaa 12.6 Peurasaaren ruumishuone 12.1 Kirkko ja sen ympäristö Heti seurakunnan perustamisen jälkeen ryhdyt- tiin Kemissä toimiin oman kirkon rakentamiseksi. Piirustukset tilattiin arkkitehti Josef Stenbäckiltä. Kirkko valmistui syksyllä 1902 ja se on muodoltaan pitkäkirkko, jossa on kaksi sivulaivaa ja se edustaa uusgoottilaista ja kansallisromanttista tyyliä. Hui- pullinen torni kelloineen on sijoitettu epäsymmet- risesti kuoriosan viereen. Korkeat pitkänomaiset ja yläosastaan kaarevat kolmoisikkunat Stenbäck on lainannut gotiikasta samoin kuin suuren upean Kartta 20. Kirkollinen rakentaminen 0 5 km 12.5 12.6 12.4 12.1 12.2 12.3 © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/13© Affecto Finland Oy, Karttakeskus, Lupa L4659 päätypyöröikkunan. Gotiikasta on peräisin myös ulkonurkkausten suuret tukikolmiopilarit. Kirkko on rapattua tiiltä. Julkisivun alkuperäi- nen kuultosävy oli ”pronssi” ja uusi ulkoseinä- väritys on roosanpunainen, joka on tehty värihi- ontalaastilla. Kate on nyt graniitinharmaa pelti ja alkujaan se oli maalaamatonta sinkittyä peltiä. Ik- kunat ja kellotornin luukut ovat ruskeat. Julkisivua täydentävät mustat ja taitetun valkoiset pellitykset. Kirkossa on tehty korjauksia 1932, jolloin saatiin myös urut. Kirkon alttaritauluna on vuodesta 1986 ollut Lauri Ahlgrénin lasimaalaus Pyhä kolminaisuus. Aikaisempi Erkki Koposen vuonna 1953 maalaama Ylösnousemus siirrettiin vuonna 1987 Paattionleh- don siunauskappeliin. Kirkon sisä- ja ulkopuolen uusien väritysten perustana ovat olleet raken- nuksen alkuperäiset, vanhoissa työselostuksissa 95Suomen ympäristö 15 | 2013 sanallisesti määritellyt sekä inventoineissa löyty- neet värit. Kirkkoa ympäröi puistomainen aidattu tontti. Josef Stenbäcin suunnittelema aita rakennettiin 100 vuotta myöhemmin. Kirkkotarhassa on kak- si muistomerkkiä. Sankarikadun puolella ovat sankarihaudat sekä niihin liittyvä muistomerkki ja vakaumuksensa puolesta kaatuneiden punais- ten muistomerkki. Kirkko on keskeisellä paikalla ja sitä ympäröivät Kirkkopuistokatu, Koulukatu, Sankarikatu ja Meripuistokatu. Kirkko entisöitiin mahdollisimman alkuperäi- sen näköiseksi vuosina 2002– 2003 ja ympäristö- alueet vuonna 2004. LKYT –arvio: Sodalta säästynyt kohde. Kemin kaupunkirakentamisen ensimmäisen vaiheen rakennus- kantaa. Uusgoottilainen kirkkorakennus, joka tyylisuunnan harvoja edus- tajia Lapissa. RKY –kohde (Kemin ruutukaava-alue ja kirkon ympäristö) Kaavasuojeltu. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 12.2 Paattion kappeli Arkkitehti Osmo Siparin suunnittelema Paattion- lehdon kappeli valmistui vuonna 1960 Pohjoi- sen hautausmaan yhteyteen. Se tuli tuolloin tar- peeseen, sillä hautausmaa oli vihitty käyttöön jo vuonna 1945 ja siunauskappelia sen yhteyteen oli kaivattu kovasti. Kappeli vihittiin käyttöön vuon- na 1961. Nykyisin kappelissa järjestetään jumalanpalve- luksia ja muita kirkollisia tilaisuuksia, mutta edel- leen sen toimii siunauskappelina. Kappeli on tiili- ja betonirunkoinen hieman eri- koisen mallinen rakennus, jonka pinta on rapattu ja maalattu valkoiseksi. Rakennuksessa on pitkä ja jyrkkä pulpettikatto, jonka takaosassa on liuku- mäkeä muistuttavat vesikourut. Katemateriaalina on harmaa profiloitu pelti. Perustus on ruskeaksi maalattua betonia. Rakennuksessa on isot yksi- ruutuiset tummennetut ikkunat. Pohjoisen sisään- käynnin yläpuolella on koko seinän pituinen katos. Kappelisalin eteläisen julkisivun yläosaa hallit- sevat, korkeat ja kapeat ikkunat. Kappeliin ja kap- pelista hautausmaalle johtavan polun vierellä on valkoiseksi maalattu korkea tiiliaita. Kappeli on peruskorjattu 1993, jolloin parannettiin erityisesti henkilökunnan tiloja. Kappelin modernin harras arkkitehtuuri tukee alueen kokonaisilmettä. Rakennus on muodoltaan yksinkertainen ja selväpiirteinen. Sen voimakkaas- ti ylöspäin suuntautuvat linjat ilmentävät ylösnou- semusta. Kappelissa on 250 hengen sali ja sakasti. Vuonna 1961 valmistuneet Kangasalan urkuteh- taan 14-äänikertaiset urut ovat osin pneumaatti- set ja osin sähköiset. Taidemaalari Erkki Koposen maalaama alttaritaulu valmistui vuonna 1953 alku- jaan Kemin kirkon alttaritauluksi. Paattionlehdon kappeliin se siirrettiin vuonna 1987. Pohjoinen hautausmaa edustaa uudenlaista hau- tausmaa-arkkitehtuuria puistomaisen yleisilmeen- sä takia. Vainajien leposijat on merkitty pelkästään Kuva 144. Kemin kirkko. LKYT 2006. Kuva 145. Paattion kappeli. LKYT 2007. 96 Suomen ympäristö 15 | 2013 hautakivin. Reunakiveyksiä ei ole lainkaan, vaan hautojen yli kulkee yhtenäinen nurmikenttä. Alue on aidattu. Lähiympäristössä on omakoti- ja rivita- loasutusta. Ympäristö on kokonaisuudessaan puis- tomainen. Hautausmaa sijaitsee Tornionkadun ja Aatonkadun kulmauksessa, matkaa Lapintielle on 300 - 400 metriä. LKYT –arvio: Kaavasuojeltu Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 12.3 Veitsi luodon kirkko Puhdaslinjainen, betonirakenteinen ja torniton Veitsiluodon kirkko on rakennettu vuonna 1957 ja sen suunnittelijana oli arkkitehti Veikko Larkas. Kyseessä on tyylikäs, yksinkertainen pitkäkirkko, joka käsittää kirkkosalin, seurakuntatilan ja sakas- tin. Kirkossa on useita pariovia, jotka koostuvat pieniruutuisista ikkunoista. Jyrkällä harjakatolla on viisi korkeaa ikkunaa, joiden kautta kirkkosaliin tulee tyylikäs valaistus. Kirkon pääoven yläpuolel- la harjalla on ns. Pietarinristi. Veitsiluodon kirkko rakennettiin aikanaan palvelemaan kaupungin ete- läisen osan seurakuntatoimintaa. Nykyisin kirkon ympäristö on muuttunut oleellisesti, kun Veitsiluo- don työntekijöiden asuinalue on purettu. Veitsiluodon kirkko palvelee kuitenkin edelleen Rytikarin ja Hepolan alueen asukkaista. Kirkkoa ympäröi puistomainen pihapiiri. Lähiympäristös- sä on Hepolan koulu, metsää ja liikekeskus. LKYT –arvio: Jälleenrakennusajan kohde. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 12.4 Peurasaaren siunauskappeli Kappeli vihittiin käyttöön 19.12.1937 ja sen suun- nitteli rakennusmestari Matti Pitkänen. Siunaus- kappelia ympäröi Kemin vanhin hautausmaa. Val- koiseksi rapatun rakennuksen päädyssä on torni risteineen. Rakennuksessa on neljä sisäänkäyntiä. Pääsisäänkäynnin edessä on tyyliin sopiva tasan- ne ja katos. Kappelin ikkunoista osa on korkeita suorakaiteen muotoisia ja osa kahdeksankulmai- sia ruutuikkunoita. Siunauskappelia laajennettiin 1962 ja se on peruskorjattu 1991. Rakennus edustaa 1930-luvun yksinkertaista tyylikästä funktionalis- mia. Kappelia on käytetty sota-aikana myös pom- misuojana. Se sijaitsee aivan meren läheisyydessä. LKYT-arvio: Sodalta säästynyt kohde. Rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas kohde. 12.5 Peurasaaren hautausmaa Kemi perustettiin vuonna 1869, mutta sitä ei ero- tettu Keminmaan seurakunnasta. Vasta noin 30 vuotta myöhemmin, mutta jo ennen itsenäisen seurakunnan perustamista tuli tarve kaupungin omalle hautausmaalle. Maa-alue hankittiin Pajarin- kankaalta, nykyisen Peurasaaren kaupunginosas- ta. Kemin hautausmaa vihittiin tarkoitukseensa 4.8.1897 ja ensimmäiset hautaukset tehtiin kevään ja kesän 1897 aikana. Merimies Joseph Sopwithin haudalta löytyy muistolaatta, jossa on teksti: Täs- sä lepää Joseph Sopwith, englantilainen perämies, joka 6.8.1897 ensimmäisenä kätkettiin tähän hauta- usmaahan odottamaan ylösnousemuksen päivää. Hautausmaa-alue on rajattu luonnonkiviaidalla, jonka sekä etelä- että pohjoispäädyssä on sisään- käynnit. Siunauskappeli sijaitsee pohjoispäädyssä. Hautausmaa on tehty luonnonmukaiselle kum- mulle heti Peurasaaren kaupunginosan alkuun. Lännessä on Pajarinranta, pohjoisessa puisto ja Kuva 146. Veitsiluodon kirkko. Tiina Elo 2011. Kuva 147. Peurasaaren siunauskappeli. Tiina Elo 2011. 97Suomen ympäristö 15 | 2013 asutusaluetta, eteläpuolella on kaupungin kes- kusvarasto. 12.6 Peurasaaren ruumishuone Rakennus valmistui 1950 ja on toiminut ruumis- huoneena. Suunnittelijaksi mainitaan arkkitehti Veikko Rauhala. Keltaiseksi rapatussa matalassa mielenkiintoisen muotoisessa rakennuksessa on aumattu profiloitu peltikatto. Rakennusta on käy- tetty myös kaupungin vaakahuoneena, pajana ja nykyään varastona. Lähiympäristössä on hauta- usmaa, meri ja metsää. Liikennekohteet Pohjanmaan rantatie Turusta Tukholmaan Pohjanlahden ympäri kul- kenut vanha maantie oli Pohjanmaan tiestöstä tärkein. Jo myöhäiskeskiajalla Pohjanlahden ym- päri kulki talvitie, jota käytettiin meriliikenteen seisoessa. Maantien käyttäjiä olivat pääasiassa virkamiehet, sotilaat ja erityisesti posti. Postilin- ja Tukholmasta Turkuun ulotettiin Pohjanlahden ympäri jo 1644. Tornion ja Oulun välinen tieosuus saatiin vaunuilla ajettavaan kuntoon 1700-luvun puolivälissä. Lapin maakunnan alueella rantatie oli pitkään ainoa maantie. Kesäisin kaikki matkus- taminen hoidettiin meriteitse. Pohjanmaan vanhan rantatien pituus Lapin alu- eella on lähes 70 km. Simon kunnan alueella on 26 km, Kemin 17 km, Keminmaan 4 km ja Torni- on 22 km. Vanhasta rantatiestä on säilynyt useita osuuksia kaikkien neljän kunnan alueella. Parhaat tieosuudet ovat Simossa. Vanhan maantien historiallista taustaa osoittaa myös, että Kemin pitäjän Lautiosaaren kylän talo- jen Ruuti, Hakala, Torvinen, Heikonen, Ruonala, Perttunen ja Matinlassi peltokarttajakoihin vuosil- ta 1767–68 on merkitty kyseinen tie. Karttamerkin- töjen mukaan tie on ollut tuolloin merenlahtena ol- leen Karjalahden itäreunaa mukaileva ja hevosajo- neuvoliikenteelle käyttökelpoinen kulkuväylä. Syväkankaalla Ouluntie sekä Tervaharjussa Ku- riirikatu ja Ruonalankatu kuuluvat vanhaan tielin- jaan. Ruonalankadun ja Tuomaalankadun välillä vanha tie näkyy polkuna. Kemissä on vanhan tien edustava jäänne golfkentän eteläpäässä sorapin- taisena polkuna ja Nauskaojan ylittävänä vanhana maantiesiltana, joka on edelleen pyöräilijöiden ja jalankulkijoiden käytössä. Golfkentältä vanha tielinja jatkuu Rauhalanka- tuna, Opettajankatuna, Karikonkatuna ja Vanhaka- tuna. Lisäksi vanhaa tielinjausta on säilynyt pätkä Koivuharjunkadun ja Tornionkadun linjassa. Kuva 148. Peurasaaren hautausmaa. Tiina Elo 2011. Kuva 149. Peurasaaren ruumishuone. LKYT 2006. 98 Suomen ympäristö 15 | 2013 13.1 Vanha maantiensilta 13.2 Huokausten silta 13.3 Lentokonehalli 13.1 Vanha maantiensi lta Vanha maantiensilta on alkujaan rakennettu 1870-luvulla. Nykyisin se on betonirakenteinen kymmenisen metriä pitkä ja vajaat neljä metriä le- veä ja sitä kutsutaan Kuninkaantien sillaksi. Sen ali virtaa Nauskaoja. Lähiympäristössä on golfkenttä, Sauvonväylän, Jungonkadun ja Kiveliönkadun ris- teyskohta sekä liikenneympyrä. Esiteltävät kohteet 13.2 Huokausten si lta Sauvosaaren itäreunaa kulkeva maantie valmistui 1871. Tällöin Karjalahdenojan siltaa ei ollut vielä rakennettu ja yli mentiin alkeellista lankkusiltaa myöten. Alkuperäisen Huokausten sillan tekeminen lie- nee aloitettu vuonna 1872. Silta oli vaatimattomas- ta koostaan huolimatta suuritöinen. Se oli raken- nettava lujaksi, jotteivät meren myrskyt hävittäisi sitä. Sillan päihin rakennettiinkin kiviarkut ja itse silta valmistettiin puusta. Siihen rakennettiin myös puiset istumapenkit ja siitä tuli nuorten mieluisa kävely- ja kisailupaikka. Nimenä oli ensin Salmen- silta, mutta vähitellen sitä alettiin yleisesti kutsua Huokausten sillaksi juuri huokailevan nuorison mukaan. Saksalaiset räjäyttivät sillan 1944 ja nykyinen betonisilta valmistui 1954. Siltaa on levennetty 2000-luvun alussa. Nykyisin silta on kaksikaistai- nen 20 m leveä ja 15 m pitkä ja sen molemmilla puolilla on pyörätiet. Keskellä on liikenteenjakaja- na nurmikoroke. Sillan pohjoispuolella on Teboil- huoltoasema, Sauvosaaren koulu ja lähellä Peu- rasaaren kaupunginosa. Itäpuolella on liikenne- puisto ja sillan yli mentäessä tulee liikenneympyrä Valta- ja Asemakadulle sekä liittymä Karjalahdelle. Kuva 151. Huokausten silta. LKYT 2007. Kuva 150. Vanha maantiesilta. LKYT 2007. Kartta 21 Liikennekohteet 13.2 13.1 13.3 0 1 km © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/13 99Suomen ympäristö 15 | 2013 13.1 Lentokonehall i Kemin lentoaseman avajaisia vietettiin 18.6.1939. Sotavuosina kenttä oli Saksan ilmavoimien käytös- sä ja Lapin sodan jäljiltä täysin raunioina. Nykyi- sen lentokentän sivustalla on vanha konehalli, joka siirrettiin Hyvinkäältä Kemiin 1947 ja pystytettiin saksalaisten lentokonehallin raunioille. Kyseessä on Suomen vanhin halli, jota käytettiin aikanaan koneiden talvisuojana. Kokoa hallilla on noin 43 m x 45 m. Perustuk- sen tueksi on valettu tukiulokkeet. Ikkunat ovat alkuperäiset, mutta liukuovet on vaihdettu. Ny- kyiset liukuovet on saatu Tornion ammattikoulun konehallista. Kesällä 2009 korjattiin hallin huopa- katto ja tehtiin muutenkin pieniä kunnostustöitä. Rakennusta käytetään nykyisin pienkonehallina, purjelentokonehallina ja laskuvarjokerhon tiloina. Pihapiiri on asvaltoitu ja hallin toisella sivustal- la on metsää. Lähiympäristössä on Kemi-Tornion lentokenttä sekä parkkipaikat. LKYT-arvio: Jälleenrakennuskauden kohde. Lajissaan ainutlaatuinen valtakunnallisella tasolla. Rakennushistoriallisesti ja kulttuurihistoriallisesti erittäin arvo- kas kohde, jolla on myös maisemallista arvoa. Kemin muistomerkkejä Kuvat 152-153. Lentokonehalli. Minna Heljala 2013. Kartta 22. Muistomerkit. 0 5 km 14.1 14.4 14.2 14.3 14.5 © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/13© Affecto Finland Oy, Karttakeskus, Lupa L4659 100 Suomen ympäristö 15 | 2013 14.1 Suomen sodan uhrien muistomerkki 1808 –1809 14.2 Sankarivainajien päämuistomerkki 14.3 Sotalapsimuistopatsas ” Pieni ikuisuus” 14.4 Kemin lakon 1949 muistomerkki 14.5 Martin ankkuri 14.1 Suomen sodan uhrien muisto- merkki 1808 –1809 Ruotsin ja Venäjän välisistä monista sodista ns. Suomen sota oli maamme kannalta ehkä kohtalok- kain. Kun Ruotsin armeija oli kärsinyt ratkaisevat tappiot, se vetäytyi Olkijoella 31.11.1808 tehdyn sopimuksen mukaan Kemijoen taakse. Vetäytymi- nen pohjoiseen kiireisen aikataulun mukaan oli ää- rimmäisen vaikea varsinkin, kun yksiköissä ilmeni oireita leviävästä sairaudesta. Arviolta 250 miestä uupui ja paleltui jo matkalla Kemiin. Perääntyessään vanhaa maantietä pitkin Torni- oon Suomen armeija jätti pahimmin sairaat sotilaat tien varressa oleviin taloihin ”kuolemaa odottele- maan”. Vainajia haudattiin myös vanhan maantien varrelle mm. Tervaharjuun ja paikalle pystytettiin myöhemmin muistomerkki. Muistomerkissä on pyöreät kivet muurattu suo- rakulmaisen särmiön muotoon. Julkisivuun on upotettu kaksi kuparilaattaa, joiden tekstissä lukee: Tämän maan puolesta olemme antaneet henkem- me. Hoitakaa perintöämme. Lisäksi on vuosiluvut 1808–1809. Muistomerkki on rakennettu 1936 ja siihen on lisätty rautaketjuaita 1960. Se sijaitsee Jungonkadun ja Kaarlonkadun risteyksessä ja pe- rimätiedon mukaan haudassa lepäisi 25 sotilasta. 14.2 Sankarivainaj ien päämuistomerkki Talvi- ja jatkosodan muistomerkki ”Ja toiset saavat kutsun” sijaitsee kirkkopuistossa kirkon välittö- mässä läheisyydessä. Kysessä on yhdeksän metriä pitkä ja lähes kaksi metriä korkea graniittimuuri, jossa on kuvattuna hiihtäviä sotilaita lumisessa maisemassa. Keskellä oleva figuuri esittää enke- liä ja sankarivainajaa. Kivessä kirkon puolella on teksti: Paikka, jossa seisot on pyhä maa, 1939–1940 1941–1944. Muistomerkki on paljastettu 6.12.1949 ja sen on suunnitellut kuvanveistäjä Emil Filen. Kemin sankarihaudoissa lepää 381 vainajaa. 14.3 Sotalapsimuistopatsas ” Pieni ikuisuus” Vuosina 1939–1945 noin 80 000 suomalaista lasta lähetettiin Ruotsiin turvaan. Heistä noin 15 000 jäi pysyvästi naapurimaahan. Sotalasten kohtalot ja myöhempi elämä lienevät olleet pääsääntöisesti myönteisiä. Sodan jälkeisessä Suomessa heistä kui- tenkin vaiettiin eikä tästä kansallisesti traumaatti- sesta vaiheesta juuri puhuttu, eivätkä he itsekkään rohjenneet tuoda julki murheitaan. Koulutoverit, vanhemmat ja opettajat eivät aina jaksaneet suh- teutua myönteisesti äidinkielensä unohtaneisiin lapsiin. Vasta 1980-luvulla aktiivisimmat alkoivat varovasti etsiä yhteyksiä toisiin sotalapsiin. Vähi- tellen entiset sotalapset perustivat yhdistyksiä ja alkoivat purkaa traumojaan kokoontumalla yh- teen. Suomen Sotalapsiyhdistysten Keskusliitto perustettiin 1997. Kemin yhdistys on Suomen en- simmäinen rekisteröity Sotalapsiyhdistys. ”Pieni ikuisuus” on maailman ensimmäinen so- talapsipatsas. Patsaasta on tehty myös pienoismal- li. Avatun kirjan päällä kyyhöttää sikiöasennossa huopaan kääriytynyt pelokas ja surullinen lapsi. Taakse on jäänyt turvallinen koti, äiti, sisarukset, kaverit, edessä synkkä meri, vieras maa ja tunte- maton tulevaisuus. Kirja on sivistyksen symboli ja avattu siltä kohdalta, joka käsittelee sorrettujen lasten asemaa. Kirjan sivulla on lasten käsiä ja äi- Kuva 154. Suomen sodan uhrien muistomerkki. LKYT 2006. Kuva 155. Sankarivainajien päämuistomerkki. LKYT 2006. 101Suomen ympäristö 15 | 2013 tien kaipaavia kasvoja. Tämän sotalapsipatsaan pystyttivät 1996 Kemin seudun sotalapset muis- toksi sotiemme 1939–1944 sotalapsille sekä muis- tutukseksi lasten hädästä ja kärsimyksistä sotaa käyvässä maailmassa. Patsaaseen liittyvissä laa- toissa lukee: Ihmiset, rauha on rakkautta, sota on vihaa, mutta tie sivistykseen on rakkaus, se kasvaa sylistä sydämeen. Patsas on taiteilija Sanna Koivis- ton suunnittelema (1996) ja se sijaitsee sisäsataman alueella pursiseurojen ja rantamakasiinien välittö- mässä läheisyydessä. Patsas paljastettiin 3.8.1996 ja luovutettiin Kemin kaupungille. 14.4 Kemin lakon 1949 muistomerkki Kemin lakon muistomerkki liittyy ns. Kemin veri- torstaihin 18.8.1949. Tällöin kärjistyi tapahtumasar- ja, joka liittyy poliisin ja työläisten väliseen kahak- kaan. Taustalla oli palkkariidasta alkunsa saanut Kemi-yhtiön työntekijöiden lakko, johon yhtyivät nopeasti läheisten Kemijokisuun erottelutyömaan, Karihaaran sahan ja Kemin sataman työntekijät. Lakko koski laajimmillaan tuhansia työntekijöitä. 18.8.1949 Karihaaran työväentalolta lähti kolmisen tuhatta lakkolaista mielenosoituskulkueena koh- ti Lautiosaarta, jossa aseistetut poliisit odottivat. Tilanteesta syntyi yhteenotto, jonka aikana kaksi lakkolaista sai surmansa ja monia loukkaantui. Kemin veritorstai muistetaan Suomen historian toistaiseksi viimeisenä kuolonuhreja vaatineena poliittisena väkivaltaisuutena. Muistolaatassa lukee: Tällä paikalla kohtasivat työväenluokan joukkovoima ja murtuvan valtioko- neiston pakkovalta torstaina 18.8.1949. Poliisi avasi tulen kohden työläisten järjestynyttä, rauhallista mielenosoitusta. Tulituksessa saivat surmansa kak- si kemiläistä työläistä Felix Pietilä ja Anni Kontio- kangas. Uhreista huolimatta joukkovoimaa ei voitu eikä voida aseinkaan murtaa. Muistomerkki sijaitsee Isohaaran sillan juurella, pienellä aukiolla ja se on pystytetty 1984. Muisto- merkin runko on Elijärven kaivoksen kromikiveä. Sen läheisyydessä on Vallitunsaari. 14.5 Martin ankkuri Venäläisen Aasia-nimisen risteilijän ankkuri on vuodelta 1878. Aasian tiedetään olleen Kemin edustalle syksyllä 1905. Ankkurin pituus on kolme metriä ja leveys puolitoista metriä. Sen paino on noin 4 000 kiloa. Ankkurin renkaasta riippuu pala alkuperäistä ankkurikettinkiä. Ankkurin alkupe- rä on epävarma ja sen epäillään valmistetun joko Pohjois-Amerikassa tai Venäjän sotalaivaston ank- kuripajassa Pietarin lähellä. Ankkuri oli pitkään sisäsatamassa ja sieltä se siirrettiin Kalle Muonio- vaaran pellolle, jonne se unohtui 30 vuodeksi. Ankkurin toisessa lavassa on vuosiluku 1878 ja toisessa heikosti AN 3 (venäläiset kirjaimet AI3 tai AIZ). Tekstien merkitystä ei tiedetä. Muistolaatassa lukee: Martin-ankkuri, jäänyt venäläisestä risteili- jä Aasiasta v.1905. Pystytetty merenkulun muisto- merkiksi Kemin 100-vuotisjuhlana v.1969. Ankkuri sijaitsee Kemin kaupungintalon edessä viheriöllä. Kuva 156. Sotalapsimuistopatsas. LKYT 2006. Kuva 157. Kemin lakon 1949 muistomerkki. LKYT 2006. 102 Suomen ympäristö 15 | 2013 Muut kohteet 15.1 Muuntamo 15.1 Muuntamo Korkea puurakenteinen ja mansardikattoinen tor- nimainen muuntamo on edelleen käytössä. Keltai- sen vaakaponttilaudoitetun yksinkertaisen raken- nuksen katteena on punainen saumattu pelti. Ovi ja ylhäällä oleva luukku ovat vaakaponttilautaa ja alkuperäisiä. Sokkeli on tehty betonipilareista. Kemissä on vielä pari vanhaa muuntamoa jäljellä ja nämä ovat hauskoja muistomerkkejä maisemassa. Kyseinen muuntamo sijaitsee Ruonaojan varrella, pyörätien ja Eteläntien (E4/E75) välissä. Lähiym- päristössä on rautatie ja omakotitaloaluetta. LKYT-arvio: Mahdollisesti sodalta säästynyt. Harvinaisuus. Rakennushistoriallisesti ja maisemallisesti erittäin arvokas koh- de, jolla on myös kulttuurihistoriallista arvoa. Teollisuus Kuva 158. Martin ankkuri. LKYT 2006. Kuva 159. Muuntamo. LKYT 2006. Kuva 160. Metsä Fibre Oy, Kemin tehdas ( entinen Kemi Oy) ja muut teollisuuteen liittyvät rakennukset ja raken- nelmat ovat tärkeä osa kemiläistä kulttuurimaisemaa. Minna Heljala 2013. Kartta 24. Muut kohteet 15.1 © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/13 0 500 m 103Suomen ympäristö 15 | 2013 Arkeologinen kulttuuriperintö Selvitysten kattavuus ja ajantasaisuus Kemin inventointitilanne on osin tyydyttävä, osin heikko. Kaupunkialuetta on tarkastettu osin kat- tavasti, mutta suojelukohteiden sijaintia ja kuntoa koskevat tiedot ovat vanhentuneita ja puutteellisia. Selvitykset eivät ole riittäviä esimerkiksi maankäy- tön suunnittelun tarpeisiin. Muinaisjäännöksiä koskevat tiedot olisi päivitettävä kiireellisesti. In- ventoinneissa olisi täydennettävä erityisesti keski- aikaisen ja myöhemmän historiallisen ajan asutusta ja elinkeinoja koskevia tietoja. Jokivarresta saattaa vielä olla mahdollista löytää jopa keskiaikaisen ta- lonpoikaisasutuksen jäännöksiä. Perämeren alueen arkeologiset tutkimukset toisivat runsaasti uutta tietoa tärkeä saariston ja merialueiden käytöstä. Kemin kulttuuriympäristön tila Perämeren kansallispuiston alueella aloitettua kar- toitusta tulisi täydentää vedenalaisinventoinnilla ja kalliohakkausten dokumentoinnilla. Niistä on ha- vaintoja erityisesti Selkä-Sarvesta, mutta vastaavia löytyy todennäköisesti muiltakin pitkään käytössä olleilta saarilta. Arkeologisen kulttuuriperinnön tila Arkeologisen kulttuuriperintöön vaikuttavat var- sinkin taajama-alueilla maankäyttö ja metsissä uu- distamiseen liittyvä muokkaus. Äestyksen aiheut- tamista tuhoista on Kemissäkin todettu tarkastuk- sissa useita esimerkkejä. Vahinkojen laajuutta ei ole järjestelmällisesti selvitetty. Suuri osa vahingoista on todennäköisesti tapahtunut tietämättömyyden, epätarkkojen tai virheellisten paikannusten takia. Tietojen ajantasaistus parantaisi tässäkin tapauk- sessa tilannetta huomattavasti. Kuva 161. Meripuistossa sijaitseva jatulintarha on koottu 1950-luvun alussa, ilmeisesti Ajoskrunnin jatulintarhan mallin mukaisesti. LKYT 2006. 104 Suomen ympäristö 15 | 2013 Kemin arkeologinen kulttuuriperintö Vahvuudet Inventoinnit ja muut selvitykset: Oulun yliopisto tehnyt alueella esihistoriallisten muinaisjäännösten perusinventoinnin, inventointitilanne on muuhun Lappiin verrattuna tyydyttävä Suojelu Museovirasto ylläpitää valtakunnallista muinaisjäännösrekisteriä, johon voi tutustua www-sivuilla: http:// kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/portti/default.aspx Kiinteät muinaisjäännökset on otettu huomioon Länsi-Lapin maakuntakaavassa Hoito ja käyttö Muinaisjäännöksiin voivat tutustua sekä asukkaat että vierailijat – esimerkiksi Länkimaan röykkiöt merkitty maastoon Heikkoudet Inventoinnit ja muut selvitykset: Kohteiden sijaintia ja kuntoa koskevat tiedot ovat puutteellisia, historiallisen ajan muinaisjäännöksiä ei ole inventoitu Suojelu Alueellisella maakuntamuseolla (Tornionlaakson maakuntamuseo) ei ole arkeologia eikä Museoviraston kanssa tehtyä yhteistyösopimusta viranomaistehtävistä Kohteiden sijainti ei ole riittävän hyvin kaikkien tiedossa – maanomistajalla ei ole tietoa maillaan olevista muinaisjäännöksistä Hoito ja käyttö Arkeologisen kulttuuriperinnön merkitystä luontomatkailussa ei vielä tunneta Muinaisjäännöksillä on opasteita vain muutamassa paikassa, reittejä ei ole rakennettu Kohteita tai niiden ympäristöä ei ole hoidettu Uhat Asenteet – suojelukohteista ei oteta selvää tai niistä ei välitetä Tietämättömyys suojelukohteista, informaation ja ohjauksen puute – erityisesti rakentaminen ja metsänkäsittely (maanmuokkaus) Puutteellinen suunnittelu, riittämättömät selvitykset ja valvonta – esim. kaavoitus, maa-aineksen otto ja kaivostoiminta Hoitamattomuus – varsinkin taajama-alueella jäännökset voivat jäädä kasvillisuuden peittoon ja tuhoutua Mahdollisuudet Muinaisjäännökset ovat yhteistä, paikallista ja omaleimaista perinnettä ja historiaa, jonka löytää vain Kemistä Arkeologiaa voidaan monin tavoin hyödyntää opetuksessa, virkistyksessä ja matkailussa – hyvä esimerkki on Tornionlaakson maakuntamuseon, Kemin taidemuseon ja Oulun yliopiston yhteistyönä toteuttama www- sivusto Pohjanperän muinaismuistot (http://www.tornio.fi/muinaismuistot) Perämeren kansallispuiston saarten arkeologinen kulttuuriperintö sopii tutustumiskohteeksi Arkeologian ja historian avulla voidaan aktivoida kylien toimintaa - esimerkiksi kulkureittien, rajamerkkien ja elinkeinohistoriallisten muistojen paikannus, joka edellyttää hyvää maastotuntemusta ja sopii hyvin osaksi kylien perinnekeruuta 105Suomen ympäristö 15 | 2013 Rakennettu kulttuuriympäristö Selvitysten kattavuus ja ajantasaisuus Kemissä on 1980-luvulta lähtien tehty kaavoituk- sen tueksi useita kulttuuriympäristöön ja raken- nettuun ympäristöön liittyviä selvityksiä ja inven- tointeja. Viimeiset inventoinnit on tehty Lapin kult- tuuriympäristöt tutuksi -hankkeessa (2006–2007). Lisäksi kaupunki on teettänyt selvityksiä 2000-lu- vulla. Laajoista selvityksistä huolimatta Kemistä löytyy vielä inventoitavia kohteita erityisesti jäl- leenrakennusajan rakennuskannasta. Kemissä on keskusta-alueen vanhempi rakennuskanta otettu hyvin huomioon kaavasuojelulla. Jatkossa tulee kiinnittää huomiota erilaisten kaupunginosien säilymiseen eheinä. Esimerkiksi jälleenrakennuskauden alueita tulisi ohjeistaa kor- jausrakentamisohjeilla ja teollisuusalueiden koko- naisuuksien säilymiseen tulisi kiinnittää huomiota, esimerkiksi puistomaisen rakenteen säilyminen Karihaaran alueella. Rakentamista kulttuurihisto- riallisesti arvokkaille alueille pitäisi myös ohjata rakennustapaohjeistuksella. Vanhojen rakennusten, myös koulurakennus- ten, uusiokäyttöä tulisi tutkia entistä laajemmin. Tyhjilleen jääneet rakennukset ränsistyvät nope- asti ja purkaminen on aina lopullinen toimenpide eikä sen vaikutuksia pysty enää jälkeenpäin kor- jaamaan. Rakennetun ympäristön tila Vaikka Kemillä ei ole tyhjenevien kylien ongelmaa kuten monilla pohjoisen kunnilla, niin Kemissä on tyhjeneviä kerrostaloja ja jopa kokonaisia kerrosta- loalueita. Näiden kohtalosta tulisi käydä laajem- paakin keskustelua. Keskustan jäljellä olevaan vanhaan rakennus- kantaan pitäisi kiinnittää erityisesti huomiota ja turvata rakennusten säilyminen. Koulurakennus- ten uusiokäyttöä tulisi tutkia entistä laajemmin. Purkaminen on aina lopullinen toimenpide eikä sen vaikutuksia pystytä enää jälkeenpäin korjaa- maan. Kaupungin tulisi pyrkiä jotenkin huolehtimaan myös myymiensä koulurakennusten säilymisedel- lytyksistä ja kunnosta, jottei niiden kulttuurihisto- riallinen arvo kärsi. Valtiolla pitäisi olla enemmän keinoja ja varoja tukea kuntia ja ympäristöjärjestöjä rakennusten korjaamisessa ja maisemien raivaamisessa. Vaikka Maankäyttö- ja rakennuslain mukaan omistajalla on velvollisuus pitää rakennus ympä- ristöineen, sellaisessa kunnossa, että se jatkuvasti täyttää terveellisyyden, turvallisuuden ja käyt- tökelpoisuuden vaatimukset eikä aiheuta ympä- ristöhaittaa tai rumenna ympäristöä (MRL 166§), käytännössä esimerkiksi perikuntien omistamat vanhat rakennukset ränsistyvät paikoilleen sel- vittämättömien pesänjakojen takia. Valtiolla tulisi olla joitain keinoja näiden rakennusten säilymise- dellytysten parantamiseksi. Maankäyttö- ja raken- nuslain määrittämä omistajan ylläpitovelvollisuus koskee kaikkia rakennuksia ja velvollisuus on riip- pumaton alueen kaavoituksesta. Kuva 162. Rakennusten purkaminen on aina lopullinen toimenpide, eikä sen vaikutuksia pystytä korjaamaan. LKYT 2007. 106 Suomen ympäristö 15 | 2013 Kemin rakennettu ympäristö Vahvuudet Inventoinnit ja muut selvitykset Kaupungin eri alueilta on tehty inventointeja melko kattavasti. Lisäksi on tehty useita selvityksiä suunnittelun tausta-aineistoksi. Kaupungin historiat on kirjoitettu ja tietoa on saatavilla runsaasti. Suojelu Vanhaa rakennuskantaa on jäljellä niin keskustan alueella kuin kaupungin laidoilla. Kemissä on hyvä kaavasuojelutilanne. Kemin yleiskaava on uusi (2008) ja maakuntakaava on hyväksytty 2012 ja on vahvistettavana ympäristöministeriössä Heikkoudet Inventoinnit ja muut selvitykset Kaupungin uudempi historia on kokoamatta Olemassa olevaa tietoa ei osata hyödyntää ja se ei ole levinnyt. Tietoa ei sovelleta niin, että se konkretisoituisi ympäristössä. Suojelu Suojelun kannusteet puuttuvat. Hoito ja käyttö Vanhoja rakennuksia korjataan uudisrakentamisen ehdoilla. Väärät korjausmenetelmät ja tiedon puute. Yksittäinen rakennus voi vaikuttaa laajaan alueeseen heikentävästi. Suunnittelussa ei oteta riittävästi huomioon ympäristöä. Rakennusperinnön hoidon rahoituksen yleinen riittämättömyys. Asioista päättävillä tahoilla ei ole välttämättä tarpeeksi tietoa kulttuuriympäristöasioista. Kuva 163. Veitsiluodon kerrostaloaluetta Rytikarissa. Minna Heljala 2013. 107Suomen ympäristö 15 | 2013 Uhat Suojelukysymyksiin liittyy edelleen paljon tietämättömyyttä ja väärää tietoa, mikä aiheuttaa suojelukielteisiä asenteita. Jäljellä olevaa vanhaa rakennuskantaa ei arvosteta ja se vähenee vähenemistään. Välinpitämättömyys ja ymmärtämättömyys kerrokselliseen kaupunkikuvaan, jolloin alueesta tulee tylsä ja persoonaton. Uudisrakentamisella ei eheytetäkään vaan sillä edistetään persoonatonta ja pirstaloituvaa kaupunkikuvaa. Kaupungin reuna-alueilla on ongelmana maiseman umpeen kasvaminen ja tyhjilleen jäävät rakennukset. Samoin kokonaisia kerrostaloalueita uhkaa ränsistyminen. Kaupunkikeskusta rakennetaan suurten rakennusliikkeiden ehdoilla, joiden rakentamis- ja suunnittelutapa on koko valtakunnassa samanlainen. Paikallinen ilme häviää. Mahdollisuudet Tavoitteena on kaupunkikuvan eheyttäminen ja keskusta-alueen kehittäminen viihtyisäksi alueeksi, ja samalla houkuttavaksi matkailukohteeksi. Rakennetun ympäristön hoito vahvistaa alueen identiteettiä ja lisää sen arvoa asuinpaikkana. Kulttuuriympäristöohjelma antaa valmiuksia parempaan yhdyskuntasuunnitteluun, mikä parantaa asuinympäristön viihtyisyyttä ja lisää alueen vetovoimaisuutta. Tietojärjestelmien kehittyminen helpottaa tiedon saavutettavuutta, kunhan työhön varataan riittävät resurssit. EU-rahoituksen tehostunut hyödyntäminen kulttuuriympäristötyössä. Kuva 164. Ailinpietin kämppä Selkäsarvessa. Minna Heljala 2013. 108 Suomen ympäristö 15 | 2013 Lainsäädäntö Kulttuuriympäristöön kohdistuva lainsäädäntö ja sitä koskevat kansainväliset sopimukset luovat puitteet sen hyvälle hoidolle. Perustuslain (1999) mukaan ”Vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuu- desta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille.” Kulttuuriympäristön huomioimisen kannalta keskeisiä lakeja ovat maankäyttö- ja rakennuslaki, luonnonsuojelulaki, laki rakennusperinnön suo- jelusta, muinaismuistolaki ja kirkkolaki. Myös eri hallinnonalojen oma lainsäädäntö kuten maaseu- dun kehittämiseen liittyvät säädökset ja tielainsää- däntö vaikuttavat kulttuuriympäristön säilymisen edellytyksiin. Muinaismuistolaki (295/1963) suojelee kaikki kiinteät muinaisjäännökset muistoina Suomen ai- kaisemmasta asutuksesta ja historiasta ilman eril- listä päätöstä tai toimenpidettä. Lain noudattamista valvoo Museovirasto. Museovirasto tutkii, hoitaa ja merkitsee muinaisjäännökset sekä osoittaa niille rajat ja tarpeelliset suoja-alueet. Muinaisjäännösten kaivaminen, peittäminen ja muut niihin kohdistu- vat toimenpiteet ovat ilman lupaa kiellettyjä. Uudistettu laki rakennusperinnön suojelemi- sesta astui voimaan 1.7.2010 lukien. Lain tavoit- teena on turvata rakennetun kulttuuriympäristön ajallinen ja alueellinen monimuotoisuus, vaalia sen ominaisluonnetta ja erityispiirteitä sekä edis- tää sen kulttuurisesti kestävää hoitoa ja käyttöä. Rakennusperinnön säilyttämiseksi voidaan suo- jella rakennuksia, rakennelmia, rakennusryhmiä tai rakennettuja alueita, joilla on merkitystä ra- kennushistorian, rakennustaiteen, erityisten ym- päristöarvojen tai rakennuksen käytön tai siihen liittyvien tapahtumien kannalta. Rakennussuojelu asemakaava-alueella sekä alueella, jolla on voimas- sa rakennuskielto asemakaavan laatimista varten, järjestetään pääsääntöisesti asemakaavalla. Lailla rakennusperinnön suojelemisesta ei voida suojella laajoja aluekokonaisuuksia tai maisemaa.  Kulttuuriympäristön käyttö ja hoito Kirkkojen suojelusta on säädetty vuonna 1993 annetussa kirkkolaissa. Sen mukaan kaikki ennen vuotta 1917 rakennetut evankelisluterilaiset ja or- todoksiset kirkot kiinteine sisustuksineen ja tai- deteoksineen on suojeltava automaattisesti. Myös kirkkotarhassa olevat rakennukset tai rakennelmat, kuten kellotapuli, hautakappeli, porttirakennus tai kirkkotarhan aita ovat suojelun piirissä. Museo- viraston ehdotuksesta on lisäksi suojeltu noin 50 vuosien 1917–1970 välisenä aikana rakennettua rakennustaiteellisesti merkittävää kirkkoa. Kemi- järvellä kirkkolailla on suojeltu kirkon kellotapuli. Lakia ympäristövaikutusten arviointimenette- lystä (YVA) sovelletaan hankkeisiin, joista saattaa aiheutua merkittäviä haitallisia ympäristövaiku- tuksia. Asetus ympäristövaikutusten arviointi- menettelystä sisältää ne hankkeet, joihin on aina sovellettava YVA-menettelyä. Tällaisia hankkeita ovat esimerkiksi moottoritiet, suurehkot satama- hankkeet, raskaan liikenteen lentokentät ja suuret kanalat ja sikalat. YVA-menettelyä voidaan lisäksi soveltaa alueellisen elinkeino-, liikenne- ja ympä- ristökeskuksen  päätöksellä yksittäistapauksissa hankkeisiin, joilla on todennäköisesti merkittäviä haitallisia ympäristövaikutuksia. Laki viranomaisten suunnitelmien ja ohjel- mien ympäristövaikutusten arvioinnista eli ns. SOVA-laki (2005) ja sitä täydentävä valtioneuvos- ton asetus (2005) sisältävät säännöksen yleisestä velvollisuudesta arvioida ympäristövaikutuksia riittävällä tavalla suunnitelmien ja ohjelmien val- mistelussa sekä säännökset tiettyjen suunnitelmien ja ohjelmien ympäristöarvioinnista. SOVA-lailla ja -asetuksella toteutettiin EY:n direktiivi tiettyjen suunnitelmien ja ohjelmien ympäristövaikutusten arvioinnista (2001). Välillisesti myös luonnonsuojelulaki (1997), ympäristönsuojelulaki (2000), vesilaki (2002) ja maa-aineslaki (1982) ja -asetus ja metsälaki (1997) voimistavat kulttuuriympäristön huomi- oon ottamista eri hankkeissa. Luonnonsuojelulain nojalla voidaan perustaa maisema-alue luonnon 109Suomen ympäristö 15 | 2013 tai kulttuurimaiseman kauneuden, historiallisten ominaispiirteiden tai siihen liittyvien muiden eri- tyisarvojen säilyttämiseksi ja hoitamiseksi. Ympä- ristöministeriö päättää valtakunnallisesta maise- ma-alueesta. Maakunnallisen alueen perustamisen päättää elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus maakunnan liiton esityksestä. Perustettava maise- ma-alue voi olla osa valtakunnallisesti arvokkaasta alueesta tai ulottua arvokkaaksi luokitellun alueen ulkopuolelle. Ympäristöministeriön päätöksellä on perustettu kolme valtakunnallista maisemanhoito- aluetta. Skärlandetin maisemanhoitoalue perustet- tiin Raaseporissa vuonna 2007, Hyypänjokilaakson maisemanhoitoalue Kauhajoella elokuussa 2009 ja Kairalan-Luiron maisemanhoitoalue Pelkosennie- mellä huhtikuussa 2010. Alueellisten ympäristö- keskusten päätöksellä on perustettu kaksi maa- kunnallista maisemanhoitoaluetta, Suomussalmen vienalaiskylien maisema-alue Kuivajärven ja Hie- tajärven kyliin sekä Sallan Saijan maisema-alue. Maantielain 27 §:n mukaan Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukset ovat velvollisia pyytämään yleis- ja esisuunnitelmistaan lausunnot niiltä maa- kuntaliitoilta ja kunnilta, joiden alueelle suunni- telma sijoittuu. Muilta viranomaisilta pyydetään lausunnot, jos se on päätösharkinnassa tarpeen. Maankäytön suunnittelua ja rakentamista ohjaa vuonna 2000 annettu maankäyttö- ja rakennuslaki (MRL). Maankäyttö- ja rakennuslain mukaiseen maankäytön suunnittelujärjestelmään kuuluvat valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet, maa- kuntakaava, yleiskaava ja asemakaava. Kaavojen sisältövaatimuksiin kuuluu myös kulttuuriympä- ristön huomioiminen. Valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden tehtävänä on varmistaa valtakunnallisesti merkit- tävien seikkojen huomioon ottaminen maakun- takaavoituksessa, kuntien kaavoituksessa ja val- tion viranomaisten toiminnassa. Tavoitteisiin on kirjattu myös kansallisen kulttuuriympäristön ja rakennusperinnön säilyminen. Valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden mukaan alueidenkäy- töllä tulee edistää kansallisen kulttuuriympäristön ja rakennusperinnön sekä niiden alueellisesti vaih- televan luonteen säilymistä. Alueidenkäytössä on varmistettava, että valtakunnallisesti merkittävät kulttuuri- ja luonnonperinnön arvot säilyvät. Vi- ranomaisten laatimat valtakunnalliset inventoinnit on otettava huomioon alueiden käytön suunnitte- lun lähtökohtina. Huomioonotettavia inventointe- ja ovat Museoviraston laatima valtakunnallisesti merkittävän rakennetun kulttuuriympäristön luet- telo (2009) ja muinaisjäännösinventointi ja Ympä- ristöministeriön laatima maisema-alueinventointi (valtakunnallisesti arvokkaat maisema-alueet). Maakuntakaavoituksessa on osoitettava val- takunnallisesti merkittävät maisema- ja kulttuu- riperintöalueet ja -kohteet. Valtakunnallisesti ar- vokkailla alueilla ja kohteilla alueiden käytön on sovelluttava niiden historialliseen kehitykseen. Kyse on sekä perinteen säilyttämisestä että alu- eiden kehittämisestä niiden ominaisluonnetta ja erityispiirteitä vahvistavalla ja niihin sopeutuvalla tavalla. Kulttuuriympäristöä koskevien alueiden- käyttötavoitteiden tarkoittamien alueiden ja koh- teiden osalta on kysymys erityistavoitteista, jotka koskevat myös yleis- ja asemakaavoitusta. Keskei- siksi kysymyksiksi näiden tavoitteiden toteutumi- sen kannalta ovat nousseet kaavojen lähtötietojen ja perusselvitysten riittävyys ja ajantasaisuus, kulttuuriympäristöä koskevien tavoitteiden suh- de mahdollisiin muihin valtakunnallisiin alueiden- käyttötavoitteisiin, valtakunnallisesti merkittäviä kulttuuriympäristöalueita koskevien kaavojen ajantasaisuus sekä kaavamerkinnät ja – määrä- ykset, jotka turvaavat alueiden ominaisluonteen säilymisen. Maankäyttö- ja rakennuslakiin sisältyy myös purkamislupajärjestelmä, joka liittyy läheisesti rakennussuojeluun. Rakennusta tai sen osaa ei saa ilman lupaa purkaa asemakaava-alueella tai alueella, jolla on voimassa rakennuskielto asema- kaavan laatimiseksi. Lupa on myös tarpeen, jos yleiskaavassa niin määrätään. Rakennuksen tai sen osan purkamisessa on huolehdittava siitä, ettei historiallisesti tai rakennustaiteellisesti arvokkaita rakennuksia tai kaupunkikuvaa turmella. Purka- misluvan myöntämisen edellytyksenä on, ettei purkaminen merkitse rakennettuun ympäristöön sisältyvien perinne-, kauneus- tai muiden arvojen hävittämistä eikä haittaa kaavoituksen toteutta- mista. Tarkoituksena on varmistaa, ettei suojelun arvoisia rakennuksia pureta, ennen kuin suojelu- kysymys saadaan ratkaistuksi joko asianmukai- sella kaavalla tai rakennussuojelulain mukaisella suojelulla. Vuonna 1998 valtioneuvosto hyväksyi arkki- tehtuuripoliittisen ohjelman. Sen keskeinen ta- voite oli saada aikaan valtakunnallinen strategia rakennusperinnön hoidosta ja rakennussuojelusta. Lisäksi se määritteli joukon tätä tukevia toimia: • jokaisessa kunnassa tullaan suorittamaan arvokas- ta rakennusperintöä koskevat inventoinnit • rakennushistorian asiantuntijoiden määrää lisä- tään maakuntamuseoissa • koulujen opetuksessa vahvistetaan arkkitehtuuri- kasvatusta • annetaan kunnan päättäjille koulutusta rakenne- tun ympäristön huomioon ottamisesta • lisätään arkkitehtuurin ja rakentamisen historian koulutusta 110 Suomen ympäristö 15 | 2013 Valtioneuvosto hyväksyi vuonna 2001 rakennus- perintöstrategian. Siinä on käsitelty suojeltavia rakennuksia ja alueita, vastuu- ja tehtävienjakoa, rakennussuojelun edistämistä, eri tukimuotoja se- kä tiedon ja arvostuksen lisäämistä. Kansainvälisiä sopimuksia Kansainväliset sopimukset ja suositukset, kuten Unescon ja Euroopan neuvoston rakennusperin- tösopimukset sekä monet EU-ohjelmat antavat osaltaan velvoitteita ja lähtökohtia huolehtia kult- tuuriympäristöstämme. Maailmanperintösopimus (Yleissopimus maail- man kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemiseksi) on Unescon vuonna 1972 hyväksymä kansainvä- linen sopimus. Sen keskeisenä lähtökohtana on huoli maailman uhanalaisen kulttuuri- ja luon- nonperinnön säilymisestä tuleville sukupolville. Sopimuksen tavoitteena on eri kansakuntien ai- nutlaatuisen perinnön arvostuksen lisääminen ja sitä koskevan tiedon levittäminen. Sen pohjalta tuetaan kansainvälisessä yhteistyössä toteutetta- vaa kulttuuriperinnön pelastamista, vaalimista ja kunnostamista silloin, kun kansalliset voimavarat eivät riitä. Suomi ratifioi sopimuksen 1987. Maail- manperintöluettelossa on tällä hetkellä kuusi kult- tuuriperintökohdetta Suomesta. Haagin vuoden 1954 yleissopimus on Unescon alainen humanitaarinen yleissopimus, jonka ta- voitteena on kulttuuriomaisuuden suojelu aseelli- sen selkkauksen sattuessa. Sopimus syntyi toisen maailmansodan jälkeen tilanteessa, jossa merkit- tävä osa eurooppalaista kulttuuriperintöä oli tu- houtunut suorien ja epäsuorien hyökkäysten sekä ryöstelyn seurauksena. Sopimuksen lähtökohtana on ajatus, että yksittäisten kansakuntien kulttuu- riomaisuuden tuhoutuminen ei ole pelkästään kan- sallinen menetys, vaan koskee koko ihmiskunnan kulttuuria. Vaikka sopimus on osittain vanhentu- nut, se on edelleen ajankohtainen asiakirja, joka on muodostunut osaksi kansainvälistä oikeutta. Suomi ratifioi yleissopimuksen ja siihen liittyvän pöytäkirjan vuonna 1994. Haagin yleissopimus pyrkii siihen, että aseellisen konfliktin aikana so- tivat osapuolet pidättäytyvät hyökkäyksistä kult- tuuriomaisuutta kohtaan sekä samalla rauhoittavat kulttuuriomaisuudeksi katsotut kohteet sellaiselta omalta sotilaalliselta toiminnalta joka vaurioittaisi kohteita tai oikeuttaisi vastapuolen vihamieliset te- ot. Siksi sopimus edellyttää, että sopimusosapuolet varautuvat jo rauhan aikana kulttuuriomaisuuden suojeluun sekä tekevät sopimuksen sisältöä tunne- tuksi kansalaistensa ja asevoimiensa parissa. Suo- messa on valmisteltu Museoviraston johdolla so- pimuksen toteuttamisen edellyttämää viranomais- verkostoa sekä kartoitettu alustavasti maassamme olevaa merkittävää kulttuuriomaisuutta. Lisäksi on tehty esitys kuudesta erityissuojeltavasta kult- tuuriomaisuuskohteesta. Jatkossa tavoitteena on vahvistaa yleiseen suojeluun tuleva kulttuuriomai- suus, laatia ohjeita sen hoitamiseksi ja suojelemi- seksi sekä kehittää suojelu- ja valistustoimintaa. Euroopan neuvoston kolme kulttuuriympäris- töön ja -perintöön liittyvää yleissopimusta on saa- tettu voimaan myös Suomessa. Rakennusperintöä käsittelee Granadan (1985), arkeologista kulttuuri- perintöä Maltan (1992) ja maisemaa Firenzen (2000) yleissopimus. Yleissopimuksia täydentää joukko suosituksia kulttuuriperinnön eri alueilta. Uusimpana sopimuksena Suomi hyväksyi jou- lukuussa 2005 eurooppalaisen maisemayleissopi- muksen, joka tuli kansallisesti voimaan 1.4.2006. Maisemat ilmentävät eurooppalaisen kulttuuri- ja luonnonperinnön monimuotoisuutta. Niillä on tär- keä merkitys ihmisen elinympäristönä. Maisema- sopimus syntyi tämän yhteisen perinnön ja arvo- sisällön turvaamiseksi. Se velvoittaa viranomaisia vaalimaan maiseman arvoja ja kannustaa kansalai- sia osallistumaan maisemia koskevaan päätöksen- tekoon. Sopimus koskee yhtä lailla luonnonmaise- mia, maaseudun viljelymaisemia kuin rakennettu- ja kaupunkimaisemiakin. Siihen sisältyvät myös arkiympäristöt ja huonolaatuisiksi muuntuneet Kuva 165. LKYT 2006. 111Suomen ympäristö 15 | 2013 alueet. Suomen nykyinen lainsäädäntö, hallinnol- liset ohjelmat ja käytännöt täyttävät jo sopimuksen velvoitteet, joten sopimuksen voimaansaattaminen ei aiheuta muutoksia lainsäädäntöön. Euroopan unioni rahoittaa kulttuuriympäris- töön liittyviä hankkeita, ja monien direktiivien vai- kutus ulottuu rakennusperintöön. Rakennerahas- toista rahoitetaan useita ohjelmia mm. alueellisia tavoiteohjelmia ja Interreg-yhteisöaloitetta, joiden avulla rakennusperintöä on hoidettu ja säilytetty. ICOMOSin julistuksia (International Council of Monuments and Sites) • kansainvälinen julistus kulttuurimonument- tien suojelusta ja restauroinnista (1964) • julistus historiallisten puistojen ja puutarhojen suojelusta (1982) • julistus historiallisten kaupunkien ja kaupun- kimaisten alueiden suojelusta (1987) • julistus arkeologisen perinnön suojelusta ja hoidosta (1990) Toimijat Viranomaiset auttavat, neuvovat ja opastavat sekä myöntävät avustuksia kulttuuriympäristön hoi- toon. Eri hallinnonaloilla on nykyisin omat yksik- könsä ja viranomaiset, jotka vastaavat kulttuuriym- päristön ja rakennusperinnön hoitoon liittyvistä kysymyksistä. Lähtökohtana on lisätä ja helpottaa kulttuuriympäristön hoitoon liittyviä mahdolli- suuksia eri tahojen toiminnassa: kyläyhdistysten, seurojen, muiden järjestöjen sekä ennen kaikkea alueen asukkaiden ja maanomistajien kanssa. Hy- viä esimerkkejä ovat erilaiset kunnostustalkoot, kyläillat ja muut yhteiset kokoontumiset. Ympäristöministeriö ja 9 alueellista elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusta vastaavat alueiden käytöstä ja kulttuuriympäristön ja rakennusperin- nön säilymisestä. Rakennusperinnön säilymisen turvaamiseksi on kehitetty valtion avustusjärjes- telmä kaavoituksen ja rakentamisen ohjauksen rinnalle. Lapin elinkeino-, liikenne- ja ympäristö- keskus huolehtii alueellaan sille laissa säädetyistä kulttuuriympäristön hoitoa, alueiden käyttöä ja rakentamisen ohjausta koskevista tehtävistä sekä kulttuuriympäristön ja kulttuuriperinnön vaalimi- sesta. Museovirasto vaalii Suomen aineellista kulttuu- riperintöä: tallentaa, tutkii ja jakaa tietoa. Museo- virasto on kulttuuri- ja tutkimuslaitos sekä suo- jeluviranomainen, joka palvelee monipuolisesti kansalaisia, päättäjiä, museoalan ammattilaisia, tutkijoita ja opiskelijoita. Virasto vastaa muinais- jäännösten, rakennusperinnön, kulttuurihistorial- lisesti arvokkaan ympäristön ja kulttuuriomaisuu- den suojelusta yhdessä muiden viranomaisten ja muun museolaitoksen kanssa. Se myös kartuttaa ja esittelee kulttuurihistoriallista kansalliskokoelmaa, tutkii aineellista kulttuuriperintöämme ja kehittää sekä tukee kansallista museotointa. Museovirasto on opetus- ja kulttuuriministeriön alainen virasto. Tehtäviä on museolain mukaisesti siirretty maa- kuntamuseoille alueellisilla yhteistyösopimuksilla. Vuonna 2011 Museovirasto on koko Lapin alueen kulttuuriympäristöasioissa rakennetun kulttuu- riympäristön osalta toimivaltainen viranomainen, Lapin maakuntamuseo puolestaan arkeologista kulttuuriperintöä koskevissa kysymyksissä omalla toimialueellaan (Kemijärvi, Kittilä, Pelkosenniemi, Posio, Ranua, Rovaniemi, Salla, Savukoski, Sodan- kylä). Vuodesta 2011 alkaen Saamelaismuseo Siida hoitaa arkeologisen kulttuuriperinnön viranomais- tehtäviä saamelaisten kotiseutualueella (Enonte- kiö, Inari, Utsjoki ja Sodankylän Lapin paliskunta). Maankäyttö ja rakentaminen Kaavoitus ja muu suunnittelu Kaavatasot maankäytön suunnittelussa ovat ase- makaava lähiympäristön kaavana, ranta-asema- kaava rannoilla, yleiskaava taajamissa, kyläalueilla tai rannoilla ja maakuntakaava. Kaavoitusjärjes- telmä on luotu tekemään rakentamisesta ja maan- käytöstä suunnitelmallista ja hallittua. Kaavojen Kuva 166. LKYT 2006. 112 Suomen ympäristö 15 | 2013 avulla voidaan kulttuuriympäristön arvoja suojel- la ja vaalia. Käytännössä tämä vaatii eri tahojen sitoutumisen ja suostumuksen. Maakuntatasolla suunnittelusta vastaa maakunnallinen liitto, jossa alueen kunnat ovat jäseninä. Maakunnan oikeus- vaikutuksia omaava maankäytön suunnitelma on maakuntakaava, jonka vahvistaa ympäristömi- nisteriö. Yleis- ja asemakaavan hyväksyy kunta, eikä sitä enää saateta valtion viranomaisten vah- vistettavaksi. Maankäytön yleispiirteinen ohjaa- minen ja toimintojen yhteensovittaminen tapahtuu kunnassa edelleen yleiskaavoituksella. Yleiskaava voidaan laatia sisällöltään ja oikeusvaikutuksiltaan joustavana erilaisten tilanteiden mukaisesti. Ranta- kaavoja voivat teettää myös yksityiset maanomis- tajat. Lapin elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuk- sen Ympäristö- ja luonnonvarat vastuualueen alu- eidenkäyttöyksikön tehtävänä on edistää ja ohjata kuntien maankäytön suunnittelua ja rakentamista Lapin läänin alueella sekä valvoa, että kaavoituk- sessa, rakentamisessa ja muussa alueiden käytössä otetaan huomioon valtakunnalliset alueidenkäyt- tötavoitteet sekä muut alueiden käyttöä ja raken- tamista koskevat maankäyttö- ja rakennuslain säännökset. Nykyinen maankäyttö- ja rakennuslaki edel- lyttää, että kaavoja laadittaessa tehdään riittävät selvitykset myös kulttuuriympäristön kannalta ar- vokkaista alueista ja kohteista. Ne voivat olla mai- semallisia ja/tai rakennetun ympäristön kohteita tai muinaisjäännöksiä. Kohteiden kulttuuriympä- ristölliset arvot tulee selvittää ennen kaavoitusta ja kaavan vaikutukset kulttuuriympäristöön arvioida kaavoituksen yhteydessä. Kaava ja siihen liittyvät selvitykset välittävät tietoa kulttuuriympäristöstä paitsi maankäytön suunnittelijoille ja viranomaisil- le myös maanomistajille ja paikallisille asukkaille. Kaavoitus on tärkein keino säilyttää ja vaalia kult- tuuriympäristöämme. Alueita tai yksittäisiä kohteita voidaan suojella erilaisilla kaavamerkinnöillä ja – määräyksillä an- tamalla joko määräyksiä tai suosituksia ja ohjeita. Kaavakartoissa suojellut kohteet osoitetaan ”/s” -aluemerkinnällä ja ”sr” -suojelukohdemerkinnäl- lä. Kaavalla voidaan myös kiinnittää huomiota yk- sittäisen arvokkaan rakennuksen ympäristöön, jol- loin turvataan arvorakennuksen säilyminen osana kokonaisuutta. Tällöin uuden rakentamisen tulee sopeutua vanhaan ympäristöön sopivaksi. Muinaismuistolain nojalla suojellut kiinteät muinaisjäännökset esitetään kaavakartoissa mit- takaavasta ja merkityksestä riippuen kohde- tai aluemerkintöinä (SM/sm). Merkintöihin liittyy kaavamääräyksiä, joissa annetaan tarkempia oh- jeita. Lain mukaan muinaisjäännöksen kohdalle ei voi kaavassa osoittaa rakentamista. Rakennus- paikkojen oikealla sijoittelulla varmistetaan myös, ettei maanomistajalle koidu suojelusta kohtuuton- ta haittaa. Muinaismuistolaki edellyttää, että alueen kiinte- ät muinaisjäännökset selvitetään ennen rakennus- työn, maa-aineksen oton tai muun maankäyttö- hankkeen aloittamista. Museovirasto tai maakun- tamuseo tekee tarvittaessa arvion rakentamisen edellyttämästä tutkimustarpeesta. On tärkeää, että rakennushankkeen toteuttaja ottaa Museo- virastoon yhteyttä mahdollisimman varhaises- sa vaiheessa. Useimmissa tapauksissa hankkeet voidaan riittävien tutkimusten jälkeen toteuttaa suunnitellulla tavalla. Pienimuotoisten yksityisten rakennushankkeiden kuten omakotitalojen takia tehtävistä arkeologisista tutkimuksista vastaa Mu- seovirasto. Lapissa tällaisia tutkimuksia on toistai- seksi tehty vain muutamissa tapauksissa. Kaavojen valmistelussa tarvitaan myös viran- omaisten yhteistyötä. Merkittävistä kaavoista järjestetään kunnan, maakunnan liiton ja valtion viranomaisten välisiä viranomaisneuvotteluja. Nii- den tarkoituksena on saattaa kunnan tai maakun- nan liiton tietoon muun muassa valtakunnalliset ja tärkeät seudulliset alueidenkäyttötavoitteet sekä viranomaisten käsitykset tutkimusten ja selvitysten tarpeesta. Kaavaneuvotteluissa ovat viranomaisina osallisia myös Museovirasto tai yhteistyösopimuk- sen tehnyt alueellinen maakuntamuseo. Metsänkäsittely ja arkeologinen kulttuuriperintö Monet muinaisjäännökset sijaitsevat metsätalous- alueilla, joissa on aika ajoin tehtävä erilaisia uudis- tustoimia. Suojelukohteiden sijainnista on otetta- va selvää jo metsäsuunnittelussa, jotta ne voidaan ottaa huomioon seuraavissa vaiheissa, erityisesti ajolinjoja ja lastauspaikkoja sijoitettaessa. Hakkuut Kuva 167. LKYT 2006. 113Suomen ympäristö 15 | 2013 muinaisjäännösten kohdalla ovat sallittuja, kunhan ne tehdään jäännöksiä vahingoittamatta ja maan- pintaa rikkomatta. Peittävän puuston poisto on myös muinaisjäännöksen hoitoa, koska rakenteet tulevat sen jälkeen paremmin esille. Hakkuissa syntyneet rangat ja oksat poistetaan muinaisjään- nökseen kuuluvien rakenteiden päältä ja kuopista. Maanpinnan muokkaus kuten äestys tai kan- tojen poisto on muinaisjäännösalueella aina kiel- lettyä, koska maaperän rikkoutuessa tuhoutuvat myös mahdolliset rakenteet ja kerrostumat. Metsä- talouden kehittämiskeskus Tapio on yhteistyössä Museoviraston kanssa julkaissut ohjeet muinais- jäännösten huomioon ottamisesta metsänkäsitte- lyssä, joita saa muun muassa alueellisista metsä- keskuksista ja metsänhoitoyhdistyksistä. Metsä- alan organisaatioissa alan ammattilaisille järjeste- tään vuosittain koulutusta kulttuuriperinnöstä ja metsien käsittelystä. Metsähallitus on käynnistänyt 2010 Suomessa laajan ja monivuotisen kulttuuri- perinnön inventointihankkeen, joka liittyy Kan- sallisen metsäohjelman 2015 tavoitteisiin. Niiden mukaisesti kulttuuriperintökohteiden inventointi on vuoteen 2015 mennessä tehty kattavasti Met- sähallituksen hallinnoimissa valtion metsissä ja aloitettu yksityismetsissä. Lapissa hanke aloitet- tiin 2010 Posion valtionmetsien inventoinnilla ja se etenee vuosittain muihin alueen kuntiin. Rakennusjärjestys Rakennusvalvonnalla on keskeinen rooli kult- tuuriympäristön säilymisessä. Rakennuslupaa käsiteltäessä tulee harkita, miten uudisrakennus sopeutuu vanhaan ympäristöön ja onko rakennuk- sen kohdalta purettavalla rakennuksella kulttuu- rihistoriallisia, säilytettäviä arvoja. Rakennuksen purkamiseen tarvitaan lupa tai vähäisemmissä toimenpiteissä ilmoitus. Purkamislupa voidaan kuitenkin jättää myöntämättä, jos kyseessä on rakennus, jolla on kulttuurihistoriallisesti mer- kittäviä arvoja. Lupakäsittelyn yhteydessä tulee myös selvittää, koskeeko rakentaminen tai muu maankäyttö kiinteää muinaisjäännöstä. Maisemaa muuttaviin toimenpiteisiin tarvitaan maisematyö- lupa asemakaava-alueella ja yleiskaava-alueella jos kaavassa näin määrätään. Kunnan laatima rakennusjärjestys on kunnan alueella tapahtuvan rakentamisen yleissäädös. Siinä määritellään mm. maankäyttö- ja raken- nuslain mukaisesti, millaisille toimenpiteille tar- vitaan rakennuslupa sekä annetaan ohjeita mm. uudisrakennusten sopeuttamisesta ympäristöön- sä. Rakennusjärjestyksessä voidaan antaa ohjeita erikseen kaavoitetuille ja muille alueille sekä kult- tuuriympäristöä koskevia ohjeita ja määräyksiä. Rakentamista ja korjaamista voidaan ohjata tar- kemmilla rakennustapaohjeilla, joita voidaan laatia rakennusjärjestyksen tai kaavoituksen yhteydessä mm. kulttuurihistoriallisesti arvokkaille alueille. Tällöin voidaan antaa yksityiskohtaisia ohjeita ra- kennusten sijoittamisesta tonteille, rakennusten muodoista, kattokaltevuudesta, materiaaleista ja lähiympäristön hoidosta. Kemin rakennusjärjestys löytyy internetistä osoitteesta: http://www.kemi.fi/Tekninenpalve- lukeskus/rakennusvalvonta/lomakkeet/raken- nusjarj.pdf Kemin rakennusjärjestyksessä todetaan raken- nuksen soveltumisesta ympäristöön ja maisemaan muun muassa seuraavasti: • Uudisrakennuksen, lisärakennuksen ja uudestaan rakentamisen tulee sopeutua rakennettuun ja luonnon ympäristöön rakennuksen sijoituksen, koon, muodon sekä julkisivun osalta. Rakennus- paikalla tai tontilla rakennusten tulee muodostaa ympäristöön ja kaupunkikuvaan sopeutuva koko- naisuus. Kansalaisen vaikuttamismahdollisuudet Kaavat valmistellaan vuorovaikutuksessa niiden kanssa, joiden oloihin tai etuihin ne vaikuttavat. Kaavoituksesta tiedottamisesta, osallistumisesta ja viranomaisten yhteistyöstä säädetään maankäyttö- ja rakennuslaissa. Kaavoituksesta  tiedottamisella varmistetaan, että osallisilla on mahdollisuus seu- rata kaavoitusta ja vaikuttaa siihen. Kunnat tiedot- tavat ajankohtaisista kaavahankkeista vuosittain julkaistavassa kaavoituskatsauksessa. Kaavan val- mistelun aloittamisesta (vireille tulosta), nähtävillä olosta ja hyväksymisestä tiedotetaan paikallisissa sanomalehdissä. Poikkeuksena on vaikutukseltaan Kuva 168. LKYT 2007. 114 Suomen ympäristö 15 | 2013 vähäinen asemakaavan muutos, jonka vireille tu- losta voidaan ilmoittaa kirjeellä asianosaisille. Osallisia ovat ne, joiden oloihin tai etuihin kaava saattaa huomattavasti vaikuttaa. Heitä ovat esi- merkiksi kaava-alueen maanomistajat, asukkaat ja muut ympäristön käyttäjät. Viranomaiset ja yhteisöt ovat osallisia, kun kaavoitus koskee nii- den toimialaa. Jos kaava vaikuttaa yli kuntarajo- jen, myös toisen kunnan jäsen voi olla osallinen. Suunnitellut osallistumistilaisuudet  sekä perus- tiedot kaavahankkeesta esitetään osallistumis- ja arviointisuunnitelmassa. Osallistua voi monella ta- valla, esimerkiksi ottamalla yhteyttä kaavoittajaan, osallistumalla tiedotus- ja keskustelutilaisuuksiin tai esittämällä mielipide kaavasta sen ollessa näh- tävillä. Eri toimijoiden tavoitteet ja edut ovat usein kes- kenään ristiriitaisia. Vuoropuhelun avulla erilaisia näkemyksiä sovitetaan yhteen. Aina ei silti päästä kaikkien osapuolten kannalta hyväksyttävään lop- putulokseen. Tällöin on mahdollista hakea muu- tosta kaavan hyväksymistä koskevaan päätökseen. Valitusoikeus on asianosaisilla, kunnan jäsenillä, eräillä yhteisöillä sekä valtion viranomaisilla. Vai- kutukseltaan vähäisestä asemakaavan muutokses- ta valitusoikeus on suppeampi. Maassamme toimii joukko kulttuuriympäris- töjen hoitoon suuntautuneita yhdistyksiä. Lisäksi useimmilla kotiseutu-, kylä- ja kaupunginosayh- distyksillä on ohjelmassaan paikallisten ympäris- töarvojen vaaliminen ja hoito. Kansalaisaktivis- tina voi tehokkaimmin vaikuttaa kaavoitukseen toimimalla erilaisissa yhdistyksissä. Ympäristötie- toinen kansalainen voi avata julkisen keskustelun paikallislehdessä ongelmalliseksi kokemassaan kysymyksessä. Yksi mahdollisuus on kääntyä po- liittisten päättäjien puoleen ja edellyttää kenties huomiotta jääneiden ympäristöarvojen tarkempaa selvittämistä tai vaihtoehtoisten ratkaisumallien tutkimista. Rakennusperinnön hoito Korjaushanke Viisaan korjaamisen lähtökohtana on rakennuksen ominaispiirteiden hyväksyminen ja turhien muu- tosten välttäminen. Usein ajatellaan että vanhan kunnioitus koskee vain suojeltuja ja erityisen ar- vokkaita taloja. Kuitenkin jokainen aikaa kestänyt rakennus on osoitus kelvollisesta rakentamisesta ja onnistuneista rakenneratkaisuista. Suunnitteluvaiheeseen on hyvä varata aikaa jo- pa vuosi. Jos mahdollista, talossa kannattaa asua ennen korjausten aloittamista. Tällöin omistaja tutustuu ja tottuu taloonsa ja oppii erottamaan oleelliset korjaustarpeet. On järkevämpää ja hal- vempaa ihmisen sopeutua rakennukseen kuin yrittää muuttaa rakennusta väkisin toisenlaiseksi. Tärkein edellytys korjata oikein on tuntea talonsa rakenteet, rakennushistoria ja ominaispiirteet. Näi- den selvittämiseksi saatetaan tarvita kuntoarviota, tarkempia kuntotutkimuksia ja rakennushistorian selvitystä. Ennen korjauksiin ryhtymistä arvioidaan ra- kennuksen historian aikana syntyneet muutokset ja suhtautuminen niihin. Alkuperäisen asun pa- lauttamiseen ei yleensä ole syytä, myöhemmistä muutoksista poistetaan ainakin toiminnaltaan epäonnistuneet rakenteet. Samassa talossakin voi olla monenlaisia korjaustarpeita. Vaurioituneet rakenteet korjataan tai kunnostetaan. Restauroin- niksi kutsutaan korjausta, jossa talon ominaispiir- teet, rakennustapa ja historia otetaan huomioon kaikissa päätöksissä. Viisas kiinteistönpito Jokaisen talon- tai asunnonomistajan on hyvä tuntea talonsa, sen historiaa, muutosvaiheita ja nykyinen kunto. Rakennuksen korjaus- ja muu- tostöiden tulisi perustua pitkän tähtäimen kor- jaussuunnitelmaan, jossa on arvioitu esimerkiksi kymmenen seuraavan vuoden aikana tarvittavat Kuva 169.Marttalan museoalueen rakennus. LKYT 2006. 115Suomen ympäristö 15 | 2013 korjaukset kustannusarvioineen. Korjaussuunni- telma pohjautuu kuntoarvioon, jonka on tehnyt arviointiin erikoistunut asiantuntija. Kuntoarvion tulee sisältää rakennuksen kaikki rakennusosat ja tekniset järjestelmät. Kuntoarviossa määritellään myös tarkempien kuntotutkimusten tarve. Vaikka kuntoarvioita ei teettäisikään ulkopuolisella asian- tuntijalla, kannattaa talon rakennusosat käydä läpi ja kirjata havainnot. Korjausten taustaksi tarvitaan myös tietoa talon historiasta ja ominaispiirteistä. Samaan mappiin voi koota tietoa tehdyistä korja- uksista, yksityiskohdat kuten käytetyt maalityypit unohtuvat helposti. Hyvin ylläpidetty huoltokirja on arvokas dokumentti tulevissa korjauksissa ja taloa myytäessä. Talo vaatii säännöllistä hoitoa. Vuoden kiertoon liittyviä töitä ovat mm. rännien puhdistaminen syksyllä, lumityöt talvella sekä puutalossa alustan kissanluukkujen avaaminen keväällä. Pieni sum- ma vuosittaisiin ylläpitokorjauksiin pidentää isom- pien korjausten väliä. Viisaaseen kiinteistönpitoon kuuluu myös omien voimavarojen tunteminen: onko aikaa tehdä itse, mitä pystyy itse tekemään, paljonko rahaa on käytettävissä vuosittain ja pal- jonko lainaa voi ottaa isoihin korjauksiin. Puitteet korjauksille Kun talon ostoa tai korjausta vasta suunnitellaan, kannattaa ottaa yhteyttä kunnan rakennusvalvon- taan ja kaavoituksesta vastaavaan tahoon. Niissä osataan kertoa, mitkä korjaukset vaativat raken- nuslupaa, onko rakennus kulttuurihistoriallisesti arvokas tai suojeltu ja mitä suojelu käytännössä tarkoittaa. Rakennusvalvontaviranomainen kertoo eri toimenpiteiden vaatimista luvista. Kulttuurihis- toriallisesti arvokkaiden rakennusten lupakäsitte- lyn yhteydessä rakennustarkastaja saattaa pyytää ehdotetuista muutoksista lausunnon maakunta- museolta tai Museovirastosta. Vanha talo voidaan korjata sen rakentamisajan- kohdan rakentamistavan ja -ratkaisujen mukaises- ti. Laajemmissa ja uudisrakentamiseen verratta- vissa, useimmiten luvanvaraisissa, korjauksissa noudatetaan nykyisiä rakentamismääräyksiä, joita vanhojen rakennusten kohdalla sovelletaan. Soveltamisesta on syytä aina neuvotella kunnan rakennusvalvontaviranomaisen kanssa. Määrä- yksistä poikkeaminen ei missään tapauksessa saa vaarantaa asukkaiden terveyttä tai huonontaa tur- vallisuutta. Perinteiset rakenteet yleensä toimivat riittävän hyvin sellaisenaan tai pienin muutoksin. Ammattitaitoinen arkkitehti tai rakennesuunnitte- lija pystyy parhaiten esittämään perustelut poikke- uksille. Esimerkiksi märkätilojen suunnittelurat- kaisuissa tulee kuitenkin noudattaa niitä koskevia nykymääräyksiä. Järkevä korjausjärjestys Korjaustarpeita on monenlaisia. On hyvä erottaa välttämättömät korjaukset sellaisista, jotka voi- daan tehdä vähitellen asukkaiden terveyden tai talon kunnon vaarantumatta.  Kiireellisiä ja vält- tämättömiä korjauksia ovat mm. vuotava katto, kosteus- ja homevauriot sekä vakavat kantavien rakenteiden vauriot. Näistä aloitetaan. Kun vaka- vat vauriot on korjattu, voidaan muita töitä tehdä vähitellen vaikka vuosien kuluessa. Asumisen kan- nalta oleellisia tiloja ovat pesutilat ja keittiö. Kun ne on saatu toimiviksi, voidaan muita huonetiloja kunnostaa ajan kanssa. Talon säilymisen kannalta tärkeimmät raken- nusosat ovat perustukset ja vesikatto. Vuotava ve- sikatto vaurioittaa rakenteita nopeasti. Vesikatto kannattaa paikata tai suojata tilapäisesti, jos sen korjaamista joudutaan odottelemaan. Perustusten vauriot vaikuttavat koko runkoon. Vaurioitumisen saa hidastumaan, kun maan pintaa talon ympärillä alennetaan ja kallistetaan poispäin. Talon korjaamista ei pidä aloittaa summittaisella purkamisella. Jätelavalle saattaa päätyä talon histo- riaan oleellisesti kuuluvaa materiaalia. Esimerkik- si vanhoja pinkopahveja tapetteineen ei kannata repiä pois. Niistä saadaan tietoa talon vaiheista, ne voidaan usein säilyttää ja kiristää tai vähintään jättää uudempien kerrosten alle. Säilytettävät ra- kennusosat täytyy myös suojata kunnolla raken- nustöiden ajaksi. Kuva 170. LKYT 2006. 116 Suomen ympäristö 15 | 2013 Kunnostajan 10 käskyä • Älä korjaa kunnossa olevaa, älä uusi korjattavissa olevaa. Paikkaa ja kunnosta. • Selvitä vaurion syy ja poista se. Korjaa vasta sitten ja korjaa entiselleen. • Käytä samoja materiaaleja ja työmenetelmiä kuin ennenkin on käytetty. Älä kokeile uutuuksia. • Säilytä vanha rakenne. Ellei se olisi kelvollinen, ei talosta olisi koskaan tullut vanhaa. • Jos voit, asu talossasi vuosi ennen kuin ryhdyt korjaamaan sitä. Ellei talosi riitä sinulle, vaihda mieluummin taloa. • Älä käytä materiaaleja, joita et voi myöhemmin vaihtaa tai korjata. Älä laiminlyö huoltotöitä. Useimmat vauriot aiheutuvat huonosta hoidosta ja väärästä korjauksesta. • Vanhojen rakennusten kauneus on niiden herkästi turmeltuvissa mittasuhteissa. Lämpötaloudelliset korjaukset eivät saa määrätä rakennuksen ulkonäköä. Useimmiten riittää seinärakenteiden tiivistäminen ja yläpohjan lisäeristys. • Hyväksy epäsäännöll isyyksiä, mutkia ja vinoutta, pientä epäkäytännöllisyyttä. Hyväksy tyylikerrostumia ja vanhanaikaisia ratkaisuja. • Hylkää tyyli- ja materiaalijäljitelmät. • Hylkää haaveet alkuperäistämisestä. Muutokset ovat osa rakennuksen historiaa. Palauttaminen onnistuu vain harvoin. Nämä kunnostajan 10 käskyä ovat Museoviraston vuonna 1989 järjestämästä kiertonäyttelystä Ihmisten talot, josta vastasi Ulla Rahola. Asia ei ole vanhentunut, vaan nämä säännöt pitävät edelleen hyvin paikkansa kun on kyse vanhan rakennuksen korjaamisesta. Vaikka viime vuosien aikana on keskitytty korostamaan rakennusten energiatehokkuutta, vanhan rakennuksen korjaamisen perusperiaatteet eivät ole muuttuneet. Korjausten teettäminen Suomessa on pitkä omatoimirakentamisen pe- rinne. Usein korjaukset myös suunnitellaan itse. Ammattitaitoisen suunnittelijan käyttö säästää kuitenkin kustannuksia, aikaa ja vaivaa. Korjaus- ja restaurointisuunnittelu on erityisalansa, joka vaatii vuosien opiskelua ja hyvää perehtyneisyyt- tä rakennusperintömme historiaan, vanhoihin rakennuksiin ja rakennustapoihin. Suunnittelijan työ- eli referenssiluettelosta voi tarkistaa, onko hän suunnitellut ennenkin vastaavanlaisia kohteita. Suunnittelijan apua saatetaan tarvita pientenkin toimenpiteiden järkevän toteutusjärjestyksen laa- timiseksi. Laajoissa korjaustöissä suunnittelija on välttämätön. Ammattitaitoiset, luotettavat ja vanhoihin ra- kennuksiin perehtyneet ammattilaiset ovat tärkeitä korjaushankkeen onnistumisessa. Hyvien suun- nittelijoiden ja rakentajien löytämiseksi kannattaa nähdä vaivaa. Lapista valitettavasti puuttuu kor- jausrakentamisen keskus, josta saisi kerralla tietoa korjausrakentamisen eri osa-alueita hallitsevista rakennusmiehistä, suunnittelijoista ja kierrätysma- teriaalien kuten vanhojen hirsien saatavuudesta eri puolilla maakuntaa. Asiaan on kuitenkin tu- lossa parannusta, sillä vuosina 2009–2011 toimiva Kisälli-hanke tuottaa ammattitaitoisia korjausra- kentajia myös Lappiin. Tietoa näistä osaajista ja heidän palveluistaan voi tiedustella esimerkiksi ELY-keskuksen Ympäristö ja luonnonvarat -vas- tuualueen alueidenkäyttöyksiköstä. Korjaustyöt voidaan teettää urakkana tai tun- tityönä. Urakalla tehtäväksi sopivat sellaiset työ- vaiheet, jotka on helppo määritellä etukäteen. Korjaustöitä kuitenkin teetetään usein tuntityönä, koska piilossa olevia rakenteita ja vaurioita ei voi tarkasti arvioida etukäteen. Korjaustöistä on aina tehtävä kirjallinen sopimus, esimerkiksi pienurak- kasopimus. Rakennuslupaa vaativissa toimenpi- teissä täytyy olla nimettynä vastaava työnjohtaja, mutta hyvä työnjohtaja on suuri apu muillakin työ- mailla. Rakennuttajan on huolehdittava työmaan turvallisuudesta ja siisteydestä. Korjaustyötä on myös valvottava. Vaativissa korjaustöissä ja tek- nisten järjestelmien (LVIS) korjauksissa kannattaa aina palkata ammattivalvoja. Korjausneuvontaa ja avustuksia Avustuksia rakennusten entistävään korjaami- seen kulttuurihistoriallisesti arvokkaille kohteille myöntää Museovirasto ja rakennusperinnön hoi- toon Lapin elinkeino-, liikenne- ja ympäristökes- kus. Lapin elinkeino-, liikenne- ja ympäristökes- kuksen Ympäristö ja luonnonvarat -vastuualueen alueidenkäyttöyksikkö antaa tietoa rakennuspe- rinnön hoitoon tarkoitettujen avustusten ja Museo- virasto entistämisavustusten hakemisesta. Suomen Kotiseutuliitolta voi hakea avustusta seurantalon korjausta varten ja Museovirastosta harkinnanva- raista avustusta museorakennuksen korjaamiseen. Kunnat myöntävät peruskorjausavustusta ja ELY- keskusten elinkeino -vastuualueet (entiset TE-kes- kukset) avustusta erilaisiin elinkeinoihin ja niiden kehittämiseen liittyviin hankkeisiin. Kirkkohallitus myöntää avustuksia ja tukilainoja kirkkojen, seura- kuntatalojen ja pappiloiden korjaukseen. 117Suomen ympäristö 15 | 2013 Avustusten ehtona on yleensä se, että korjaus teh- dään entisenlaisilla materiaaleilla ja menetelmillä vanhaa rakennustapaa kunnioittaen. Hakuaika on syksyllä ja avustus myönnetään seuraavaksi vuo- deksi, avustuspäätökset pyritään tekemään kevään aikana. Avustuksia ei myönnetä takautuvasti jo teh- tyjä korjauksia varten. Avustusta voidaan myön- tää myös korjaussuunnitelman tekemistä varten. Avustusta voi hakea samaan kohteeseen useana vuonna peräkkäin, esimerkiksi yhtenä vuonna kengitykseen ja rungon korjaamiseen, toisena ka- ton korjaukseen ja seuraavana vuonna taas ikku- noiden ja ovien kunnostamista varten. Kaikkea ei yleensä ehdi eikä kannata yrittää korjata kertahei- tolla. Hyvistä korjausmenetelmistä löytyy tietoa mm. Museoviraston Korjauskortistosta. Korteissa paneudutaan eri aiheisiin selkeästi. Korjausrakentamisen käsitteitä Restaurointi, entistäminen Korjaus, joka tähtää rakennettuun ympäristöön tai rakennukseen sisältyvien antikvaaristen ja arkkitehtonisten arvojen ylläpitämiseen. Korjauksessa käytetään konservoivia toimenpiteitä. Rekonstruointi Rakennuksen tai rakennuksen osan rakentaminen uudelleen säilyneiden osien ja / tai asiakirjojen perusteella. Konservointi Konservointi on rakennuksen, rakennusosan tai pintakäsittelyn suojaamista tuhoutumiselta ja niissä olevien vikojen korjaamista konservoinnin asiantuntijan toimenpiteillä. Arkeologisen kulttuuriperinnön hoito Museovirasto vastaa arkeologisen kulttuuriperin- nön hoidosta, johon kuuluu muinaisjäännösten ja niiden ympäristön kunnossapito sekä käytön suunnittelu ja organisointi. Hoidon tavoitteena on jäännöksen säilyttäminen, mikä useimmiten tar- koittaa jäännöstä peittävän kasvillisuuden pois- toa ja näkymien avaamista. Hoitoon tarvitaan aina myös maanomistajan lupa. Museoviraston luvalla muinaisjäännöksiä voi- vat hoitaa myös maanomistajat, muut valtionlai- tokset, kunnat tai muut yhteisöt sekä rekisteröidyt yhdistykset. Museovirasto opastaa ja neuvoo luvan saajaa hoito- ja käyttösuunnitelman teossa ja varsi- naisesta käytännön työstä vastaavat alueelliset ja paikalliset toimijat. Muinaisjäännösten hoitoon ei toistaiseksi voi saada suoraa rahallista tukea. Arvokkaaksi mää- ritellyn perinnebiotoopin alueella sijaitsevan mui- naisjäännöksen hoitoon on kuitenkin mahdollista anoa erityisympäristötukea. Luonnon ja maiseman monimuotoisuuden edistämiseksi tarkoitettua tu- kea voidaan käyttää myös muinaisjäännösten hoi- toon. Tukea voivat tällä hetkellä hakea sekä vil- jelijät että rekisteröidyt yhdistykset. Muinaisjään- nösten hoito voidaan liittää myös kylämaisemien kunnostukseen tai luonto- ja kulttuuripolkujen ra- kentamiseen, jolloin työhön on mahdollista hakea rahoitusta esimerkiksi Leader-toimintaryhmiltä. Rekisteröidyt yhdistykset voivat hoitaa muinais- jäännöksiä myös talkoilla. Muinaisjäännökset sopivat hyvin opetus-, näh- tävyys- ja matkailukohteiksi. Lähtökohtana on, että esiteltävät kohteet ovat hoidettuja ja opastettuja. Kotiseutuyhdistykset, museot tai koulut voivat ha- kea lupaa esimerkiksi oman nimikkojäännöksen hoitoon. Opasteiden suunnitteluun saa neuvontaa ja ohjausta Museovirastosta tai Lapin maakunta- museosta. Lapin alueella muinaisjäännösten hoito oli vilk- kainta 1988–1991, jolloin Museovirastolla oli Iva- lossa oma aluesuunnittelija. Hoidon piiriin on kuu- lunut kaikkiaan parikymmentä muinaisjäännöstä, mutta nykyisin niitä on vain kymmenkunta Inaris- sa ja Utsjoella. Useimpia hoidetaan Museoviraston, Lapin ELY -keskuksen tai Metsähallituksen välise- nä yhteistyönä, osana laajempaa kulttuuriympäris- tön hoitoa. Esimerkkinä paikallisesta toiminnasta voidaan mainita Utsjoen Kirkkotupayhdistys, joka hoitaa erityistuella Utsjoen kirkkotuvan niittyalu- etta. Kuva 171. LKYT 2006. 118 Suomen ympäristö 15 | 2013 Kuva 172. Kemin satamaa. Tiina Elo 2011. 119Suomen ympäristö 15 | 2013 Aaltonen Leena. 2005. Vallitunsaaren kiehtova mennei- syys. Lapin maakuntamuseo, Rovaniemi. Maakunnalli- nen museolehti Raito 1/2005, 15-19. Alakulppi Jaakko. 2006. Lapin ilmailuhistoria II. Jälleen- rakentamisesta 1945 Lapin lentomatkailuun ja Hornet- kauteen 2001. Lapin maakuntamuseon julkaisuja 10, Vaasa. Alakärppä, Jalo; Núñez, Milton; Ojanlatva, Eija; Okkonen, Jari, & Ylimaunu, Timo. 1997. Kemin Aaltokankaan ja Simon Kortejärvenkankaan arkeologiset kaivaukset kesällä 1995. – Meteli. Oulun yliopiston arkeologian laboratorion tutkimusraportti 12: 1–19. Andersson, G. A. 1912. Kemijärven pitäjän vaiheita. Ke- min uusi kirjapaino, Kemi. Appelgren, Hjalmar. 1881. Muinaisjäännöksiä ja Tarinoita Kemin kihlakunnan itäisissä osissa. Suomen muinais- muistoyhdistyksen aikakauskirja V. Suomen muinais- muistoyhdistys, Helsinki. Arkeologia Suomessa - Arkeologi i Finland. Arkeologiset kenttätutkimukset Suomessa 1985 -. Museovirasto, Helsinki. Arkeologinen inventointi. 2002. Opas inventoinnin suun- nitteluun ja toteuttamiseen. (Toim. P. Maaranen ja T. Kirkinen.) Museovirasto. Jyväskylä. Calamnius, Johan. 1868. Muinaistiedustuksia Pohjanperil- tä. Suomi II:7. Helsinki. Castrén Z. 1894. Vanhan ajan muistoja Kemin, Tervolan ja Simon seurakunnista. Suomen Muinaismuistoyhdis- tyksen Aikakauskirja XIV. Helsinki. Hedman Ossi. 1969. Kemin kaupungin historia I. Kemin kaupunki, Kemi. Hedman Ossi. 1976. Kemin kaupungin historia II. Kemin kaupunki, Kemi. Hedberg Juhani. 2011. Vanhan puutalon vaiheita. Jatuli XXXI. Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistyksen julkaisu, Kemi. Heikonen Vilho. 1998. Vanhan maantien tarina. Jatuli XXV. Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistyksen julkaisuja, Kemi. Helistö Martti. 2001. Kemin asutuksen historiaa. Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistyksen julkaisuja, Kemi. Hietala Timo. 2011. Junneliuksen talon vuosikymmenet. Jatuli XXXI. Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistyksen julkaisu, Kemi. Huurre, Matti. 1983. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin esihis- toria. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia I. Pohjois- Pohjanmaan maakuntaliiton ja Lapin maakuntaliiton yhteinen historiatoimikunta, Kuusamo. Ikäheimo, Janne ja Lipponen, Sanna (toim.). 2009. Ei kiveäkään kääntämättä. Juhlakirja Pentti Koivuselle. Pentti Koivusen juhlakirjatoimikunta, Oulu. Iltanen Jussi. 2009. Radan varrella. Suomen rautatieliiken- nepaikat. Karttakeskus, Helsinki. Itkonen Martti. 2001. Kemijoen Uittoyhdistys 1901–2001. Kemijoen uittoyhdistys, Tornio. Johansson, Peter ja Kujansuu Raimo (toim.). 2005. Pohjois- Suomen maaperä. Maaperäkarttojen 1:400 000 selitys. Geologian tutkimuskeskus, Espoo. Julku, Kyösti. 1991. Kemin ja Tornion vanha raja. Studia historica septentrionalia 19. Pohjois-Suomen historialli- nen yhdistys, Rovaniemi. Kemin kaupungin satamakomitea. 1971. Kemin ulkosa- tama- ja satamaratakysymyksestä. Jatuli XIII. Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistyksen julkaisu, Kemi. Koivuniemi Salme. 1951. Peräpohjolan viimeinen savu- pirtti. Jatuli III. Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistyksen julkaisu, Kemi. Koivunen, Pentti; Vahtola, Jouko; Satokangas, Reija ja It- konen, Martti. 1997. Keminmaan historia. Keminmaan seurakunta, Jyväskylä. Kotivuori, Hannu ja Torvinen, Markku. 1992. Länsi- Pohjan kiinteät muinaisjäännökset. Lapin seutukaava- liiton julkaisuja. Sarja A ; 117. Lapin seutukaavaliitto, Rovaniemi . Krankka, Pekka. 1992. Kemin kaupungin alueen kiinteät muinaisjäännökset. Jatuli XXII. Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistyksen julkaisu, Kemi. 39–41. Lapin rakennusperintö. 1984. Lapin läänin rakennusperin- tö ry, Rovaniemi. Leppäsaajo Pekka. 1961. Maallikon mietteitä Kemin kau- punkikuvasta. Jatuli VIII. Kemin Kotiseutu- ja museo- yhdistyksen julkaisu, Kemi. Lassila, Juhani. 2001. Lapin koulutushistoria: kirkollinen alkuopetus, kansa-, perus- ja oppikoulut. Osa 1. Acta universitatis Ouluensis: Series E. Scientiae Rerum Socialium. Oulun yliopisto, Oulu. Lavento, Mika (toim.) 2004. Early in the North. Archaeolo- gical Society of Finland : Finnish Antiquarian Society, Helsinki. Iskos 13. Limatius Virpi. 1990. Kemin kaupungintalon historiaa. Jatuli XXI. Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistyksen julkaisu, Kemi. Linkola, Martti (toim.). 1967. Entinen Kemijoki. Kemijoki Oy, Helsinki. Lokio, Jarmo. 1997. Lapin kulttuuriympäristöohjelma. Lapin ympäristökeskus, Rovaniemi. Länsi-Lapin kiinteät muinaisjäännökset. 2011. Koonnut Mika Sarkkinen. Lapin liitto, Rovaniemi. Maisema-aluetyöryhmän mietintö I (66/1992). Maiseman- hoito. 1993. Ympäristöministeriö, ympäristönsuojelu- osasto, Helsinki. Maisema-aluetyöryhmän mietintö II (66/1992). Arvokkaat maisema-alueet. 1993. Ympäristöministeriö, ympäris- tönsuojeluosasto, Helsinki. LÄHTEET 120 Suomen ympäristö 15 | 2013 Maiseman muisti. Valtakunnallisesti merkittävät muinais- jäännökset. (toim. Paula Purhonen ja Helena Ranta) 2001. Museovirasto. Helsinki. Matala Heikki. 1977. Kemi Oy:n rakentamisen historiaa. Jatuli XVI. Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistyksen julkaisu, Kemi. Metsä, harju ja järvi. Näkökulmia suomalaiseen maise- matutkimukseen ja -suunnitteluun. 2000. Raivo, Petri J. ja Saarinen, Jarkko (toim.). Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 776. Metsäntutkimuslaitos, Rovaniemen tutkimusasema, Rovaniemi. Mäkinen, Kalevi. 1998. Maankohoaminen Kemijoen uo- man muokkaajana. Maakunnallinen museolehti Raito 1998/1. Lapin maakuntamuseo, Rovaniemi. 9–13. Mäkinen Katri. 2002. Kemin Pirtti 1927–2002. Kulttuuria ja huvielämää Kemissä ennen ja jälkeen sotien. Kemin Pirtin 75-vuotisjuhlakirja. Kemin VPK-säätiö, Jyväs- kylä. Mäkivuoti, Markku. 1994. Perämeren kansallispuiston kiinteät muinaisjäännökset. Metsähallituksen julkaisu- ja, sarja A no 23. Metsähallitus luonnonsuojelu, Vantaa. Mäntylä, Karihaara. Ab Kemi O.Y:n asuntoalue. 1945. Kemi. Okkonen, Jari. 2003. Jättiläisen hautoja ja hirveitä kivi- röykkiöitä – Pohjanmaan muinaisten kivirakennelmien arkeologiaa. Acta Universitatis Ouluensis. Series B. Humaniora, 52. Oulun yliopisto, Oulu. Perämeren kansallispuiston, Perämeren saarten ja Röytän Natura 2000 -alueiden hoito- ja käyttösuunnitelma. 2009. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja C 57. Metsähallitus luonnonsuojelu, Jyväskylä. Pihkala Antti. 1994. Perämeren kansallispuisto. Rakenta- misohjeet. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja, Sarja B No 9. Metsähallitus luonnonsuojelu, Vantaa. Rautamäki, Maija. 1989. Maisema rakentamisen perusta- na. Selvitys 2/1989. Ympäristöministeriö Kaavoitus ja rakennusosasto, Helsinki. Rönkkö Pekka. 1985. Noitarummusta kirkkauden kruu- nuun. Lapin kirkkomaalauksia keskiajalta nykypäi- viin. Pohjoinen, Oulu. Salminen, Juhani. Kemi 1949. 1995. Suomen kohtalonrat- kaisu. Gummerus, Jyväskylä. Schulz, Eeva-Liisa ja Carpelan, Christian (toim.). 1997. Varhain Pohjoisessa. Maa. Varhain Pohjoisessa -hank- keen artikkeleita. Early in the North : the land : reports of The Early in the North project. University of Hel- sinki, Department of Archaeology, Helsinki. Helsinki papers in archaeology no. 10. Schulz, Eeva-Liisa ja Carpelan, Christian (toim.). 1998. Varhain Pohjoisessa. Johdanto. Varhain Pohjoisessa -hankkeen artikkeleita. University of Helsinki, De- partment of Archaeology, Helsinki. Helsinki Papers in Archaeology no.11. Silvennoinen Kari. 1969. Kemin Työväenyhdistys 1887- 1967. Kemin työväenyhdistys, Kemi. Snellman Erkki. 1994. Purouitosta sortteerille. Katsaus Kemijoen uiton 200-vuotistaipaleeseen. Jatuli XXIII. Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistyksen julkaisuja, Kemi. Taavitsainen, Jussi-Pekka, Hiekkanen Markus ja Oinonen Markku. 2009. Keminmaan Valmarinniemen polt- tohautaukset. Teoksessa Ei kiveäkään kääntämättä. Juhlakirja Pentti Koivuselle (toim. Janne Ikäheimo ja Sanna Lipponen). Pentti Koivusen juhlakirjatoimikun- ta, Oulu. 203–212. Teerijoki Niilo. 1979. Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistys 1938–1978. Jatuli XVII. Kemin Kotiseutu- ja museoyh- distyksen julkaisu, Kemi. Tiitinen, Teija. 1999. Hiidenkiuas ja tulikukka. Opas arkeologisen kulttuuriperinnön hoitoon. Museovirasto, Helsinki. Uusi-Seppä, Niina (toim.). 2009. Satakunnan kulttuuriym- päristöohjelma 2009 – 2015. Lounais-Suomen ympä- ristökeskuksen raportteja 7/2009. Lounais-Suomen ympäristökeskus, Helsinki. Ylimaunu, Timo. 1992. Kemin esihistoriaa muinaisjään- nösten inventoinnin perusteella. Jatuli XXII. Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistyksen julkaisu, Kemi. 28–38. Ylimaunu, Timo. 1995. Kvenland 1000. Perämeren ranni- kon ihminen rautakaudella. Saarijärvi. Julkaisemattomat lähteet Alakare Saija. 2008. Kemin Urheilutalo. Kemin kaupunki, asemakaavoitus. Eloranta Tero. Sairaalan rakennukset. Kemin kaupunki. Holopainen Matti ja Svanberg Tuomo. 1993. Kiinteistö Oy Itätuulen ja Kemin kunnallisen vuokra-asumisen historiaa 1993. Ruohonen Anneli. 1987. Kemin Sauvosaaren perinteinen rakennuskanta ja kansainvälisen rakennustyylin en- simmäiset tyylipiirteet 1940 saakka. Teppo Jorma. 2005. Kemin seurakunnan Paattionlehdon hautausmaa. Rakennushistoriaselvitys. Tervaoja Jussi. 2008. Vallitunsaari. Rakennushistoriallinen selvitys 11.4.2008. Arkkitehtitoimisto Jussi Tervaoja Oy. Torvinen Ville. 1997. Pitzenin talo. Rakennushistoria. Artenomin opinnäytetyö. Oulun käsi- ja taideteolli- suusoppilaitos. Suvanto Maria. 2006. Vanha rantatie Lapin läänin alueella. Inventointi. Lapin liitto. Lapin tiepiiri. Rovaniemi. Arkistolähteet Museoviraston arkeologian ja rakennushistorian ja kult- tuurihistorian osaston arkistot. Elektroniset lähteet Lapin kulttuuriympäristöt tutuksi -hankkeen arkeolo- ginen tietokanta. Lapin kiinteät muinaisjäännökset vuoteen 2006. Koonnut Mika Sarkkinen 2007. Lapin ELY-keskus. Lapin kulttuuriympäristöt tutuksi -hankkeen inven- tointitietokanta: Kemi 2006–2007. Lapin ELY-keskus, Rovaniemi. Museoviraston ylläpitämä muinaisjäännösrekisteri. Jatkuvasti päivitettävä tietokanta, joka sisältää tietoa esihistoriallisista ja historiallisista kiinteistä muinais- jäännöksistä ja löytöpaikoista. Kulttuuriympäristön rekisteriportaali: http://kulttuuriymparisto.nba.fi/ netsovellus/rekisteriportaali/portti/default.aspx Pohjanperän muinaismuistot -sivusto. Tornionlaakson maakuntamuseo, Kemin taidemuseo ja Oulun yliopis- to. URL-osoite: http://www.tornio.fi/muinaismuistot Rakennusperintö-portaali. Korjaushanke. http://www. rakennusperinto.fi/Hoito/Korjaushanke/fi_FI/Kor- jaushanke/ Wikipedia. Maankohoaminen. http://fi.wikipedia.org/ wiki/Maankohoaminen 121Suomen ympäristö 15 | 2013 KUVAILULEHTI Julkaisija Ympäristöministeriö ja Lapin elinkeino., liikenne- ja ympäristökeskuksen Ympäristö ja luonnonvarat -vastuualue Julkaisuaika Joulukuu 2013 Tekijä(t) Minna, Heljala, Sirkka-Liisa Seppälä ja Tiina Elo Julkaisun nimi Meren ja teollisuuden kaupunki • Kemin kulttuuriympäristöohjelma Julkaisusarjan nimi ja numero Suomen ympäristö 15/2013 Julkaisun teema Rakennettu ympäristö Julkaisun osat/ muut saman projektin tuottamat julkaisut Tiivistelmä Kemin kaupungin kulttuuriympäristöt löytyvät niin kaupungin ydinkeskustasta kuin sen lähiöistä ja reuna-alueilta. Kulttuuriympäristöt muuttuvat kaupungeissa kiihtyvällä vauhdilla ja siksi niiden dokumentointi on tärkeää. Ohjelmassa luodaan katsaus kaupungin kulttuuriympäristön historialliseen kehitykseen ja esitellään perustiedot rakennetun ympäristön ja arkeologisen kulttuuriperinnön nykytilanteesta. Ohjelmatyön päämääränä on tarjota tietoa kaavoituksen ja muun suunnittelun välineeksi sekä vahvistaa asukkaisen paikallisidentiteettiä ja tietoisuut- ta omasta ympäristöstään. Kirja toimii myös kotiseudun lukukirjana ja arvokkaiden kohteiden tietopankkina. Vastuu kulttuuriympäristöistä on niin yksityisillä ihmisillä kuin yhteisöillä. Asiasanat kulttuurimaisema, kulttuuriympäristö, rakennettu ympäristö, rakennusperintö, rakennussuojelu, maisemanhoito, rakentamisen historia, perinnemaisema, muinaisjäännös, arkeologia, Lappi, Kemi Rahoittaja/ toimeksiantaja Lapin kulttuuriympäristöohjelma -hanke, Lapin elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus, Ympäristö- ja luonnonva- rat -vastuualue, alueidenkäyttöyksikkö ISBN 978-952-11-4251-2 (nid.) ISBN 978-952-11-4252-9 (PDF) ISSN 1238-7312 (pain.) ISSN 1796-1637 (verkkoj.) Sivuja 123 Kieli suomi Luottamuksellisuus Hinta (sis. alv 8 %) Julkaisun myynti/ jakaja www.ym.fi/julkaisut Julkaisun kustantaja Lapin kulttuuriympäristöohjelma -hanke Painopaikka ja -aika Edita Prima Oy, Helsinki 2013 122 Suomen ympäristö 15 | 2013 PRESENTATIONSBLAD Utgivare Miljöministeriet och Närings-, trafik- och miljöcentralen i Lappland Datum December 2013 Författare Minna Heljala, Sirkka-Liisa Seppälä och Tiina Elo Publikationens titel Meren ja teollisuuden kaupunki • Kemin kulttuuriympäristöohjelma (Havets och Industriens Stad • Kulturmiljöprogram i Kemi) Publikationsserie och nummer Suomen ympäristö 15/2013 Publikationens tema Byggd mijö Publikationens delar/ andra publikationer inom samma projekt Sammandrag Kulturmiljöerna i Kemi befinner sig inom stadens centrum och förort. Kulturmiljöer förändrar sig i en allt snab- bare takt i städerna och därför är det viktigt att dokumentera dem. Programmet ger en översikt över den historiska utvecklingen av Kemis kulturmiljö och lägger fram fakta om nuläget av byggd miljö och arkeologisk kulturarv. Programmet syftar till att ta fram uppgifter som behövs vid planläggning och övrig planering samt att stärka kommunininvånarnas lokala identitet och medvetenhet om sin omgivning. Boken fungerar också som en hemtraktens läsebok och som en databank för värdefulla fornläm- ningsplatser. Ansvaret för kulturmijön vilar både på enskilda människör och på sammanslutningar. Nyckelord kulturlandskap, kulturmiljö, byggd miljö, byggnadsarv, byggnadskydd, landsskapsvård, byggandets historia, vårdbio- toper, fornlämningar, arkeologi, Lappland,Kemi Finansiär/ uppdragsgivare Lapplands kulturmiljöprogram -projekt, Närings-, trafik och miljöcentralen i Lappland ISBN 978-952-11-4251-2 (hft.) ISBN 978-952-11-4252-9 (PDF) ISSN 1238-7312 (print) ISSN 1796-1637 (online) Sidantal 123 Språk finsk Offentlighet Pris (inneh. moms 8 %) Beställningar/ distribution www.ym.fi/julkaisut Förläggare Lapplands kulturmiljöprogram -projekt, Tryckeri/tryckningsort -år Edita Prima Ab, Helsingfors 2013 123Suomen ympäristö 15 | 2013 DOCUMENTATION PAGE Publisher Ministry of the Environment and Centre for Economic Development, Transport and the Environment for Lapland Date December 2013 Author(s) Minna Heljala, Sirkka-Liisa Seppälä and Tiina Elo Title of publication Meren ja teollisuuden kaupunki • Kemin kulttuuriympäristöohjelma (City of sea and Industry • Cultural Environmental Programme of Kemi) Publication series and number Suomen ympäristö 15/2013 Theme of publication Build enviroment Parts of publication/ other project publications Abstract The cultural landscapes in Kemi can be found within the city centre and suburbs. Cultural landscapes are partly changing at an ever-increasing pace in the cities, and for that reason it is crucial to get them documented. The programme gives an overview of historical developments and presents basic data on the present situation of the constructed environment and archaeological heritage. The programme provides information to be used in land use planning and other planning work and to strengthen the local identity and awareness of the cultural environment. The book serves also as a native region reading book as well as a data bank for valuable objects. Responsibility for the cultural environment rests both with individual people and organizations. Keywords cultural landscape, cultural environment, constructed environment, construction heritage, construction protecti- on, landscape care, archaeological remains, archaeology, Lapland, Kemi Financier/ commissioner Laplands Cultural Environmental Programme -project, Centre for Economic Development, Transport end the Environment for Lapland ISBN 978-952-11-4251-2 (pbk.) ISBN 978-952-11-4252-9 (PDF) ISSN 1238-7312 (print) ISSN 1796-1637 (online) No. of pages 123 Language Finnish Restrictions Price (incl. tax 8 %) For sale at/ distributor www.ym.fi/julkaisut Financier of publication Laplands Cultural Environmental Programme -project, Printing place and year Edita Prima Ltd, Helsinki 2013. YMPÄRISTÖN- SUOJELU RakENNETTU YMPÄRISTÖ M E R E N Ja T E O L L IS U U D E N k a U P U N k I • k E M IN k U L T T U U R IY M P Ä R IS T Ö O H JE L M a SUOMEN YMPÄRISTÖ 15 | 2013 Meren ja teollisuuden kaupunki kemin kulttuuriympäristöohjelma Minna Heljala Sirkka-Liisa Seppälä Tiina Elo YMPÄRISTÖMINISTERIÖ Kemin kulttuuriympäristöohjelmassa luodaan katsaus kaupungin kulttuuriympäristön historial- liseen kehitykseen ja esitellään perustiedot rakennetun ympäristön ja arkeologisen kulttuuri- perinnön nykytilanteesta. Ohjelmatyön päämääränä on tarjota tietoa kaavoituksen ja muun suunnittelun välineeksi sekä vahvistaa asukkaiden paikallisidentiteettiä ja tietoisuutta omasta ympäristöstään. Kirja toimii niin ympäristönhoidon opaskirjana, kotiseudun lukukirjana kuin Kemin kaupungin arvokkaiden kulttuuriympäristökohteiden tietopankkina. Kemin kulttuuriympäristöohjelma on tehty Lapin elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen Ympäristö ja luonnonvarat -vastuualueen alueidenkäyttöyksikön hallinnoiman Lapin kulttuuri- ympäristöohjelma -hankkeen toimesta yhteistyössä Kemin kaupungin kanssa. Hankkeen on rahoittanut EU:n aluekehitysrahasto EAKR siihen liittyvine kansallisine rahoituksineen. ISBN 978-952-11-4251-2 (nid.) ISBN 978-952-11-4252-9 (PDF) ISSN 1238-7312 (pain.) ISSN 1796-1637 (verkkoj.) S U O M E N Y M P Ä R IS T Ö 1 5 | 2 0 1 3