Tekniikan alan korkeakoulutuksen kehitysnäkymät : Selvitysmiehen raportti
Estola, Kari-Pekka (2002-11-29)
Estola, Kari-Pekka
opetus- ja kulttuuriministeriö
29.11.2002
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Julkaisun pysyvä osoite on
http://urn.fi/URN:ISBN:952-442-973-XTiivistelmä
Selvitysmiehen tehtävänä oli arvioida tekniikan alan kehitysnäkymiä yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa ottaen huomioon IT-alojen ja muiden tekniikan alojen kehittämistarpeet. Tehdä ehdotuksia erityisesti IT-alan, mutta myös koko tekniikan alan koulutuksen kehittämisestä korkeakouluissa. Tehdä asiaan liittyviä muita mahdollisia toimenpide-esityksiä.
Rekrytointipohjan kasvun ehtyminen Suomessa ei puolla uusien opiskelupaikkojen ja tutkinnonantoyksiköiden lisäämistä diplomi-insinöörien koulutuksessa. Uudet tutkinnonantoyksiköt kilpailisivat jo nyt rajalliseksi osoittautuneesta opiskelija-aineksesta, eivätkä ne pystyisi pidemmällä aikavälillä hoitamaan opetusvelvoitteita ilman lisärahoitusta.
Opetuksen rahoitusta ja resursseja tulee lisätä vastaamaan kasvaneita opetusvelvoitteita ja infrastruktuurin kehittämisen tarvetta nykyisissä teknillisen alan tutkintoja antavissa tiedekorkeakouluissa. Laitteistot ja laboratoriotilat tulee ajanmukaistaa.
Työvoimatarpeen tyydyttämisen varmistamiseksi tulee luoda kansallinen strategia tekniikan alan opiskelijoiden riittävyyden turvaamiseksi ja koulutuksen järjestämiseksi tulevaisuudessa. Kansainvälisten koulutusohjelmien toimintaa suunniteltaessa on otettava huomioon valmistuneiden joustava siirtyminen työelämään Suomessa. Tämä tulee ottaa huomioon myös lainsäädännössä.
Muuntokoulutuksesta ei saa tulla normaalin koulutuksen rinnalla toimivaa järjestelmää. Sitä tulee käyttää rajattuun tarpeeseen ja sen keston tulee olla rajattu. Muuntokoulutukseen suunnattuja määrärahoja ei saa vaihtaa automaattisesti jatkuvaksi rahoitukseksi, vaan ne tulee käsitellä erityisrahoituksena ja suunnata tulevaisuudessa tekniikan alan tiedekorkeakoulujen varsinaisen peruskoulutuksen resursointiin ja tutkijakoulutukseen.
Alempi tiedekorkeakoulututkinto tekniikan alalla helpottaisi opiskelijoiden liikkuvuutta Suomessa ja ulkomailla. Tutkinto ei kuitenkaan saa katkaista ylempään korkeakoulututkintoon tähtääviä opintoja. Tiedekorkeakoulun alemman korkeakoulututkinnon tulee olla lähinnä opintoja jäsentävä ja liikkuvuutta helpottava välitutkinto.
Insinöörien jatko-opintoja tiedekorkeakouluissa tulee edesauttaa luomalla yhteisesti hyväksytty kansallinen hyvitysjärjestelmä. Diplomi-insinöörin tai maisterin tutkinto on luonteva jatko tutkijanuralle tai teoreettisempaa jatkotutkintoa haluaville henkilöille. Tavoitteena ei kuitenkaan tulisi olla laajasti toteutettu jatkokoulutus vaan kouluttautumistie erityisesti teoreettisesti suuntautuneille yksilöille.
Alueellisesti rajautuviin tekniikan alan korkeakoulutettujen tarpeisiin tulee vastata ensisijaisesti ammattikorkeakoulujen tarjonnalla. Ammattikorkeakoulujen jatkotutkinnot voivat edesauttaa osaamisen syventämistä. Kutakin jatkotutkinto-ohjelmaa tulee tarkastella tarvelähtöisesti, ja ohjelmat tulee mitoittaa tarpeen mukaan. Tässä suhteessa mallina voisivat olla opit maisteriohjelmien suunnittelusta ja toteutuksesta.
Rekrytointipohjan kasvun ehtyminen Suomessa ei puolla uusien opiskelupaikkojen ja tutkinnonantoyksiköiden lisäämistä diplomi-insinöörien koulutuksessa. Uudet tutkinnonantoyksiköt kilpailisivat jo nyt rajalliseksi osoittautuneesta opiskelija-aineksesta, eivätkä ne pystyisi pidemmällä aikavälillä hoitamaan opetusvelvoitteita ilman lisärahoitusta.
Opetuksen rahoitusta ja resursseja tulee lisätä vastaamaan kasvaneita opetusvelvoitteita ja infrastruktuurin kehittämisen tarvetta nykyisissä teknillisen alan tutkintoja antavissa tiedekorkeakouluissa. Laitteistot ja laboratoriotilat tulee ajanmukaistaa.
Työvoimatarpeen tyydyttämisen varmistamiseksi tulee luoda kansallinen strategia tekniikan alan opiskelijoiden riittävyyden turvaamiseksi ja koulutuksen järjestämiseksi tulevaisuudessa. Kansainvälisten koulutusohjelmien toimintaa suunniteltaessa on otettava huomioon valmistuneiden joustava siirtyminen työelämään Suomessa. Tämä tulee ottaa huomioon myös lainsäädännössä.
Muuntokoulutuksesta ei saa tulla normaalin koulutuksen rinnalla toimivaa järjestelmää. Sitä tulee käyttää rajattuun tarpeeseen ja sen keston tulee olla rajattu. Muuntokoulutukseen suunnattuja määrärahoja ei saa vaihtaa automaattisesti jatkuvaksi rahoitukseksi, vaan ne tulee käsitellä erityisrahoituksena ja suunnata tulevaisuudessa tekniikan alan tiedekorkeakoulujen varsinaisen peruskoulutuksen resursointiin ja tutkijakoulutukseen.
Alempi tiedekorkeakoulututkinto tekniikan alalla helpottaisi opiskelijoiden liikkuvuutta Suomessa ja ulkomailla. Tutkinto ei kuitenkaan saa katkaista ylempään korkeakoulututkintoon tähtääviä opintoja. Tiedekorkeakoulun alemman korkeakoulututkinnon tulee olla lähinnä opintoja jäsentävä ja liikkuvuutta helpottava välitutkinto.
Insinöörien jatko-opintoja tiedekorkeakouluissa tulee edesauttaa luomalla yhteisesti hyväksytty kansallinen hyvitysjärjestelmä. Diplomi-insinöörin tai maisterin tutkinto on luonteva jatko tutkijanuralle tai teoreettisempaa jatkotutkintoa haluaville henkilöille. Tavoitteena ei kuitenkaan tulisi olla laajasti toteutettu jatkokoulutus vaan kouluttautumistie erityisesti teoreettisesti suuntautuneille yksilöille.
Alueellisesti rajautuviin tekniikan alan korkeakoulutettujen tarpeisiin tulee vastata ensisijaisesti ammattikorkeakoulujen tarjonnalla. Ammattikorkeakoulujen jatkotutkinnot voivat edesauttaa osaamisen syventämistä. Kutakin jatkotutkinto-ohjelmaa tulee tarkastella tarvelähtöisesti, ja ohjelmat tulee mitoittaa tarpeen mukaan. Tässä suhteessa mallina voisivat olla opit maisteriohjelmien suunnittelusta ja toteutuksesta.