Terveydenhuolto 2000-luvulle. Erikoissairaanhoidon palvelujen tuotanto ja saatavuus maan eri osissa 1999
Isolauri, Jouko (2000)
Sosiaali- ja terveysministeriö
2000
Julkaisusarja:
Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmämuistioita - Social- och hälsovårdsministeriets promemorior - Working group memorandums of the Ministry of Social Affairs and Health: 2000:21This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Julkaisun pysyvä osoite on
http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201504225313Tiivistelmä
Terveydenhuolto 2000-luvulle hankkeen eräitä keskeisiä kysymyksiä olivat hoidon saatavuus sekä potilaan oikeudet. Jatkotyönä Terveydenhuolto 2000-luvulle hankkeelle selvitettiin erikoissairaanhoidon palvelujen saatavuuden alueellisia eroja, tavallisimpien sairauksien hoitopäivä-, hoitojakso ja leikkausfrekvenssieroja sekä merkittävimpiä erikoissairaanhoidon palvelujen saatavuusongelmia ja niiden syitä. Selvitys perustuu hoitoilmoitusrekisterin vuosien 1999 ja 1997 tietoihin, Stakesin ylläpitämään benchmarking-aineistoon sekä sairaanhoitopiireille toimitettuun kyselyyn. Tässä kyselyssä selvitettiin sellaisten sairauksien hoitojen jonotusaikoja, jotka rekisteritietojen perusteella olivat ongelmallisimpia jonotusaikojen suhteen.
Kaksi kolmasosaa vuodeosasto hoitoon tulevista potilaista tulee sairaaloihin joko päivystyspoliklinikoilta tai muuten kiireelliseen hoitoon. Erikoissairaanhoidon resursseista suurin osa kuuluu vuodeosastohoitoon. Yksittäisistä diagnooseista ja diagnoosiryhmistä eniten vuodeosastoresursseja kuluttavia ovat skitsofrenia, sepelvaltimoiden ahtautumiin, sydämen toiminnan vajavuuteen ja rytmihäiriöihin liittyvät tilat, valtimokovettumatautiin liittyvät tilat, normaali synnytys, reisiluun kaulamurtuma sekä polven ja lonkan nivelrikko ja sappikivitauti. Tavallisimpienkin vuodeosastohoidon resursseja kuluttavien sairauksien hoitofrekvensseissä ikä- ja sukupuolivakioituun väestöön nähden on suuria eroja. Perusleikkausten osalta erot ovat suurimmillaan viisinkertaisia ja harvinaisempien toimenpiteiden osalta jopa kymmenkertaisia. Eniten vuodeosastohoidon resursseja kuluttavien diagnoosiryhmien hoitojaksojen, hoidettujen potilaiden sekä hoitopäivien määrässä ikä- ja sukupuolivakioituun väestöön nähden on huomattavia alueellisia eroja.
Avohoitokäyntien ja vuodehoitojaksojen vertailu sellaisten hoitojen osalta, mihin ei liity leikkaustoimenpiteitä ei ole ongelmatonta. Osa aiemmin vuodeosastolla toteutetuista hoidoista on siirretty polikliinisiksi ja osa polikliinisista hoidoista perusterveydenhuoltoon. Hoitoilmoitusrekisteriin kirjautuu diagnoosi nykyisellään vain noin 50 %:sta poliklinikkakäyntejä. Perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon tietojärjestelmät eivät kaikilta osin ole yhteensopivat. Samaa asiaa saatetaan jollakin alueella hoitaa pääosin perusterveydenhuollossa tai pääosin polikliinisesti, kun taas joillakin alueilla toimintatapa on erikoissairaanhoito- ja vuodeosastohoitopainotteisempi.
Pisimmät jonotusajat ovat kaihileikkauksiin, moniin ortopedisiin toimenpiteisiin ja erityisesti tekonivelkirurgiaan. Jonotusaikojen mediaanit kuitenkin näissäkin sairausryhmissä ovat yleensä 150–200 vuorokautta, joten valtaosan potilaista voidaan katsoa saavan näissäkin sairausryhmissä hoidon kohtuuajassa.
Erikoissairaanhoidon avohoitokäyntien määrä on vuodesta 1994 lisääntynyt 5,7 miljoonasta vuoden 1999 6,2 miljoonaan. Päiväkirurgisten toimenpiteiden määrä on vastaavana ajanjaksona kolminkertaistunut. Päiväkirurgisia toimenpiteitä tehtiin vuonna 1994 50 000 ja vuonna 1998 158 000. Samana ajanjaksona vuodeosastohoitojaksot ovat jonkin verran vähentyneet. Kokonaisuutena erikoissairaanhoidon tarjoamien palvelujen määrää on 1990-luvun viimeisellä puoliskolla selvästi lisääntynyt.
Muihin Pohjoismaihin verrattuna Suomessa on korkea tuki- ja liikuntaelinten sekä hermoston sairauksien vuodeosastohoidon frekvenssi. Verrattuna muihin Pohjoismaihin Suomessa tehdään paljon kohdunpoistoleikkauksia, nikamavälityräleikkauksia sekä sappileikkauksia. Lonkan ja polven tekonivelleikkauksia tehdään huomattavasti vähemmän kuin muissa Pohjoismaissa.
Alueiden välisten erojen tasaaminen edellyttää hoitoindikaatioiden uudelleen tarkastelua sekä perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon yhteistyön tiivistämistä. Suomen Akatemian ja Lääkäriseura Duodecimin käynnistämä Käypä Hoito projekti sekä alueelliset hoito-ohjelmat edesauttavat hoidon ja indikaatioasettelun yhdenmukaistamisessa ja järkeistämisessä. Selvitysmies esittää, että vuoden 2002 loppuun mennessä niissäkin sairausryhmissä, missä jonotusajat ovat pisimmät, potilaille turvataan hoidon saaminen vuoden kuluessa hoitopäätöksestä sekä hoidon arvio kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun lähete on tullut sairaalaan. Tavoitteeseen pääseminen edellyttää työn uudelleen organisointia, indikaatioasettelun uudelleen tarkastelua, hyvää yhteistyötä erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon kanssa, lisätyöjärjestelmien käyttöä sekä paikoin lisäresursointia.
Kaksi kolmasosaa vuodeosasto hoitoon tulevista potilaista tulee sairaaloihin joko päivystyspoliklinikoilta tai muuten kiireelliseen hoitoon. Erikoissairaanhoidon resursseista suurin osa kuuluu vuodeosastohoitoon. Yksittäisistä diagnooseista ja diagnoosiryhmistä eniten vuodeosastoresursseja kuluttavia ovat skitsofrenia, sepelvaltimoiden ahtautumiin, sydämen toiminnan vajavuuteen ja rytmihäiriöihin liittyvät tilat, valtimokovettumatautiin liittyvät tilat, normaali synnytys, reisiluun kaulamurtuma sekä polven ja lonkan nivelrikko ja sappikivitauti. Tavallisimpienkin vuodeosastohoidon resursseja kuluttavien sairauksien hoitofrekvensseissä ikä- ja sukupuolivakioituun väestöön nähden on suuria eroja. Perusleikkausten osalta erot ovat suurimmillaan viisinkertaisia ja harvinaisempien toimenpiteiden osalta jopa kymmenkertaisia. Eniten vuodeosastohoidon resursseja kuluttavien diagnoosiryhmien hoitojaksojen, hoidettujen potilaiden sekä hoitopäivien määrässä ikä- ja sukupuolivakioituun väestöön nähden on huomattavia alueellisia eroja.
Avohoitokäyntien ja vuodehoitojaksojen vertailu sellaisten hoitojen osalta, mihin ei liity leikkaustoimenpiteitä ei ole ongelmatonta. Osa aiemmin vuodeosastolla toteutetuista hoidoista on siirretty polikliinisiksi ja osa polikliinisista hoidoista perusterveydenhuoltoon. Hoitoilmoitusrekisteriin kirjautuu diagnoosi nykyisellään vain noin 50 %:sta poliklinikkakäyntejä. Perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon tietojärjestelmät eivät kaikilta osin ole yhteensopivat. Samaa asiaa saatetaan jollakin alueella hoitaa pääosin perusterveydenhuollossa tai pääosin polikliinisesti, kun taas joillakin alueilla toimintatapa on erikoissairaanhoito- ja vuodeosastohoitopainotteisempi.
Pisimmät jonotusajat ovat kaihileikkauksiin, moniin ortopedisiin toimenpiteisiin ja erityisesti tekonivelkirurgiaan. Jonotusaikojen mediaanit kuitenkin näissäkin sairausryhmissä ovat yleensä 150–200 vuorokautta, joten valtaosan potilaista voidaan katsoa saavan näissäkin sairausryhmissä hoidon kohtuuajassa.
Erikoissairaanhoidon avohoitokäyntien määrä on vuodesta 1994 lisääntynyt 5,7 miljoonasta vuoden 1999 6,2 miljoonaan. Päiväkirurgisten toimenpiteiden määrä on vastaavana ajanjaksona kolminkertaistunut. Päiväkirurgisia toimenpiteitä tehtiin vuonna 1994 50 000 ja vuonna 1998 158 000. Samana ajanjaksona vuodeosastohoitojaksot ovat jonkin verran vähentyneet. Kokonaisuutena erikoissairaanhoidon tarjoamien palvelujen määrää on 1990-luvun viimeisellä puoliskolla selvästi lisääntynyt.
Muihin Pohjoismaihin verrattuna Suomessa on korkea tuki- ja liikuntaelinten sekä hermoston sairauksien vuodeosastohoidon frekvenssi. Verrattuna muihin Pohjoismaihin Suomessa tehdään paljon kohdunpoistoleikkauksia, nikamavälityräleikkauksia sekä sappileikkauksia. Lonkan ja polven tekonivelleikkauksia tehdään huomattavasti vähemmän kuin muissa Pohjoismaissa.
Alueiden välisten erojen tasaaminen edellyttää hoitoindikaatioiden uudelleen tarkastelua sekä perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon yhteistyön tiivistämistä. Suomen Akatemian ja Lääkäriseura Duodecimin käynnistämä Käypä Hoito projekti sekä alueelliset hoito-ohjelmat edesauttavat hoidon ja indikaatioasettelun yhdenmukaistamisessa ja järkeistämisessä. Selvitysmies esittää, että vuoden 2002 loppuun mennessä niissäkin sairausryhmissä, missä jonotusajat ovat pisimmät, potilaille turvataan hoidon saaminen vuoden kuluessa hoitopäätöksestä sekä hoidon arvio kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun lähete on tullut sairaalaan. Tavoitteeseen pääseminen edellyttää työn uudelleen organisointia, indikaatioasettelun uudelleen tarkastelua, hyvää yhteistyötä erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon kanssa, lisätyöjärjestelmien käyttöä sekä paikoin lisäresursointia.