Suomalainen ja venäläinen siviiliprosessi kansainvälisen täytäntöönpanon näkökulmasta

Abstract

Venäjän ja Suomen siviiliprosessit ja siviilituomioiden kansainvälinen täytäntöönpano –tutkimushankkeen loppuraportissa käsitellään mm. seuraavia kysymyksiä: Käytännön ongelmia kansainvälisen liittymän omaavassa oikeudenkäynnissä Suomessa ja Venäjällä, siviiliprosessin periaatteiden vertailua sekä siviilituomioiden tunnustaminen Suomen ja Venäjän välillä, vastavuoroisen siviilituomioiden tunnustamisen esteenä olevia seikkoja, sekä toimenpidesuosituksia. Käytännöllisiä ongelmia on luonnollisesti runsaasti kansainvälisen liittymän omaavassa siviiliprosessissa niin Suomessa kuin Venäjälläkin, mutta ongelmat haastei den ja kutsujen tiedoksiannoissa on osoittautunut ehkä tärkeimmäksi ongelmaksi tällä hetkellä. Vuosina 2000-2002 Suomesta Venäjälle on lähetetty 130 oikeusapupyyntöä ja Venäjältä Suomeen 50. Valtaosa näistä oikeusapupyynnöistä koskee tiedoksiantoa. Tiedoksiannot on pyritty hoitamaan Suomen ja Neuvostoliiton oikeusapusopimuksen nojalla ns. diplomaattitietä, mikä edellyttää Venäjällä vähintään viiden viranomaisen ja Suomessa neljän viranomaisen osallistumista asiakirjojen välittämiseen. Suomesta Venäjälle lähetetyistä tiedoksiannoista yli puolet on hoitamatta, kun taas Venäjältä Suomeen tulleista on hoidettu noin 90 %. Tutkimuksessa on käynyt selville, että eri tuomioistuimista Venäjältä on yritetty lähettää tiedoksiantoja Suomeen ja muihin maihin, mutta asiakirjat palautetaan Venäjän federaation oikeusministeriöstä takaisin mitä erilaisimmin perustein. Kaikissa haastatelluissa tuomioistuimissa todettiin, että asiakirjojen lähettäminen ulkomaille Venäjän oikeus ministeriön kautta on käytännöllisesti katsoen mahdotonta. Suomen oikeuden yksi tärkeimmistä prosessioikeudellisista periaatteista on se, että vastaajalla täytyy olla tieto oikeudenkäynnistä ja mahdollisuus esittää kantansa (kontradiktorinen periaate eli audiatur et al tera pars –sääntö). Venäjän talousriitoja käsitteleviä arbitraatiotuomioistuimia koskevan prosessilain ja tutkimuksessa selvitetyn oikeuskäytännön mukaan Venäjällä on mahdollista se, että asia käsitellään tuomioistuimessa, vaikka vastaaja ei ole saanut kannetta ja eikä kutsua oikeuteen. Suullisen käsittelyn ja välittömän oikeudenkäynnin periaatteet eivät täyty venäläisessä siviiliprosessissa, mikä on omiaan kyseenalaistamaan venäläisten tuomioiden huomioon ottamisen Suomessa todistusaineistona, puhumattakaan tunnustamisesta. Tuomarihaastatteluista käy ilmi, että prosessi arbitraatiotuomioistuimissa on kirjallista, ja vain hyvin harvoin suullista. Asianosaisia, todistajia ja asiantuntijoita kuullaan henkilökohtaisesti oikeuden edessä vain poikkeuksellisesti. Vireilläolovaikutus (lispendens) on Luganon konvention tärkeä lähtökohta, jolla pyritään mm. estämään samassa asiassa ristiriitaisten tuomioitten syntyminen. Kansainvälinen vireilläolovaikutus on määritelty eri tavalla Venäjän siviiliprosessilaissa ja arbitraatioprosessilaissa. Arbitraatiotuomioistuimesassa vireilläolovaikutus syntyy riippumatta siitä, voidaanko Venäjällä tunnustaa ja täytäntöönpanna vieraan maan oikeuden tuomio. Suomi tunnustaa ja täytäntöönpanee Venäjällä tehdyt oikeudelliset päätöksen lapsen elatusavusta. Mikäli venäläisen tuomioistuimen tekemää elatusapupäätöstä ei panna Venäjällä täytäntöön, on tuomiolla vaikutus Suomessa asuvan lapsen oikeuksien kannalta, sillä venäläinen tuomioistuinratkaisu voi olla perustana kunnan toissijaiselle maksuvastuulle Suomessa. Venäjällä ei tunnusteta eikä panna täytäntöön Suomessa tehtyjä elatusapupäätöksiä eikä muitakaan tuomioita. Venäjä ei ole mukana monenkeskisessä konventiossa lapsen elatusapujen tunnustamisesta. Suomen ja Neuvostoliiton välisen oikeusapusopimuksen nojalla ei myöskään tunnusteta ja panna täytäntöön varallisuusoikeudellisia tuomioita. Tutkimuksessa on käynyt ilmi, että käytännössä venäläiset tuomioistuimet eivät ota elatusapukannetta käsittelyyn, koska tuomio ei olisi Suomen ja Venäjän välillä pakkotäytäntöönpantavissa. Arvioitaessa Venäjän siviiliprosessia Luganon konvention valossa siitä näkökulmasta, voitaisiinko venäläisiä tuomioita tunnustaa ja täytäntöönpanna Suomessa, on kysymys tuomion lopullisuudesta tärkeä. Erityisesti Venäjän federaation valtiollisten arbitraatiotuomioistuinten päätösten osalta on edelleenkin mahdotonta määritellä, milloin venäläinen tuomioistuin on antanut tietyssä asiassa lopullisen päätöksen. Lainsäädännön ja oikeuskäytännön valossa on epäselvää se, milloin ei enää voida tehdä valitusta (kassaatio tai appellaatio) tai alistusta (nadzor). Tuomioiden kansainvälinen tunnustaminen edellyttää tuomioistuimien kansainvälisen toimivallan yhteneväistä määrittelyä. Vertailtaessa Venäjän ja Luganon konvention toimivaltasääntöjä on todettava, että erityisesti kiinteistö on määritelty Venäjän arbitraatiotuomioistuimen prosessilaissa huomattavasti laajemmin, kuin Luganon konventiossa. Käytännöllisten ongelmien ratkomiseksi kansainvälisen liittymän omaavien oikeudenkäyntien hoitamisessa Suomen ja Venäjän välillä on tarkoituksenmukaista soveltaa täysipainoisesti Haagin konventiota oikeudellisten asiakirjojen tiedoksiannosta ulkomailla, ja luopua Suomen ja Neuvostoliiton välisen oikeusapusopimuksen noudattamisesta, koska siitä näyttää olevan enemmän haittaa.