Lapinmaan maaoikeudet. Asutus ja maankäyttö Inarissa ja Utsjoella 1700-luvun puolivälistä vuoteen 1925

Abstract

Tutkimus jakaantuu kahteen päälukuun. Ensimmäisessä tarkastellaan 1700-luvun saamelaisasutusta ja jo orastavaa uudisasutusta. Utsjoelle muodostui karjatalouden myötä niin sanottu kesäpaikkajärjestelmä, Inarissa asuinpaikkaa vaihdettiin vuodenaikojen mukaan. Porosaamelaisten pitkät muuttomatkat vaikuttivat tämän väestöryhmän tapaan asuttaa alueita. Tutkimus kohdistuu perinteisen saamelaisasutuksen ja uudisasutuksen rinnakkaiseloon. Uudisasutus käynnistyi molemmissa pitäjissä toden teolla vasta 1830-luvulla. Utsjoella merkittävä osa uudistiloista syntyi viranomaisten aloitteesta aluekatselmusten yhteydessä, siellä vuoteen 1925 mennessä saamelaiset perustivat kaikkiaan 58 uudistilaa. Inariin syntyi 121 uudistilaa, joista peräti 65,3 % oli inarinsaamelaisten, 7,4 % muiden saamelaisryhmien ja 27,3 % suomalaisten perustamia. Tutkimus analysoi myös kalastuspaikkakatselmusten merkitystä ja luonnetta. Kruununmetsätorppa-asutuksen synty ajoittui 1800-luvun viimeiselle vuosikymmenelle. 1800-luvun loppupuolelta lähtien metsien arvon nousu aiheutti monenlaisia muutoksia. Teemaan liittyy kysymys kruunun liikamaista ja erämaista. Tutkimuksessa tarkastellaan asutuksen ja metsähallinnon suhdetta sekä metsänkäytön ja muun maankäytön, kuten poronhoidon välistä suhdetta. Varsinaista isoajakoa edelsi liikamaiden väliaikainen erottaminen Inarissa, Utsjoella sitä ei toteutettu. Asutuksen osalta työ päättyy lakiin isostajaosta ja verollepanosta 1925. Toinen pääluku käsittelee maankäyttöä elinkeinojen kautta. Maankäyttömuodot, elinkeinoissa tapahtuneet muutokset ja asutus muodostivat keskinäisen riippuvuus- ja vuorovaikutussuhteen, jota luonnon ylläpitämät resurssit säätelivät. Kun 1700-luvulla valtiovallan valvonta oli heikkoa, 1800-luvulla ote alueen ihmisistä ja luonnonresursseista kuten metsistä lisääntyi. Perinteiset lappalaiselinkeinot, kuten peuranpyynti, kalastus, metsästys ja poronhoito sekä niissä tapahtuneet muutokset esitellään omana kokonaisuutenaan. Osin rinnakkaisetkin maankäyttömuodot johtivat siihen, ettei eri väestöryhmien välisiltä yhteentörmäyksiltä vältytty. Työssä tarkastellaan muun muassa, miten perinteinen maankäyttö säilyi uusien elinkeinojen, kuten suurporonhoidon ja niittyviljelyn vallatessa alaa ja millaisia sovelluksia ne saivat paikallistasolla. Poroelinkeino koki suuria muutoksia rajasulkujen, muuttoliikkeen ja paliskuntalaitoksen myötä. Metsänkäytön kiristyvä valvonta johti uudistilallisten maankäyttöoikeuksien muuttumiseen. Työssä pohditaan myös tilusrajojen merkitystä. Tutkimus kohdistuu myös lapinveroon sekä sen perimisessä ja maksamisessa tapahtuneisiin muutoksiin sekä veronmaksuperusteisiin. Se pyrkii vastaamaan kysymykseen, oliko lappalaisten maastaan maksama vero perintö- vai kruununluontoista. Lopulta vain Utsjoella tilalliset, kalastaja- ja porosaamelaiset maksoivat lapinveron kollektiivisena sen lakkauttamiseen eli vuoteen 1924 saakka.