Rakennetun ympäristön kehityspiirteitä: Alueidenkäytön muutokset 1990- ja 2000-luvuilla

Abstract

Raportissa on tarkasteltu Suomen alue- ja yhdyskuntarakenteen kehitystä 1990- ja 2000-luvuilla. Tavoitteena on ollut tuottaa tietoa maankäyttö- ja rakennuslain toimivuuden arvioinnin tueksi. Tarkasteluajanjakso on valittu siten, että siihen sisältyy sekä rakennuslain että vuoden 2000 alusta voimaan tulleen maankäyttö- ja rakennuslain aikaista kehitystä. Tapahtunut kehitys ei luonnollisestikaan riipu pelkästään lainsäädännöstä; erityisesti 1990-luvun alun lama vaikutti myös alueidenkäytön kehitykseen riittävän ja tämä on otettava huomioon, kun verrataan 1990-luvun ja 2000-luvun kehitystä. Riittävän pitkä 20 vuoden aikajänne antaa kuitenkin hyvän kuvan rakennetun ympäristön pitempiaikaisista muutoksista. Muutoksia on tarkasteltu aluerakenteen osalta koko maan tasolla. Muilta osin tarkastelu on painottunut työtä varten valittujen, Suomen erilaisia olosuhteita ja erilaista kehitystä kuvaavien alueiden tarkasteluun. Työssä on tarkasteltu kaupungistumiskehityksen voimakkuutta ja maaseudun kehitystä, valtakunnallista väestö- ja työpaikkakehitystä eri alueilla, lomarakentamisen kehitystä, asumisen muutoksia, autoistumiskehitystä ja joukkoliikenteen asemaa, keskustojen muutosta, kaupan kehitystä sekä taajamakehityksen luonnetta. Tärkeimmät havainnot ovat: 1) Suomen kehitys on voimakkaasti eriytyvää, 2)väestö ja työpaikat keskittyvät tietyille kaupunkiseuduille ja syrjäinen maaseutu tyhjenee, 3) väestö vanhenee vauhdilla, ja muutos vaihtelee alueittain, 4) kasvavien kaupunkiseutujen kehitys on haaste: kaupunkiseutujen reuna-alueet rakentuvat paikoin suunnittelemattomasti päivittäistavarakauppa on siirtynyt keskustoista muualle, 5) kaupan yksikkökoko on kasvanut merkittävästi, 6) työmatkat pidentyvät koko ajan, 7) joukkoliikenteen asema on vaikea monilla alueilla.