TEM analyyseja 
1/2008 

Työvoimatoimistojen yhteiskunnallisen vai-
kuttavuuden arviointi – esimerkkinä raken-
teellisen työttömyyden alentaminen 
 
Ilkka Nio 

 
 
 
 
 
 
ISSN 1797-5271 
ISBN 978-952-227-024-5 

 
 



  

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 
 

 

 

Työvoimatoimistojen yhteiskunnallisen vaikutta-

vuuden arviointi - esimerkkinä rakenteellisen työt-

tömyyden alentaminen 

 
 

 

Ilkka Nio 
 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Työ- ja elinkeinoministeriö 

Ministry of Employment and the Economy 

Eteläesplanadi 4, 00130 Helsinki, Finland 

Email: etunimi.sukunimi@tem.fi 

 

 

 

Helsinki maaliskuu 2008 

mailto:etunimi.sukunimi@tem.fi


  

ILKKA NIO:  TYÖVOIMATOIMISTOJEN YHTEISKUNNALLISEN VAIKUTTAVUUDEN 

ARVIOINTI - ESIMERKKINÄ RAKENTEELLISEN TYÖTTÖMYYDEN ALENTAMINEN 

 

Tiivistelmä: Työhallinnon tulosohjauksen keskeisenä tavoitteena viime vuosina on ollut rakenteel-

lisen työttömyyden alentaminen. Tavoitteen seurantaa varten on määritelty työttömän työllistymis-

vaikeuksista käsin käytännön läheinen rakennetyöttömyyden indikaattori, joka samalla kuvaa työ-

markkinoiden tilaa ja työvoimapolitiikan toimien vaikuttavuutta. Rakenteellinen työttömyys määri-

tellään työttömyydeksi, joka ilmenee pitkäaikaisena ja toistuvana työttömyytenä. Lisäksi työvoima-

politiikan tukitoimenpiteiltä työttömäksi jääneet ja niissä kroonisesti kiertävät lasketaan mukaan 

vaikeasti työllistyviin. Näin aktiivisessa työvoimapolitiikassa onnistuminen ja epäonnistuminen 

näkyvät rakenteellisen työttömyyden indikaattorissa. 

 

Selvityksen tarkoitus on arvioida tulosohjauksen puitteissa käytävää keskustelua varten rakenne-

työttömyyteen vaikuttavia tekijöitä, erityisesti työnhakusuunnitelmien ja tukitoimenpiteiden yhteyt-

tä rakenteelliseen työttömyyteen sekä pohtia menettelyä, jolla työhallinnon resursseja ja tavoitteita 

voitaisiin jakaa alueille nykyistä optimaalisemmin ja parantaa tätä kautta toimien vaikuttavuutta.  

 

Selvityksessä käytetään indikaattoridataa, jossa havaintoyksikkönä on työvoimatoimisto. Työvoi-

matoimistojen vertaamista tulosohjausprosessissa puoltaa se, että niillä on kaikilla periaatteessa 

samat työkalut rakennetyöttömyyden hoitoon, mutta ne ovat kuitenkin resurssien käytössään ja toi-

mintaympäristöiltään varsin erilaisia ja niillä voi olla myös erilaisia toimintakäytäntöjä. Harjoituk-

sissa rakennetaan työvoimatoimistojen vertailukehikkoa, jolla voitaisiin avartaa nykyisiä tulosohja-

uksen käytäntöjä ja tarkentaa käsitystä toimintaympäristön muutoksista ja julkisten työvoimapalve-

lujen vaikuttavuudesta. Toinen tavoite on etsiä hyvin suoriutuneita toimistoja, jotta niiden parhaita 

käytäntöjä voitaisiin tarkemmin selvittää ja levittää poikki hallinnon. 

 

Tehtyjen tarkastelujen mukaan sekä työttömille laadittavat työnhakusuunnitelmat että työttömien 

aktivointi tukitoimenpiteillä laskevat rakenteellista työttömyyttä. Parhaimmat tulokset ovat saavut-

taneet ne työvoimatoimistot, jotka ovat kohdentaneet toimenpiteitä yli puoli vuotta työttömänä ol-

leisiin, samoin kuin ne toimistot, jotka ovat lisänneet työmarkkinatuella tapahtuvaa työttömien akti-

vointia.  

 

Avainsanat: rakenteellinen työttömyys, tulosohjaus, benchmarking, vaikuttavuus 

 

Abstract: The paper discusses the statistical benchmarking technique as a tool of measuring and 

improving the efficiency of employment offices. The benchmarking is seen also as a method to im-

prove the knowledge of the effects of public employment services and employment policy measures 

when implementing labour market policy.  

 

This benchmarking exercise, covering the years 2004-2006, is based on the employment office data 

of 126 employment offices in Finland. The regression analysis comprising both static and dynamic 

approach includes indicators for labour policy inputs, outputs and working environment of em-

ployment offices.  

 

The performance of employment offices is assessed in terms of the national goal to reduce the struc-

tural unemployment which is in the analysis regarded as an overall indicator of labour market per-

formance. Thus the successful pursuit of labour market policies is represented by a declining struc-

tural unemployment. The performance of the local labour market is considered to be the better the 

lower is the share of structural unemployment, when taking into account the differences in envi-

ronment and in the level of policy actions. 



  

 

The construction of an overall-performance indicator uses a practical approach based on the charac-

teristics of the unemployed. All those unemployed who are difficult to place in any way, when us-

ing the criteria of both continuous and recurrent joblessness, are regarded to belong to  structural 

unemployment. Also those who after labour market policy measures cannot enter the open labour 

market, but are remained as unemployed, or are repeatedly placed on labour market policy meas-

ures, are regarded as hard to place job seekers, and are counted to belong to structural unemploy-

ment. 

 

Analysis showed a mixed pattern in employment offices, but in general it confirmed the prevalent 

picture of labour market policy. Both the active use of individual services and labour market meas-

ures resulted in a declining level of structural unemployment. The share of structural unemployment 

has fallen more in those employment offices, where the incidence of services, measured by the 

number of individual action plans, was high. The findings also gave support to the view that active 

measures are crucial, but involving dead weight effects, may not be effective enough alone. The 

best overall performers were those employment offices which focused on allocating the measures to 

those unemployed, who had been longer than six months as unemployed. Also, promoting the acti-

vation of the passive labour market support had resulted in a considerable decline in structural un-

employment.  

 

The main implication from the exercise is the importance of exploiting job seeker register data at 

the employment office level in a comparative framework. The analysis carried through can be 

viewed as a starting point for discussions to improve the labour policy monitoring and the effec-

tiveness of labour market policies through benchmarking techniques. The aim was to identify which 

offices have achieved relative success in combating structural unemployment with a view to search 

for their good practices. 

 

Key words: structural unemployment, management by objectives, benchmarking, effectiveness 

 

 



  

 

 

SISÄLTÖ 

 

 

1. JOHDANTO .................................................................................................................................... 1 

 

2. RAKENTEELLISEN TYÖTTÖMYYDEN VERTAILUKEHIKON MUODOSTAMINEN ........ 2 

2.1 Tulosprisma työvoimatoimistojen vertaamisessa ...................................................................... 2 

2.2 Vaikeasti työllistyvät työttömät rakenteellisen työttömyyden kuvaajana.................................. 4 

 

3. TOIMISTOJEN VERTAAMISESSA KÄYTETTÄVÄT INDIKAATTORIT ............................... 8 

 

4. TYÖVOIMAPALVELUJEN JA AKTIIVITOIMENPITEIDEN YHTEYS 

RAKENTEELLISEEN TYÖTTÖMYYTEEN .................................................................................. 14 

4.1 Korrelaatiot .............................................................................................................................. 14 

4.2 Rakenteellisen työttömyyden ja toimenpiteiden välisen kausaalisuuden mallintaminen ........ 18 

4.3 Muita rakenteellista työttömyyttä selittäviä tekijöitä ............................................................... 23 

 

5. JOHTOPÄÄTÖKSIÄ .................................................................................................................... 26 

 

LIITTEET .......................................................................................................................................... 29 

 

VIITTEET .......................................................................................................................................... 31 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



  

 



 1 

1. JOHDANTO 

 

Julkisten työvoimapalvelujen, kun niihin luetaan myös työttömien tukitoimenpiteet, vaikuttavuuden 

arviointiin on aina liittynyt vaikeita määrittely- ja mittaamisongelmia. Erityisesti käytettyjen resurs-

sien ja saavutusten välinen yhteys on jäänyt jatkuvista evaluointitutkimuksista huolimatta hämäräk-

si. Tämä on haitannut poliittista päätöksentekoa ja työhallinnon tulosohjausta, joissa toimenpiteiden 

vaikuttavuus on usein jouduttu kuittaamaan loogisten syy-seuraussuhteiden toteamisella ilman sel-

keää näyttöä siitä mitä työvoimapolitiikan panostuksilla on saatu yhteiskunnallisesti aikaiseksi.  

 

Tulosohjauksen viitekehyksessä vaikuttavuuden arviointi on periaatteessa selkeää verrattuna evalu-

ointitutkimusten vaikeisiin tutkimusasetelmiin. Toimintaa pidetään tulosohjauksen kannalta vaikut-

tavana, jos organisaatio saavuttaa ne tavoitteet, jotka se on johtanut poliittisen päätöksenteon sille 

asettamista päämääristä käsin.  

 

Työhallinto on ottanut omassa tulosprismassaan rakenteellisen työttömyyden alentamisen vaikutta-

vuustavoitteekseen. Epäselvää kuitenkin on se, miten julkiset työvoimapalvelut ja työllisyyden hoi-

don toimenpiteet vaikuttavat rakenteelliseen työttömyyteen. Jotta toimintaa voitaisiin ohjata tavoi-

teltavilla tuloksilla, edellyttää se tällöin ensinnäkin rakenteellisen työttömyyden operationaalista 

määrittelyä ja sen jälkeen rakenteellisen työttömyyden ja julkisen työvoimapalvelun resurssien vä-

listen riippuvuussuhteiden ymmärtämistä ja niiden kehityksen jatkuvaa arviointia.  

 

Tämän paperin tarkoitus on arvioida tulosohjauksen puitteissa käytävää keskustelua varten rakenne-

työttömyyteen vaikuttavia tekijöitä sekä pohtia menettelyä, jolla työhallinnon resursseja ja tavoittei-

ta voitaisiin jakaa alueille nykyistä optimaalisemmin ja parantaa tätä kautta toimien vaikuttavuutta. 

Uusi väline työhallinnon tulosohjausta terävöittämään saattaisi olla työvoimatoimistojen vertaami-

sen kehittäminen, benchmarkingiksi nimetty menettely, jolla pyritään organisaation suorituskyvyn 

parantamiseen. Kun nykyisessä tulosohjausprosessissa verrataan keskushallinnon tasolla vain TE-

keskuksia, kuvaavat käytettävät tunnusluvut tällöin pitkälti vain TE-keskusten pääkaupunkeja, jol-

loin ohjaamisen kannalta tärkeitä havaintoja saattaa jäädä pimentoon. 

 

Työvoimapolitiikan ja työllisyyden seurannassa valtaosa informaatiosta tuotetaan työvoimatoimis-

ton tasoisena ja tämä keskeisin tieto on koottu vertailuja varten työministeriön analyysiyksikössä 

toimistotietokantaan. Edellytykset työvoimatoimistojen jatkuvaan benchmarkingiin ovat näin ole-

massa. Työvoimatoimistojen vertaamista tulosohjausprosessissa puoltaa myös se, että niillä on kai-

killa periaatteessa samat työkalut rakennetyöttömyyden hoitoon, mutta ne ovat kuitenkin resurssien 

käytössään ja toimintaympäristöiltään varsin erilaisia ja niillä voi olla myös erilaisia toimintakäy-

täntöjä. Nämä eroavuudet luovat työvoimapolitiikan toimeenpanoon eloa, mutta tähän kirjavaan 

kuvaan on löydettävä myös invariansseja, josta voidaan lähteä etsimään hyviä käytäntöjä ja toimen-

piteiden parasta vaikuttavuutta.  

 

Työvoimatoimistojen benchmarking-vertailuilla pyritään ensialkuun selvittämään, vaikuttavatko – 

miten, missä ja kuinka paljon - julkiset työvoimapalvelut rakenteellisen työttömyyden tasoon. Toi-

nen tavoite on etsiä hyvin suoriutuneita toimistoja, jotta niiden hyviä käytäntöjä voitaisiin sen jäl-

keen tarkemmin selvittää ja levittää poikki hallinnon.  

 

Liikkeelle lähdetään luvussa 2 tulosprismamallin esittelystä, jossa pohditaan samalla myös raken-

teellista työttömyyttä yhteiskunnallisena vaikuttavuustavoitteena ja sen mittaamista. Tämä on tar-

peen, koska tulosprisman kehikko ei ole työvoimatoimistoille vielä tuttu ja rakenteellisen työttö-

myyden määrittelykin on ollut monelle vielä epäselvä. Sen jälkeen luvussa 3 valitaan ne indikaatto-

rit, joilla työvoimatoimistojen rakenteellista työttömyyttä verrataan toteutettujen toimenpiteiden ja 



 2 

toimintaympäristön muodostamaa taustaa vasten. Luvussa 4 työvoimatoimistoja verrataan hajonta-

kuvioilla, korrelaatioanalyyseillä ja yksinkertaisilla regressiomalleilla. Regressioilla pyritään selit-

tämään rakenteellisen työttömyyden laajuutta, sen viimeaikaista kehitystä ja kytköksiä työvoimapo-

litiikan toimenpiteisiin. Mallintamisen tarkoituksena on kehittää tulosohjauksessa käytettäviin tun-

nuslukuihin perustuva menettely, jolla toimistojen suoriutumista voidaan verrata suhteessa niiden 

tuottamiin palveluihin ja tukitoimenpiteisiin. Lopuksi vedetään johtopäätökset luvussa 5. 

 

 

2. RAKENTEELLISEN TYÖTTÖMYYDEN VERTAILUKEHIKON MUODOSTAMINEN 

 

 

2.1 Tulosprisma työvoimatoimistojen vertaamisessa 

 

Työhallinto kuvaa yhteiskunnalliset tavoitteensa ja keinot niihin pääsemiseksi sekä määrittelee toi-

minnallisen tuloksellisuuden ja vaikuttavuuden kriteerit tulosprismaksi nimetyn valtiohallinnon 

standardisuunnittelukehikon puitteissa. Julkiset työvoimapalvelut jäsentyvät siinä tuotantoproses-

siksi, jonka lopputuloksena syntyvät työnhakija- ja työnantaja-asiakkaille tuotettavat palvelut: mm. 

työpaikkojen täytöt, työttömien työnhakusuunnitelmat, ohjaukset tukitoimenpiteille ja työvoimapo-

liittiset lausunnot. Vaikuttavuudella tarkoitetaan tällöin näiden palvelujen aikaansaamia yhteiskun-

nan tarpeiden suuntaisia kokonaisvaltaisia vaikutuksia. Ne ovat näin pitkän ja monia muuttujia si-

sältävän vaikutusketjun päässä.  

 

Työvoimatoimistojen vertaamisessa käytettävä kehikko analyysitarpeineen voidaan pelkistää seu-

raavasti. 

 

Kuvio 1. Toiminnan vaikutusketju julkisten työvoimapalvelujen ( JTP) tulosprismassa 

 

   resurssit                  palveluprosessi                tuotokset                      vaikutukset 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Terävä tulosohjaus edellyttää koko vaikutusketjun hallintaa. Työvoimatoimisto voi osaamisellaan 

aikaansaada yhteiskunnallista lisäarvoa missä osassa tuotantoketjua tahansa, mutta erityisesti ana-

lyysia ja arviointia tarvitaan ketjun kahdessa kohdassa. Ensinnäkin on selvitettävä toiminnallisen 

tuloksellisuuden näkökulmasta se, tuottaako tulosyksikkö palveluprosessissaan laadukkaita palve-

luita ja tuotetaanko ne tehokkaasti. Vielä tätä vaikeampi paikka on arvioida näiden palvelujen yh-

 JTP:n henkilöstö 

 toimintamenot 

 työllisyyden hoi-

don siirtomenot 

 täyttyneet työpaikat 

 työnhakusuunnitelmat 

 tukitoimenpiteet (akti-

vointiaste) 

 lausunnot 

 toimivat 

työmarkkinat 

 rakenteellisen 

työttömyyden 

aleneminen 

toiminnallisen tuloksellisuuden 

arviointi 
vaikuttavuuden 

arviointi 
toimintaympäristö 

kustannus-hyötyanalyysi 



 3 

teiskunnallista vaikuttavuutta, jolloin kysytään, tekeekö työvoimatoimisto vaikuttavuuden kannalta 

oikeita asioita.   

 

Tulosprisman perimmäinen tarkoitus, yhteiskunnallisten vaikutusten ja vastaavien kustannusten 

analysointi edellyttäisi, että nämä tulosprisman molemmat peruskonseptit - toiminnallisen tuloksel-

lisuuden ja vaikuttavuuden arviointi - saataisiin sisällytettyä yhteen ja samaan kustannus-

hyötytarkasteluun. Tämä on julkisten työvoimapalvelujen ja työllisyydenhoidon toimenpiteiden 

osalta kuitenkin ongelmallista jo siitä syystä, että taloudelliset suhdanteet ja tulosyksiköiden ympä-

ristötekijät vaikuttavat ratkaisevasti asetettujen tavoitteiden saavuttamiseen, mitä on vaikea enna-

koida ja arvioida. Vaikuttavuuden arviointia varten olisi tunnettava myös eri osa-alueiden tavoittei-

den väliset, sekä ennen kaikkea tavoitteiden ja käytettävissä olevien resurssien väliset riippuvuudet. 

Arviointia vaikeuttaa erityisesti se, että työvoimapalveluilla pyritään samanaikaisesti moniin ja 

usein jopa keskenään ristiriitaisilta näyttäviin yhteiskunnallisiin tavoitteisiin. Työmarkkinoiden 

toimivuuden parantaminen ja niiltä syrjäytymisen ehkäisy ovat näihin asti olleet tällaisia työhallin-

non tavoitteita, joiden väliltä on jouduttu jatkuvasti etsimään balanssia.  

 

Kaikki osatavoitteet yhdellä kertaa kattavan tavoitemittarin esittäminen lienee toimistojen bench-

markingissa liki mahdoton tehtävä. Tällaisen kunnianhimoisen yrityksen teki kymmenen vuotta 

sitten Markku Talonen (1998) työhallinnon kokonaistuloksellisuutta arvioivassa tutkimuksessaan, 

jossa tulosketjun eri mittarit tiivistettiin lopulta yhteen indeksiin. Siinä työvoimatoimistojen saavut-

tamia tuloksia mitattiin toiminnan tehokkuudella ja vaikuttavuudella ottaen lisäksi huomioon tulos-

ten riippuvuus työvoimatoimistojen kuormituksesta ja muista toimintaympäristöön liittyvistä teki-

jöistä. Vaikuttavuuden mittaamisessa otettiin tällöin huomioon yhtä painavina toimenpiteille ohjat-

tujen työttömien työllistyminen ja asiakastyytyväisyys, jota mitattiin asiakkaiden työvoimapalve-

luille antaman yleisarvosanan perusteella.  

 

Talosen tutkimuksella oli merkittävä vaikutus työhallinnon tulosohjauksen kehittämiseen, mutta 

kokonaistuloksellisuuden mittaamisen osalta se ei johtanut käytännön sovelluksiin. Ongelmana on, 

että mittareiden aggregointi perustuu menetelmästä riippumatta aina normatiiviseen valintaan, kun 

eri seikkoja keskenään punnitaan. Mistä löytää oikeat painot? 

 

Kun yleispätevää ratkaisua ei ole, on käytännössä ollut tyytyminen yleisen viitekehikon puitteissa 

tehtäviin osaoptimointeihin. Tulosohjauksessa tehdyt arvioinnit ovat näin koskeneet toiminnan osa-

alueita yksi kerrallaan. Samoin empiiriset evaluoinnit ovat irrallaan työpolitiikan strategisista tavoit-

teista kohdistuneet tavallisesti johonkin tiettyyn työvoimapolitiikan instrumenttiin, tai toimenpitei-

den osalta on evaluoitu esimerkiksi vain välitöntä sijoittumista avoimille työmarkkinoille. 

 

Työvoimapolitiikasta käyty kriittinen yhteiskuntapoliittinen keskustelu on vaikuttanut työvoimapo-

litiikan suunnittelussa käytettäviin indikaattoreihin, joita on kehitetty kuvaamaan entistä kokonais-

valtaisemmin työmarkkinoiden tilaa ja niiden kehitystä sekä asettamaan operationaalisia tavoitteita 

myös tulevaisuuden työmarkkinaongelmia silmällä pitäen. Työvoimapalveluihin ja tukitoimenpitei-

siin liittyvät tavoitteet ovat viime vuosina muotoutuneet ja täsmentyneet siten, että ne kyetään var-

sin hyvin ilmaisemaan julkisten työvoimapalvelujen sekä asiakkaille että yhteiskunnalle tuotettavi-

en palvelujen muodossa.  

 

Jos julkisten työvoimapalvelujen ja työttömien tukitoimenpiteiden yhteiskunnallista vaikuttavuutta 

pitäisi arvioida yhdellä ainoalla seikalla, niin pitkälle päästään, kun määrittelemme, että niiden ta-

voitteena ovat “toimivat työmarkkinat“. Laaja yhteisymmärrys on muodostunut myös siitä, että 

toimivilla työmarkkinoilla ei esiinny rakenteellista työttömyyttä. Jotta tästä päästäisiin mittamaan 



 4 

kyseistä asiantilaa, olisi muodostettava käsitys myös siitä, miten rakenteellinen työttömyys määri-

tellään. Tässäkin on edistytty.  

 

 

2.2 Vaikeasti työllistyvät työttömät rakenteellisen työttömyyden kuvaajana 

 

Työmarkkinoiden toimivuudesta käsin rakennetyöttömyyden laajuutta on tavallisesti arvioitu uv-

analyysillä (Beveridge käyrä), jolla mitataan avoimien työpaikkojen ja työttömien välistä yhteyttä ja 

sen muutosta. Kysymys on tällöin työttömien ja avoimien työpaikkojen varantojen keskinäisestä 

aikasarjatarkastelusta. Mikäli tiettyä työttömyyden tasoa vastaa aikaisempaa suurempi avoimien 

työpaikkojen määrä, uv-käyrä loittonee origosta ilmentäen rakenteellisen työttömyyden kasvua.  

 

Juuri näin meillä näyttää käyneen, kun uv-käyrä ei ole laman jälkeen palautunut aikaisempaan asen-

toonsa (Kuvio 2.). Kävi kuten pelättiinkin. Laman aiheuttamasta suhdannetyöttömyydestä suuri osa 

muuttui rakenteelliseksi työttömyydeksi, mikä näkyy uv-käyrän tason siirtymänä. Se vastaa työttö-

myysasteessa noin 5-6 prosenttiyksikköä ja työttömien määrässä noin 125 000 – 150 000 henkilöä.  

 

Kuvio 2.  Työttömyysaste (U) ja avoimien työpaikkojen aste (V) neljännesvuosittain 

                1974 - 2007 

0,0

0,2

0,4

0,6

0,8

1,0

1,2

1,4

1,6

0 2 4 6 8 10 12 14 16 18 20 22

U%

V%

74 IV

78 IV
94 II

07 III

90 I

 
Lähde: TEM, työnvälitystilasto 

 

 

Työttömien ja työpaikkojen muodostama uv-viitekehys on julkisten työvoimapalvelujen kannalta 

tärkeä, koska niiden keskeinen tehtävä on parantaa työmarkkinoiden toimivuutta, mikä siirtää uv-

käyrää kohti origoa. Avoimien työpaikkojen ja työttömien työnhakijoiden välisestä relaatiosta ei 

toistaiseksi ole kuitenkaan onnistuttu määrittelemään tulosohjauksen tarpeisiin käypiä tunnuslukuja. 

Ongelmana on toisaalta se, että työmarkkinat eivät yleensä ole sellaisessa tasapainotilassa, johon 

uv-analyysi olisi sopiva. Toisaalta yritysten rekrytointikäytännöt ja julkisen työnvälityksen työpaik-

kojen kirjaamiskäytännöt ovat viime vuosina muuttuneet, mikä on ilmeisesti siirtänyt uv-käyrän 

asemaa epäedullisemmaksi, ilman että työmarkkinoiden toimivuus - työttömien ja julkiseen työnvä-



 5 

litykseen ilmoitettujen avoimien työpaikkojen kohtaanto - olisi sinällään huonontunut. (Hallituksen 

politiikkaohjelma, työllisyys 2006).  

 

Alueelliset erot työmarkkinoiden toimivuudessa ja rekrytointiongelmien määrässä ovat suuria. Il-

meisesti kukin työvoimatoimisto operoi omalla uv-käyrällään. Hynninen, Kangasharju ja Pehkonen 

(2006) havaitsivat tutkimuksessaan 19 suurimman työssäkäyntialueen välillä selviä ja ajassa vakaita 

eroja siinä, miten tehokkaasti työpaikat täyttyivät. Tutkimuksen mukaan tehokkainta työpaikkojen 

täyttyminen oli Turussa. Tutkijat arvioivat, että jos työpaikat täyttyisivät koko maassa yhtä tehok-

kaasti kuin Turussa, koko maan työttömyysaste laskisi vuoden 2006 noin 8,5 prosentista noin 6 pro-

senttiin eli 2,5 prosenttiyksikköä olettaen, että täyttyneet työpaikat olisivat pysyviä. (Oletus ei vas-

taa todellisuutta. Noin puolet avoimista työpaikoista on alle kuuden kuukauden työsuhteita.) Työ-

paikkojen ja työnhakijoiden kohtaannon eroja selittivät myös työnhakijoiden ominaisuudet, pitkäai-

kaistyöttömyys, ikä ja työmarkkina-asema. Esimerkiksi Kuopion työnhakijarakenteella koko maan 

työttömyysaste laskisi tehokkaimmalla työnvälityksellä noin 1,5 prosenttiyksikköä.  

 

Työpaikkojen ja työttömien kohtaannosta käsin tarkasteltuna vain murto-osa työttömyydestä selit-

tyy näin rakenteellisilla tekijöillä, mikä on ymmärrettävää, kun otetaan huomioon, että avoimien 

työpaikkojen ja työttömien välillä on työttömien näkökulmasta katsoen suuri epäsuhta. Työmarkki-

noilla on edelleen ylitarjontaa. Työttömiä on keskimäärin noin seitsenkertainen määrä avoimiin 

työpaikkoihin verrattuna, mikä näkyy myös työpaikan täyttymisen ja työttömyyden päättymisen 

kestoissa. Työpaikan täyttämiseen meni vuonna 2006 vain noin kolme viikkoa, kun työttömyysjak-

so kesti vastaavasti keskimäärin 16 viikkoa. Työttömyyden varannossa työttömyyden keskimääräi-

nen kesto on vieläkin pitempi, vuoden 2006 lopussa keskimäärin noin 43 viikkoa. 

 

Työnvälitystilaston pohjalta voidaan näin edelleen hyvin perustella, että julkiseen työnvälitykseen 

ilmoitetut työpaikat on saatu hyvin täytettyä ja osaavaa työvoimaa on vielä riittänyt nopean talous-

kasvun ylläpitoon. Rekrytointiongelmia vaikeampi työmarkkinoiden epätasapaino tulee siitä, että 

työttömien varantoon on kerääntynyt suuri joukko työtä haluavia henkilöitä, joiden tuottavuus ei 

kovassa kilpailussa riitä avoimille työmarkkinoille työllistymiseen. Voidaan näin hyvällä syyllä 

puhua vaikeasti työllistyvistä työttömistä, kroonisista työttömistä tai pitkäaikaistyöttömistä, joilla 

on erilaisia työllistymisen esteitä. 

 

Jo lamavuosina huomattiin, että työvoimapolitiikan toimenpiteiden suunnitteluun tarvittiin työvoi-

man tarjonnan näkökulmasta lähtevää ja käytännön läheistä rakenteellisen työttömyyden mittaamis-

ta ( Sorsa, 2000). Tulosohjauksessa käytetty yhdenjaksoinen pitkäaikaistyöttömyys aliarvioi vaike-

asti työllistyvien määrää ja tarvittiin mittaria, joka ei ollut riippuvainen työttömyysjaksojen keston 

jakaumasta. Tätä varten toistuvaistyöttömyys rinnastettiin ensin yhdenjaksoisen pitkäaikaistyöttö-

myyden kanssa ja vuonna 2003 Matti Vanhasen I hallituksen työllisyysohjelmassa vaikeasti työllis-

tyvien käsite laajennettiin kattamaan myös ne työttömät, joita työvoimapolitiikan toimetkaan eivät 

olleet auttaneet. Näin työttömän työllistymisvaikeuksista käsin rakenteellinen työttömyys määritel-

tiin työttömyydeksi, joka ilmenee pitkäaikaisena ja toistuvana työttömyytenä, jota lyhyet työllisty-

miset ja työvoimapolitiikan tukitoimet voivat välillä katkaista pystymättä kuitenkaan ratkaisemaan 

henkilön työmarkkinaongelmia
1
. Tällä määrittelyllä päädytään likimain samaan rakenteellisen työt-

tömyyden tasoon kuin uv-analyysissäkin, kuten seuraava taulukko osoittaa. 

 

                                                 
1 Vaikeasti työllistyvien ryhmät ovat toisensa poissulkevia. Pitkäaikaistyötön on ollut työttömänä yhdenjaksoisesti yli 12 kuukautta. 

Toistuvaistyöttömäksi lasketaan ne työttömät, jotka eivät ole pitkäaikaistyöttömiä, mutta heille on kertynyt viimeisten 16 kuukauden 

aikana työttömyyttä yhteensä 12 kuukautta. Toimenpiteeltä työttömäksi jääneet ovat henkilöitä, jotka kolme kuukautta työvoimapo-

liittisen tukitoimenpiteen jälkeen ovat uudelleen työttömänä. Toistuvasti toimenpiteille sijoittuvien ryhmä kattaa toimenpiteissä 

kiertävät henkilöit. He ovat jollain toimenpiteellä työllistettynä ja olleet jo aikaisemminkin 16 kuukauden aikana jollain toimenpiteil-

lä. Lisäksi he ovat olleet viimeisten 16 kuukauden aikana yhteensä 12 kuukautta työttömänä ja/tai toimenpiteissä. 



 6 

Taulukko 1.  Rakennetyöttömyys koko maassa keskimäärin 2004 – 2007 (X) 

 

  2007 2006 2005 2004 

  (I-X)    
      
a Pitkäaikaistyöttömyys  52 936 64 794  72 366  73 041 

b Toistuva työttömyys  34 294  39 540  40 901  41 853 

c Toimenpiteiltä työttömäksi jäävät  28 193 30 458  36 643 39 544 

d Toistuvasti toimenpiteille sijoittuvat  10 233  11 719  11 947  13 150 
      
Rakennetyöttömyys yhteensä 125 658 146 511 161 857 167 588 
Lähde: TEM, työnvälitystilasto 

 

 

Vasta aivan viimeaikoina rakenteellinen työttömyys on alkanut näkyvämmin sulaa. Vaikeasti työl-

listyvien määrä on laskenut kaikissa sen osajoukoissa. On arvioitu, että työllisyysohjelman toimen-

piteet ovat alkaneet toimeenpanoviiveen jälkeen vaikuttaa. Voidaan myös olettaa, että työvoiman 

kysynnän voimistuttua ja työvoiman tarjonnan kasvun hidastuttua työllistymismahdollisuudet ovat 

parantuneet erityisesti niillä henkilöillä, joiden työmarkkinavalmiuksia on ylläpidetty ja parannettu 

työvoimapolitiikan toimenpiteillä. Tiedetään, että toimenpiteillä sijoitettujen työmarkkina-asema 

kehittyy suotuisammin kuin niillä työttömillä, joihin toimenpiteitä ei kohdenneta. Virta toimenpi-

teiltä avoimille työmarkkinoille on siirtymätodennäköisyyksillä mitattuna noin kaksinkertainen 

avoimesti työttömänä olleisiin verrattuna (Nio, 2001). 

 

Työllisyysohjelman lanseeraama rakenteellisen työttömyyden indikaattori kuvaa validisti sekä työ-

markkinoiden tilaa että työvoimapolitiikan toimien onnistuneisuutta. Siihen sisältyvät kaikki kes-

keiset työvoimapolitiikan ulottuvuudet: työmarkkinoiden toimivuus, tehokkaat palvelut - työnväli-

tys ja työvoimakoulutus - joilla edistetään työttömien työnsaantia, samoin kuin työmarkkinoilta 

syrjäytymisen ehkäisy. Työvoimapolitiikan toimenpiteiltä edellytetään vaikuttavuutta, sitä että ne 

johtavat avoimille työmarkkinoille sijoittumiseen. Toimenpiteiltä työttömäksi jääneet ja niissä 

kroonisesti kiertävät lasketaan mittarissa rakenteelliseen työttömyyteen, jolloin aktiivisessa työvoi-

mapolitiikassa onnistuminen ja epäonnistuminen näkyvät vaikeasti työllistyvien indikaattorissa.  

 

Tilastoteknisesti tarkastellen rakenteellisen työttömyyden tason määrittelee toisaalta alkaneiden 

työttömyyksien virta ja toisaalta todennäköisyys sille, että työttömyyksistä muodostuu vaikeita ja 

pitkäkestoisia. Ilmiön takana voidaan nähdä työttömyyden “hysteresis“, joka samoin kuin uv-käyrän 

tason siirtymä tarkoittaa sitä, että taantuman aikana kohonnut työttömyys ei hevin enää palaa enti-

selle tasolleen. Kun työttömyys pääsi laman aikana muuttumaan rakenteelliseksi, niin sen purkami-

nen vie pitkän aikaa.  

 

Yksittäisen työttömän henkilön näkökulmasta ja työvoimapalvelujen käytännön toteuttamisen kan-

nalta kysymys on työttömyyden negatiivisesta aikariippuvuudesta (duration effect), työttömyyden 

itse itseään ruokkivasta vaikutuksesta. Työttömäksi jouduttuaan henkilön työllistymismahdollisuu-

det heikkenevät työttömyyden pitkittyessä, kun ammattitaito rapautuu, työtön leimautuu ja työtarjo-

ukset vähenevät. Vähitellen myös motivaatio työnhakuun heikkenee ja työttömyyden jatkuttua ko-

vin pitkään myös työttömän sijoittaminen työllistämistoimenpiteille vaikeutuu.  

 

Nämä julkisten työvoimapalvelujen ja tukitoimien kohdentamisen kannalta keskeiset tekijät näkyvät 

selvästi työttömien kestoa ja toimenpiteiden käyttöä kuvaavasta dynamiikasta. Seuraavan kuvaparin 

vasen osio osoittaa eri kestoisesta työttömyyden päättymisen todennäköisyyden kuukauden aikana. 

Todennäköisyydet on laskettu työttömyyden keston eri ryhmissä suhteuttamalla päättyneiden työt-

tömyyksien määrä vastaavaan työttömyyden varantoon. Oikean puoleinen kuvio taas osoittaa sen, 



 7 

miten suuri osuus työttömistä on ollut työttömänä yhdenjaksoisesti yli puoli vuotta ja miten paljon 

työvoimapolitiikan tukitoimenpiteitä tähän jo syrjäytymisvaarassa olevaan työttömien ryhmään on 

kohdennettu. Aikasarjat ovat stamp-menetelmällä estimoituja trendejä. 

 

Nähdään, että työttömyyden voimakas aikariippuvuus on laman jälkeisinä vuosina jatkuvasti kärjis-

tynyt. Työttömien vaihtuvuus on nopeaa lyhyen työttömyyden keston ryhmässä, mutta työllistymi-

sen mahdollisuudet nopeasti heikkenevät, kun työttömyyden kesto pääsee pitkittymään. Kolmen 

ensimmäisen työttömyyskuukauden jälkeen työllistymisen todennäköisyys on pudonnut jo noin 

puoleen siitä mitä se oli alun perin. Yhdenjaksoiseen, yli puolen ja yli vuoden työttömyyteen on jo 

valikoitunut se vaikeasti työllistyvien joukko, joka työllistyy enää pääosin työvoimapolitiikan tuki-

toimenpiteiden avulla. 

 
Kuvio 3. Erikestoisen työttömyyden päättymisen toden-       Kuvio 4. Yli puolivuotta työttömänä olleiden osuus 

                näköisyys kuukauden aikana 1988 – 2007,         työttömistä ja toimenpiteistä 1993 – 2007 

                trendi 

0

0,1

0,2

0,3

0,4

0,5

0,6

'86 '88 '90 '92 '94 '96 '98 '00 '02 '04 '06

Alle 12 13-26 27-52 yli 52

0

10

20

30

40

50

60

70

'93 '94 '95 '96 '97 '98 '99 '00 '01 '02 '03 '04 '05 '06 '07

Toimenpiteet Työttömät

%

 
Lähde: TEM, työnvälitystilasto                                      Lähde: TEM, työnvälitystilasto 

 

 

Yhtä selkeä on myös toimenpiteiden kohdentamista osoittava kuvio. Tukien käyttöä on aikaistettu, 

jolloin yli puoli vuotta työttömänä olleet ovat saaneet jatkuvasti pienenevän osuuden tukitoimista. 

Lamavuosina toimenpiteistä pääosa kohdennettiin yli puoli vuotta työttömänä olleisiin, nyt osuus 

on enää runsas viidennes. Vastaavasti yli puoli vuotta työttömänä olleita on edelleen noin 40 % kai-

kista työttömistä.  

 

Varhaisen puuttumisen yleistynyt käytäntö näkyy myös seuraavasta kuviosta, joka esittää työttö-

myyden päättymisen todennäköisyyksiä toimenpidesijoitukseen. Todennäköisyydet on estimoitu 

samalla tavalla kuin kuviossa 3. Merkillepantavaa on, että työttömyyden negatiivinen aikariippu-

vuus on voimakas toimenpidesijoituksissakin ja se näyttää viime vuosina vahvistuneen. Mahdolli-

suudet sijoittua tukitoimenpiteille heikkenevät selvästi työttömyyden keston pidetessä eli aivan 

päinvastoin kuin yleisesti oletetaan. Erityisesti yli vuoden työttömänä olleiden pitkäaikaistyöttömi-

en, joita oli vuonna 2006 noin 44 % vaikeasti työllistyvistä, mahdollisuudet päästä tukitoimenpiteil-

le ovat heikentyneet. Vielä muutama vuosi sitten pitkäaikaistyöttömän todennäköisyys saada tuki-

toimenpide oli noin puolet verrattuna lyhyen aikaa, alle 3 kuukautta työttömänä olleisiin. Vuonna 

2007 se on laskenut jo noin neljännekseen, toisin sanoen lyhyen aikaa työttömänä olleella on noin 

nelinkertainen mahdollisuus saada tukitoimenpide kuin pitkäaikaistyöttömällä.  

 



 8 

Kuvio 5. Toimenpiteille sijoittumisen todennäköisyys kuukauden aikana työttömyyden keston 

               mukaan 1993 – 2007, prosenttia 

0

1

2

3

4

5

6

7

8

9

'93 '94 '95 '96 '97 '98 '99 '00 '01 '02 '03 '04 '05 '06 '07

Alle 12 13-26 27-52 Yli 52

 
Lähde: TEM, työnvälitystilasto 

 

 

Voidaan kysyä, että arvioivatko työvoimatoimistot pitkäaikaistyöttömien joukon jo liian vaikeaksi 

sijoitettaviksi nykyisillä toimenpiteillä. Tarvitsisivatko pitkään työttömänä olleet näin ollen pysyviä 

välityömarkkinoiden työpaikkoja, joita taas ei ole käytettävissä. Näiden syiden ohella voidaan myös 

olettaa, että julkisissa työvoimapalveluissa käyttöönotettu ennaltaehkäisyn strategia on siirtänyt 

toimenpiteiden käyttöä lyhyemmän aikaa työttömänä olleisiin, joiden osalta saadaan toimenpiteiden 

päättymisen jälkeen paremmat sijoittumisluvut kuin pitkäaikaistyöttömiä työllistämällä. Tämä kui-

tenkin saattaa johtaa toimenpidevuotojen kasvuun, mikä näkyisi ajan mittaan entistä vaikeampana 

rakenteellisena työttömyytenä.  

 

 

3. TOIMISTOJEN VERTAAMISESSA KÄYTETTÄVÄT INDIKAATTORIT 

 

Kun käymme vertaamaan rakennetyöttömyyden vaihtelua työvoimatoimistoissa ja etsimään siihen 

selityksiä, ensimmäiseksi on päätettävä se, käytämmekö tässä mittarina rakenteellisen työttömyyden 

osuutta alueen työvoimasta, jota voidaan nimittää “rakennetyöttömyysasteeksi“, vai sen osuutta 

laajasta työttömyydestä (rakennetyöttömät / kaikki työttömät + toimenpiteillä sijoitetut). Kuviot 6 ja 

7 osoittavat, että molemmilla tavoin mitattuna toimistojen väliset erot ovat suuret, mutta rakenteel-

linen työttömyys näyttäytyy näiden mittareiden valossa eri lailla.  

 

 
 

 

 

 

 

 

 



 9 

 

Kuvio 6. Työttömyysaste ja rakennetyöttömyysaste                Kuvio 7. Rakennetyöttömien osuus ja työttömyysas- 

               työvoimatoimistoittain 2006                                                        te työvoimatoimistoittain 2006 

0

2

4

6

8

10

12

14

16

0 5 10 15 20 25

Työttömyysaste, %

R
a

k
e
n

n
e
ty

ö
tt

ö
m

y
y

sa
st

e
, 

%

20

25

30

35

40

45

50

55

0 5 10 15 20 25

Työttömyysaste,%
R

a
k

e
n

n
e
ty

ö
tt

ö
m

ie
n

 o
su

u
s,

 %

 
Lähde: TEM, työnvälitystilasto                       Lähde: TEM, työnvälitystilasto 

 

 

Rakennetyöttömyysaste, joka työvoimatoimistoittain vaihtelee runsaasta yhdestä prosentista noin 14 

prosenttiin, korreloi liki täysin työvoimatoimiston yleisen työttömyysasteen (r = 0,973) kanssa. 

Toinen vaihtoehto, “vaikeasti työllistyvien osuus“, korreloi myös työttömyysasteen kanssa positii-

visesti, mutta paljon heikommin (r = 0,551). Osuudella mitattuna vaihteluväli on myös pienempi. 

Minimissään rakenteellisen työttömyyden osuus on neljännes (Paimio) ja maksimissaan yli puolet 

toimiston koko laajasta työttömyydestä (Päijät-Häme, Lieksa, Vaala, Hanko, Noormarkku ja Heino-

la). 

 

Mittarit kuvaavat rakenteellisen työttömyyden ilmiötä eri näkökulmista osoittaen samalla työvoi-

mapolitiikan vaikutusmekanismin työttömyyden alentamisessa. Vasemmasta hajontakuviosta näh-

dään, että vaikeasti työllistyvät muodostavat työttömyyden sitkeän rakenteellisen ytimen, työttö-

myyden “jäykän osan“, joka määrää pitkälle alueen koko työttömyyden tason. Oikeanpuoleinen 

kuvio taas osoittaa sen, missä toimistoissa työmarkkinoiden toimivuutta olisi erityisesti parannetta-

va, jotta tätä ”työttömyyden kovaa ydintä” ja sitä kautta työttömyysastetta saataisiin tehokkaimmin 

laskettua. Tulosohjauksen tarpeita ajatellen rakenteellisen työttömyyden osuutta kuvaavaa mittari 

on näin vaihtoehdoista selvästi parempi.  

 

Työmarkkinoiden dynamiikan keskeistä merkitystä rakenteellisen työttömyyden muodostumisessa 

ja sen purkamisessa voidaan valaista vielä seuraavalla kuviolla. Siinä verrataan työvoimatoimistoit-

tain työttömyyden kiertonopeutta mittarilla, joka on muodostettu suhteuttamalla työttömyyden pois-

tumavirta työttömyyden varantoon. Mittari kuvaa tällöin sitä kuinka nopeasti työttömyyden joukko 

työvoimatoimistossa kokonaan vaihtuisi, jos työllistymiset kohdistuisivat tasaisesti kaikkiin työttö-

miin. 

 



 10 

Kuvio 8. Työttömyyden kiertonopeus (kk) ja rakennetyöttömyyden osuus laajasta työttömyy- 

               destä 2006 

3

3,5

4

4,5

5

5,5

6

6,5

7

25 30 35 40 45 50 55

Rakennetyöttömyyden osuus laajasta työttömyydestä, %

K
ie

rt
o
n

o
p

eu
s,

 k
k

Paimio Nilsiä

Vaala

Heinola Lieksa

Härmänmaa

 
Lähde: TEM, työnvälitystilasto 

 

 

Nähdään että työttömyyden kiertonopeus oli vuonna 2006 nopeinta Paimion, Nilsiän ja Härmän-

maan toimistoissa, joissa koko työttömyyden joukon vaihtaminen kestäisi noin neljä kuukautta, jos 

työnsaannin mahdollisuudet olisivat kaikilla työttömillä yhtä hyvät. Heikoin työttömyyden dyna-

miikka löytyy sitä vastoin Vaalan, Heinolan ja Lieksan työvoimatoimistoista, joissa vastaava varan-

non kiertonopeus oli 6-7 kuukautta. Nähdään myös samalla, että työttömyyden kiertonopeus vaikut-

taa selkeästi toimiston rakennetyöttömyyden tasoon. Työttömien nopeampi kierto merkitsee pie-

nempää rakenteellista työttömyyttä. Työvoimatoimiston resursseilla on tässä tärkeä tehtävä. Jos ne 

eivät riitäkään koko työttömyyden hoitoon, niillä voidaan parantaa työmarkkinoiden dynamiikkaa ja 

alentaa tätä kautta vaikeaa rakenteellista työttömyyttä. 

 

Tämä rakennetyöttömyyden ja työmarkkinoiden dynamiikan välinen yhteys näkyy edelleen selvästi 

myös seuraavassa kuviossa, jossa tarkastellaan vuodesta 2004 tapahtuneita muutoksia. Rakenteelli-

nen työttömyys alenee nopeimmin niissä työvoimatoimistoissa, joissa kyetään lisäämään työmark-

kinoiden dynamiikkaa. Nilsiässä, Vammalassa ja Uudessakaupungissa rakenteellisen työttömyyden 

absoluuttinen määrä väheni kahdessa vuodessa noin 40 %. Näissä toimistoissa työttömyyden kier-

tonopeudella mitattu työmarkkinoiden dynamiikka parani vastaavasti 15 - 25 %.  

 

 



 11 

Kuvio 9. Työttömyyden kiertonopeuden ja rakennetyöttömyyden muutos 2004 - 2006 

-15

-10

-5

0

5

10

15

20

25

30

35

40

45

-45 -40 -35 -30 -25 -20 -15 -10 -5 0 5 10 15

Rakennetyöttömyyden muutos, %

K
ie

rt
o
n

o
p

eu
d

en
 m

u
u

to
s,

 %

Nilsiä

Vammala

Uusikaupunki

Huittinen

Ylivieska

 
Lähde: TEM, työnvälitystilasto 

 

 

Ilman tarkempia analyyseja näyttäisi selvältä, että mainituissa kolmessa toimistossa työvoimapalve-

lujen ja tukitoimenpiteiden kohdennus on onnistunut hyvin ja syitä tähän kannattaisi benchmarkata 

tarkemmin paikan päällä. Voi näet olla, että rakenteellisen työttömyyden aleneminen on ollut seura-

usta pelkästään työllisyyden yleisestä kohenemisesta kyseisillä alueilla ja olisi tapahtunut työvoima-

toimiston palveluista riippumatta. Oleellinen on näin kysymys, mikä vaikutus hyvään kehitykseen 

on lopulta ollut asiakkaiden palveluilla ja työttömien tukitoimenpiteillä.  

 

Tehtyjen tutkimusten mukaan aktiivisen työvoimapolitiikan toimenpiteet lyhentävät työttömyyden 

kestoa ja sitä kautta myös rakenteellista työttömyyttä. Esimerkiksi Räisäsen (2007) toimistodatasta 

tekemän analyysin mukaan työmarkkinatuen aktivointi lyhensi työttömyyden kestoa. Vaikutuksen 

arvioitiin olleen erityisen suuri vuonna 2006, joka oli ensimmäinen työmarkkinatukiuudistuksen 

toteutusvuosi. Myös yksilöaineistoihin perustuvista tutkimuksista on saatu tuloksia, joissa lyhyem-

mät työttömyysjaksot selittyivät aktiivitoimiin hakeutumisella. (Ollikainen 2006).   

 

Myös ulkomaisten julkisia työvoimapalveluita koskevien tutkimusten mukaan työttömien aktivoin-

nilla on merkittävä vaikutus työnsaantiin. Esimerkiksi Tanskassa tehtiin vuonna 2006 kokeellinen 

tutkimus, jossa täyteen työttömyysturvaan oikeutetuista työttömistä puolet sai normaalit palvelut 

(kontrolliryhmä) ja toinen puoli otettiin työttömyyden keston mukaan syvenevien palvelujen piiriin 

(koeryhmä). Ensimmäiset kuukaudet työnhaun aktiivisuutta seurattiin ja tuettiin koeryhmässä työn-

hakukoulutuksella ja vähintään joka toinen viikko toteutetuilla työttömän ja työvoimavirkailijan 

tapaamisilla työvoimatoimistossa. Tällöin tehostettuja palveluja saaville työttömille soviteltiin myös 

työtarjouksia. Ennen neljättä työttömyyskuukautta työttömälle oli viimein tehtävä tarjous vähintään 

kolme kuukautta kestävästä aktivointitoimenpiteestä ja, jos henkilö ei ollut löytänyt työtä 6-7 kuu-

kauden kuluessa, hänelle tehtiin uusi työllistymissuunnitelma, jossa kuvattiin tarvittavat toimet. 

Tällöin kaikki aktiivitoimet astuivat kuvaan, mukaan lukien pitempikestoiset koulutusohjelmat. 

Kokeilun evaluoinnin mukaan tehostettua aktivointia saaneilla työttömyyden mediaanikestoksi 

muodostui 11,5 viikkoa verrattuna kontrolliryhmän 14 viikkoon. Työnsaannin todennäköisyyden 

arvioitiin nousseen aktivointia saaneilla 30 % korkeammaksi kuin kontrolliryhmässä. (Graversen, 

van Ours, 2006). 



 12 

 

Suomessa työttömien asiakaspalveluprosessi on perusteiltaan samantapainen kuin Tanskassa. Ensin 

aktivoidaan työttömän omaehtoista työnhakua, ja jos työllistyminen ei onnistu, avoimille työmark-

kinoille sijoittumista tuetaan erityistoimenpiteillä. Näitä kumpaakin työvoimapalvelujen perusele-

menttiä kehitetään jatkuvasti, jotta niillä pystyttäisiin vastaamaan erilaisten asiakasryhmien tarpei-

siin. Viimeisimmät suuret uudistukset tehtiin vuosina 2004 – 2006 Vanhasen I hallituksen työlli-

syysohjelmassa, jonka puitteissa toteutettiin työvoimapalvelujen rakenteellinen uudistus ja työ-

markkinatuen uudistus. Palvelu-uudistuksella kaikkein vaikeimmin työllistyvien palvelut eriytettiin 

palvelukeskuksiin ja työmarkkinatuen uudistuksella aktivoitiin erityisesti pitkään työmarkkinatukea 

saaneita työttömiä. Oletettavasti nämä uudistukset ovat edenneet työvoimatoimistoissa eri tahtiin, 

mikä näkyy myös eroina rakenteellisen työttömyyden kehityksessä.  

 

Työvoimapalvelujen ja tukitoimien laajuuden vertaamisessa käytettävät toimistotason indikaattorit 

on luontevaa rakentaa tehtyjen työnhakusuunnitelmien ja erityistoimenpiteen aloittaneiden määrien 

pohjalle, jotka ovat julkisen työvoimapalvelun avainsuoritteita. Näiden lisäksi tarvitaan myös mitta-

rit, joilla voidaan arvioida toimenpiteiden ennaltaehkäisevän käytön ja työmarkkinatukiuudistuksen 

vaikutuksia rakenteelliseen työttömyyteen.  

 

Työnhakusuunnitelmien määrien ja laadun vertailuun ei muodostunut vakiintunutta käytäntöä, kun 

työvoimatoimistoilla on varsin vapaat kädet suunnitelmien teossa. Lain mukaan suunnitelma pitää 

kuitenkin olla laadittu viimeistään viiden kuukauden kuluttua työttömyyden alkamisesta. Käytän-

nössä pyritään kuitenkin tätä nopeampaan aktivointiin sillä tulostavoitteeksi on asetettu työttömyy-

den katkaisu ennen kuin se on kestänyt yli kolme kuukautta. Työttömyyden pitkittymistä seurataan 

työttömien virtatilastolla ja tulostavoitteilla, jotka koskevat yli kolmen kuukauden mittaisiksi pitkit-

tyviä työttömyyksiä. Suunnitelmien laadinnalle ei ole asetettu tulostavoitteita, mutta työttömyyden 

pitkittyessä yli kuuden kuukauden pituiseksi tilastoseurannalla tarkistetaan se, onko työnhakusuun-

nitelmat viimeistään tässä vaiheessa laadittu. Myöskään suunnitelmien laadusta ei ole saatavilla 

tilastotietoa, eikä siitä, onko ennen tukitoimenpidettä suunnitelma laadittu ja sitä noudatettu.  

 

Toimistojen työnhakijapalvelujen vertaamiseen muodostetaan indikaattori, joka mittaa työnhaku-

suunnitelmien laatimisintensiteettiä. Se lasketaan suhteuttamalla vuoden aikana toimistossa laadittu-

jen suunnitelmien määrä työttömänä olleiden määrään. Näin mitattuna suunnitelmia laaditaan kes-

kimäärin 80 prosentille työttömyyttä vuoden mittaan kokeneista henkilöistä. Muodostetun indikaat-

torin vaihteluväli on toimistoaineistossa suuri, enimmillään suunnitelmia tehdään liki kaksi kertaa 

enemmän kuin mitä toimistossa asioi työttömiä (Järviseutu). Minimissään suunnitelma tehdään vain 

viidesosalle työttömyyttä kokeneista (Raisio, Karjaa, Noormarkku ja Kirkkonummi).  

 

Muitakin mahdollisuuksia suunnitelmien laatimisintensiteetin mittaamiseen olisi, esimerkiksi suh-

teuttaa suunnitelmien määrä alkaneiden työttömyysjaksojen määrään. Alkanut työttömyysjakso ei 

kuitenkaan vielä ole hyvä suunnitelman laatimisperuste, sillä suunnitelmiin voi liittyä samanlaisia 

vuotoja, kuollutta painoa, kuin tukitoimenpiteisiinkin. Yli puolet kaikista työttömyyksistä päättyy 

kestettyään alle neljä viikkoa ja jopa yli neljännes päättyy jo alle kahdessa viikossa. Suunnitelmien 

laatiminen näille henkilöille merkitsisi samantapaista vuotoa kuin tukitoimenpiteiden kohdentami-

nen työttömiin, jotka työllistyisivät muutoinkin. Seurantajärjestelmien perusteella ei voida arvioida 

sitä, paljonko turhia suunnitelmia on tehty, mutta niitä on todennäköisesti runsaasti. Työnhaku-

suunnitelmien määrää on käytetty toimistojen tehokkuuden ja kuormittavuuden arvioinnissa yhtenä 

kriteerinä, mikä on saattanut johtaa liialliseen suunnitelmien tekoon.  

 

Työvoimapolitiikan aktiivitoimenpiteiden laajuuden mittaaminen perustuu sitä vastoin vakiintunee-

seen käytäntöön. Työttömien aktivointiaste (toimenpiteillä sijoitetut / työttömät + toimenpiteillä 



 13 

sijoitetut) mittaa sitä, kuinka suuri osa työttömyydestä on keskimäärin tarkastelujaksolla leikattu 

erityistoimenpitein. Kun mittari on muodostettu laajan työttömyyden määritelmän pohjalta, se so-

veltuu myös rakenteellisen työttömyyden tarkasteluun. Tukitoimenpiteet katkaisevat aina työttö-

myyden, mutta epäonnistunut tukien käyttö näkyy aikanaan rakennetyöttömyydessä, jos henkilö jää 

toimenpiteeltä työttömäksi tai hänet sijoitetaan uudelleen jollekin tukitoimenpiteille.  

 

Työmarkkinatuen uudistuksen vaikutusten arviointia varten aktivointiaste jaetaan työmarkkinatuen 

aktiivikäyttöön ja muilla etuuksilla rahoitettavaan aktivointiin. Lisäksi tukitoimenpiteiden strategi-

sen kohdentamisen vaikutusta arvioidaan indikaattorilla, jolla mitataan kuinka suuri osuus toimen-

piteen aloittaneista on ollut yli puoli vuotta työttömänä olleita ottaen samalla huomioon työttömyy-

den keston rakenne työvoimatoimistossa.  

 

Tukien ajoituksen vaikutuksia on tärkeä arvioida, koska työvoimapolitiikan toimia on kohdennettu 

työvoimatoimistoissa työttömyyden keston nähden varsin eri tavoin. Kuviosta 10 nähdään, että val-

taosassa työvoimatoimistoja toimenpiteiden käytön painopiste on työttömyyden keston rakentee-

seen verrattuna pikemminkin ”varhaisessa puuttumisessa” kuin ”syrjäytymisen ehkäisyssä”. Vain 

yhdessä toimistossa (Hyrynsalmi) tukitoimenpiteiden käytön painopiste on ollut pitkään työttömänä 

olleissa, jotka ovat saaneet osuuttaan suuremman määrän toimenpiteistä.  

 

Kuvio 10.  Yli puolivuotta työttömänä olleiden osuus työttömistä ja toimenpiteistä keskimää- 

                   rin 2004 - 2006 

15

20

25

30

35

40

45

50

55

15 20 25 30 35 40 45 50 55

Osuus toimenpiteistä, %

O
su

u
s 

ty
ö

tt
ö

m
is

tä
, 

%

Ilomantsi

Uusikaupunki

LoimaaVaala

Hyrynsalmi

Koillismaa

Tunturi-Lappi
Huittinen

Suupohja

Tammisaari

Hanko Karjaa

 
Lähde: TEM, työnvälitystilasto 

 

Syrjäytymisen ehkäisyä ( ja varhaista puuttumista) kuvaava mittari voidaan muodostaa vähentämäl-

lä ennen toimenpidettä yli puoli vuotta työttömänä olleiden toimenpideosuudesta vastaava yli puoli 

vuotta työttömänä olleiden osuus kaikista työttömistä ( Kuvio 10). Esimerkiksi Hangon toimistossa 

toimenpiteet kohdennetaan selvästi lyhyen aikaa työttömänä olleisiin. Toimenpiteen vuosina 2004-

2006 aloittaneista 17,5 % oli ollut ennen toimenpidettä työttömänä yli puoli vuotta, vaikka vastaava 

osuus toimiston kaikista työttömistä oli ko. ajanjaksolla keskimäärin 46,4 %. ”Syrjäytymisen ehkäi-

syä” kuvaavan indikaattorin arvoksi saadaan näin Hangossa -28,9 (17,5 - 46,4). Toimenpiteitä eni-

ten pitkään työttömänä olleisiin kohdentaneessa Hyrynsalmen toimistossa vastaava indikaattoriarvo 

oli 4,0 (35,5 - 31,5).  

 



 14 

Vastaavalla tavalla voidaan mitata myös toimenpiteiden kohdentamisessa tapahtunutta muutosta, 

jossa niin ikään on suuria alueellisia eroja. Kun verrataan vuosina 2004 ja 2006 toimenpiteen aloit-

taneiden työttömyyden kestoa toimiston keskimääräisen työttömyyden keston rakenteeseen, yli puo-

li vuotta työttömänä olleiden osuus toimenpiteistä väheni 87 toimistossa ja lisääntyi 30 toimistossa. 

Eniten painopistettä siirrettiin varhaisen puuttumisen suuntaan Uudessakaupungissa, jossa yli puoli 

vuotta työttömänä olleiden osuus kasvoi 6,6 %-yksikköä. Siitä huolimatta vastaava toimenpiteille 

sijoitettujen osuus väheni 14,3 %. Toimenpiteiden kohdentamisen muutosta ennaltaehkäisevään 

suuntaan kuvaava indikaattori saa näin arvon -20,9 (-6,6 - 14,3). Suurin päinvastainen toimenpitei-

den kohdentamisen muutos (8,0) löytyy Kangasniemeltä, jossa yli puoli vuotta työttömänä olleiden 

osuutta nostettiin.  

 

Taulukkoon 2 on koottu vertailuissa käytettyjen keskeisimpien indikaattoreiden vaihtelu. Mukana 

ovat 126 työvoimatoimistoa. Ahvenanmaa jätettiin pois tarkastelusta, koska se poikkeaa suuresti 

manner-Suomen työvoimatoimistosta eikä sen osalta ollut saatavissa kaikkia indikaattoreita. 

 

Taulukko 2.  Rakenteellisen työttömyyteen liittyvien indikaattoreiden vaihtelu työvoimatoi- 

                       mistoittain 

  Minimi Maksimi Keskiarvo Keskihajonta 

Työttömyysaste työttömistä työnhakijoista 2006, %  3,2 20,3 10,6 3,9 

55-64-vuotiaiden työttömien osuus työttömistä 2006, % 17,5 50,0 30,7 5,1 

Työttömyyden varannon kiertonopeus 2006, kuukautta 3,9 6,7 5,3 0,5 

          

Rakennetyöttömyysaste 2006, %  1,4 14,0 6,2 2,7 

Rakennetyöttömien osuus 2006, % 26,0 51,8 41,5 5,2 

Rakennetyöttömyyden muutos 2004-2006, % - 40,7 2,2 - 15,1 8,5 

Rakennetyöttömyyden osuuden muutos 2004-2006, %-yks. - 10,5 4,1 - 1,4 2,7 

          

Suunnitelmat / virta yli 3kk:n työttömyyteen, % 45,6 537,4 193,4 83,4 

Suunnitelmat / työttömyyttä kokeneet, % 18,0 191,4 81,9 34,9 

Suunnitelma laadittu ennen 6 kk:n työttömyyttä, % 17,5 91,0 53,1 16,5 

Asiakkaat / virkailija, keskimäärin 2004-2006 33,1 120,6 74 16,2 

     

Aktivointiaste keskimäärin 2004-2006, % 16,4 36,2 25,7 3,7 

Aktivointiasteesta työmarkkinatuella, % 5,6 21,8 11,7 2,8 

Aktivointiasteesta muilla toimenpiteillä, % 4,9 26,1 14,0 3,1 

Aktivointiasteen muutos 2004-2006, %-yks. - 6,8 9,9 2,5 3,0 

 

Kun toimistojen välinen vaihtelu on aineistossa huomattavan suurta, voidaan olettaa, että niissä 

toimistoissa, joissa työttömiä on aktivoitu työnhakuun laatimalla paljon työnhakusuunnitelmia ja/tai 

on käytetty runsaasti aktiivitoimenpiteitä, vaikeasti työllistyvien osuus jää pienemmäksi kuin niissä 

toimistoissa, joissa toimenpidevolyymit ovat matalammat.  

 

 

4. TYÖVOIMAPALVELUJEN JA AKTIIVITOIMENPITEIDEN YHTEYS RAKENTEEL-

LISEEN TYÖTTÖMYYTEEN 

 

4.1 Korrelaatiot 

 

Toimenpiteiden ja rakennetyöttömyyden laajuuden väliset 0,3-0,6:n korrelaatiot työvoimatoimisto-

aineistossa antavat hyvän syyn olettaa, että palveluilla ja tukitoimenpiteillä on molemmilla ollut 



 15 

rakenteellista työttömyyttä alentava vaikutus. Kuviosta 11 näkyvät toimistojen vertaamisessa käy-

tettävien keskeisten indikaattoreiden korrelatiiviset suhteet.  

 

Kuvio 11. Rakennetyöttömyyden korrelaatiot työnhakusuunnitelmiin ja työttömien aktivoin- 

                 tiasteisiin vuonna 2006 

 
              suunnitelma laadittu ennen 

                   6 kk:n työttömyyttä, % 

 
    + 0,618              - 0,386       - 0,275 

    + 0,303 
 

                   - 0,368 
Työhakusuunnitelmat  0,356             Vaikeasti työllistyvien osuus, % 

Aktivointiaste                    - 0,438 

 

 
    - 0,263       + 0,626 

    - 0,263 

 
   Työttömyyksistä pitkittyy 

   yli 6 kk:n pituiseksi, % 

 

Korrelaatioiden perusteella näyttäisi siltä, että toteutetut tukitoimenpiteet alentavat rakenteellista 

työttömyyttä tehokkaammin (r = - 0,438) kuin suunnitelmien laatiminen (r = - 0,368), mikä tuntuu 

luontevalta, koska palvelutoimenpide ei vielä yksin katkaise työttömyyttä. Toisaalta korrelaation 

perusteella työttömien aktivointiaste ja työnhakusuunnitelmat ( -0,263) ehkäisisivät yhtälailla työt-

tömyyden pitkittymistä yli puolen vuoden pituiseksi. Suunnitelmat ja aktivointiaste korreloivat 

myös positiivisesti keskenään (r = 0,356). Korrelaation odottaisi olevan suurempikin, olettaen että 

tukitoimenpiteiden käyttö olisi aina kytköksissä työnhakusuunnitelmiin aktualisoituen silloin, kun 

työttömän pääsy avoimille työmarkkinoille ei muutoin onnistu.  

 

Merkille pantava on myös työttömyyden pitkittymisen ja rakenteellisen työttömyyden välinen kor-

kea korrelaatio. Niissä työvoimatoimistoissa, joissa suuri osa työttömyyksistä pääsee pitkittymään 

yli puolen vuoden mittaiseksi, myös rakenteellisen työttömyyden osuus on korkea. Seikka puoltaa 

varhaista puuttumista. Nähdään myös, että suunnitelmien tiheällä laatimistahdilla tavoitetaan par-

haiten myös pitkittyvään työttömyyteen joutuneet henkilöt. Mitä enemmän toimistossa laaditaan 

suunnitelmia, sitä varmemmin suunnitelma on tehty ennen kuin kuuden kuukauden työttömyysraja 

ylittyy (r = 0,618). 

 

Hajontakuviot osoittavat, että suunnitelmien laatimiskäytännöissä on toimistojen välillä suuria ero-

ja. Työnhakusuunnitelmien laatimisintensiteetin minimin ja maksimin ero on yli kymmenkertainen, 

mikä voi selittyä vain sillä, että osalle työttömistä suunnitelma uudistetaan moneen kertaan. Suunni-

telmien tiheästä laatimisesta huolimatta yhdessäkään toimistossa ei ole kuitenkaan päästy tilantee-

seen, jossa suunnitelma olisi ennätetty laatia kaikille ennen kuin puolen vuoden työttömyysraja ylit-

tyy, vaikka lainsäädäntö edellyttää tiukempaakin suoritusta. Vain muutamassa toimistossa on päästy 

yli 80 %:n (Kuvio 12).  

 

Kattavimmin suunnitelmat on laadittu ennen pitkittyvää työttömyyttä Nilsiän toimistossa (91 %), 

jossa suunnitelmia laaditaan työttömänä olleita kohti kolmanneksi eniten koko maassa. Vuoden 

2006 aikana suunnitelmia kirjattiin tietojärjestelmään Nilsiässä noin 60 % enemmän kuin mitä toi-



 16 

mistossa asioi työttömiä työnhakijoita. Parikkalassa samalla suunnitelmien laatimistaajuudella vain 

40 %:lla oli suunnitelma tehtynä silloin, kun puolen vuoden työttömyysraja ylittyi. Loimaalla taas 

suunnitelmia laaditaan edellisiä vähemmän mutta valikoivammin. Alle 50 %:n laatimisintensiteetil-

lä suunnitelma oli kuitenkin vuonna 2006 tehty yli 80 %:lle niistä työttömistä, joilla työttömyys 

pitkittyi yli puolen vuoden pituiseksi.  

 

Kuvio 12.  Työnhakusuunnitelmien laatiminen 2004 – 2006, keskimäärin 

0

20

40

60

80

100

120

140

160

180

200

0 20 40 60 80 100

Suunnitelma laadittu ennen 6 kk:n työttömyyttä, %

S
u

u
n

n
it

el
m

ie
n

 m
ä
ä
rä

 /
  
  
  
  
  

ty
ö
tt

ö
m

y
y
tt

ä
 k

o
k

en
ee

t,
 %

Järviseutu

Nilsiä

Koillismaa

Leppävirta

Loimaa

Viitasaari
Kerimäki

Parikkala

Raisio
Karjaa

Kirkkonummi
Noormarkku

Virrat

Salo

 
Lähde: TEM, työnvälitystilasto 

 

Tuntuisi houkuttelevalta päätellä, että erot työnhaun aktivoinnissa selittäisivät myös rakenteellisen 

työttömyyden eroa näissä toimistoissa. Onhan rakenteellisen työttömyyden osuus Nilsiässä maan 

pienimpiä, kun taas Parikkalassa se on maan suurimpia (Kuvio 13).  

 

Kuvio 13.  Työnhakusuunnitelmien laatimisintensiteetti ja vaikeasti työllistyvien osuus 

                   2004 – 2006, keskimäärin 

0

20

40

60

80

100

120

140

160

180

200

25 30 35 40 45 50 55

Vaikeasti työllistyvät, %

S
u

u
n

n
it

el
m

ie
n

 m
ä

ä
rä

 /
  

  
  

  
  

  

ty
ö

tt
ö

m
y

y
tt

ä
 k

o
k

en
ee

t,
 %

Järviseutu

Nilsiä
Kiuruvesi Parikkala

Paimio

Raisio
Karjaa Kirkkonummi

Noormarkku

Leppävirta

Salo

Riihimäki

 
Lähde: TEM, työnvälitystilasto 



 17 

 

Tällaista johtopäätöstä ei kuitenkaan voida vielä tehdä pelkän korrelaation ja hajonnan perusteella. 

Myös toimintaympäristö ja muiden resurssien käyttö tulee liittää tarkasteluun. Erot voivat aiheutua 

osittain myös työnhakusuunnitelmien tilastoinnista. Kun laadittujen suunnitelmien määrää on käy-

tetty työvoimatoimistojen tehokkuuden ja kuormittavuuden vertailuissa yhtenä kriteerinä, se on 

saattanut johtaa joissain toimistoissa laadun kustannuksella tapahtuvaan “ylituotantoon“, tuotoksen 

tekemiseen siellä missä se on helpointa. Suoritteita syntyy helposti, kun suunnitelmia uudistetaan 

vain lyhyen aikaa työttömänä olleilla, vaikka kipeämmin kyseistä palvelua tarvitsevat jäävät saman-

aikaisesti sitä ilman. Yhtenäisen tilastoinnin ja suunnitelmien laatustandardin puuttuessa myös 

suunnitelmien vaikuttavuuden arvioinnin mahdollisuudet tällöin heikkenevät. Tunnuslukujen 

benchmarking ei näin yksin riitä, vaan olisi verrattava myös palveluprosesseja. 

 

Myös työttömien aktivointiaste tukitoimenpiteille korreloi odotetulla tavalla vaikeasti työllistyvien 

osuuden kanssa. Rakenteellista työttömyyttä on yleensä onnistuttu laskemaan parhaiten niissä toi-

mistoissa, joissa aktivointiaste on korkea tai sitä on nostettu. Kuviossa 14 tarkastellaan vuosien 

2004 ja 2006 välistä muutosta. Aktivointiastetta nostettiin kaikkiaan 99 toimistossa ja näistä 76:ssa 

rakenteellisen työttömyyden osuus laski. Vastaavasti työttömien aktivointiaste laski 23 toimistossa. 

Näistä 13 toimistossa rakenteellisen työttömyyden osuus laski ja 10 toimistossa se nousi.  

 

Kuvio 14. Aktivointiasteen ja rakenteellisen työttömyyden osuuden muutos 2004 - 2006 

-8

-6

-4

-2

0

2

4

6

8

10

12

-12 -10 -8 -6 -4 -2 0 2 4 6

Rakenteellisen työttömyyden osuuden muutos, %-yks.

A
k

ti
v

o
in

ti
a

st
ee

n
 m

u
u

to
s,

 %
-y

k
s.

76 23

1013

Eno Tammisaari

Vaala

Härmänmaa

Karkkila

Nilsiä

Kangasniemi Ylivieska

Hanko

Huittinen

KaustinenPaltamo

IlomantsiKemiö

 
Lähde: TEM, työnvälitystilasto 

 

 

Esimerkiksi Enossa, Tammisaaressa ja Kangasniemellä lisääntynyt toimenpiteiden käyttö näyttäisi 

edesauttaneen rakenteellisen työttömyyden alentamista, kun sitä vastoin mm. Huittisissa, Hangossa 

tai Ylivieskassa rakenteellisen työttömyyden osuus on lisätyistä toimista huolimatta edelleen kasva-

nut. Yhtä mielenkiintoisia benchmarking-vertailujen kannalta ovat myös ne harvinaisemmat tapauk-

set, joissa positiivinen kehitys on saatu aikaan aiempaa matalammalla aktivointiasteella (Nilsiä, 

Paltamo), tai ne toimistot, joissa aktivointiasteen alentaminen näyttäisi johtaneen rakennetyöttö-

myysongelman vaikeutumiseen (Vaala, Karkkila).  

 

Esitetyt tilastollisesti merkitsevät korrelaatiot vahvistivat sitä ennakkonäkemystä, että sekä työnha-

kusuunnitelmat että työttömien tukitoimenpiteet alentavat rakenteellista työttömyyttä, joskaan ne 



 18 

eivät vielä kerro vaikutuksen suuruusluokasta. Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden arvioinnin kannal-

ta oleellinen on kysymys, paljonko työvoimapolitiikalla on alennettu rakenteellista työttömyyttä, - 

kysymys, jonka mm. poliittinen päätöksenteko ja valtiovarainministeriön controller ovat toistuvasti 

työvoimapolitiikasta esittäneet, mutta johon tuskin koskaan pystytään tyhjentävästi vastaamaan. 

Myöskään toimistokohtaiset indikaattorit eivät riitä pitkälle menevien johtopäätösten tekoon. Pa-

rempaan ymmärtämiseen kuitenkin päästään, kun palveluja ja tukitoimenpiteitä tarkastellaan rinnan 

ja myös muita edellä määriteltyjä indikaattoreita liitetään mukaan vertailuun.   

 

 

4.2 Rakenteellisen työttömyyden ja toimenpiteiden välisen kausaalisuuden mallintaminen 

 

Seuraavassa rakenteellisen työttömyyden osuuden vaihtelua arvioidaan regressioanalyysillä lähtien 

olettamuksesta, että työvoimapalvelujen intensiteetin lisääminen ja työttömien aktivointiasteen nos-

taminen alentavat rakenteellista työttömyyttä. Lisäksi toimintaympäristön erilaisuus otetaan huomi-

oon käyttämällä selittävänä muuttujana työttömien työnhakijoiden perusteella laskettavaa työttö-

myysastetta. Keskittymällä näin kaikkein oleellisimpiin tulosohjauksen tekijöihin laskelmista saa-

daan läpinäkyviä ja käyttökelpoisia ajatellen tilanteita, joissa resursseja ja tulostavoitteita jaetaan 

alueille. 

 

Kausaalisuhteita voidaan selvittää regressioanalyysillä joko tulosyksiköiden aikasarjasta tai niiden 

välisillä vertailuilla (poikkileikkaus ). Molempia tarvitaan. Pelkkä tulosyksiköiden poikkileikkauk-

sien vertaaminen ei ota kyllin huomioon työmarkkinoiden dynamiikkaa ja työvoimapolitiikan vai-

kutusmekanismia. Tärkeää on analysoida sitä, mihin suuntaan toimintaympäristö muuttuu ja miten 

toimenpiteiden vaikuttavuus samalla kehittyy tulosyksiköissä. Aikaulottuvuuden huomioonottami-

seen aineistossa on kuitenkin käytettävissä vain kolmea vuotta koskevat tiedot, mikä ei ehkä vielä 

riitä pitäviin johtopäätöksiin. 

 

Seuraavassa esitetään kolme toimistoaineistosta estimoitua yksinkertaista rakennetyöttömyyttä selit-

tävää regressiomallia, joista ensimmäinen on luonteeltaan staattinen poikkileikkaustarkastelu. Kah-

dessa muussa mallissa pyritään selittämään rakennetyöttömyyden osuudessa tapahtunutta muutosta. 

Keskeiset estimoinnit ja niiden testiarvot ovat liitteessä 1.  

 

Regressioyhtälöistä muodostettiin toimistojen vertailua varten “mittatikku“ jolla eri indikaattorit 

voidaan ottaa samanaikaisesti huomioon. Sitä käytetään etsittäessä niitä toimistoja, jotka resursseil-

laan - tarkkaan ottaen työnhakusuunnitelmillaan ja työttömien tukitoimilla – ovat saaneet aikaiseksi 

parhaat tulokset, kun alueen työllisyystilanne (työttömyysaste) on myös vakioitu. Taulukkoon 1 on 

laskettu mallin kertoimista regressioyhtälön mukainen “keskiarvotoimisto“, josta nähdään eri muut-

tujien vaikutus rakennetyöttömyyteen. 

 

 



 19 

Taulukko 3. Rakennetyöttömyyden tason ja muutoksen kolme selitysmallia 

 

Selitysmallit  Estimoidut 

regressio-

kertoimet 

Toimisto 

keskimäärin 

Muuttujan 

vaikutus 

    

1. Selitettävä muuttuja:    

Rakennetyöttömyyden osuus laajasta työttömyydestä ( R
2
=68,1)    

    

Selittäjät:    
Vakio 1 45,4 45,4 

Työttömyysaste 2006 0,94 10,6 10,0 

Suunnitelmat/työttömät 2004-2006, keskimäärin - 0,024 60,3 - 1,4 

Työmarkkinatuen aktivointiaste 2004-2006, keskimäärin - 0,655 11,7 - 7,7 

Muiden toimenpiteiden aktivointiaste 2004-2006, keskimäärin - 0,632 14,0 - 8,9 

Aktivoinnin painopiste lyhytkestoisessa työttömyydessä, keskimäärin - 0,349 - 11,7 4,1 

Keskimääräinen toimisto   41,5 
    

2. Selitettävä muuttuja:    

Rakennetyöttömyyden osuuden muutos 2004-2006 (R
2
=30,7)    

    

Selittäjät:    
Vakio 1 1,8 1,8 

Suunnitelmat/ työttömät 2004-2006, keskimäärin - 0,035 60,3 - 2,1 

Aktivointiasteen muutos 2004-2006, %-yksikköä - 0,431 2,5 - 1,1 

Keskimääräinen toimisto   - 1,4 
    

3. Selitettävä muuttuja:    

Rakennetyöttömyyden osuuden muutos 2004-2006 (R
2
=36,6)    

    

Selittäjät:    
Vakio 1 1,8 1,8 

Suunnitelmat/työttömät 2004-2006, keskimäärin - 0,037 60,3 - 2,2 

Työmarkkinatuen aktiiviosuuden muutos 2004-2006, %-yksikköä - 0,547 2,0 - 1,1 

Muiden toimenpiteiden aktivointiasteen muutos 2004-2006, %-yksikköä - 0,352 0,5 - 0,2 

Aktivoinnin painopisteen muutos ennaltaehkäisyyn 2004-2006 - 0,135 - 2,1 0,3 

Keskimääräinen toimisto   - 1,4 

 

Ensimmäisessä regressiomallissa rakenteellisen työttömyyden osuutta vuonna 2006 selitetään ky-

seisen vuoden työttömyysasteella sekä vuosien 2004 - 2006 keskimääräisellä työnhakusuunnitelmi-

en laatimisintensiteetillä ja työttömien keskimääräisellä aktivointiasteella. Aktivointiaste on ositettu 

kahteen eri muuttujaan: työmarkkinatuella toteutettuun aktivoitiin ja muilla etuuksilla rahoitettuihin 

toimenpiteisiin. Mallin viidentenä selittävänä muuttujana on toimenpiteiden kohdentaminen alle 

puolen vuoden työttömyyteen.  

 

* Vaikka mallin selitysaste on korkea (R squared = 68,1), regressiokertoimien t-arvot 

merkitsevät ja multikollineaarisuutta kuvaavat indeksit ovat nekin hyväksyttävissä ra-

joissa, tällaisen pelkkään staattisen poikkileikkaustilastoon perustuvan mallin tulkin-

nassa on oltava varovainen. Se näyttäisi kuitenkin tiivistävän hyvin työvoimatoimisto-

jen arkikokemuksen ja ne jo kuvioissa 6 ja 7 nähtävissä olevat piirteet, jotka tekevät 

rakenteellisen työttömyyden alentamisesta vaikean.  

 



 20 

* Ensimmäiseksi merkillepantava seikka on yhtälön suuri vakiotermi. Se ylittää raken-

teellisen työttömyyden todellisen osuuden ja sitä edelleen nostaa alueen työttömyysas-

te. Rakennetyöttömyydestä suuri osa on näin alueen työllisyystilanteesta riippumaton-

ta työttömyyttä ja sillä on taipumus kasvaa. Mitä ilmeisimmin rakenteellisen työttö-

myyden laajuutta selittämään tarvittaisiin työttömyysasteen lisäksi myös muita toimin-

taympäristöä kuvaavia muuttujia. 

 

* Työvoimapolitiikan instrumenttien kertoimet ovat sekä työnhakusuunnitelmien että 

aktivointiasteen osalta odotetun mukaiset. Kumpikin laskee selvästi rakenteellisen 

työttömyyden osuutta. Työmarkkinatuen aktiivikäyttö ja muut toimenpiteet näyttävät 

olleen rakenteellisen työttömyyden purussa likimain yhtä vaikuttavia ja niiden merki-

tys on keskiarvotoimistossa huomattavasti suurempi kuin työnhakusuunnitelmien laa-

timisella.  

 

* Mielenkiintoinen on myös toimenpiteiden kohdentamista koskeva tulos. Sen mu-

kaan parhaan vaikuttavuuden olisivat aikaansaaneet ne toimistot, joissa toimenpiteitä 

on kohdennettu yli puoli vuotta työttömänä olleisiin. Tulos käy yksiin evaluointitut-

kimusten kanssa, joiden mukaan vuotojen määrä alenee työllistettäessä vaikeimpia 

ryhmiä. Kun tukitoimenpiteet laskevat regressioyhtälön keskimääräisessä toimistossa 

rakenteellisen työttömyyden osuutta noin 16,6 prosenttiyksikköä, syövät toimenpide-

vuodot tästä noin neljänneksen. 

 

Toisessa mallissa tarkasteluun otetaan mukaan aikaulottuvuus, eikä vallitsevaa rakenteellisen työt-

tömyyden lähtötasoa lainkaan huomioida. Rakennetyöttömyyden osuuden muutosta (rakennetyöt-

tömyyden muuta työttömyyttä nopeampaa alenemista) selitetään aktivointiasteen tason muutoksella 

ja työnhakusuunnitelmien keskimääräisellä laadintaintensiteetillä. Näin pyritään mittaamaan suo-

raan sitä, onko toimenpiteistä saatu sitä lisäarvoa, jolla rakenteellinen työttömyys on saatu laske-

maan muuta työttömyyttä nopeammin. Selitysaste jää tällöin pienemmäksi (31 %) kuin ensimmäi-

sessä mallinnuksessa. Jos ”hysteresis (rakenteellisen työttömyyden lähtötaso) otettaisiin mallin spe-

sifioinnissa huomioon, selitysaste olisi noin 80 %. 

 

*Mallia voidaan ymmärtää samaan tapaan kuin ensimmäistä staattista mallinnusta. 

Työvoimapoliittiset toimenpiteet ovat edesauttaneet rakenteellisen työttömyyden muu-

ta työttömyyttä nopeampaa alenemista. Erotkin ovat mielenkiintoisia, kun nyt otetaan 

huomioon rakenteellisen työttömyyden kehitys kussakin toimistossa, eikä vain verrata 

toimistoja keskenään. Päinvastoin kuin ensimmäisessä staattisessa mallissa suunnitel-

mien vaikutus on tällöin jopa liki kaksinkertainen aktivointiasteen muutokseen ai-

kaansaamaan vaikutukseen verrattuna. Tämä viittaisi siihen, että työvoiman nopean 

kysynnän kasvun aikana työnhakusuunnitelmilla on aktivoitu tehokkaasti työttömiä 

avoimille työmarkkinoille ja näin ehkäisty työttömyysjaksojen pitkittymistä.  

 

Kolmannessa mallissa pyritään edellistä mallia täsmentämään. Aktivointiaste on siinä jaettu selittä-

vänä muuttujana työmarkkinatukeen ja muihin aktiivitoimenpiteisiin. Samalla myös toimenpiteiden 

kohdentamisen painopisteessä tapahtunut muutos varhaisen puuttumisen suuntaan otetaan huomi-

oon. 

 

* Tukitoimenpiteiden käyttöä tarkentavat muuttujat saavat tilastollisesti merkitsevät 

kertoimet ja niiden käyttöönotto lisää mallin selitysvoimaa. Muutoksiin pohjaavat reg-

ressiomallit ovat myös testiarvoiltaan hyviä: työvoimapolitiikan toimenpiteet saavat t-



 21 

arvoiltaan tilastollisesti merkitsevät kertoimet ja selittävien muuttujien välinen korre-

laatio jää vähäiseksi.  

 

* Työmarkkinatuen aktiivitoimenpiteet ovat olleet, toisin kuin ensimmäisessä mallis-

sa, muita toimenpiteitä tehokkaampia alentamaan rakenteellista työttömyyttä. Ilmei-

sesti työmarkkinatuen aktiivikäyttöön liittyy vähemmän vuotoja kuin muilla etuuksilla 

tehtävissä toimenpiteissä. Tällöin rakenteellista työttömyyttä on pystytty alentamaan 

eniten niissä toimistoissa, joissa työmarkkinatuen aktivointi on toteutettu tehokkaasti. 

Tulos käy yksiin Räisäsen (2007) analyysin kanssa. 

 

* Näyttäisi myös siltä, että ennalta ehkäisevä työllisyyden strategia on lisäämässä toi-

menpidevuotoja. Työvoimatoimistojen tulostavoite, katkaista työttömyys ennen sen 

pitkittymistä yli kolmen kuukauden, on saattanut johtaa toimenpidevuotojen lisäänty-

miseen. Toimenpiteitä on tällöin kohdennettu henkilöihin, jotka mahdollisesti olisivat 

työllistyneet muutoinkin, samaan aikaan kun vaikeasti työllistyvät ovat jääneet niitä 

ilman. Havainto on tärkeä, mutta tulos on varmennettava vuoden 2007 datasta. 

 

Vaikka regressioyhtälöiden määrällisiin tulkintoihin liittyy paljon epävarmuutta, voidaan kuitenkin 

katsoa, että tarkastelulla voidaan osoittaa ne työvoimatoimistot, joissa työvoimapalvelut ja tukitoi-

menpiteet ovat vaikuttavimmin laskeneet rakenteellista työttömyyttä. Niissä rakenteellisen työttö-

myyden osuus jää pienemmäksi kuin mallin antama odotusarvo, jossa työllisyystilanne sekä tuki-

toimenpiteiden ja palvelujen määrä on vakioitu.  

 

Tarkastelun idea ja sen lopputulos pelkistyvät kuviossa 15, jossa työvoimatoimistot on regressioyh-

tälöjä (mallit I ja III) mittatikkuna käyttäen sijoitettu rakennetyöttömyysongelman vaikeutta ja sen 

purussa onnistumista kuvaavaan nelikenttään. Siinä mallien antamia odotusarvoja verrataan toteu-

tuneeseen kehitykseen, jolloin nähdään millä alueilla rakennetyöttömyyden esiintyvyys ja sen vii-

meaikainen kehitys poikkeavat mallien antamista odotusarvoista, joko hyvään tai huonoon suun-

taan. Liitetaulukkoon 2 on listattu ne 25 toimistoa, jotka ovat saavuttaneet parhaat tulokset. 

 

Kuvio15. Toimistojen suoriutuminen rakennetyöttömyyden alentamisessa kun työllisyystilan- 

                ne ja toimenpiteiden laajuus on vakioitu 

-6

-4

-2

0

2

4

6

-10 -8 -6 -4 -2 0 2 4 6 8

Rakennetyöttömien osuus v. 2006, %

R
a
k

en
n

et
y
ö
tt

ö
m

ie
n

 o
su

u
d

en
 m

u
u

to
s 

2
0
0
4
-2

0
0
6
, 
%

-y
k

s Noormarkku

Uusikaupunki

Paltamo
Tunturi-Lappi

Salo

Eno Nilsiä

Kangasniemi

Puolanka

Pohjois-Lappi

Paimio

Ylivieska
Siilinjärvi

Varkaus

Hanko

Huittinen
Kaustinen

Korkea
Laskee

Matala

Nousee

 
Lähde: TEM, työnvälitystilasto 



 22 

 

Ensimmäiseen vasemman ylänurkan lohkoon sijoittuvat ne työvoimatoimistot, joissa rakennetyöt-

tömyyden osuus on työllisyystilanteeseen ja kolmen vuoden aikana toteutettujen toimenpiteiden 

määrään nähden edelleen matala, mutta rakenteellisen työttömyyden osuus on parin viime vuoden 

aikana alkanut kasvaa (rakennetyöttömyys on joko kasvanut absoluuttisesti tai sitä ei ole onnistuttu 

laskemaan yhtä nopeasti kuin muuta työttömyyttä). Toisessa lohkossa ovat ne toimistot, joissa ra-

kennetyöttömyyttä on jo ennestään paljon ja tilanne on edelleen suhteellisesti huonontunut. Kol-

manteen lohkoon, vasempaan alanurkkaan sijoittuvat toimistot ovat vertailun parhaita. Niissä ra-

kennetyöttömyyttä on työllisyystilanne ja tehdyt toimenpiteet huomioon ottaen vähiten ja kehitys on 

edelleen suotuisaa. Neljännessä, oikean alanurkan lohkon toimistoissa, rakennetyöttömiä on mallin 

antamaa tulosta enemmän, mutta niissä on saatu aikaiseksi positiivinen kehitys. Rakenteellinen 

työttömyys laskee niissä muuta työttömyyttä nopeammin, mihin toimiston aktivointipalveluilla ja 

tukitoimenpiteillä on ollut keskimääräistä parempi vaikuttavuus. 

 

Jos rakenteellinen työttömyys mallintuisi täydellisesti, sijoittuisivat kaikki toimistot origoon. Mitä 

kauemmaksi siitä toimisto asettuu, sitä poikkeavampi se on joko rakennetyöttömyysongelman ny-

kyisessä vaikeudessa (staattinen poikkileikkausmalli) tai sen tarkastelujaksolla tapahtuneessa purus-

sa (dynaaminen malli). Toimenpiteiden parasta vaikuttavuutta ja hyviä käytäntöjä kannattaa näin 

lähteä etsimään nelikentän kolmannen ja neljännen lohkon toimistoista.  

 

Nähdään mm., että rakenteellisen työttömyyden osuus on pienintä Tunturi-Lapissa, jossa työllisyys-

tilanne ja toimenpiteet huomioon ottaen sen osuuden voisi olettaa olevan toteutunutta noin 8 %-

yksikköä suurempi. Vastaavasti rakenteellinen työttömyys on laskenut nopeimmin parin viime vuo-

den aikana Salossa, Kangasniemellä ja Enossa. Huolestuttavin tilanne on Huittisissa, Hangossa, 

Varkaudessa ja Noormarkussa. 

 

Toimistotason tunnuslukujen benchmarking nostaa esiin toimenpiteiden optimaalisen kohdentami-

sen kannalta monia tärkeitä kysymyksiä, joista joihinkin löytyy vastaus helposti, mutta toiset taas 

edellyttäisivät syvällisempää numeroiden taakse menevää arviointia. Silmiinpistävää on esimerkiksi 

se, että useat Lapin työvoimatoimistot ovat onnistuneet toimenpiteiden kohdentamisessa hyvin, mi-

tä varmaankin selittää alueen pitkät tukityöllistämisen perinteet ja sitä kautta hankittu erityisosaa-

minen. Sitä vastoin erityisen vaikealta näyttää monien suurten kaupunkien, esim. koko pääkaupun-

kiseudun tilanne, jossa rakennetyöttömien korkea osuus merkitsee samalla absoluuttisesti suurta 

rakenteellista työttömien määrää. Toimenpiteet eivät tunnu purevan kaupunkityöttömyyteen. Jou-

kossa on kuitenkin poikkeuksiakin, esimerkiksi Turku, joissa rakenteellinen työttömyys on onnis-

tuttu kääntämään laskuun ( Liite 2).  

 

Tarkempaa analyysia kaipaa myös asiakaspalvelun ja tukitoimenpiteiden keskinäinen suhde ja niis-

sä havaitut suuret erot. Esimerkiksi Nilsiän työvoimatoimisto profiloituu vertailuissa tehokkailla 

työnhakusuunnitelmillaan, joiden ansioista rakenteellista työttömyyttä on ilmeisesti onnistuttu alen-

tamaan, vaikka tukitoimenpiteiden volyymia on samanaikaisesti laskettu – vai löytyykö toimiston 

hyvään vaikuttavuuteen joku muu selitys? Huomionarvoista on myös se, että vaikka toimenpiteiden 

kohdentaminen pitkään työttömänä olleisiin näyttääkin yleisesti ottaen tehokkaimmin alentavan 

rakenteellista työttömyyttä, löytyy myös toimistoja, joissa varhainen puuttuminen näyttää ainakin 

tässä vaiheessa onnistuneelta. Tähän liittyviä hyviä käytäntöjä, mm. asiakkaiden palvelutarpeiden 

arviointia näissä toimistoissa, voitaisiin lähteä selvittämään hyviä käytäntöjä kartoittavilla kyselyillä 

ja/tai työprosesseja tutkivalla benchmarkingilla. 

 

Toimistojen vertailuissa silmiinpistäviin tuloksiin tarkemmin puuttumatta voidaan todeta, että teh-

dyt tarkastelut toivat uusia näkökulmia toimenpiteiden vaikuttavuuden mittaamiseen ajatellen käy-



 23 

tännön tulosohjaustilannetta, jossa työvoimapolitiikan resursseja ja tulostavoitteita jaetaan alueille. 

Hahmoteltu vertailukehikko kaipaa vielä kehittelyä ja täydentäviä analyysia. Kannattaa kuitenkin 

pohtia sitä, voitaisiinko objektiivisuutta tavoitteiden asettelussa ja kriittisyyttä vaikuttavuuden arvi-

oinnissa lisätä rakentamalla tulosohjauksen tavoitetasot ja resurssien jaot toimistotasolla tehtävien 

analyysien pohjalle. 

 

 

4.3 Muita rakenteellista työttömyyttä selittäviä tekijöitä 

 

Edellä tehdyissä laskelmissa rakennetyöttömyyttä selitettiin vain palvelujen ja tukitoimenpiteiden 

laajuudella sekä alueen työttömyysasteella, jotka ovat keskeisimpiä tulosohjauksen muuttujia. On 

kuitenkin selvää, että vertailukehikosta puuttuu muita oleellisia tekijöitä, jotka jollain tavoin pitäisi 

ottaa huomioon vaikuttavuuden arvioinnissa. Seuraavaan taulukkoon on koottu eräitä toimistodatas-

ta muodostettuja muuttujia, joille on laskettu rakenteellisen työttömyyden osuuden kanssa osittais-

korrelaatiot, kun työttömyysaste on vakioitu. Niistä nähdään, että monet sekä työvoimatoimiston 

toimenpiteisiin että toimintaympäristöön liittyvät muuttujat korreloivat loogisesti rakenteellisen 

työttömyyden kanssa selittäen lisää sen alueellisesta vaihtelusta. 

 

Taulukko 4. Rakennetyöttömien osuuden osittaiskorrelaatiot eräiden muuttujien kanssa, kun  

                     työvoimatoimiston työttömyysaste on vakioitu  

 

ikääntyneiden (55-64-v.) työttömien osuus, %    0,214 

eläkeputken käyttö (eläkkeelle poistuneet / ikääntyneet työttömät) - 0,134 

asiakkaiden määrä /virkailija (työttömät + avoimet työpaikat)   0,391 

työttömien määrä / virkailija     0,412 

työnhakijoiden asiakastyytyväisyys   - 0,188 

työnantajien asiakastyytyväisyys   - 0,065 

työhön osoitusten osuus täyttyneistä työpaikoista, %  - 0,313 

työpaikkojen täyttymisnopeus     0,100 

työnhakusuunnitelmien laatimisintensiteetin muutos  - 0,179 

 
Lähteet: TEM, työnvälitystilasto ja ASPA 

 

 

Esimerkiksi ikääntyvien osuus työttömistä nostaa rakenteellista työttömyyttä, jota taas eläkeputken 

käyttö toisaalta laskee, kun pitkäaikaistyöttömiä siirretään työttömyyseläkkeelle. Vuonna 2006 tu-

losmittariksi valittu ”työhön osoitusten määrä” käyttäytyy niin ikään odotetulla tavalla rakenteellista 

työttömyyttä vähentäen. ”Työhön osoitukset” on näin paitsi hyvä tulosmittari myös toimiva keino 

purkaa rakenteellista työttömyyttä. Nähdään myös, että rakenteellisen työttömyyden korkea osuus 

hidastaa työpaikkojen täyttymistä, joskaan korrelaatio ei ole kovin voimakas. Heikoksi jää myös 

asiakastyytyväisyyden ja rakenteellisen työttömyyden välinen korrelaatio. Nähdään kuitenkin, että 

työnhakijat ovat harvemmin tyytyväisiä saamiinsa palveluihin niissä työvoimatoimistoissa, joissa 

on paljon rakenteellista työttömyyttä. 

 

Suurin heikkous edellä tehdyissä regressiolaskelmissa näyttää olevan siinä, että toiminnallisen tu-

loksellisuuden analyysi puuttuu kokonaan tarkastelusta. Toimiston palvelukyky, työn kuormitta-

vuus, palvelujen laatu ja suoritemäärien riittävyys verrattuna palvelujen kysyntään ovat tekijöitä, 

joilla myös voidaan olettaa myös olevan yhteys rakenteellisen työttömyyden laajuuteen. Myös toi-

minnallisen tuloksellisuuden vaihtelu on toimistoittain suurta. Esimerkiksi Tuomaalan (2007) teke-



 24 

missä laskelmissa havaittiin toimistojen välillä noin kolminkertaisia tuottavuus- ja kuormitta-

vuuseroja.  

 

Seuraavassa esitetään vielä yksi tällainen laskelma, jossa verrataan toimistojen työpainetta niiden 

asiakasmäärien ja henkilöstöresurssien pohjalta. Erityisesti työpaineella voidaan olettaa olevan yh-

teys rakenteelliseen työttömyyteen, koska syrjäytymisvaarassa oleva vaikeasti työllistyvä työtön 

tarvitsee intensiivisiä ja aikaa vieviä palveluja, joita henkilöresursseiltaan niukassa toimistossa on 

vaikeaa järjestää. Työvoimatoimistoaineistossa asiakasmäärillä mitattu työpaine korreloi rakenne-

työttömyyden kanssa likimain yhtä voimakkaasti kuin työnhakusuunnitelmien laatiminen (Tauluk-

ko 4). 

 

Yksinkertaisin tapa mitata työpainetta on laskea, paljonko virkailijalla on keskimäärin asiakkaita, 

joko työttömiä tai avoimia työpaikkoja. Asiakasmäärä kuvaa tällöin keskimääräistä päiväkohtaista 

työtilannetta virkailijan tehdessä tärkeintä työtään, sovitettaessa yhteen työttömiä ja avoimia työ-

paikkoja. Tällainen DEA-analyysiin perustuva laskelma on esitetty kuviossa 16. Siinä työpanoksena 

käytetään työvoimatoimistossa tehtyjä henkilötyövuosia, joista on vähennetty suurten toimistojen 

osalta näiden tekemä työpanos koko TE-keskuksen yhteisiin palveluihin. Työttömien määrää virkai-

lijaa kohti mitataan x-akselilla ja vastaavasti avoimien paikkojen määrää y-akselilla. 

 

 

Kuvio 16. Työvoimatoimistojen työpainerintama vuonna 2006 

 

 
Lähde: TEM, työnvälitystilasto 

 

DEA-analyysissä muodostetaan tehokkuusrintama niistä tulosyksiköistä, joissa tehdään työpanok-

seen nähden eniten tuotoksia. Tässä tapauksessa, kun palvelusuoritteiden määrää ei mitata, tehok-

kuusrintamaa voidaan nimittää työpainerintamaksi. Se muodostuu Paimion, Helsingin, Porvoon, 

Enon, Ilomantsin ja Jämsän työvoimatoimistoista, joissa asiakasmäärät ovat virkailijaa kohti maan 



 25 

suurimmat. DEA-mittauksen termein niiden työpaine on 100 tai lähellä sitä. Kaikissa muissa toi-

mistoissa on joko työttömistä tai avoimista työpaikoista aiheutuvaa työpainetta selvästi vähemmän, 

pienimmillään vain noin neljäsosa verrattuna rintaman toimistoihin. 
 

Esimerkiksi Helsingissä on virkailijaa kohti joka päivä noin 23 avointa työpaikkaa ja 75 työtöntä. 

Paltamossa, jossa kuormitus on maan pienin, vastaavat luvut ovat 1 työpaikka ja 30 työtöntä. Kun 

listaamme vähimmin kuormitetut 25 toimistoa, on niissä asiakasmääristä aiheutuva työpaine virkai-

lijaa kohti alle puolet ”työpainerintaman” määrittelemästä maksimista. Monet näistä vähän kuormi-

tetuista toimistoista ovat juuri niitä, jotka edellä tehdyissä vertailuissa kunnostautuivat joko suorit-

teiden määrissä, erityisesti työnhakusuunnitelmien laadinnassa, mutta nousivat usein myös vaikut-

tavuudeltaan kärkipäähän. Tällä lienee yhteys henkilöstön määrään. Laadukkaita ja vaikuttavia pal-

veluja saadaan aikaan, kun asiakasta kohti on riittävästi henkilökuntaa. 

 

Toimistojen benchmarkingissa on luontevinta verrata keskenään kooltaan samanlaisia toimistoja, 

kuten Hynninen, Kangasharju ja Pehkonen (2006) tekivät tutkiessaan suurten kaupunkien työmark-

kinoiden toimivuutta. Sen tulokset ovat mielenkiintoiset verrattuna edellä tehtyihin vaikuttavuusver-

tailuihin ja kuormittavuuslaskelmiin. Tutkimuksen mukaan suurista työssäkäyntialueista paras työ-

markkinoiden toimivuus löytyi Turusta, kun sitä mitattiin työttömien ja avoimien työpaikkojen koh-

taannolla. Helsinki sitä vastoin jäi selvästi keskimääräistä heikommaksi. Tulos oli samansuuntainen 

kuin mitä edellä saatiin regressioyhtälöiden perusteella tehdyllä rakennetyöttömyyden vertailulla. 

Herää kuitenkin kysymys, voisiko Turun työmarkkinoiden toimivuus ja onnistuminen rakennetyöt-

tömyyden alenemisessa johtua osittain myös toimiston asiakasmäärään nähden suuresta henkilö-

kunnasta, jota em. tutkimuksessa ei otettu huomioon. Kun Helsingin toimiston työpaine saa kuvion 

DEA-mittauksessa arvon 100, on Turun työpaine vastaavasti 61, joka on vasta maan 79:nneksi kor-

kein. Jos nykyiset työvoimatoimistojen virkailijat jaettaisiin uudelleen edellä kuvatulla DEA-

laskelmalla, Helsinkiin tulisi lisää noin 100 uutta työvoimaneuvojaa. 

 

Valtion tuottavuusohjelman toteuttamisen myötä työn kuormittavuuden arviointi tulee jatkossa en-

tistä tärkeämmäksi. Tätä varten työvoimatoimistojen kuormittavuuden merkitys myös julkisten työ-

voimapalvelujen yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen tulisi saada selvitettyä. Edellä tehdyillä malli-

tarkasteluilla ei tähän yrityksistä huolimatta vielä päästy. Rakenteellisen työttömyyden monimutkai-

suus ja moniulotteisuus aiheuttivat tarkasteluissa multikollineaarisuutena tunnetun ilmiön, jossa 

selitettävät muuttujat korreloivat voimakkaasti. Tällöin niiden keskinäisestä vaikutussuhteen voi-

makkuudesta ei voitu tehdä johtopäätöksiä. Jotta tarkasteluissa päästäisiin eteenpäin, kausaalisuhtei-

ta olisi tutkittava myös toimistotason yksilöaineistolla. Tällainen mielenkiintoinen tutkimus löytyy 

Alankomaista, jossa julkisten työvoimapalvelujen vaikuttavuuden ja toimistojen henkilömäärän 

yhteyttä tutkittiin regressioanalyysillä vuoden 2004 työnhakijarekisterin kuukausiaineistosta (Koe-

ning Pierre, 2007). 

 

Tutkimuksen mukaan virkailijoiden määrän lisäys vähensi tilastollisesti merkitsevästi lyhyen aikaa 

työttömänä olleiden vakuutettujen työttömien määrää vähentäen samalla myös työttömien virtaa 

tukitoimenpiteille ja lisäten työvoimatoimistoihin ilmoitettujen avoimien työpaikkojen määrää. Il-

meisesti työttömyyden negatiivinen aikariippuvuus on myös Alankomaissa voimakas, koska virkai-

lijoiden määrällä ei enää ollut vaikutusta pitkäaikaistyöttömyyteen eikä sosiaaliavustusta saavien 

työttömien määrään. Tutkimuksessa arvioitiin toimistojen kuormituksen vaikuttavan työttömyyden 

päättymiseen Alankomaissa siinä määrin, että lisävirkailijoiden palkkaaminen kuormitettuihin toi-

mistoihin olisi kustannustehokasta, ts. kohoavat henkilöstökustannukset kompensoituisivat työttö-

myysturvaan ja tukitoimenpiteisiin aikaansaatavilla säästöillä.  

 

 



 26 

 

 

5. JOHTOPÄÄTÖKSIÄ 

 

Rakenteellinen työttömyys on tärkeä työhallinnon toimintaa jäsentävä indikaattori ja sen alentami-

nen on työvoimavarojen riittävyyttä ajatellen työvoimapalvelujen keskeinen tehtävä. Useat muut 

tulosohjauksen tavoitteet - kuten 40 %:n tavoite työhön sijoittumisesta toimenpiteen jälkeen tai 

työttömyyden 3 kuukauden ennaltaehkäisyä koskeva katkaisutavoite sekä työhön osoitusten lisää-

minen - tähtäävät keinoina rakenteellisen työttömyyden alentamiseen. Aluetasolla rakenteellisen 

työttömyyden alentamistavoite peräänkuuluttaa alueen hyviä käytäntöjä, mm. työvoimatoimiston 

osaamista, kykyä arvioida oikein työttömien palvelutarpeet ja käyttää tehokkaasti työvoimapolitii-

kan välineitä edistämään avoimille työmarkkinoille sijoittumista.  

 

Käytännössä julkisten työvoimapalvelujen strategia ja tulosohjaus muodostavat sen viitekehyksen, 

jonka puitteissa toimenpiteiden vaikuttavuutta joudutaan jatkuvasti arvioimaan. Tieteen tiukat kri-

teerit täyttävien evaluointitutkimusten ohella terävä tulosohjaus edellyttää myös nopeasti tuotetta-

vaa seurantatietoa. Tulostavoitteen toteutumisen lisäksi on päästävä arvioimaan myös toimenpiteillä 

aikaansaatuja määrällisiä vaikutuksia. Niiden mittaamista varten olisi tunnettava kausaalinen meka-

nismi, joka yhdistää työvoimapolitiikan välineiden käytön rakenteellisen työttömyyden alenemi-

seen. Työvoimatoimistoaineistolla tehdyt harjoitukset osoittavat, että kausaalisuhteista voidaan saa-

da arvokasta lisätietoa vertaamalla keskenään työvoimatoimistojen tuottamia palveluja ja niillä ai-

kaansaatuja yhteiskunnallisia vaikutuksia.  

 

Resurssit jaetaan viime kädessä juuri työvoimatoimistoille, joissa myös tulokset tehdään. Harjoituk-

sissa hahmotellulla työvoimatoimistojen vertailukehikolla voidaan avartaa nykyisiä tulosohjauksen 

käytäntöjä ja tarkentaa käsitystä toimintaympäristön muutoksista ja julkisten työvoimapalvelujen 

vaikuttavuudesta. Hyvin toimivissa julkisissa työvoimapalveluissa tulosyksiköiden benchmarkingin 

pohjalta tehtävä säännönmukainen tulosten ja resurssien välisen yhteyden seuranta sekä tästä annet-

tava palaute resurssien käyttäjille voisi muodostaa toimintamallin, jossa työvoimatoimistojen rooli 

ja vaikutusmahdollisuudet nykyisestä korostuisivat. 

 

Työvoimatoimistojen vertailuissa kiinnostavia ovat mahdolliset hyvät käytännöt, joiden havaitse-

minen, saaminen kriittiseen keskusteluun ja levittäminen, ovat toimenpiteiden kehittämisen kannal-

ta tärkeä, mutta vielä jäsentymätön osa tulosohjausta. Julkisten työvoimapalvelujen tulosprismaa 

voitaisiin kehittää liittämällä työvoimatoimistojen benchmarking sen vakio-osaksi. Harjoituksessa 

hahmoteltu menettely, jossa työvoimatoimistoja luokitellaan käytettyjen resurssien suhteen vaikut-

tavimpiin ja vähemmän vaikuttaviin, olisi aineistoa resurssien jakajan ja palvelujen tuottajien välillä 

käytävään dialogiin, mikä edesauttaisi toimenpiteiden vaikuttavuuden parantamista. Kun hyvät käy-

tännöt tunnistetaan ja saadaan leviämään poikki hallinnon, myös palvelujen vaikuttavuus paranee.  

 

Tehdyt indikaattoritarkastelut koskivat vuosien 2004-2006 välistä työllisyyden kehitystä, jolloin  

rakenteellinen työttömyys kääntyi selvään laskuun. Kehitykseen ovat vaikuttaneet työvoiman ky-

synnän voimistuminen ja monet, mm. työllisyysohjelman puitteissa toteutetut toimenpiteet, jotka 

viiveiden jälkeen ovat alkaneet vaikuttaa. Vuoden 2007 aikana rakenteellisen työttömyyden alene-

minen on ollut vielä tuntuvasti nopeampaa kuin vuosina 2004 - 2006, jota selvitysaineisto käsitteli. 

Tehdyt estimoinnit tulisi näin pian uusia, jotta saataisiin riittävä varmuus siitä, ovatko tehtyjen mal-

linnusten kertoimet stabiileja ja johtopäätökset päteviä myös vuoden 2007 aineistolla.  

 

 



 27 

Työttömät työnhakijat ovat suurin työvoimareservi, jonka nykyistä parempi työllistäminen on työ-

voiman saatavuusongelmien ratkaisemisessa olennaista. Myös heikoimmat työmarkkinavalmiudet 

omaavat ihmiset tulisi saada tehokkaan työvoimapolitiikan keinoin takaisin työelämään. Tehtyjen 

tarkastelujen mukaan parhaimmat tulokset rakenteellisen työttömyyden alentamisessa ovat saavut-

taneet ne työvoimatoimistot, jotka ovat kohdentaneet toimenpiteitä yli puoli vuotta työttömänä ol-

leisiin, samoin kuin ne toimistot, jotka ovat lisänneet työmarkkinatuella tapahtuvaa työttömien akti-

vointia.  

 

Tulostavoite- ja tulospalkkiokisassa työvoimatoimistot ovat voineet hankkia varhaisella toimenpi-

teiden käytöllä ”nopeita voittoja”, mikä toimenpidevuotojen lisääntyessä voi myöhemmin kostautua 

rakenteellisen työttömyyden kasvuna kaikkein vaikeimmin työllistyvien jäädessä ilman tarvitsemi-

aan tukitoimenpiteitä. Vaikka vertailusta saatu näyttö ei olekaan vielä täysin pitävä, on olemassa 

ilmeinen riski, että vuodot lisääntyvät nykyisenkaltaisen voimakkaan työvoiman kysynnän jatkues-

sa. Riskiä lisää myös hallitusohjelmassa asetettu 40 %:n sijoittumistavoite, jonka operationalisointi 

on vielä epäselvä. On varmistettava, ettei tavoite johda ”kerman kuorintaan”, tukien kohdentami-

seen ”parhaisiin” työttömiin, mikä saattaisi merkitä niiden hukkakäyttöä pitkän aikavälin vaikutta-

vuuden kustannuksella.  

 

Myös toiminnallinen tuloksellisuus, joka tulosprisman käsitteenä sisältää tehokkuuden taloudelli-

suuden ja laadunhallinnan, vaikuttaa työvoimatoimistojen yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen. Toi-

mistojen välillä on huomattavia eroja sekä kuormituksessa että siinä miten tehokkaasti ne resursse-

jaan käyttävät. Tehdyissä mallintamiskokeiluissa, joista tässä ei tarkemmin raportoitu, havaittiin, 

että myös monilla muilla tekijöillä kuin vertailuissa käytetyillä työnhakusuunnitelmilla ja työttömi-

en tukitoimenpiteillä oli loogiset vaikutukset rakenteelliseen työttömyyteen. Erityisesti pitäisi kiin-

nittää enemmän huomiota pääkaupunkiseudun toimistojen henkilöstövajeeseen, joka esim. Helsin-

gin työvoimatoimistossa on hallinnon keskimääräiseen kuormittavuuteen verrattuna - mitattiinpa se 

melkein millä toiminnan kriteereillä hyvänsä - noin sadan henkilön suurusluokkaa. Nyt rakennetus-

sa kehikossa työvoimatoimistojen henkilöstöresursseja ei vielä saatu otetuksi huomioon, vaikka on 

selviö, että niillä on vaikutusta rakennetyöttömyysongelmaan.  

 

Myös tulosohjauksen mittareita ja työvoimapalvelujen tilastointia on kehitettävä. Suurin puute näyt-

tää olevan työnhakusuunnitelmien seurannassa. Vaikka tiukkoja sääntöjä suunnitelmien sisällöstä ja 

aktiivitoimenpiteiden sisällyttämisestä suunnitelmiin ei voitaisikaan antaa, on selvää, että nykyisissä 

käytännöissä on liikaa kirjavuutta. Myöskään suunnitelmien tilastollinen määrittely ja niiden kir-

jaaminen seurantasysteemiin ei liene selkeää, mikä hankaloittaa vaikuttavuuden arviointia.  

 

On myös kiinnitettävä enemmän huomiota palvelujen ja tukitoimenpiteiden väliseen suhteeseen. 

Työnhakusuunnitelmat ja tukitoimenpiteet on saatava paremmin synkronoitua keskenään, jotta työ-

voimapolitiikan toteuttamiseen saataisiin enemmän jäntevyyttä, mikä puolestaan lisäisi tukien vai-

kuttavaa käyttöä. Hyvän työnhakusuunnitelman tulisi kartoittaa työttömälle aikataulutettu polku 

työelämään ja suunnitelman tulisi aina edeltää toimenpiteiden käyttöä, jolloin työvoimapoliittiset 

tukitoimet kohdentuisivat nykyistä vaikuttavammin.  

 

Tulosprisman perimmäiseen tavoitteeseen, mitata yhteiskunnallisen vaikuttavuuden kustannuksia, 

päästäisiin parhaiten käsiksi, jos myös tiedot toimenpiteiden kustannuksista saataisiin työvoimatoi-

mistoittain. Raha on se yhteinen nimittäjä palveluille ja tukitoimenpiteille, jonka pohjalta vasta 

päästään tarvittavaan kustannus-hyötyanalyysiin. Työvoimapolitiikan toimenpiteiden vaikuttavuu-

den arvioinnin mahdollisuudet merkittävästi paranisivat, jos työvoimatoimistoittain olisi saatavissa 

kolme mittaria: toimintamenot työvoimapalveluihin, käytetyt siirtomenot aktiivitoimiin ja toimiston 

alueen passiivisen työvoimapolitiikan menot.  



 28 

 

Jos edellä esitetyt tilastotarkastelut tiivistää yhdeksi kantavaksi ajatukseksi, on paikallaan korostaa, 

että tulosohjauksen motto, “sitä saa mitä tilaa“, näyttäisi olevan toteutumassa myös rakenteellisen 

työttömyyden alentamistavoitteen osalta. Tähän pitää kuitenkin lisätä, että meillä on edelleen suuri 

joukko - ja rakennemuutoksen myötä uhkaa tulla jatkuvasti lisää - ns. vaikeasti työllistyviä, jotka 

olisi pidettävä työmarkkinakelpoisina ja autettava ikärakenteen muutoksessa avautuviin työpaikkoi-

hin. Kehittämällä tulosohjausta benchmarkingin suuntaan työvoimapolitiikan vaikuttavuutta voi-

daan tältä osin vielä parantaa.  

 



 29 

LIITTEET 

 

      LIITE 1 

Rakennetyöttömyyden selitysmallit 

 
 Coefficients(a) 
 

Model 1 
    

  

Unstandardized 
Coefficients 

Standardized 
Coefficients t Sig. Collinearity Statistics 

B Std. Error Beta   Tolerance VIF 

1 (Constant) 45,368 2,291   19,801 ,000     

  Suunnitelmat -,024 ,011 -,130 -2,193 ,030 ,760 1,315 

  Työmarkkinatuki -,655 ,108 -,348 -6,038 ,000 ,799 1,252 

  Muut toimenpi-
teet 

-,632 ,097 -,375 -6,553 ,000 ,811 1,233 

  Ennaltaehkäisy -,349 ,052 -,403 -6,720 ,000 ,739 1,353 

  Työttömyysaste ,940 ,075 ,699 12,511 ,000 ,852 1,174 

a  Dependent Variable: Vaikeasti työllistyvien osuus 2006 
 
 Coefficients(a) 
 

Model 2 
    

  

Unstandardized 
Coefficients 

Standardized 
Coefficients t Sig. Collinearity Statistics 

B 
Std. 
Error Beta   Tolerance VIF 

1 
 

(Constant) 
1,760 ,543   3,243 ,002     

  Suunnitelmat -,035 ,007 -,355 -4,670 ,000 ,978 1,023 

  Aktivointiasteen 
muutos 2004-
2006 

-,431 ,068 -,482 -6,350 ,000 ,978 1,023 

a  Dependent Variable: Vaikeasti työllistyvien osuuden muutos 2004 - 2006 
 
  
 Coefficients(a) 
 

Model 3 
  

  
  

Unstandard-
ized Coeffi-

cients 
Standardized 
Coefficients t Sig. Collinearity Statistics 

B 
Std. 
Error Beta   Tolerance VIF 

1 (Constant) 1,788 ,540   3,312 ,001     

  Suunnitelmat -,037 ,007 -,376 -5,119 ,000 ,970 1,031 

  Työmarkkinatuen 
aktivoinnin muutos 

-,547 ,094 -,426 -5,811 ,000 ,973 1,027 

  Muilla toimenpiteillä 
aktivoinnin muutos 

-,352 ,083 -,309 -4,227 ,000 ,982 1,018 

  Painopisteen 
muutos ennal-
taehkäisyyn 

-,135 ,045 -,217 -2,988 ,003 ,992 1,008 

a  Dependent Variable: Vaikeasti työllistyvien osuuden muutos 2004 - 2006 
 



 30 

      LIITE 2 
 
 

Pienin rakenteellisen työttömyyden 

osuus v. 2006  

Rakenteellisen työttömyyden osuus laskenut 

eniten 2004-2006 
       

TUNTURI-LAPPI -8,0  SALO -5,3   

POHJOIS-LAPPI -6,4  KANGASNIEMI -5,3   

PAIMIO -6,3  ENO -4,1   

ROVANIEMI -5,7  NILSIÄ -4,1   

PUOLANKA -5,6  PALTAMO -4,0   

HAUKIPUDAS -5,2  SUUPOHJA -3,3   

MERI-LAPPI -4,9  POHJOIS-PIRKANMAA -3,0   

KOKKOLA -4,6  PUOLANKA -3,0   

VAMMALAN SEUTU -4,5  YLÄ-KAINUU -2,9   

MÄNTYHARJU -4,4  TURKU -2,9   

YLIVIESKAN SEUTUK. -4,1  TUNTURI-LAPPI -2,8   

NIVALA-HAAPAJÄRVI -3,6  LOHJA -2,6   

KAARINA -3,6  YLÄ-KARJALA -2,6   

KEMIÖ -3,4  UUSIKAUPUNKI -2,5   

RAAHEN SEUTUKUNTA -3,2  SAVONLINNA -2,5   

HÄRMÄNMAA -3,1  TAMMISAARI -2,4   

KARJAA -2,9  LAPINLAHTI -2,2   

SUUPOHJAN RANNIKKO -2,8  POHJOIS-LAPPI -2,2   

SOTKAMO -2,8  VIRRAT -2,2   

PARAINEN -2,7  VIITASAARI -2,1   

SISÄ-SAVO -2,7  PARIKKALA -2,0   

KYRÖNMAA -2,4  KEMIÖ -2,0   

ENO -2,4  PIELAVESI -1,9   

ANJALANKOSKI -2,4  HÄMEENKYRÖ -1,9   

HEINÄVESI -2,3  KUUSIOKUNNAT -1,9   

TAMMISAARI -2,3  NIVALA-HAAPAJÄRVI -1,8   

KEURUU -2,3  PARAINEN -1,7   

YLÖJÄRVI -2,0  RIIHIMÄKI -1,7   

SAARIJÄRVI -2,0  JOUTSA -1,7   

SALO -1,9  ROVANIEMI -1,7   

       

 

 

 



 31 

VIITTEET:  

 

 

Graversen, Brian Krogh, van Ours Jan C.: How to Help Unemployed Find Jobs Quickly: Experi-

mental Evidence from a Mandatory Activation Program. IZA  DP No.2504. 

 

Hallituksen politiikkaohjelma, työllisyys (2006): Työvoiman saatavuus tilastojen ja rekrytointiselvi-

tysten valossa. Julkaisematon raportti.  

 

Hynninen, Sanna-Mari - Kangasharju, Aki -  Pehkonen, Jaakko (2006): Regional Matching Fric-

tions and Aggregate Unemployment. Valtion taloudellinen tutkimuskeskus. 

 

Koening, Pierre (2006): Measuring the Effectiveness of Public Employment Service (PES) Work-

ers. An Empirical Analysis Based on the Performance of Regional Employment Offices. CPB  

Discussion Paper. CPB Netherlands Bureau for Economic Policy Analysis. 

 

Nio, Ilkka (2001): Toimenpiteiden vaikuttavuuden arviointia tilastoseurannan pohjalta – Kolme 

näkökulmaa vaikuttavuuteen. Työpoliittinen Aikakauskirja 3/2001. Työministeriö. 

 

Ollikainen, Virve (2006): Gender Differencies in Unemployment in Finland. Jyväskylä Studies in 

Business and Economics 51, University of Jyväskylä, Jyväskylä 

 

Räisänen, Heikki (2007): Työvoimapolitiikan tavoitteista ja niihin vaikuttavista tekijöistä. TM ana-

lyyseja 3/2007. Työministeriö. 

 

Sorsa, Pertti (2000): The Finnish Experience in the 1990s. OECD Proceedings. Policies Towards 

Full Employment. OECD.  

 

Talonen, Markku (1998): Työvoimatoimistojen kokonaistuloksellisuus. Työpoliittinen tutkimus Nro 

191. Työministeriö.  

 

Tuomaala, Mika (2007): Työvoimatoimistojen tuottavuus vuonna 2006. TM analyyseja 10/2007. 

Työministeriö.