SISÄLTÖTUOTANTO 
- työryhmän väliraportti 5 

 
 
 

Televisiotuotanto digitalisoinnin 
aikakaudella 

-tutkijapuheenvuoro digitelevisiosta 
 
 
 

isbn: 952-442-415-0 

issn: 0359-761X 

 

 

julkaisupäivä 8.4.2002 

 

 

10:2002 

 
OPETUSMINISTEIÖN TYÖRYHMIEN MUISTIOITA 
Promemorior av undervisningsministeriets arbetsgrupper 

 
 
 
 



 

 

 

 

 

2

 

LUKIJALLE 
 
Keskustelua digitaalisesta kulttuurista käydään monin termein. Niillä pyritään 
hakemaan hyviä työkaluja ja oikeita elementtejä tietoyhteiskunnan 
rakentamisessa. Yksi ajankohtaisista esimerkeistä pyrkimyksessä löytää hyviä 
toimintatapoja on digitelevisio ja siihen liittyvät toiveet ja pettymykset. Tavoite on 
liukunut useita vuosia eteenpäin siitä, mihin alun perin tähdättiin. Digitelevision 
kehittämistyö onkin osoittanut, kuinka tärkeää on tekniikan ja sisältöjen yhteinen 
ja yhtäaikainen kehittäminen. Parhaimmillaan digi-tv:ssa toteutuvat korkeatasoiset 
sisällöt huipputeknologiaa käyttävässä ympäristössä. 

 
Monikanavaisessa sisällöntuotannossa on kuluttaja käyttäjänä todellinen 
kuningas/kuningatar. Sisältö on yhä enemmän käyttäjän asia: käyttäjä lopulta 
määrittelee, mikä sisältö on hänelle arvokasta ja mielekästä, mikä sitä ei ole. 
Käyttäjän kannalta hyödyllistä on mahdollisimman laaja mediamenú, josta hän voi 
valita itselleen ja ikäkaudelleen sopivan mediasisällön tilannekohtaisesti 
varioiden. Digitaidot ovatkin tietoyhteiskunnan keskeisiä kansalaistaitoja.  
 
Tuottajan kyvyt joutuvat yhtä lailla koetukselle monimediaisessa ympäristössä.  
Audiovisuaalisen alan ja uusmedia-alan ammattilaisille tarjoutuu nyt  entistä 
enemmän mahdollisuuksia yhteistyöhön. Luovat ja innovatiiviset tuotannot 
monikanavaisessa sisällöntuotannossa syntyvätkin nimenomaisesti taiteellisen, 
teknologisen ja taloudellisen luovuuden yhteisponnistuksena. 
 
Opetusministeriön koordinoima sisältötuotantotyöryhmä tarjoaa tässä 
tietoyhteiskunnan rakentajille yhden puheenvuoron. Raportti ei ole työryhmän 
kannanotto digitelevisioon vaan kahden tutkijan omakohtainen näkemys ko. 
alueesta yhteisten keskustelujen virittämiseksi.   
 
_____________________________________________________________ 
 
Sisältötuotantoyöryhmän puheenjohtajana on kulttuuriministeri Suvi Lindén. 
Työryhmän jäsenet, toiminnan painopisteet ja vaihtuvaa hankkeeseen liittyvää 
tietoa löytyy webbisivulta http://www.minedu.fi/opm/hankkeet/sisu/index.html 
Linkki tämän raportin sähköiseen versioon on sivulla 
http://www.minedu.fi/julkaisut/julkaisusarjat/tyoryhmamuistiot.html 
 
Opetusministeriön sisältötuotantotyöryhmän ensimmäisessä väliraportissa 
(6:2001) kartoitettiin alueellisen sisältötuotannon mahdollisuuksia ja toisessa 
väliraportissa (14:2001) sisältötuotannon arvoketjun rahoitusta. Kolmas 
väliraportti (18:2001) esittelee yhden tutkimuksen näkökulmasta 
sisältötuotantoalan osaamistarveskenaarion. Neljännessä väliraportissa (27:2001) 
tarkennetaan aikaisemmin esitettyä toimenpideohjelmaa ja luodaan katsaus 
tehtyihin toimenpiteisiin.   

 
 
Ritva-Sini Härkönen 
opetusneuvos KT 
sisältötuotantotyöryhmän sihteeri 
 

 



 

 

 

 

 

3

 

 

 
 

 

 

 

 

 

 

 

Tanja Sihvonen ja Juha Wakonen 

Televisiotuotanto digitalisoinnin aikakaudella 

 

 
 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tanja Sihvonen, tansih@utu.fi (Turun yliopisto, mediatutkimus) 
Juha Wakonen, jualwa@utu.fi (Turun yliopisto, mediatutkimus) 

 



 

 

 

 

 

4

 

 
 

Sisällys 
 
 
 
 
1. Johdanto…………………………..………………..…….…….….………………..….….…3 
 
2. Selvityksen tavoitteet ja toteutus…….……………………….….….….……………….....7 
 
3. Yleiskatsaus suomalaiseen televisiotoimialaan.........……………....……………….....13 
 

3.1. Televisiotoimialan muotoutuminen: historiallinen perspektiivi……………...16 
 
3.2. Nykytila ja odotukset tulevaisuudelta………………….…..…………..………21 

 
4. Uusmedia-alan kehitys ja sidokset televisiotoimialaan….............….………….………27 
 
5. Digitaalinen televisio Suomessa…………………………..........….…….……….…...…33 
 

5.1. Miksi digitaalinen televisio?…………………………………………….…..…..38 
 
5.2. Digitaalinen televisio ja internet……………………………..……………....…40 
 
5.3. Lupaus vuorovaikutuksen lisääntymisestä........................….………………42 
 
5.4. Interaktion eri tasot…………………………………….…………………….….47 

 
6. Audiovisuaalisen tuotannon muutokset digitalisoitumisen myötä.….…………………52 
 

6.1. Katsaus media-alan koulutukseen……………………….………………….…54 
 
6.2. Muutokset televisiotuotannossa...………………………..………………....…60 
 
6.3. Uuden tuotantokulttuurin haasteet koulutukselle………..…..…………….…68 

 
7. Yhteenveto ja selvityksen tulokset..................................................…………….…..…73 
 
8. Tiivistelmä...................................................................…......……........………………..78 
 
9. Lähteet.......................................................................……………....……………..……79 
 
 



 

 

 

 

 

5

 

 

1. Johdanto 
 

Suomi aloitti pitkän valmistelun tuloksena digitaaliset televisiolähetykset elokuun 27. päivänä 

vuonna 2001. Uuteen signaalinsiirron tekniikkaan on asetettu suuria toiveita ja odotuksia. 

Ohjelmatuntien määrä lisääntyy kanavien määrän kasvaessa, mutta tuotantoon käytettävien 

varojen määrä ei kuitenkaan automaattisesti kasva. Koko media-alan muutosherkässä 

tilanteessa viestintäpoliittisella päätöksenteolla on viime vuosien aikana ollut suuri merkitys. 

 

Nyt, vuoden 2002 alussa, katsottaessa edelliseen vuoteen näyttää siltä, että siirtyminen 

digitaalisiin televisiolähetyksiin on aiheuttanut muutoksia televisio-ohjelmien tuotantotavoissa 

ja audiovisuaalisen alan ammattilaisten työnkuvissa. Digitalisoituminen asettaa uusia 

haasteita tuotantoprosesseille, kun sekä kokeneiden ammattilaisten että sellaisiksi 

tähtäävien on kyettävä hyödyntämään uutta teknologista koneistoa uudenlaisissa tuotannon 

tavoissa. Näin esimerkiksi itse juttuja kuvaavan ja leikkaavan toimittajan on hallittava paitsi 

asiasisältö ja sen tallentamisen tekninen puoli, myös audiovisuaalisen kerronnan perusteet, 

rytmi ja konventiot. Aikaisemmin media-alan työnkuvat ovat olleet varsin eriytyneitä. 

Osaltaan digitaaliseen televisioon siirtyminen merkitsee vuosikymmenten aikana 

muotoutuneiden ja vakiintuneiden työnkuvien muuttumista, toisiinsa yhdistymistä tai jopa 

kokonaista karsiutumista. 

 

Varsinainen televisiotuotannon tekniikka on digitalisoitu jo viime vuosikymmenen kuluessa. 

Nyt tapahtuva muutos koskee siis ennen kaikkea lähetysverkon ja vastaanottopään 

digitalisointia. Vaikkakin välillisesti, muutos tuntuu myös monissa television katsomisen ja 

käyttämisen tavoissa. Kiristyvä kilpailutilanne ja kansainvälisen tason muutokset pakottavat 

televisioyhtiöt ja ohjelmatuottajat ottamaan katsojat ja muut sidosryhmät entistä enemmän 

huomioon. Näin digitalisoitumiskehitys ei ole voinut olla vaikuttamatta myös televisio-

ohjelmien kerronnallisiin ja esteettisiin konventioihin sekä lajityyppien ja formaattien 

jatkuvaan kehittämisintoon. Kiinnostavalla tavalla tämä kehitys näkyy erityisesti niin 

sanottujen marginaalikanavien ohjelmistossa.1 

 
                                                      
1 “Marginaalikanavilla” tarkoitetaan tässä yhteydessä esimerkiksi kaapeliverkon kautta lähetettäviä Subtv:tä ja 
Moontv:tä sekä paikallisia televisiokanavia. 



 

 

 

 

 

6

 

Televisiotutkijana tunnetuksi tulleen Veijo Hietalan mukaan televisiokerronta eroaa 

olennaisella tavalla esimerkiksi elokuvakerronnan lajeista. Sen audiovisuaalinen ilmaisu on 

sanan varsinaisessa merkityksessä kerronnallista, sillä television ”puhuvat päät” suuntaavat 

sanansa katsojalle joko suoraan tai epäsuorasti. Keskeisin televisiokerronnan inhimillinen 

komponentti on televisiotoiminnan alusta asti ollut kuuluttaja, joka pehmentää kontaktia 

teknisen välineen ja yleisön välillä. Televisiokuuluttaja puhuttelee katsojaa suoraan ja myös 

ohjelmat tuntuvat olevan kerronnallisesti hänelle alisteisia.2 

 

Suomen suosituin ohjelma on jo vuosikymmenten ajan ollut Uutiset. Uutiset ovatkin yksi 

esimerkki perinteisen televisiokerronnan kulminoitumista, sillä ne ovat jo vuosikymmenten 

ajan tuoneet televisioesiintyjät (”uutisankkurit”) suoraan puhutteluyhteyteen suhteessa 

katsojaan. Näin ne ovat reaaliaikaisia ja hierarkkisesti samalla tasolla katsojan kanssa. 

Televisiokuuluttajat, juontajat ja ankkurit ovat lähes ainoita televisio-ohjelmissa esiintyviä 

henkilöitä, joilla on oikeus puhutella katsojaa suorassa minä–sinä-suhteessa. Muut 

televisiossa esiintyvät henkilöt joutuvat puhuttelemaan katsojaa ikään kuin välikäden kautta: 

esimerkiksi haastateltavat katsovat kamerasta ”sivuun”, kameran vieressä seisovaan 

toimittajaan.3 

 

Kuuluttajaa voisivat uuden, digitaalisen televisioestetiikan aikakaudella vastata esimerkiksi 

juontajat, ohjelmien ”isännät” tai ”emännät” sekä uudenlaisissa kokeiluohjelmissa, 

esimerkiksi chat show’ssa näkyvät ”hostit” ja ”ruutukasvot”. Heidän tarkoituksensa on toimia 

linkkinä televisiomaailman ja katsojien oman arkikokemuksen välillä. Uusissa 

ohjelmatyypeissä katsojien aktivointi ja vuorovaikutus ovat tulevaisuudessa entistä 

keskeisemmässä osassa. Juontajan tehtäväksi tulee katsojien sitominen televisio-ohjelman 

toimintaan niin, että katsojat tuntevat sen myös omaksi toiminnakseen. Kuten Hietala toteaa, 

”[s]uoralla puhuttelulla on tärkeä ideologinen merkitys, sillä se pyrkii luomaan tv-yleisön 

kanssa yhteisen todellisuuden ja metatason, jolla katsojan ja puhuttelijan näkökulmat asioihin 

yhtenevät.”4  

 

Televisiokerronnan keskeisiä piirteitä on monitasoisen todellisuusilluusion rakentaminen. 

Televisio elää ikuisessa nyt-hetkessä, vaikka se kuvaisikin menneitä tapahtumia. 

Spontaanisuus, välittömyys ja reaaliaikaisuus ovat televisioestetiikan keskeisiä elementtejä. 

                                                      
2 Hietala 1993, 124-136. 
3 Ks. Ridell 1997, 149-152. 
4 Hietala 1993, 126. 



 

 

 

 

 

7

 

Niiden avulla televisio pyrkii rakentamaan katsojalle tunteen siitä, että katsojan ja televisiossa 

esiintyvän puhuttelijan näkökulmat maailmasta ovat yhteneväiset. Tämä aiheuttaa katsojalle 

turvallisuuden tunteen siitä, että ”maailma” on sittenkin jollain tavoin hallittavissa 

televisioruudun välityksellä. Tämän takia televisioestetiikan keskeinen tavoite on tunnesiteen 

luominen katsojaan ja tätä kautta katsojuuden jatkumisen varmistaminen.5 

 

Televisiotoimintaa tarkasteltaessa on muistettava kysyä, miten television kaltainen 

mediaväline ylipäänsä on olemassa. Miksi ”[t]elevisio, kaukonäkeminen, on merkinnyt 

yhteiskunnan entistä nopeampaa visualisoitumista, rakenteellista muutosta 

joukkotiedotuksessa ja samalla myös kodin ja arkielämän perinpohjaista muuttumista 

perheiden keräännyttyä modernin takkatulen äärelle”6? Monet television ohjelma- ja 

sarjatyypeistä periytyvät jo radion ajoilta. Amerikkalaisen mallin mukaan Suomen television 

vakiohjelmistoksi tulivat visailut, sitcom-komediat, keskusteluohjelmat ja saippuaoopperat. 

Televisio lunasti nopeasti odotukset yhteisöllisyyden luojana. Siitä tuli uuden 

kansanperinteen julkinen foorumi, joka teki käsitellyistä asioista tai esitellyistä henkilöistä 

hetkessä kuuluisia.7  Television nykyinen merkitys perustuu jo sille, että se on länsimaissa 

tärkein vapaa-ajan viettomuoto.8 

 

Digitaalisen television aloitus Suomessa noudattelee kansainvälisesti jo kokeiltuja 

teknologisia kehityskulkuja. Katsojat joutuvat digitaalista televisiosignaalia 

vastaanottaakseen vaihtamaan analogisen televisiolaitteensa ennen pitkää uuteen 

digitaaliseen televisioon tai lisäämään vanhaan televisioonsa digitaalisen lisälaitteen. On 

kuitenkin vähättelyä sanoa, että nyt lanseerattu uudistus liittyisi vain vastaanottokontekstiin, 

vaikka muutos näkyykin selkeimmin television katsojien toiminnassa. Suuret muutokset 

koskevat myös televisio- ja tuotantoyhtiöitä, sillä niiden täytyy kyetä ohjelmatuotannollaan 

vastaamaan katsojille annettuihin lupauksiin uusien laitteiden mahdollisuuksista. 

 

Tämän vuoksi onkin tärkeää tarkastella televisiotoiminnan digitalisoitumista laajasta 

perspektiivistä. Muutosta eivät riitä selittämään tekniikan kehitys tai sähköisen viestinnän 

nopea leviäminen, vaikka ne ovatkin osatekijöitä media-alan murrokseen. Emme pyri tässä 

työssä luomaan kuvaa televisiotoiminnan digitalisoinnista niinkään taloudellisena ilmiönä, 

                                                      
5 Hietala 1993, 126, 131-133. 
6 Salmi 1995, 150. 
7 Salmi 1995, 162-164. 
8 Ks. Nieminen 1999, 9. 



 

 

 

 

 

8

 

vaan laajempana, yhteiskunnallisena ja kulttuurisena murroksena. Kokonaiskäsityksen 

muodostamiseksi on suhteutettava televisiotoiminnassa tapahtuvia muutoksia aikaisempiin 

kehityskulkuihin ja television katselua vakiintuneisiin televisiolaitteen käyttötapoihin. Tämä 

tutkimus pyrkii antamaan kullekin lukijalle eväitä tällaisen kokonaiskäsityksen 

muodostamiseksi. 

 

Haluamme kiittää koko projektin taustatukena toiminutta Uusmedian osaamiskeskuksen 

projektipäällikkö Miia Tiaista, joka osallistui hankkeen suunnitteluun ja sen keskeisten 

tavoitteiden määrittelyyn. Taustatukea ja asiantuntevia kommentteja olemme saaneet 

opetusministeriön sisältötuotantohankkeen johtajalta, opetusneuvos Ritva-Sini Härköseltä. 

Kriittisinä esilukijoina ovat toimineet Tampereen yliopiston tutkija Pertti Näränen ja Turun 

yliopiston mediatutkimuksen professori Hannu Nieminen, mistä parhaat kiitokset. Myös 

Adultan Radio- ja tv-opiston kehityspäällikkö Esa Blomberg on lukenut tekstiämme ja antanut 

käyttöömme arvokasta lähdemateriaalia. Taideteollisen korkeakoulun koulutuskeskus on 

tarjonnut projektimme käyttöön tilat ja laitteet. 

 

Kiitämme myös niitä lukuisia henkilöitä, joilta olemme saaneet tietoa media-alan tilanteesta ja 

näkemyksiä sen tulevaisuudesta. Erityisesti haluaisimme mainita ne alan ammattilaiset, 

joiden kanssa olemme käyneet useita avartavia keskusteluja. Erityiskiitos hankkeemme 

tukemisesta ja innostuksen jakamisesta kuuluu MTV3:lla tuottajana työskentelevälle Riikka 

Lahtonen-Heinolle. Ilman hänen inspiroivaa vaikutustaan emme mitenkään olisi jaksaneet 

viedä projektia nyt nähtävillä olevaan lopputulokseen. 

 

 

 Turussa 2.2.2002 

 Tanja Sihvonen ja Juha Wakonen 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



 

 

 

 

 

9

 

2. Selvityksen tavoitteet ja toteutus 
 

Tämän selvityksen taustalla on Taideteollisen korkeakoulun koulutuskeskuksessa syksyllä 

2001 valmisteltu Digitaalinen televisiotuotanto -kehityshanke. Hankesuunnittelu on lähtenyt 

liikkeelle konkreettisesta halusta ja tarpeesta varmistaa media-alalla työskentelevien 

henkilöiden osaamistason jatkuminen tuotannon perusteiden muuttuessa. Sen lähtökohtana 

on ajatus siitä, että siirryttäessä digitaalisiin televisiolähetyksiin aikaisemmin pitkälti erillään 

toimineille audiovisuaalisen alan ja uusmedia-alan ammattilaisille tarjoutuu entistä enemmän 

mahdollisuuksia yhteistyöhön. Kehityshankkeen tarkoituksena on osaltaan parantaa näiden 

kahden ammattikunnan yhteistyömahdollisuuksia. Lisäksi hankkeen avulla pyritään 

kehittämään uudenlaista koulutusta televisiotuotantoon mukaan haluaville. 

 

Hankkeen ennakkovalmistelut lähtivät liikkelle kesällä 2001, kun suunnittelussa mukana 

olleet henkilöt pääsivät tutustumaan käytännön televisiotyöskentelyyn MTV3:n tuotantotiimin 

mukana. Näin päästiin kartoittamaan niitä televisiotyöskentelyn alueita, jotka tulevat 

läpikäymään merkittäviä muutoksia digitaalisen televisiotoiminnan aikakaudella. Tämän 

selvityksen keskeiset teemat muotoutuivat osin näillä tutustumiskerroilla kerätyn 

haastattelumateriaalin pohjalta. Samalla useiden eri media-alan toimijoiden kanssa voitiin 

käydä keskusteluja digitaalisen televisiotoiminnan perusteista. 

 

Käsillä oleva selvitys on valmistellun Digitaalinen televisiotuotanto -kehityshankkeen 

ensimmäinen vaihe, jossa on kartoitettu suomalaisen audiovisuaalisen mediakentän 

tilannetta ja toimijoita. Audiovisuaalisella medialla tarkoitetaan tässä työssä sähköisten 

viestintätuotteiden ja -palveluiden suunnittelua, valmistusta, teollista tuotantoa ja jakelua. 

Tässä tutkimuksessa viittaamme audiovisuaalisella alalla kuitenkin lähinnä 

televisiotuotantoon, eli joko television ohjelma- tai mainoselokuvatuotantoon osallistuviin 

toimijoihin. Näihin kuuluvat sekä televisioyhtiöt että niin sanotut riippumattomat 

tuotantoyhtiöt. Pyrkimyksenä on ollut tuottaa kattava yleiskuva media-alan kehityksestä, 

toimijoista ja ammattilaisista sekä työn tekemisen tavoista. Tarkoituksena on myös ollut 

luodata toiminnan tehostamisen mahdollisuuksia ja laajemminkin tulevaisuuden 

kehityslinjoja. 

 

Tämä selvitys on aloitettu tutustumalla aihepiiristä jo tuotettuun tutkimuskirjallisuuteen ja 

selvittämällä media-alan muotoutumista Suomessa. Tarkastelumme taustaksi luomme 



 

 

 

 

 

10

 

luvussa 3 ensin katsauksen suomalaisen televisiotoimialan historiaan. Etenemme siitä 

nykyisen audiovisuaalisen mediakentän tilanteeseen ja toimijoihin. Sitten luotaamme 

digitalisoitumisen vaikutuksia tulevaisuuden televisiotuotantoon ja esittelemme luvussa 4 

uusmedia-alaa lähinnä digitalisoituvan televisiotoiminnan yhteydessä. Viidennessä 

pääluvussa esittelemme selvityksen keskeisintä teemaa, digitaalista televisiota, ja sen tuloon 

liitettyjä odotuksia. Pyrimme muodostamaan kokonaiskäsityksen siitä, minkälaisessa 

viestintäpoliittisessa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa digitaalista televisiota ollaan Suomeen 

tuomassa. 

 

Tämän laaja-alaisen tarkastelun jälkeen esille on otettu selvityksen varsinaisia 

ydinkysymyksiä: Miten digitalisoituminen vaikuttaa televisiotuotantoon? Miten muutokset 

näkyvät ohjelmatuotannossa ja eri kanavien profiileissa? Minkälaisia toimijoita alalla on nyt, 

ja miten ammattikuvat tulevat todennäköisesti kehittymään tulevaisuudessa? Esittelemme 

näkemyksiämme tulevaisuuden media-alan ammattilaisten tarvitsemista valmiuksista ja 

pohdimme sellaisia koulutusmahdollisuuksia, joita tilanteessa tarvittaisiin. Lopuksi tuomme 

tutkimuksessa käsitellyt asiat yhteen ja vedämme niistä johtopäätöksiä, jotka toivottavasti 

voivat osaltaan toimia media-alan koulutuksen kehittämisessä tarvittavana taustatietona.  

 

Selvityksemme tutkimuskysymyksiä on pyritty käsittelemään siten, että ne palvelevat sekä 

ammatillisen täydennyskoulutuksen kenttää että laajemmassa perspektiivissä koko media-

alan kehittämistä. Selvityksen tulosten on siis tarkoitus antaa tietoa muun muassa siitä, miten 

alalla toimivien ammattitaitoa voisi koulutuksen keinoin parantaa. Uskomme kuitenkin, että 

tutkimuksemme palvelee media-alan koulutuksen kehittämistä ja koulutuspolitiikkaa 

yleiselläkin tasolla, sillä siinä tarkastellaan laajasti media-alan muotoutumista, sen 

käsitteistöä ja sille asetettuja tulevaisuuden odotuksia. Taideteollisen korkeakoulun 

koulutuskeskus on aiemmin julkaissut muun muassa uusmedia-toimialatutkimuksia, jotka 

palvelevat osittain samaa tarkoitusta.9 

 

Suomalaisen mediateollisuuden rakenne voidaan karkeasti jakaa painettuun viestintään, 

sähköiseen viestintään ja niin kutsuttuun uuteen mediaan. Näistä ensimmäinen kattaa 

sanomalehtien, aikakauslehtien ja ilmaisjakelulehtien sekä kirjojen kustannustoiminnan. 

Sähköinen viestintä viittaa radio- ja televisiotoimintaan, kun taas uusmediatoimialaksi luetaan 

uusien informaatio- ja kommunikaatioteknologioiden ympärille syntyneet alat, esimerkiksi 

                                                      
9 Esim. Kuokkanen et al. 1999. 



 

 

 

 

 

11

 

matkapuhelin- ja tietoverkkosisältöjen tuotanto. Media-alan kolmen laajan sektorin ja 

toimijoiden joukosta keskitymme tässä selvityksessä erityisesti televisiotoimittajan ja 

tuottajan työnkuvien uudelleenmuotoutumiseen. Uskomme kuitenkin, että yksittäisistä 

esimerkeistä voidaan vetää yhtymäkohtia myös laajemman tason tarkasteluihin. 

Tarkasteluamme on kiinnostava suhteuttaa vaikkapa niihin muutoksiin, joita on 

tapahtumassa painoviestinnän alueella, jossa tekstinkäsittely, taittotyö, kuvaaminen ja kuvien 

muokkaus ovat nykyisin kaikki tietokoneistettuja työvaiheita. 

 

Painoviestinnän ja digitaalisuuden tarkastelu antaa kuvan myös siitä, miten esitetty media-

alan kolmikantamalli on ollut vahvasti murtumassa ”digitaalisella” aikakaudella. Toisaalta eri 

mediatuotannon aloilla on ratkaisevia eroja, jotka säilyvät tai jopa kärjistyvät – konvergenssin 

ohella puhutaankin myös divergenssistä. Esimerkiksi painoviestinnässä on kysymys 

tallentamisesta, joten sitä kuvastaa kuluttajan tai käyttäjän mahdollisuus vastaanottaa 

informaatiota pitkänkin ajan kuluttua sen ilmestymisestä. Samoin kulutus on periaatteessa 

rajatonta. Sen sijaan radion ja television erottaa painetusta viestinnästä niiden rajoitettu 

luonne: katsoja tai kuuntelija voi seurata yleensä vain yhtä kanavaa kerrallaan. Voidaan 

myös ajatella, että radion ja television välittämää informaatiota kuluttajan näkökulmasta 

kuvastaa hetkellisyys – ohjelmaa ei sen ainutlaatuisen esityshetken jälkeen välttämättä 

esitetä enää koskaan uudelleen.10 Liikkuvaan kuvaan ja ääneen sekä 

informaatioteknologiaan perustuvia mediatuotannon aloja tarkastellessa kannattaa muistaa, 

että painoviestintä on pitkään ollut Suomen suurin mediatoimiala: sen liikevaihto vuonna 

1999 nousi yli 20 miljardiin markkaan.11 Media-alan rakenteellisia kysymyksiä käsittelemme 

selvityksemme kontekstualisoivassa osuudessa, luvuissa 3 ja 4. 

 

Uusmedia-alaan liitetään painoviestinnästä ja sähköisestä viestinnästä poiketen usein 

multimedian tai vuorovaikutteisuuden kaltaisia käsitteitä. Multimedialla viitataan yleensä 

uuden median tapaan sisällyttää itseensä osia muista medioista. Esimerkkinä voidaan 

ajatella internetin World Wide Webiä, joka on sulauttanut itseensä sähköisen viestinnän 

alueet, liikkuvan kuvan ja äänen, sekä painetun median kotisivujen, verkkolehtien, 

artikkelitietokantojen ja arkistojen muodossa. Ajatus tietoverkoista ”supermediana” on 

mielenkiintoinen, ja se liittyy olennaisesti keskusteluun television muuttuvasta roolista 

digitalisoitumisen aikakaudella. Eri mediavälineiden ominaisuuksia tarkastelemme erityisesti 

luvuissa 5.1. ja 5.2. Uusmedian yhteydessä viljelty vuorovaikutteisuuden tai 
                                                      
10 Stenvall 2001, 45. 
11 Stenvall 2001, 47. 



 

 

 

 

 

12

 

interaktiivisuuden käsite sisältää ajatuksen katselijan muuttumisesta passiivisesta 

vastaanottajasta aktiiviseksi käyttäjäksi tai kokijaksi. Kritisoimme tällaista käsitteen käyttöä 

alaluvuissa 5.3. ja 5.4. 

 

Eri mediamuotojen yhdentymiskehitykseen on luonnollisesti vaikuttanut myös tuotantokentän 

yritysten yhteensulautuminen ja keskittyminen. Suurten kustannustalojen yhteydessä toimii 

koko joukko muiden mediateollisuuden alojen yrityksiä. Suomeen onkin syntynyt vahvoja 

mediakonserneja (Sanoma-WSOY, Alma Media), jotka hallitsevat tiettyä viipaletta kustakin 

mediatuotannon haarasta. Sama kehitys on ollut myös kansainvälisesti vallitseva. Mikko 

Lehtosen mukaan maailman kulttuuriteollinen tuotanto on keskittynyt viiden jättimäisen 

mediakonsernin hallintaan.12 Toisaalta isojen konsernien ”juurelle” on syntynyt itsenäisiä 

tuotantoyhtiöitä, jotka erikoistuvat tiettyihin tuotteisiin tai palveluihin. Yhdentymiskehitys 

säästää kustannuksia ja tehostaa eri alueiden toimijoiden keskinäistä yhteistyötä. 

Konvergenssiin liittyviä kysymyksiä tarkastelemme erityisesti työn neljännessä luvussa. 

 

Media-alan yhtäaikainen konvergoitumis- ja divergoitumiskehitys, jota tässä työssä karkeasti 

hahmotellaan, on vaikuttanut myös siihen, että suuret mediatalot järjestävät omaa koulutusta 

alan ammattilaisiksi pyrkiville. Esimerkiksi Sanoma-WSOY on perustanut monimediaosaajia 

kouluttavan linjan, jossa opiskelijoita kierrätetään mediakonsernin sisällä tehtävästä ja 

mediatuotannon alasta toiseen.13 Osaltaan tällainen koulutuksen kehittäminen on merkki 

media-alan tuotantorakenteissa tapahtuvista muutoksista, jotka heijastuvat toimijoiden 

työnkuviin. Uusi, ”digitaalinen” työn tekemisen tapa painottaa teknologista osaamista, 

käytännöllisten taitojen hallintaa, mukautumiskykyä ja kokonaistuotannollista ymmärtämistä. 

Yksinkertaistuksena voisi sanoa, että mediatuotannon muutokset vievät kohti 

moniosaajuutta. Toisaalta tässä työssä argumentoimme, että moniosaajuuden rinnalle olisi 

rakennettava myös erikoisosaamisen kulttuuria. 

 

                                                      
12 Lehtonen 1999, 17-18. Sama käy esille myös kaaviosta The Media Ownership Chart, joka esitetään 
verkkosivuilla http://www.mediachannel.org/ownership/. Viisi suurinta yhtiötä ovat AOL Time Warner, The 
Walt Disney Co., Bertelsmann AG, Viacom ja News Corporation; uutena tulokkaana joukkoon on nousemassa 
Vivendi Universal. 
13 Viittaamme tässä Sanoma-WSOY:n Viestinnän monitaitajat -koulutusohjelmaan, joka kouluttaa konserniin 
uusia viestinnän ammattilaisia. Kyse on jatko- ja täydennyskoulutuksesta, sillä verkkosivuilla todetaan, että 
”SanomaWSOY:n etsimät viestinnän monitaitajat ovat yliopistosta tai muusta korkeakoulusta juuri valmistuneita 
tai jo hieman työkokemusta hankkineita.”  
http://www.sanomawsoy.fi/careers/default.asp?folder_id=90 



 

 

 

 

 

13

 

Lähtökohtanamme tätä selvitystä tehdessä on ollut ajatus siitä, että digitalisointi tulee 

muuttamaan televisiotyön käytäntöjä, vaikka tekniseltä kannalta katsottuna itse työn sisällöt 

eivät olennaisesti muuttuisi. Merkittävin digitalisoitumisen tuoma muutos on digitaaliseen 

televisiotoimintaan liitetty lupaus vuorovaikutuksen lisääntymisestä, eli niin sanotun 

interaktiivisen television, ITV:n, kehittäminen. Vuorovaikutteisten ohjelmien tai palveluiden 

lisääntyminen vaikuttaa ohjelmatuotannon totuttuihin rutiineihin eri tavoin. Se asettaa 

vaatimuksia sekä sähköisen median että uusmedian ammattilaisille, joiden on 

tulevaisuudessa asennoiduttava televisiotuotantoon aikaisemmasta poikkeavalla tavalla. 

Media-alan työnkuvien ja tuotannon tapojen muutoksiin paneudumme selvityksen 

viimeisessä pääluvussa. 

 

Sekä audiovisuaalisen alan että uusmedia-alan toimijoiden koulutustaustoja ja toimenkuvia 

sekä alan kehitystarpeita selvitetään tässä työssä kirjallisuuden avulla. Esimerkiksi 

uusmedia-alasta on julkaistu jo jonkin verran raportteja, selvityksiä ja tutkimuksia, joissa 

hahmotellaan myös alan koulutustarpeita (esimerkiksi Pohto ja Wirén 2001, Kuokkanen et al. 

1999, Pelkonen 1999). Kattavaa tilastolliseen aineistoon perustuvaa tutkimustietoa alasta ei 

kuitenkaan vielä ole. 

 

Pitkällä aikavälillä muotoutuneen sähköisen viestinnän ja painoviestintäalan kehitystrendejä, 

ammattilaisten osaamisvaateita ja työvoimatarvetta on sen sijaan tutkittu (esimerkiksi 

Hansén 2000, Teinilä-Šmíd 2000). Myös media- ja viestintäalan korkeakoulutukseen 

keskittyvä arviointiprojekti on toteutettu. Tätä selvitystä tehdessä projektin loppuraportti ei 

kuitenkaan vielä ole ollut käytettävissä, sillä Korkeakoulujen arviointineuvosto julkaisee 

raportin maaliskuussa 2002. KKA:n projekti on keskittynyt yksinomaan tutkintoon johtavaan 

koulutukseen, joten ammatillinen aikuis- ja täydennyskoulutus on jäänyt sen 

kysymyksenasettelun ulkopuolelle. 

 

Tämän selvityshankkeen puitteissa resurssimme eivät ole riittäneet laajamittaisen 

haastattelututkimuksen toteuttamiseen. Olemme lisäksi nojautuneet useisiin tuoreisiin 

lähteisiin, joissa haastattelujen avulla on selvitetty media-alan tilannetta ja eri toimijoiden 

näkemyksiä, joten haastatteluiden tekemistä ei ole pidetty välttämättömänä. Emme tässä 

selvityksessä esittele kattavasti myöskään tilastollista aineistoa, sillä siihen perustuvia 

tutkimuksia on jo olemassa. Tämän selvityksen tarkoituksena on tuottaa keskusteluun 

aikaisemmasta osittain poikkeavia näkökantoja. Olemme tämän hankkeen puitteissa 

päätyneet kirjoittamaan laajasti ja teoreettislähtöisesti media-alan muotoutumisesta ja sen 



 

 

 

 

 

14

 

toimijoista ensisijaisena tarkoituksenamme ymmärtää tämänhetkistä tilannetta ja arvioida 

tulevaisuuden kehityslinjoja. Tekemämme selvitys media-alan kehityksestä ja 

tuotantokulttuurien muutoksista osallistuu osaltaan myös aiheesta käytävään laajaan 

keskusteluun, joka vaikuttaa juuri tällä hetkellä varsin ajankohtaiselta. 

 



 

 

 

 

 

15

 

3. Yleiskatsaus suomalaiseen televisiotoimialaan 
 

Tässä luvussa esittelemme ensin television luonnetta mediumina, välineenä, ja keskitymme 

sitten televisiotoimialan kuvaukseen. Pyrimme vastaamaan kysymykseen siitä, miksi toimiala 

on sellainen kuin se nyt on tarkastelemalla sen muotoutumista ajallisessa perspektiivissä. 

Samalla olemme selvittäneet toimialan kehitystrendejä. Sen jälkeen kuvaamme 

televisiotoimialan nykytilaa ja sen tulevaisuuden näkymiä. Tämä kontekstualisoiva luku toimii 

taustoittavana kartoituksena ja perustana selvityksemme ydintematiikalle, media-alan 

toimijoiden ja muuttuvien tuotannon tapojen tarkastelulle. 

 

Television alkuvaiheisiin Suomessa liittyi voimakkaita tunteita. Monet tiedotusvälineet 

herättelivät 1950-luvun yleisössä suuria toiveita televisiotoiminnan suhteen. Ajateltiin, että 

televisio, ”kaukonäkeminen”, edesauttaisi maailmanlaajuista demokratiaa ja ihmisoikeuksien 

toteutumista.14 Television tulo herätti kuitenkin myös täysin vastakkaisia reaktioita. 1960-

luvulla television yleistymistä kotitalouksissa epäiltiin vielä laajasti. Mika Pantzarin mukaan 

kansa vastusti tätä teknistä uutuutta, sillä sen hankkimisen ei ajateltu täyttävän rationaalisia 

ostoperusteita.15 Kriittisinä ja ”järkevinä” kuluttajina Suomessa näyttäytyivät tuolloin ennen 

kaikkea naiset. Television julkisen kuvan kautta ei alkuvaiheessa selvästikään pystytty 

tuomaan esille heidän arvojensa kannalta olennaisia asioita.16  

 

Television roolista muodostui siis jo varhaisessa vaiheessa kaksijakoinen. Siihen on alusta 

asti liitetty erilaisia uskomuksia ja myyttejä, jotka ovat luoneet sekä itse välineelle että sen 

käyttämiselle, katsomiselle, voimakkaita arvolatauksia. Jokaiselle lehtien lukijalle on tuttua 

keskustelu television katselun passivoivasta vaikutuksesta, jonka nähdään olevan erityisen 

vahingollinen lapsiin ja nuoriin. Television kulttuurinen statusarvo on tässä mielessä ollut 

matala jo vuosikymmenten ajan.17 Toisaalta televisiolle vahvistui jo varhaisessa vaiheessa 

merkittävä vaikuttajan rooli joukkoviestimenä, ja osaksi tämän takia sille nähtiin tärkeäksi 

laatia kansallinen, viestintäpoliittinen tehtävä. 

 

                                                      
14 Salmi 1997, 265-279; Salmi 1995, 151-152. 
15 Pantzar, Mika 2000, 130-131. 
16 Pantzar, Mika 2000, 228. 
17 Hietala 1993, 119-120. 



 

 

 

 

 

16

 

Suomessa televisiotoiminta oli valtion erityisessä suojelussa aina 1990-luvun alkuun asti.18 

Vaikka kaupallisella televisiotoiminnalla on Suomessa pidempi historia kuin Euroopassa 

keskimäärin, ensimmäinen kaupallinen kanava perustettiin Yleisradion oheen vasta viime 

vuosikymmenen alussa. Televisiotoimialalle sen jälkeen muodostunut kilpailuasetelma on 

väistämättä muuttanut kaikkien Suomessa toimivien kanavien toimintaperiaatteita ja 

profiileja. Samalla muutos on vaikuttanut kanavien tarjoamiin ohjelmasisältöihin. Yleisradion 

asemaa verovaroin ylläpidettävänä julkisen palvelun kanavana on haluttu kyseenalaistaa. 

Television digitalisoinnin yhteydessä Yleisradion kilpailua vääristävän aseman murtamisesta 

puhutaan ehkä enemmän kuin koskaan.19 Alaa koskettavia vaikeita kysymyksiä ovat 

esimerkiksi televisiomaksun suuruus ja kaupallisten yhtiöiden edelleenkin Yleisradiolle 

tilittämä niin sanottu julkisen palvelun maksu. Televisioalaa karakterisoi tällä hetkellä 

voimakas kilpailu, kun digitalisoitumisen myötä alalle on tulossa myös kokonaan uusia 

toimijoita. 

 

Viime vuoden syksyllä käynnistynyt ja julkisilla foorumeilla kattavasti esitelty muutos 

digitaaliseen televisioon liittyy ennen kaikkea televisio-ohjelmien vastaanottoon. 

Vastaanottokontekstin suurin muutos ennen digitaaliteknologian käyttöönottoa on ollut 

väritelevisiotoiminnan alkaminen 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Television teknologisessa 

kehityksessä on kuitenkin tapahtunut aikaisemmin monta muutakin kehitysaskelta. 

Televisioon on esimerkiksi kehitelty erilaisia lisälaitteita ja -palveluita, esimerkiksi pelejä, jo 

vuosikymmenten ajan.20 Ensimmäinen digitaaliteknologinen sovellus, johon katsojat pääsivät 

tutustumaan oli tekstitelevisio. Myös television kaksiäänijärjestelmä eli Nicam-tekniikka 

perustuu siihen, että stereoääni välitetään digitaalisesti. 1990-luvun alkupuolella Euroopassa 

kehitettiin HDTV:tä eli teräväpiirtotelevisiota, mutta se jäi televisiolähetysten digitalisoimisen 

jalkoihin ennen kuin varsinaisesti ehti edes tuotantoasteelle.21  

 

Televisiosta tekee vaikutusvaltaisen ja kiinnostavan viestintävälineen ennen kaikkea sen 

asema osana niin monen ihmisen jokapäiväistä arkea. Vuonna 1999 suomalaisissa kodeissa 

arvioitiin olevan yhteensä noin 3,3 miljoonaa televisiovastaanotinta ja keskimääräinen 

television katseluaika oli kaksi tuntia 29 minuuttia päivässä.22 Television käyttötavat ja 

                                                      
18 Yleisradio Oy on julkisen palvelun yleisradiotoimintaa harjoittava ja liikenneministeriön hallinnonalalla 
toimiva osakeyhtiö. Sen asema on turvattu Suomen laissa. 
19 Ks. esim. Antti Korhosen mielipidekirjoitus ”Ylessä ei oivalleta, että maailma muuttuu”. Korhonen 2002, A5. 
20 Aiheesta lisää ks. Näränen ja Sihvonen 2001. 
21 Näränen 1997. Ks. myös Pesari 2000, 182. 
22 Sauri 1999, 59-60. 



 

 

 

 

 

17

 

katselutottumukset ovat säilyneet suhteellisen samanlaisina televisiohistorian monien 

vuosikymmenten aikana.23 Tämä osoittaa, että televisiolla on varsin vakiintunut kulttuurinen 

asema. Jatkuvuus luo myös uhkia: televisio mielletään usein passiiviseksi (tai passivoivaksi) 

välineeksi, ja tätä pelkoa voi lisätä esimerkiksi viihteellisten ohjelmien määrän kasvu.24 

 

Suomalainen audiovisuaalinen tuotanto ymmärrettiin 1990-luvulle asti lähinnä kulttuuri- ja 

taidepoliittisena ilmiönä, jonka taloudelliset vaikutukset tulivat vasta primaaristen tavoitteiden 

saavuttamisen ohessa. Yleisradion toiminnan nähtiin olevan ennen muuta kansallisesti 

merkittävän viestintä- ja sivistystehtävän täytäntöönpanoa, yhteiskunnallista 

palvelutoimintaa. Esimerkiksi Osmo Miettisen ja Esa Blombergin Ruudun takaa -raportin25 

esiinnostama tematiikka, jossa televisiotoimialaa halutaan tarkastella teollisena tuotantona, 

kulttuuriteollisuutena, liittyy aikakautta laajemminkin karakterisoivaan muutokseen.26 Julkisen 

palvelun sijasta alettiin korostaa ajatuksia yksilöllisyydestä ja valinnanvapaudesta, ja näin 

siirryttiin vähitellen kohti ”yleisönpalvelun” aikakautta.27 Tätä muutosta voidaan tarkastella 

ennen kaikkea viestintäpoliittisena ja tätä kautta myös makrotaloudellisena kysymyksenä. 

 

Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa, että suomalainen televisiotoiminta on käynyt läpi 1990-

luvulla merkittäviä muutoksia, joista vuonna 1993 toteutettu kanavauudistus ja 

vuosituhannen vaihteessa lanseerattu digitaalinen televisio ovat varmasti näkyvimmät sekä 

vaikutuksiltaan kauaskantoisimmat. Molemmat ratkaisut ovat merkinneet kaupallisen 

televisiotoiminnan kasvua, mikä on samalla tarkoittanut kilpailutilanteen kiristymistä.28 

Televisiotoimialan kehityksen taustavoimina ovat sekä kansallisen että kansainvälisen 

poliittisen tason päätökset, jotka ohjaavat maanosamme televisiotoimintaa pitkällä aikavälillä 

ehkä dramaattisemmin kuin osaamme tässä vaiheessa edes ajatella.29 

 

                                                      
23 Näränen ja Sihvonen 2001, 40-42. 
24 Ks. esim. Hietala 1996, 31-33. 
25 Miettinen ja Blomberg 1992. 
26 Ks. Blomberg 1993, 9. 
27 Näränen 2001. 
28 Martikainen et al. 2001, 63. 
29 Merkittävin kansainvälisen politiikan taho tässä mielessä on Euroopan unioni. EU:n audiovisuaalisesta 
politiikasta ks. Näränen 2002b. 



 

 

 

 

 

18

 

3.1. Televisiotoimialan muotoutuminen: historiallinen 
perspektiivi 
 

Oy Yleisradio Ab (YLE) perustettiin Suomessa alun perin yksityisenä radioyhtiönä vuonna 

1926. Yhtiön toiminta ohjautui kuitenkin nopeasti uudelle suunnalle, kun jo kahden vuoden 

kuluttua uusi lähetysmuoto, ”näköradio”, sai julkisuutta myös Suomen lehdistön sivuilla.30 

1930-luvun Suomessa elokuva alkoi saada varteenotettavasti jalansijaa ja elokuvateattereita 

rakennettiin nopeassa tahdissa kaupunkeihin ja maalaiskuntiin.31 Samoihin aikoihin 

onnistuttiin vastaanottamaan televisiolähetyksiä, mutta varsinainen televisiotoiminta alkoi 

innostunein amatöörivoimin vasta Tekniikan edistämissäätiön saadessa toimiluvan vuonna 

1956. TES-TV:llä oli kolme lähetysasemaa: Tesvisio Helsingissä, Tamvisio Tampereella ja 

Turun TES-visio Turussa. Valtion omistukseen 1930-luvun ensimmäisellä puoliskolla siirtynyt 

YLE osti Tesvision ja toisen lähetysaseman, Tamvision, 1960-luvun alkupuolella. Suomen 

säännölliset televisiolähetykset oli aloitettu vain muutamaa vuotta aikaisemmin.32 

 

Kauppa selkeytti aikaisempaa tilannetta, jota oli sävyttänyt kiivas kilpailu YLE:n ja Tesvision 

välillä. Nyt koko televisiolähetystoiminta oli Suomessa keskittynyt Yleisradiolle, ja 1960- ja 

1980-lukujen välisenä aikana sillä oli hyvät mahdollisuudet kehittää omaa 

ohjelmatuotantoaan. Tamvisiosta muodostettiin YLE:n toinen ohjelmakanava TV2 

Tampereelle, jossa se toimii edelleen. Samoin 1960-luvun puolivälin jälkeen Oy Mainos-TV-

Reklam Ab aloitti toimintansa Yleisradion alaisuudessa. Koska ”[y]leisradiotoiminta 

ymmärrettiin yhteiskunnallisena palveluna”33, television kautta tapahtuvaa mainontaa ei 

hyväksytty sivistystoiminnan profiiliin kuuluvaksi. Jonkinlainen lisärahoitusmuoto oli kuitenkin 

tarpeen, ja kun Oy Mainos-TV-Reklam Ab:n perustamisesta tuleva hyöty kävi Yleisradiolle 

selväksi, se taipui vastentahtoisesti tähän pragmaattiseen päätökseen.34 Oy Mainos-TV-

Reklam Ab:lla ei ollut tässä vaiheessa omaa toimilupaa, mutta se sai vuokrata studioaikaa 

Yleisradiolta ja ohjelmatilaa Yleisradion lähetysajasta. Tutkija Hannu Salmen mukaan se 

maksoi esimerkiksi vuonna 1982 kaksi kolmasosaa omista tuloistaan Yleisradiolle. 35 

                                                      
30 Ilmonen 1996, 99. 
31 Pesari 2000, 9. 
32 Salmi 1995, 150-152, 154. 
33 Blomberg 1993, 9. 
34 Aiheesta lisää ks. Kortti 2000. 
35 Salmi 1995, 154. 



 

 

 

 

 

19

 

 

Mainostelevision toiminta oli 1950-luvulla jatkuvan ja nopean laajentumisen aikaa: kun pari 

vuotta aikaisemmin sille oli myönnetty vain muutama lähetyspäivä ja -tunti viikossa, 

syyskuussa 1959 käynnistettiin jo päivittäiset lähetykset.36 Oman ohjelmatuotantonsa Oy 

Mainos-TV-Reklam Ab aloitti vuonna 1966.37 Tätä aikaa leimasi myös uusien 

toimintamuotojen etsintä: Mainostelevisio pyrki esimerkiksi aloittamaan radiomainontaa. MTV 

taisteli oikeuksistaan uutislähetyksiin jo 1970-luvulla, MTV-Elokuvalaboratorion toiminta alkoi 

virallisesti huhtikuussa 1973 ja vuodenvaihteessa 1970-71 Mainostelevisiossa alettiin myös 

pitää kursseja audiovisuaalisesta toiminnasta kiinnostuneille.38 

 

1970-luku oli koko suomalaisessa televisiojärjestelmässä ja sen markkinoiden kehityksessä 

voimakkaan viestintäpolitiikan aikakausi, ja sen vahvin toimija YLE rakensi suomalaisen 

televisiotoiminnan perusteita kaupallisen televisiotoiminnan tukemana. Järjestelmä pysyi 

vakaana, sillä minkäänlaista kilpailua ei ollut. YLE:llä oli yksinoikeus jakeluteihin, ulkopuolisia 

toimijoita ei ollut ja lähetyksistä sovittiin etukäteen tehtävillä vuosittaisilla sopimuksilla.39 

MTV:llä oli kuitenkin selvä rooli jähmeän viestintäpolitiikan liberalisoitumisessa: Oy Mainos-

TV-Reklam Ab oli muuttanut nimensä MTV Oy:ksi vuonna 1982 ja se tähtäsi 

päämäärätietoisesti oman televisiokanavan saamiseen. 1980-luvulla televisiotoiminnan 

perusteet muuttuivat Suomessa ratkaisevasti myös siinä mielessä, että kaapelitelevisio ja 

satelliittikanavat tulivat yhä useampiin kotitalouksiin. Samaan aikaan videonauhurit yleistyivät 

kotitalouksien uusina medialaitteina. Näiden muutosten nähtiin uhkaavan suomalaisen 

television ”yhtenäiskulttuuria” ja taloudellista perustaa, kuten muun muassa tutkijat Heikki 

Hellman ja Tuomo Sauri kirjoittavat. 40 

 

Vuonna 1985 alkunsa saanut Kolmostelevisio Oy, joka aloitti Suomessa uudentyyppisen 

ohjelmatuotannon, oli osittaista seurausta tästä. Uudentyyppinen ohjelmatuotanto tarkoitti 

sitä, että Kolmostelevisiolla ei juuri ollut omaa tuotantoa, vaan se keräsi alleen pieniä ja 

suuria tuotantoyhtiöitä, jotka tarjosivat omia ohjelmiaan lähetettäväksi.41 Voidaankin sanoa, 

että YLE:n oheen syntynyt kaupallinen kanava mullisti suomalaisen televisiotoiminnan 

perusteet. Tästä huolimatta Yleisradion rooli on säilynyt vahvana muun muassa siksi, että se 

                                                      
36 Hanski 2001, 87. 
37 Blomberg 1993, 9. 
38 Hanski 2001, 254-258. 
39 Vilhunen 1996, 11. 
40 Hellman ja Sauri 1997, 243. 
41 Vilhunen 1996, 11. 



 

 

 

 

 

20

 

on omistanut television valtakunnallisen jakeluverkon, jonka se vasta vuonna 1998 eriytti 

omaksi tytäryhtiökseen. Jakelutekniikasta ja -verkostosta vastaava Digita Oy aloitti vuoden 

1999 alussa. 

 

Vuonna 1993 tehtiin Suomessa mittava kanavauudistus. Siinä MTV Oy:n ohjelmat siirtyivät 

kokonaan kolmanteen valtakunnalliseen televisioverkkoon, kun taas Yleisradiolle jäi kaksi 

muuta valtakunnallista verkkoa. Suomalaisessa televisiotoiminnan historiassa tämä merkitsi 

ainutlaatuista tapahtumaa, joka toi mukanaan muutoksia laajemminkin televisio- ja av-

kenttään.42 Ennen kaikkea tämä on merkinnyt kanavien profiloitumista uudelleen: YLE:n TV1 

on ottanut paikkansa ”ykköskanavana”, TV2 puolestaan lupaa ”jokaiselle jotakin”. Tässä 

kentässä MTV3 on pyrkinyt paitsi stabilisoimaan jo rakentamansa ohjelmakartan, myös 

lisäämään ja monipuolistamaan uuden tilanteen mahdollistamaa ohjelmatarjontaa.43  

 

Heikki Hellmanin mukaan näyttää siltä, että vuoden 1993 kanavauudistuksen jälkeen TV2 ja 

MTV3 olivat profiililtaan melko samankaltaisia. Neloskanavan tulo muutti kuitenkin tilannetta 

siten, että Yleisradio alkoi entistä enemmän painottaa niin sanottua informatiivista 

ohjelmistoa, kun taas MTV3 lisäsi viihteellisten ohjelmien määrää. 1990-lopulta lähtien MTV 

näyttää jättäneen viihteellisten ohjelmiston entistä enemmän Nelosen harteille. Nelosen 

ohjelmistosta viihdettä vuonna 2000 oli 77 prosenttia ja erityisesti ulkomaista fiktiotuotantoa 

(lähinnä sarjoja) oli yli 40% ohjelma-ajasta. Näin TV1 oli erityisesti asiaohjelmien, uutisten ja 

ajankohtaisohjelmien kanava. TV2 tarjosi tasaisemmin eri ohjelmatyyppejä, mutta painottui 

silti selvästi viihteellisempään tarjontaan. MTV3-kanavalla kaksi kolmasosaa ohjelmista oli 

viihteellisiä, mutta toisaalta kaksi kolmannesta oli myös kotimaisen tarjonnan osuus.44 

 

Kymmenen vuotta sitten Osmo Miettinen ja Esa Blomberg käsittelivät televisiotoimialan 

uudelleenmuotoutumista ja lähetyskanavien lisääntymistä raportissaan Ruudun takaa: Tv-

ohjelmabisnes kanavien uusjaon aikaan. Yleisradion viestintämonopolin murtamisen ja 

”MTV-Kolmostelevision” oman lähetyskanavan perustamisen nähtiin muuttavan olennaisesti 

alalla toimivien yhtiöiden ohjelmistorakenteita ja ohjelmamarkkinoita.45 Nykyinen 

tuotantokenttä on pitkälti muotoutunut näiden muutosten perusteella. Kaupallisen kanavan 

perustaminen merkitsi uudenlaista tilannetta, jossa kilpailusta tuli televisiotoiminnan 

                                                      
42 Ks. Nurmi 2000. 
43 Nurmi 2000, 155. 
44 Aslama, Hellman ja Sauri 2001, 78-90. 
45 Miettinen ja Blomberg 1992. 



 

 

 

 

 

21

 

väistämätön osatekijä. Esimerkiksi katsojalukujen ja yleisötutkimusten merkitys on 

mainosrahoitteisen tuotantorakenteen myötä ja kiristyvässä kilpailutilanteessa korostunut 

entisestään.46 

 

Yleisradion ja MTV:n suhteet pysyivät läheisinä mutta kompleksisina kanavauudistuksen 

jälkeenkin. Hellmanin ja Saurin mukaan suhtautuminen kaupalliseen televisiotoimintaan on 

ollut Suomessa sallivaa ja hyötynäkökohtia painottavaa, koska kaupallisuutta ei olla nähty 

varsinaisesti julkisen palvelun ohjelmatuotannon uhkaajana. YLE saa edelleen noin 

viidenneksen tuloistaan julkisen palvelun maksuna ja verkkovuokrana MTV3:lta. Tämä on 

aiheuttanut Yleisradiolle ristiriitaisen tilanteen: samalla kun yhtiön omille kanaville toivotaan 

mahdollisimman suuria katsojamääriä, on YLE:lle taloudellisesti edullisempaa, jos katsojia 

saa MTV3-kanava.47 Samalla MTV3 on laajentanut toimintaansa televisiota sivuaville alueille, 

kuten äänilevyjen ja -kasettien tuottamiseen sekä videokasettien monistamiseen.48 

Heinäkuun 2002 alusta tilanne muuttuu, kun kaupallisten televisioyhtiöiden tilittämät 

toimilupamaksut puolittuvat ja digitaalista televisiotoimintaa harjoittavat yritykset vapautetaan 

maksuista kokonaan.49 

 

Oy Ruutunelonen Ab:lle myönnettiin toimilupa 1990-luvun loppupuolella ja neljättä 

valtakunnallista lähetysverkkoa ryhdyttiin rakentamaan Suomeen 1997. Samana vuonna 

neljäs – toinen kaupallinen – televisiokanava Nelonen aloitti toimintansa. Televisiotoiminnan 

infrastruktuuri on kokenut muutoksia uuden tilanteen edessä, kun Neloskanava on tuonut 

televisiotoimintaan yhä enemmän kilpailun piirteitä. Samalla se on vahvistanut 

ohjelmatuotannon käytäntöjen muuttumista: Nelosen ohjelmistosta omaa tuotantoa ovat 

ainoastaan uutiset. Kaikki muu ohjelmatarjonta ostetaan itsenäisiltä tuotantoyhtiöiltä. 

Voidaankin sanoa, että Neloskanava on osaltaan mahdollistanut itsenäisen audiovisuaalisen 

tuotantokulttuurin syntymisen Suomeen.50 

 

                                                      
46 Hellman ja Sauri 1997, 243-244. 
47 Hellman ja Sauri 1997, 244. 
48 Pesari 2000, 154. 
49 Ks. liikenne- ja viestintäministeriön tiedotteet ”Työryhmä esittää toimilupamaksujen puolittamista” 
(18.5.2001) http://www.mintc.fi/www/sivut/dokumentit/tiedote/viestinta/ti180501382fin.htm ja ”Kaupallisten 
kanavien toimilupamaksut alenevat” 
http://www.mintc.fi/www/sivut/dokumentit/tiedote/viestinta/ti030102257fin.htm (20.12.2001). 
50 Nelonen näyttäytyy tällä hetkellä voimakkaasti itsenäisiä tuotantoyhtiöitä tukevana kanavana. Ks. Satu ry:n 
jäsenhakemisto 2001, 5. Ks. myös Teinilä-Šmíd 2000, 41-44. 



 

 

 

 

 

22

 

Paitsi kaupallisten kanavien tulo, myös kaapelitelevisiotoiminnan voimistuminen on 

muuttanut alan rakenteita. Jukka Vilhusen vuonna 1996 ilmestyneen raportin mukaan 

”[s]uomalainen televisiotoiminta on historiansa suurimpien muutosten edessä. Kilpailun 

vapautuminen kaupallisen televisiotoiminnan piirissä, digitaalisen maanpäällisen 

jakeluverkon rakentaminen lähivuosina, voimakkaasti lisääntyvä digitaalinen satelliittitarjonta 

sekä ennakoitu kaapelitelevisiotarjonnan kasvu muovaavat kaikki televisiojärjestelmäämme 

perusteellisesti.”51 Kilpailutilanteessa suomalaista televisiotoimintaa ja sen suunnittelua onkin 

ohjattu suuntaan, jossa lähetysverkot, satelliitit ja kaapelitelevisio täydentävät toinen 

toisiaan.52 

 

Satelliitteja on käytetty Euroopassa jo pitkään televisio-ohjelmien välityksessä ja nykyään 

suurin osa ohjelmien siirrosta tapahtuu niiden kautta. Satelliiteilla on ollut televisiotoimintaan 

myös kansainvälistä vaihtoa edistävä vaikutus. Maailmanlaajuisten uutistapahtuminen 

välittäminen helpottui jo vuonna 1962, kun ensimmäinen, Telstar-niminen 

tietoliikennesatelliitti ammuttiin radalleen.53 Useimpia satelliittiohjelmia levitetään Suomessa 

kaapeliverkon välityksellä, jossa vuoden 1999 lopulla oli noin 900 000 liittymää. Suurin 

kaapeli-tv-yhtiö on vuonna 1973 perustettu Helsinki Televisio (HTV), mutta tällä hetkellä 

kaapelitelevisiotoiminta on levinnyt jo lähes kaikkiin kaupunkeihin. Kaapelitelevisioverkon 

laaja levinneisyys Suomessa osaltaan auttanee myös digitaalisen television 

vastaanottoinfrastruktuurin kehittämistä, sillä kaapeliverkko mahdollistaa kaksisuuntaisen 

liikenteen, eli niin kutsutun paluukanavan käyttöönoton digisovittimien välityksellä.54 

 

Tutkija Peter Goodwin kirjoittaa, että television lähetystoiminnassa satelliittia, kaapelia ja 

maanpäällistä jakeluverkkoa ei oikeastaan voida erottaa toisistaan. Ne ovat toki 

välitysteknologioita, joilla on kullakin oma profiilinsa, mutta käytännössä niiden toiminta on 

kuitenkin tiukasti sidoksissa toisiinsa. Tutkiessaan eurooppalaista televisiotoimintaa hän 

päätyy siihen lopputulokseen, että välitystapojen tarkastelun sijaan televisiotoimintaa pitäisi 

arvioida sen maksuperustaisuuden pohjalta. Suuret televisiokanavat (kuten Canal+) ovat 

pystyneet voimakkaasti kehittämään omaa tuotantoaan ja saavuttamaan lähes 

                                                      
51 Vilhunen 1996, 9. 
52 Pesari 2000, 155. 
53 Salmi 1995, 154. 
54 Uuttu 2001, 5-7; Pesari 2000, 158-159. 



 

 

 

 

 

23

 

monipoliaseman omilla markkina-alueillaan katsojilta saatavien tilausmaksujen avulla. Tällä 

on ollut suuri vaikutus myös kanavien digitalisoitumiskehitykseen eri Euroopan maissa.55 

 

Suomessa televisiojakelun digitalisointia on suunniteltu yhteistyössä kaapelitelevisioyhtiöiden 

ja maanpäällisen televisiotoimialan välillä. Kaapelitelevisiomarkkinat ovatkin 1990-luvun 

lopulta lähtien lähentyneet jo vakiintuneita televisiotoimialan markkinoita. Tässä suhteessa 

ne eroavat eräissä Euroopan maissa olevista televisiomarkkinoista, joissa toiminta voi olla 

jakautunut tiukasti säädeltyihin ja täysin markkinavetoisiin toimikenttiin. Suomessa 

kaapelitelevisioyhtiöt ovat investoineet lähetysverkkojensa digitalisoimiseen paitsi 

tarjotakseen internet-yhteyksiä, myös laajentaakseen muunlaista televisioon liittyvää 

palveluvalikoimaa tulevaisuudessa.56 

 

3.2. Nykytila ja odotukset tulevaisuudelta 
 

Suomalaisen media-alan rakenne on 1990-luvun puolivälistä lähtien mullistunut. Lähes 

kaikkiin viestintäaloihin vaikuttanut digitalisoitumiskehitys on muuttanut niin viestien 

tallentamista, muokkaamista, välittämistä kuin vastaanottamistakin. Sisällöllisiä muutoksia 

koko sähköisen viestinnän kentässä voidaan kunnolla arvioida vasta vuosien kuluttua. 

Selkeimmin alalla on vaikuttanut niin sanotun uusmediateollisuuden kasvu. Esimerkiksi 

Suomen audiovisuaalisen alan tuottajien yhdistyksen (Satu ry) tilastojen mukaan vuosien 

1997-2000 välisenä aikana ainoa voimakkaasti kasvanut tuotannonala oli 

”multimediatuotanto”. Sen osuus media-alan kokonaistuotannosta oli vuonna 2000 lähes 

puolet (46,1%). Mainoselokuva-, televisio-ohjelma-, yritysohjelma- ja audiotuotantojen sekä 

tuotantopalveluiden osuus kokonaistuotannosta väheni huomattavasti vertailun aikavälillä.57  

 

Sähköinen viestintä kattaa sekä valtakunnallisen radio- ja televisiotoiminnan58 että erilaiset 

paikallisradiot ja kaapelitelevisiokanavat. Mediatoimialan yhteenlaskettu liikevaihto 

Suomessa oli vuonna 1999 noin 3,8 miljardia markkaa.59 Yleisradion televisiokanavien sekä 

MTV3:n ja Nelosen kotimaisten ohjelmien määräksi vuonna 1999 arvioitiin yli 8100 tuntia, 

                                                      
55 Goodwin 1999. 
56 Uuttu 2001, 9-10. 
57 ”Satu ry:n kehitys vuosina 1997-2000”, Satu ry:n jäsenhakemisto 2001, 5. 
58 Tällä viitataan lähinnä Yleisradion valtakunnallisiin radiokanaviin, TV1:en ja TV2:en sekä kahteen 
kaupalliseen televisiokanavaan, MTV3:en ja Neloseen. 
59 Stenvall 2001, 53. 



 

 

 

 

 

24

 

joista ulkopuolisesti tuotettua oli noin 1700 tuntia (noin 21 prosenttia). Ulkopuolisen 

tuotannon osuuden arvioidaan kasvavan edelleen. Tämä johtuu tv-yhtiöiden kasvavista 

kustannuspaineista ja digitalisoinnin mukanaan tuomasta kanavamäärien kasvusta.60 

 

Riippumaton elokuva- ja televisiotuotanto on yleisesti totuttu jakamaan neljään sektoriin: 

televisiotuotanto, kaapelitelevisiotuotanto, perinteinen elokuvatuotanto ja mainoselokuva-

tuotanto.61 Näistä ensimmäinen liittyy pääosin YLE:n ja MTV3:n alihankintatuotantoon 

keskittyneisiin toimijoihin. Sähköisen viestinnän toimijat ovat melko hyvin järjestäytyneet 

Suomen Journalistiliittoon tai Teknisten liittoon.62 

 

Tuotantorakenteen monipuolistuessa itsenäisten tuotantoyhtiöiden merkitys tulee 

tulevaisuudessa todennäköisesti kasvamaan voimakkaasti.63 Isot televisiotoimijat ovat 

Suomessakin joutuneet irtisanomaan työntekijöitään ja yhtiöittämään omia yksiköitään 

vuoden 2001 aikana.64 Niinpä sekä freelancereiden että riippumattomissa tuotantoyhtiöissä 

työskentelevien av-alan ammattilaisten määrä tulee seuraavien vuosien aikana 

lisääntymään. Satu ry:n julkaisemien tietojen mukaan vuoden 2000 lopussa vakinaisessa 

työsuhteessa tuotantoyhtiöissä oli yhteensä 1860 henkilöä.65 Päälle on laskettava niin 

sanottujen freelancereiden määrä, joka on media-alalla huomattava. Esimerkiksi 1990-luvun 

lopulla itsenäiset tuotantoyhtiöt työllistivät vuosittain arviolta 3000-4000 määräaikaista 

freelanceria.66 

 

Suomen suurimmat itsenäiset tuotantoyhtiöt olivat vuonna 2000 seuraavat67: 

                                                      
60 Martikainen et al. 2001, 63; Hansén 2000, 396. 
61 Vilhunen 1996, 15. 
62 Ks. Hansén 2000, 375. 
63 Näin arvioivat av-alan ammattilaiset Aino-Maria Hansénin teettämässä kyselyssä. Ks. Hansén 2000, 327. 
64 Ulkoistamiskehityksestä ks. esim. Hansén 2000, 154-155. 
65 ”Satu ry:n kehitys vuosina 1997-2000”, Satu ry:n jäsenhakemisto 2001, 5. 
66 Hansén 2000, 375. 
67 F&L Research 2001, 190. 



 

 

 

 

 

25

 

 

Yritys Päätoimiala Liikevaihto (m€) 
Woodpecker Film Oy Mainoselokuvat 6,9 

Solar Films Inc Av-tuotannot 6,4 

Pearson Television Televisiotuotanto 5,9 

Tuotantotalo Werne Oy Televisiotuotanto 5,4 

Crea Video Oy Yritysohjelmat, 

mainoselokuvat, 

televisiotuotanto 

5,0 

Matila & Röhr Productions Oy Av-tuotannot 5,0 

Axel Digital Group Oy Av-tuotannot 4,8 

Crea Filmi Oy Mainoselokuvat 3,7 

Filmiteollisuus Fine Ab Oy Televisiotuotanto 3,2 

Broadcasters Oy Televisiotuotanto 3,0 

 

Murroksesta huolimatta kotimaisia ohjelmamarkkinoita on Jukka Vilhusen mukaan 1990-

luvullakin leimannut suuri televisioyhtiö- ja kanavariippuvuus. Tätä tilannetta on osaltaan 

muuttanut YLE:n nojautuminen yhä enemmän ulkopuoliseen tuotantoon ja sarjamuotoisiin 

ohjelmiin sekä neljännen valtakunnallisen televisiokanavan Nelosen perustaminen.68 

 

Myös kaapelitelevisiotoiminnassa mukana olevien televisioyhtiöiden oma ohjelmatuotanto on 

vähäistä. Joissain tapauksissa ohjelmatuotantoa harjoittaa kaapeli-tv-yhtiö itse, toisinaan 

ohjelmatoiminta taas on erillisten televisioyhtiöiden käsissä. Ohjelmatuotannon kehittämistä 

ovat rajoittaneet ennen kaikkea kaupallisen yhteistyön muotojen (erityisesti mainonnan) 

vähyys, tekijänoikeussäädökset sekä oman ohjelmatuotannon kalleus. Osaltaan 

liiketoimintamahdollisuuksien rajoittuneisuus on ajanut kaapelitelevisioyhtiöt etsimään 

uudenlaisia toiminnan muotoja. Tällaisia ovat muun muassa kansainvälisten 

satelliittikanavien välittäminen, niin sanottu maksutelevisio, ja internet-yhteyksien 

tarjoaminen.69 

 

1990-luvun loppupuolen iskusanoja media-alalla olivat muun muassa konvergenssi, 

monimediatuotanto ja versiointi. Ne kaikki liittyvät osittain samaan kehityskulkuun, joka 

                                                      
68 Vilhunen 1996, 14-16. 
69 Uuttu 2001, 8. 



 

 

 

 

 

26

 

perustuu digitaaliteknologian yhteisen perusteknisen standardin, binaarimuodon, 

käyttöönottoon kaikilla mediatuotannon aloilla. Kun informaatio eli data voidaan siirtää 

numeromuotoon, sen muokkaaminen ja siirtäminen yksinkertaistuvat huomattavasti.70 

Digitalisoituminen, jota voitaisiin nimittää myös tietokoneistumiseksi, on liittynyt niin radion, 

matkaviestinnän, elokuvan kuin nyt televisionkin kehittämiseen. Vanhassa, analogiseen 

siirtoon perustuvassa audiovisuaalisen viestinnän teknologiassa sähköksi muutettu kuva ja 

ääni siirretään jatkuvana, usein sini-muotoisena signaalina; digitaalitekniikassa taas otetaan 

signaalista näytteitä, jotka välitetään eteenpäin numeerisina merkkeinä 0 ja 1.71 

 

Etenkin digitaalisen television ajatellaan tuottavan sekä sisältöjen että toimintojen 

uudenlaista konvergenssia ja integroitumista. Keskeisimpiä mediakonvergenssin alueita 

ovatkin tutkija Hannu Niemisen mukaan juuri sisällön tuotanto ja jakelun järjestäminen. 

Ohjelmatuotannon kannalta avainasemassa ovat suuret televisioyhtiöt ja jakeluverkon 

kannalta televiestintäalalla toimivat yritykset.72 Tämän yhdentymiskehityksen voi nähdä myös 

levittäytyvän koskemaan niitä tuotantoprosesseja, jotka liittyvät digitaaliseen 

sisältötuotantoon. Varsin selvää kehitys näyttää olevan digitaalisen television suhteen, jossa 

varsinkin tuotantokoneiston ja -prosessien digitalisoiminen on muuttanut monien työnkuvien 

sisältöjä. Esimerkkinä tällaisesta kehityksestä on jo alussa mainittu uutistoimittajan 

muuttuminen moniala-ammattilaiseksi: sama ihminen valmistelee uutisen,  kuvaa ja äänittää 

jutun, leikkaa sen esityskelpoiseksi sekä vielä juontaa valmiin uutisen illan lähetyksessä.73 

 

Osittain digitaalitekniikan käyttöönotto ja monimediatuotannoista visioiminen liittyvät media-

alaa Suomessa leimavaan tiukkenevaan taloudelliseen tilanteeseen. Monet uusmediayhtiöt 

kamppailevat erilaisten rahoituskriisien kourissa, ja audiovisuaalisella alalla on jouduttu 

turvautumaan rajuihin säästökuureihin ja henkilöstöresurssien leikkauksiin. Ainoastaan 

”perinteisempien” medioiden, kuten sanomalehdistön, tilanne on näyttänyt vuoden 2001 

jälkeen valoisalta.74 Digitaalisen television tulon myötä alan taloudellinen tilanne ei ainakaan 

lyhyellä aikavälillä parane. Pieni parannus televisiotuottajien tilanteeseen on ollut Tekesin 

myöntämä digitaalisen televisiotuotannon pilottirahoitus, jota jaettiin syksyllä 2001 

                                                      
70 Ks. Nieminen 1999, 6. 
71 Pesari 2000, 173. 
72 Nieminen 1999, 8. 
73 Tällainen media-ammattilaisen muotokuva esitettiin muun muassa A-studion lähetyksessä 29.10.2001. 
74 Ks. esim. Kupari 2001. 



 

 

 

 

 

27

 

tuotekehitykseen ja tekniikkaan. Opetusministeriö osallistui projektien sisällöntuotannon 

rahoitukseen.75 

 

Monimediatuotannolla ja versiointia käyttämällä erityisesti tuotantokustannuksista pystytään 

tinkimään. Esimerkiksi digitaalisessa muodossa olevan televisio-ohjelman osia voidaan ilman 

monimutkaisia muuntovaiheita näyttää internetissä. Mihin tahansa ”sisältöön” on kätevää 

yhdistää erilaisten kanavien kautta saatavia lisätietopalveluita ja samasta materiaalista 

voidaan muokata vaikkapa useita erilaisia vuorovaikutteisia versioita. Oman lukunsa 

muodostavat digitaalisen radion, erilaisten mobiilipäätteiden sekä elektronisten kirjojen ja 

arkistojen tulevaisuudessa tarjoamat mahdollisuudet.76 Pidäkkeitä useilla tahoilla 

tapahtuvaan julkaisemiseen aiheuttavat kuitenkin muun muassa tekijänoikeudet. 

 

Digitaalisen televisiotuotannon puolella vastaava kehitys tuo yhteen uusmedia-alan 

ammattilaiset sekä perinteisen audiovisuaalisen alan ammattilaiset. Perusprosessit, kuten 

kuvaus, äänitys ja leikkaus, on jo digitalisoitu, joten perinteisen televisiotyön ammattilaisten 

täytyy periaatteessa olla myös digitaalisen kuvan- ja jälkikäsittelyn ammattilaisia. 

Uusmediatoimiala puolestaan tuottaa kuluttajille yhä enemmän ja enemmän perinteistä av-

alaa muistuttavia tuotteita, kuten tietokoneella animoituja lyhyitä tarinoita, kerrontaan 

perustuvia interaktiivisia www-sivustoja tai cd-romeja sekä pitkiä elokuvia muistuttavia 

tietokonepelejä. Näin uusmedia-ammattilaisten tulee puolestaan tuntea kerronnan 

perusrakenteita, dramaturgiaa ja audiovisuaalisen kuva- ja ääni-ilmaisun perusteita. 

 

Uusmedia-alalla työskentelevien ammattilaisten kouluttaminen myös audiovisuaalisen 

kerronnan osaajiksi merkitseekin suurta haastetta koulutusjärjestelmälle. Tähän aiheeseen 

liittyy Tekesin julkaisema Digi-TV:n palveluntekijän opas (2001), joka luotaa 

käytännönläheisesti digitaalisen television tuloon liitettyjä ilmaisutapojen muutoksia. On 

tärkeää muistaa, että digitaalisuudesta huolimatta tietokone ja televisio säilyvät myös 

teknisesti varsin erilaisina toimintaympäristöinä. Digitaalisen television ohjelmasisältöä ja 

palveluita suunniteltaessa on huomioon otettava muun muassa television kuvaputken 

tekniikka ja standardoidut vastaanotinten minimivaatimukset. Esimerkiksi television ja 

tietokoneen näytön resoluutiot poikkeavat huomattavasti toisistaan. Graafisten 

suunnittelijoiden onkin tiedettävä televisioympäristön asettamat vaatimukset väreille ja tekstin 

luettavuudelle sekä käyttöliittymän eri elementeille. Toisaalta uusmedia-alan ammattilaiset 
                                                      
75 Rusanen 2001. 
76 Aiheesta lisää ks. Saarela 2001b, 19. 



 

 

 

 

 

28

 

hallitsevat esimerkiksi kuvien tiedostokoon optimoinnin, johon tulevaisuudessa täytyy myös 

televisioympäristössä kiinnittää huomiota.77 

 

On arvioitu, että tulevaisuudessa televisio-ohjelmien tarjonta eriytyy, toisin sanoen kanavat 

pyrkivät kohdentamaan tuotantonsa yhä tehokkaammin ja yhä rajatummalle asiakaskunnalle 

eli segmentille. Tämä on erityisesti mainostajien kannalta hyvä asia, koska he voivat 

kohdentaa viestinsä entistä tarkemmin potentiaaliselle asiakaskunnalle. Toisaalta ongelmana 

on se, että rajatummat katsojakunnat ovat väistämättä pienempiä sekä se, että 

segmentoinnit ovat aina tarkoitushakuisia ja keinotekoisia ihmisten karsinoimisen välineitä. 

Tarjonnan kohdistamisen sanotaan johtuvan kysynnästä ja yleisön vaatimuksista. Toisaalta 

taas television katsominen on hyvin pitkälti ”perustarjonnan” varassa (esimerkiksi uutiset, 

ajankohtaisohjelmat). Esimerkiksi Eero Pantzarin mukaan tämä säilyy ikään kuin 

perusrunkona, jota muut ohjelmatyypit ja uudet asiat täydentävät. Tätä tukee havainto siitä, 

että katsojatilastojen kärjet pysyvät suhteellisen samanlaisina vuodesta toiseen.78 

 

On ennustettu, että tällä hetkellä olemasasolevien ja vakiintuneiden kanavien tarjonta pitää 

hyvin pintansa myös digitaalisen television myötä kiristyvässä kilpailutilanteessa. Näyttäisi 

siltä, että kuluttajat mielellään siirtyisivät alkuvaiheessa ensisijaisesti käyttämään digitaalisen 

television kautta muista medioista entuudestaan tuttuja ja hyviksi havaittuja palveluita.79 

Toisaalta on ajateltu, että digitaalisessa televisiossa katsojia kiinnostavat juuri interaktiiviset 

lisäpalvelut ja pääsy internetiin.80 Uudenlaisen ohjelma- ja palvelutuotannon osuutta on vielä 

tässä vaiheessa vaikea arvioida, mutta selvää on, että uudenlaiseksi markkinoituun 

välineeseen on saatava uudenlaista sisältöä, jotta katsojat olisivat valmiita investoimaan 

uusiin vastaanottolaitteisiin. 

 

 

                                                      
77 Rinnetmäki ja Pöyhtäri 2001, 23-25. 
78 Ks. Pantzar, Eero 2000, 27-32. 
79 Ks. Pantzar, Eero 2000, 7-8, 23-24, 30. 
80 Teinilä-Šmíd 2000, 9-10, 13-15. 



 

 

 

 

 

29

 

4. Uusmedia-alan kehitys ja sidokset televisiotuotantoon 
 

Digitalisoituvan televisiotoiminnan aikakaudella on välttämätöntä tarkastella perinteisen 

audiovisuaalisen mediatuotannon rinnalla myös niin sanotun uusmediateollisuuden kasvua. 

Alojen muotoutumiskehitykset ja toimintaperiaatteet ovat hyvin erilaisia, mutta niiden 

palvelujen ja tuotteiden on oletettu lähentyvän toisiaan. Ennen kaikkea tulevaisuuden 

yhteiset ”media-alustat” yhdistävät toimialojen tuotantokenttiä. Digitaalinen televisio ja siihen 

liitetyt oheistoiminnot avaavat näin uusia mahdollisuuksia myös digitaalisen mediatuotannon, 

internet- ja matkapuhelinpalveluiden, parissa työskennelleille yrityksille. Tässä luvussa 

luomme tiiviin katsauksen uusmediatoimialaan ja sen edellytyksiin suhteessa 

digitalisoituvaan televisiotuotantoon. 

 

Uusmedia on kirjaimellisesti uusi asia suomalaisessa mediakentässä. Käsite otettiin käyttöön 

Suomessa 1997 kääntämällä suoraan englannin kielen new media. Nojaudumme tässä 

Hannu Niemisen näkemykseen, jonka mukaan uudella medialla tarkoitetaan ”kaikkea 

digitaaliseen (tietokonepohjaiseen) informaationkäsittelyyn perustuvaa viestintäsisältöjen 

tallennusta ja siirtoa sekä siihen liittyvää tekniikkaa.”81 Toimialan muotoutuminen on alkanut 

vasta 1990-luvun ensimmäisinä vuosina henkilökohtaisten tietokoneiden yleistyessä sekä 

tietoverkkojen ja langattomien yhteyksien kehittyessä.82 

 

Alan tuoreuden ja nopean kehitysvauhdin takia sen määrittely on ollut hankalaa. Jouni 

Helomaa, Tommi Pelkonen ja Teemu Väänänen päätyvät seuraavanlaiseen määrittelyyn: 

uusmediatoimialaan kuuluvat sellaiset yritykset sekä niiden yksiköt, jotka toimivat osittain tai 

kokonaan www-palvelujen suunnittelun ja toteutuksen, multimediaratkaisujen ja -tuotteiden 

suunnittelun ja toteutuksen, www-palvelujen sisältöjen tarjoamisen, internet-mainonnan ja -

markkinoinnin sekä edellisiin liittyvän koulutuksen ja konsultoinnin alueilla.83 Koko uusmedia-

ala on noussut sateenvarjokäsitteeksi, joka kerää alleen kirjavan joukon yrityksiä ja toimijoita, 

jotka tuottavat digitaalisessa muodossa olevia mediatuotteita, teknisiä ratkaisuja, palveluita 

tai sisältöjä. Uusmediatuotanto on pääosin business-to-business -toimintaa, eli tuotteita tai 

                                                      
81 Nieminen 2000, 18. 
82 Martikainen et al. 2001, 63-64. 
83 Helomaa et al. 1999, 1-2. Ks. myös Kuokkanen et al. 1999, 12. 



 

 

 

 

 

30

 

palveluita myydään ensisijaisesti toisille yrityksille tai yhteisöille. Varsinaisia yksilöille 

suunnattuja tuotteita ovat toistaiseksi olleet lähinnä erilaiset multimediasovellukset.84 

 

Uusmediatoimialan kasvu, sisäinen järjestyminen sekä tuotteiden ja palvelujen jalostuminen 

on tapahtunut varsinaisesti vuosien 1997 ja 2001 välillä. Uusmediatoimialan kasvua valottaa 

koko alan liikevaihdon lukemien tarkastelu85: 

 

Vuosi Uusmediatoimialan liikevaihto (arvio) 
1995 65 mmk 

1996 245 mmk 

1997 375 mmk 

1998 700 mmk 

1999 900 mmk 

200086 1150 mmk 

 

 

Uusmedia-alan liikevaihto on kasvanut tasaisesti vuodesta 1993 vuoteen 1999;87 sen sijaan 

kahden viime vuoden aikana on ollut havaittavissa selvää epävarmuutta yritysten 

taloudellisessa infrastruktuurissa. Suuretkin yritykset ovat saattaneet nopeasti joutua 

taloudellisiin vaikeuksiin.88 Esimerkiksi Aino-Maria Hansénin mainitsemien vuoden 1998 

suurimpien uusmediayritysten joukosta oli vuoden 2002 alussa sellaisenaan toiminnassa 

enää muutama.89 Tyypillistä alalle onkin ollut suuri muutosherkkyys: yritysten fuusioitumis- ja 

keskittymiskehitys sekä konkurssit ovat olleet merkittävässä roolissa alan uutisoinneissa. 

 

Uusmedia-käsitteen ohella vähintään yhtä epämääräinen ja vaikeasti määriteltävä termi on 

sisältötuotanto, joka myös on tullut laajempaan käyttöön 1990-luvulla. Aluksi 

sisältötuotannolla on tarkoitettu kaikkea sähköisen viestinnän osa-alueita – myös elokuvaa 

                                                      
84 Hansén 2000, 42. 
85 Taulukko perustuu Helsingin kauppakorkeakoulun Uusmediaryhmän arvioihin teoksessa Kuokkanen et al. 
1999, 18-19. 
86 Vuoden 2000 lukema perustuu Hansénin arvioon teoksessa Hansén 2000, 40. 
87 Kallio et al. 2001, 41 
88 Aiheesta lisää ks. esim. Inkinen 2001, 127-129. 
89 Hansénin taulukossa suurimmat uusmediayritykset Suomessa vuonna 1998 ovat järjestyksessä: Interaktiivinen 
Satama, RTS Networks, Tietovalta, Nedecon, Interaktivum, AtBusiness Communications, Edita, Spray 
Razorfish, Terra Nova Visuals, To the Point ja Yomi Media. Ks. Hansén 2000, 40. Vuoden 2002 alussa näistä 
yrityksistä suurin osa ei ole ainakaan samassa muodossa enää toiminnassa. 



 

 

 

 

 

31

 

tai television ohjelmatuotantoa – mutta nykyisin käsite viittaa useimmin digitaalisiin 

mediasisältöihin ja verkkotuotantoon.90 Sisältötuotanto-termi on syntynyt pääosin poliittisen 

diskurssin tarpeisiin. Tulkintamme mukaan tästä syystä sillä on haluttu viitata ennen kaikkea 

asiasisältöön. Mediatuotteiden käyttötilanteissa sisällön varsinaisen merkityksen määrää 

kuitenkin aina sisällön tulkitsija, oli hän sitten katsoja, lukija tai kuuntelija. 
 

Sisältötuotanto-termistä on yritetty tehdä välittävää elementtiä konkreettisen, teknisen 

tuotantopuolen ja pitkän historian aikana muotoutuneen kulttuuriteollisuuden välille. Ajatus 

sisältötuotannosta pitää sisällään sen, että digitaalisen median tuotannoissa ei riitä pelkkä 

tekninen suunnittelu ja toteutus, vaan sisällöntuottajan tulee olla ajan ja kulttuurisen 

kehityksen hermolla tietääkseen, minkälainen sisältö on hyvää. Sisällöntuottajan on siis 

hallittava sekä kulttuurinen että teknologinen toimintaympäristö ja tiedettävä miten mikin 

”konsepti” saadaan kulloisessakin tilanteessa toimimaan. Käytännön ongelmaksi tässä 

tilanteessa on kuitenkin muodostunut muun muassa se, että sisällön ja teknisen rakenteen 

luominen on erotettu toisistaan, vaikka kumpaakaan ei voi toteuttaa toisesta erillään.  

 

Tetta Jounelan mukaan puhuttaessa erityisesti kulttuuriteollisuudesta on tärkeää erottaa 

varsinainen sisältö ja sen tuottaminen, oli se sitten ”taiteellista” tai ”teollista”. Hänen 

mukaansa sisältötuotannon ja sisältöteollisuuden käsitteillä on paljon yhteistä. Tässä 

yhteydessä erityisesti kansainvälinen termi, content creation industry, voi toimia 

monihaaraisen ja kompleksisen termikentän jäsentäjänä.91 Keskustelu kulttuuriteollisuudesta 

ja sisältötuotannosta kuvaa osaltaan aikamme jälkiteollista yhteiskuntaa, jossa nähdään 

tärkeänä erottaa sisällön luominen sen jalostamisesta tai paketoinnista, jonka on 

tapahduttava kaupallisista lähtökohdista. ”Sisällön” ja ”tuotannon” erillään pitäminen indikoi 

myös osaltaan laajaa kulttuurista murrosta, johon liittyvät esimerkiksi kiistat sisältöjen 

tekijänoikeuksista sekä levitys- ja käyttöoikeuksista. Tähän kehitykseen digitalisoitumisella 

on ollut keskeinen vaikutus.92 

 

Määriteltäessä koko (uus)media-alaa huomioon on kuitenkin otettava ”sisällön” ja 

”tuotannon” monitahoinen limittyminen toisiinsa. Digitaalisen median tuotannoissa kyse on 

ensisijaisesti kokonaisvaltaisista prosesseista, joista voidaan erottaa eri osavaiheita erilaisten 

tekijöiden vastuulle. Tekijöillä täytyy kuitenkin olla käsitys siitä kokonaisuudesta, jota 

                                                      
90 Stenvall 2001, 13. 
91 Jounela 1999, 169. 
92 Ks. esim. Nieminen 1999, 7. 



 

 

 

 

 

32

 

kulloinkin työstetään. Digitaalisen median yhteydessä sisältötuotanto-termi on ongelmallinen 

myös siksi, että vuorovaikutteisissa palveluissa merkittävän osan ”sisällöstä” voivat tuottaa 

palveluiden käyttäjät. Osaltaan keskustelu sisältötuotannosta kuvastaakin uusmediatoimialan 

nuoruutta ja termistön vakiintumattomuutta toimialan itsensä ulkopuolella. 

 

Yhtenä keskeinä muutostekijänä voidaan media-alalla pitää toimialojen lähentymis- eli 

konvergoitumiskehitystä, jonka perustana on ajatus sekä sisältöä välittävien ratkaisujen että 

kuluttajille suunnattujen laitteiden yhdenmukaistumisesta.93 Yhdentymiskehitys on ollut esillä 

jo muutaman vuoden ajan. Radio, televisio, tietoverkot ja matkapuhelintoiminta nivoutuvat – 

ainakin visioiden mukaan – entistä tiiviimmin yhdeksi digitaaliseksi media-avaruudeksi, jossa 

erilaisiin käyttöympäristöihin tuotettuja kulttuuriteollisia tuotteita käytetään, kulutetaan ja 

tulkitaan. Tulevaisuudessa digitaalista ”sisältötuotantoa” onkin entistä vaikeampi erottaa 

muusta mediatuotannosta.  

 

Tämä kehitys näkyy erityisen selvästi niin sanotussa elämysteollisuudessa, ”vapaa-

aikateollisuudessa”, jonka veturina toimii pelituotanto. Kotitietokone on muuttunut lasku- ja 

tekstinkäsittelykoneesta audiovisuaalista informaatiota käsitteleväksi multimediakeskukseksi. 

Wap-puhelimen välityksellä voidaan käyttää internet-pohjaisia palveluja ja samaa 

mahdollisuutta visioidaan digitaalisen television oheistuotteeksi. Sisältöjen ja palveluiden 

käytön kannalta konvergenssi on kuitenkin huomattavasti tätä monimutkaisempi asia. 

Laitetason tekninen kehitys, jossa konvergoitumista näyttää tapahtuvan, on vain yksi osa 

digitaalisen mediaympäristön muotoutumista. Vasta tuotteiden ja palveluiden käyttö 

tilanteisena ja paikallisena tapahtumana määrää sen, millaiseksi tulevaisuuden digitaalinen 

mediaympäristö muodostuu. 

 

On todennäköistä, että tulevaisuudessa eri mediavälineet säilyttävät jonkinlaisen yksilöllisen 

identiteetin, vaikka samoista ”sisällöistä” tehtäisiin eri versioita eri kanavien kautta jaeltaviksi. 

Tärkeimpinä eri mediavälineiden erityisyyttä ylläpitävinä tekijöinä pidämme mediasisältöjen 

erilaisia käyttötilanteita ja -tottumuksia. Tähän näkemykseen liittyy myös keskeinen 

audiovisuaalista alaa ja uusmediatoimialaa erottava tekijä. Kuten totesimme tämän luvun 

alkupuolella, uusmediatuotanto on pääosin business-to-business -toimintaa. 

Audiovisuaalinen tuotanto taas pääosin ei ole. Suurin osa uusmedia-alan liiketoiminnasta 

                                                      
93 Aiheesta lisää ks. esim. Helomaa, Pelkonen ja Väänänen 1999, 3. 



 

 

 

 

 

33

 

liittyy asiakasyritysten sisäisen ja ulkoisen viestinnän suunnitteluun.94 Tästä syystä 

uusmediatoimialan rakenne on muotoutunut erityisesti asiakassuhteita ja asiakkuuksien 

hallintaa painottavaksi. Sähköinen viestintä, erityisesti elokuva- ja televisiotuotanto, taas on 

jatkuvaa tasapainoilua yleisön odotusten, tulevien kehitystrendien ja tuotannollisten 

valmiuksien välillä. Suunnitelmien tekninen toteutus on vain pieni osa kokonaistuotannon 

hallintaa, sillä av-tuotteiden menestymiselle kaikkein tärkeimpiä tekijöitä ovat sisällölliset 

kvaliteetit. Tässä mielessä uusmediaosaajien integroituminen audiovisuaalisen 

mediatuotannon alalle ei tule tapahtumaan kivuttomasti. 

 

Myös audiovisuaalisen viestinnän alalla itsessään on käynnissä merkittäviä muutoksia. 

Digitaalisen television tulo on osallisena siihen, että ainakin jonkinlaista yhdentymiskehitystä 

teknologioiden, tuotteiden ja palveluiden suhteen tapahtuu väistämättä. Varsinainen 

megatrendi näyttää liittyvän viestinnän ja keskinäisviestinnän määrän lisääntymiseen sekä 

kuluttajien aktiiviseen osallistamiseen.95 Digitaalinen televisio on tässäkin kehityksessä 

keskeisesti osallisena. Katsojalle – tai ”käyttäjille” – digitaalinen televisio tuo mukanaan 

lupauksen erilaisten vuorovaikutuksen muotojen kehittymisestä. Digitaalisuuden 

eteenpäinviemän interaktiivisuuden idean myötä katsojien on mahdollista siirtyä passiivisesta 

vastaanottajan roolista (leaning back) aktiiviseksi eri palveluvaihtoehtojen käyttäjäksi (leaning 

forward).96 

 

Yleisökyselyissä juuri interaktiivisuus on nostettu usein esille katsojan kannalta yhtenä 

kaikkein mielenkiintoisimmista digitaalisen television uudistuksista.97 Haasteita yleisesti 

mediakentälle – ja etenkin televisio- ja uusmediatuotannon välimaastossa toimiville 

ammattilaisille – aiheutuu siitä, että uutta ja mielenkiintoista ”sisältöä” pitäisi tuottaa 

huomioiden samalla digitaalisuuden mukanaan tuomat interaktiivisuuden mahdollisuudet. 

Yhtenä esimerkkinä television ja tietoverkkojen keskinäisestä kytkennästä voidaan mainita 

niin kutsutut mediavirtapalvelut (media streaming). Liikenne- ja viestintäministeriön tilaaman 

selvityksen mukaan mediavirta ja televisiolähetykset täydentävät toisiaan: perinteinen 

televisiotuotanto ja broadcasting-kulttuuri toimivat edelleen tavoiteltaessa sisältöpalveluille 

mahdollisimman suurta yleisöä, mutta mediavirta halvempine tuotantoineen ja tekniikoineen 

                                                      
94 Hansén 2000, 42-43. 
95 Stenvall 2001, 95 
96 Ks. esim. Teinilä-Šmíd 2000, 15-16. 
97 Ks. esim. Jääskeläinen 2001b ja Teinilä-Šmíd 2000. 



 

 

 

 

 

34

 

voi olla omiaan kehiteltäessä uusia henkilökohtaisia mediapalveluita.98 Näin 

mediavirtapalvelut saattavat hyvinkin integroitua osaksi digitaalisen television käynnissä 

olevaa vastaanottoinfrastruktuurin rakentamista. 

 

Interaktiivisten sisältöjen kehittämiseen liittyvät haasteet tulevat tietyssä mielessä vaikeaan 

aikaan koko viestintäalalle – erityisesti kuitenkin uusmedia-toimialalle. Ala on kokenut 

merkittäviä rakenteen ja suunnan muutoksia vain muutaman vuoden sisällä. Uusmedia-alan 

vahvuutena Suomessa on pidetty vahvaa teknologista osaamista sisältöihin liittyvän 

suunnittelu- ja kehitystyön kustannuksella.99 Tästä osittain johtuu myös uuden median 

keskeisen käsitteistön sirpaloituneisuus ja epäselvyys. Tähän viittaa myös opetushallituksen 

Lasse Lyytikäinen esipuheessaan teokseen Uusmediatoimialan toimenkuvat ja 

osaamistarpeet 1999: ”maailmassa saatikka Suomessa [–] ei ole vielä kauttaaltaan yhteisesti 

sovittua median ja sen käsitteiden sisältöä havainnollistavaa kieltä, minkä vuoksi 

asiantuntijatkin puhuvat usein toistensa ohi [–] tarkoittaessaan samalla käsitteellä eri 

asiaa.”100 Vuonna 1999 tilausta oli siis sellaiselle teoreettiselle viitekehykselle, joka kattavasti 

huomioisi muutokset sekä mediatoimialan tuotannon tavoissa että sisältötuotannon 

tuloksissa. 

                                                      
98 Aiheesta lisää ks. Mediavirtaa webissä. Webvideon kehitysnäkymät Suomessa, 2001. 
99 Ks. Pohto ja Wirén 2001, 13, 18; Pelkonen 2001, 34. 
100 Lyytikäinen 1999, vii. 



 

 

 

 

 

35

 

5. Digitaalinen televisio Suomessa 
 

Tässä luvussa esittelemme yleisellä tasolla Suomen digitaalisen television kehitysprosessia 

ja etenemme niihin argumentteihin, joilla digitaalista televisiota puolustetaan. Toisaalta 

kritisoimme projektia tarkastelemalla asiaa yksilön, ”kuluttaja-kansalaisen”, näkökulmasta. 

Luvun toisessa osassa esittelemme käsityksiä vuorovaikutuksen lisääntymisestä ja sen 

merkityksestä televisiotoiminnalle. Tarkastelemme lupausta vuorovaikutteisuudesta sekä 

rakenteellisella että sisällöllisellä tasolla. Lopuksi otamme kantaa nimenomaan 

televisiokerrontaan liittyvään vuorovaikutteisuuden ideaan ja jäljitämme sen vaikutuksia av-

alan tuotantorakenteisiin ja työnkuviin. 

 

Valtioneuvosto asetti Suomen digitaalisen television toimiluvat haettaviksi alkuvuonna 

1999.101 Toimiluvat myönnettiin 23.6.1999 kymmeneksi vuodeksi aikavälille 1.9.2000-

31.8.2010. Toimiluvan saaneet kanavat jaettiin kolmeen multipleksiin eli kanavanippuun, 

joiden omistajia ovat Yleisradio, Alma Media ja Sanoma-WSOY: 

 
Kanavanippu A: julkinen palvelu, Yleisradio 

 YLE TV1D (vastaa analogista kanavaa YLE1) 

 YLE TV2D (vastaa analogista kanavaa YLE2) 

 Uutispalvelu YLE 24 (uutiskanava) 

 Finlands Svenska Television FSTD (ruotsinkielinen kanava) 

 YLE Teema (alun perin YLE+, kulttuuri-, opetus- ja tiedekanava) 

Kanavanippu B: kaupalliset palvelut 

 MTV3 (MTV3 Oy, MTV3:n digitaaliversio) 

 SubTV (alun perin CityTV, City-TV Oy, alueellinen ohjelmisto) 

 Urheilukanava (Suomen urheilutelevisio Oy) 

 Wellnet (Wellnet Oy, hyvän olon palveluverkko) 

Kanavanippu C: kaupalliset palvelut 

 Oy Ruutunelonen Ab (Nelosen digitaaliversio) 

 Helsinki Media Company Oy (Maksullinen elokuvakanava102) 

 Werner Söderström Oy (Alfa+, maksullinen opetuskanava103) 

 Canal+ Finland Oy (Maksullinen elokuva- ja urheilukanava104) 

                                                      
101 Uusi toimilupakierros käydään kesällä 2002, kun digitaalisen television aloituksesta poisjääneiden kolmen 
kanavan toimiluvat jaetaan uudelleen. 
102 Kanavan toimilupa raukesi joulukuussa 2001, sillä säännöllistä lähetystoimintaa ei ollut aloitettu. 



 

 

 

 

 

36

 

 

Digitaalisten lähetysten aloittaminen tapahtui Suomessa ennalta sovitun aikataulun 

mukaisesti 27.8.2001. Tosin YLE aloitti digitaaliset koelähetykset jo Sydneyn 

olympiakisalähetysten yhteydessä syyskuussa 2000.105 Ensimmäinen kanavanippu koostui 

kolmesta lähettimestä (Espoo, Turku, Tampere), ja lähetysverkko laajennettiin kolmen 

kanavanipun ja viiden lähettimen tasolle 31.3.2001 mennessä. Suomessa analogiset 

lähetykset jatkuvat digitaalisten rinnalla ainakin vuoteen 2006 asti.  

 

Kansainvälisessä tarkastelussa digitaaliset televisiolähetykset alkoivat satelliittijakelun 

digitalisoinnilla. Euroopassa käynnistyi vuonna 1996 muutaman kuukauden välein kolme 

satelliittivälitteistä maksutelevisiokanavaa: DStv (Italia), Canal Satellite Numérique (Ranska, 

taustalla Canal+) ja DF1 (Saksa, taustalla Kirch-yhtiö).106 Yhdysvalloissa aloitus tapahtui 

vuotta aiemmin, kun DirecTV aloitti suorasatelliittijakelun. Suomessakin televisiotoiminnan 

digitalisoiminen on edennyt satelliittivetoisesti: Canal+:a jakeleva Canal Digital Oy ja 

TV1000:n takana oleva Oy Viasat Finland Ab aloittivat satelliittitelevisiotoiminnan 

digitalisoinnin jo vuonna 1997.107 

 

Tutkija Pertti Näräsen mukaan digitalisoituminen on Canal+:n kaltaisille suurille 

monikansallisille yhtiöille helppo askel, sillä se tarjoaa lisää tilaa ilmaispalveluille ja 

maksullisille kanavapaketeille. Ylikansallisella televisioalalla toimii ”määrän ekonomia” 

(economy of scale) eli vanhan sisällön levittäminen entistä laajemmalle lisää tuottoja 

enemmän kuin yksikkökustannuksia. Lisäksi satelliittikanavien yleisö on jo ennestään 

tottunut digitaaliseen satelliittikooderiin ja sen käyttöön, joten erillisen sovittimen hankkiminen 

on heille pieni askel.108  

 

Suurempi kysymys on, millaiseen rooliin digitaalinen televisio ohjaa perinteistä julkisen 

palvelun televisiotoimintaa. Yhtälön lähtökohdat näyttävät hankalilta, kun lisätarjonta ja uudet 

                                                                                                                                                                      
103 Kanava vetäytyi aloituksesta 22.8.2001, koska toimintaedellytykset eivät olleet riittävät. 
104 Kanavan toimilupa raukesi joulukuussa 2001, sillä säännöllistä lähetystoimintaa ei ollut aloitettu. 
105 Yleisradio on digitaalisesta lähetystoiminnasta toisenlaistakin kokemusta. Se on vuodesta 1997 lähtien 
paketoinut suomalaisesta ohjelmistosta digitaalisesti lähetettävää TVFinland-kanavaa lähinnä kansainväliseen 
levitykseen. 
106 Murdock 2000, 47. 
107 Uuttu 2001, 9. 
108 Näränen ja Sihvonen 2001, 44-45. 



 

 

 

 

 

37

 

palvelut pitää tuottaa ilman uutta rahaa sisältötuotantoon.109 Julkisen palvelun kanavien on 

vaikea astua myöskään palveluiden maksullistamisen tai kaupallisen mainonnan tielle, sillä 

EU:n mediapolitiikka on jatkossa kontrolloimassa entistä tarkemmin sitä, että kaupallisen ja 

julkisen palvelun tontit säilyvät selvästi erillään.110 

 

Digitaalinen televisio tarkoittaa käytännössä digitaalista signaalinsiirtoa eli digitaalisessa 

muodossa olevan kuvan, äänen ja muun datan111 siirtämistä lähetysyksiköistä kotipäätteisiin. 

Digitaalisen television toteuttamisvaihtoehtoja on useita. Euro-standardeja ovat DVB-S, -C tai 

-T (Digital Video Broadcasting: Satellite, Cable, Terrestrial), eli digitaalinen signaali voidaan 

siirtää joko satelliitin, kaapelin tai maanpäällisen lähetysverkon välityksellä. Suomessa näistä 

on valittu vaihtoehto T (terrestrial), sillä se on ainoa, jolla voidaan taata syrjäisimmillekin 

alueille tarpeeksi varmat vastaanotto-olosuhteet. Toisena etuna on vastaanottimen 

siirreltävyys.112 Jakelussa käytetään olemassaolevaa lähetysasemaverkkoa ja sen UHF-

taajuusaluetta.113 

 

Kaapelivaihtoehto olisi käyttökelpoinen vain tiheästi asutuilla seuduilla ja satelliittivälitteinen 

lähetystoiminta olisi tarkoittanut suomalaisen tuotannon asettamista samalle viivalle ison 

kansainvälisen satelliittivälitteisen ohjelmatuotannon kanssa. Tällöin vaarana olisi, että 

kotimaiset toimijat jäisivät paitsioon.114 Suomessa on lisäksi herännyt ajatus ”internet-

televisiosta”, joka olisi mahdollinen toteuttaa tietokoneen sekä kaapelimodeemin tai 

laajakaistaliittymän avulla. Toistaiseksi tästä vaihtoehdosta on kuitenkin keskusteltu erittäin 

vähän ja asiantuntijoiden mielipiteet sen kustannustehokkuudesta menevät ristiin. 

 

Digitaalisen signaalin vastaanottoon tarvitaan kotipäässä erityinen digisovitin eli set-top-

box.115 Se muuntaa tulevan kompressoidun116 datan pikseleistä muodostuvaksi kuvaksi ja 

                                                      
109 Tähän on lisättävä, että Teknologian edistämiskeskus Tekes on myöntänyt syksyllä 2001 digitaalisen 
television ohjelmatuotannon pilotteihin lisärahoitusta. Tätä tukirahaa koordinoi Suomen audiovisuaalisen alan 
tuottajien yhdistys Satu ry. Rahoituksen ja ohjelmapilottien merkitys televisiotoimialalle selvinnee kevään 2002 
kuluessa. 
110 Ks. Commission on public service 2001. 
111 Muulla datalla tarkoitetaan tässä yhteydessä esimerkiksi ns. palvelutietoa (ns. SI-tietoa, Service Information). 
Sen avulla voidaan välittää lisätietoa kanavilla näytettävistä ohjelmista ja niiden palveluista. Ks. esim. Karkimo 
2001, 71. 
112 Ks. esim. Heikkilä 2000. 
113 Karkimo 2001, 73. 
114 Ks. Teinilä-Šmíd 2000, 11. 
115 Suomen kielitoimiston suosituksen mukaan tässä selvityksessä laitteesta käytetään nimitystä digisovitin. 
116 Digitaaliset televisiolähetykset tiivistetään ja pakataan MPEG-standardien mukaisilla menetelmillä, jotka on 
varta vasten kehitetty tähän tarkoitukseen. Tiivistämisestä lisää ks. esim. Karkimo 2001, 72. 



 

 

 

 

 

38

 

stereoääneksi. Käytännössä sovitinta voidaan verrata tietokoneeseen, joka prosessoi 

bittivirrasta televisioruudulle kulloinkin halutunlaisen kokonaisuuden. Television katsojien 

kannalta digitaalisen television tekniikkaan, nimenomaan sen kotivastaanottoon liittyy 

kuitenkin joitain ongelmia. Television lisälaitteet ovat pieniä tietokoneita, jotka tarvitsevat 

ohjelmia ja muistia toimiakseen. Näin ne tarvitsevat myös huoltoa ja säännöllisiä 

päivityksiä.117 Teknisesti edistyneempiä, niin sanottua MHP- eli Multimedia Home Platform -

standardia tukevia sovittimia saataneen myyntiin vasta kesällä 2002.118 

 

Television digitalisoiminen nähdään useissa puheenvuoroissa murrokseksi, joka on 

välttämätön siirryttäessä kohti edistyneempiä sähköisiä viestintämuotoja. Digitaalisuutta 

suhteessa televisio- ja radiotoimintaan on verrattu samanlaisiin kehitysaskeleisiin, joita 

otettiin siirryttäessä vinyylistä cd-levyihin sekä matkapuhelimien GSM-verkkoon. Digitaalinen 

radio aloitti vuonna 1998119 ja analogisista videonauhoista ollaan parhaillaan siirtymässä 

kohti dvd:n (Digital Versatile Disc) aikakautta. Tietokoneet ovat mullistaneet tietojenkäsittelyä 

kotona, työpaikoilla ja tuotantolaitoksissa. Koko teknistynyt länsimainen maailma pyörii 

pitkälti digitaaliteknologian varassa. Tekniseltä kannalta analogisen television muutos 

digitaaliseksi näyttääkin selvältä ja väistämättömältä. 

 

Suomalaisten televisiokatsojien valmius investoida vielä toistaiseksi suhteelliseen kalliseen 

digisovittimeen on kuitenkin osoittautunut varsin pieneksi. Keskeisin syy tähän lienee se, 

ettei digitaalisten kanavien katsota toistaiseksi tarjoavan mitään poikkeuksellisen 

houkuttelevaa. Kanavia on toiminnassa tällä hetkellä kymmenkunta, mutta ne kaikki eivät ole 

vielä lanseeranneet omaa ”digitaalista” ohjelmistoaan odotellessaan sovittimien 

yleistymistä.120 Katsojat taas eivät ole valmiita ostamaan digisovitinta, sillä sen ominaisuudet 

eivät ole vieläkään täysin selvillä. Ne argumentit, joilla digitaalisen television ajatusta on 

Suomessa lanseerattu, eivät toteudu vielä vuodenvaihteessa 2002 saatavilla olevissa 

sovitinmalleissa. Tallennus- ja muokkausmahdollisuudet eivät vielä yllä lupausten tasolle, 

                                                      
117 Digitaalitelevisio luultavasti kehittyy nopeasti ainakin seuraavat viisitoista vuotta, ja näin ollen kuluttajat 
joutuvat päivittämään tai ostamaan uusia versioita suhteellisen usein. 
118 Ks. ”Digi-tv-vastaanottimet nyt myynnissä”, http://www.digitv.fi/kuukauden_vieras.asp?path=1;678;2786. 
119 Digitaalisesta radiosta lisää ks. esim. Ala-Fossi 2001, 67-74. 
120 Digitaalisen television alkuvaikeudet ovat olleet laajan keskustelun kohteena jo ennen digitaalisen television 
lanseerausta. Esimerkiksi Anssi Miettinen kirjoitti Helsingin Sanomien verkkoliitteessä: ”Digitaalitelevisio ei tuo 
interaktiivista uutta.” 24.6.1999. http://www.helsinginsanomat.fi/uutisarkisto/19990624/koti/990624ko30.html. 
Myös esimerkiksi Bisnes.fi-lehti kirjoitti avoimesti, että Suomessa ”lanseerataan tuote, joka ei vastaa odotuksia.” 
Ks. Lintulahti 2000, 56. 



 

 

 

 

 

39

 

eikä paluukanavaongelmaa ole pystytty tyydyttävästi ratkaisemaan.121 Myös 

vastuuhenkilöiden ja päättäjien taholta on tullut julkisuuteen digitaaliseen televisioon 

kohdistuvia ristiriitaisia asenteen ilmauksia.122 Esimerkiksi Yleisradion hallintoneuvoston 

puheenjohtajan Markku Laukkasen haastattelu herätti tässä suhteessa suurta huomiota. 

Haastattelussa Laukkanen pohtii koko digitaalisen television alasajoa yleisöpulan vuoksi, 

vaikka hän samalla korostaa uskovansa digitalisointiin.123 

 

Jokaista uuden teknologisen innovaation omaksumista voidaan tarkastella innofuusion ja 

domestikaation käsitteiden kautta. Innofuusio tarkoittaa laitteen käyttöönottamisen vaihetta, 

jolloin käyttäjät keksivät laitteelle käyttötapoja. Domestikaatio taas viittaa innovaation 

”kesyyntymiseen”, kotiutumiseen eli laitteen hyväksymiseen osaksi jokapäiväistä elämää. 

Domestikaatio tapahtuu neljässä vaiheessa: laite ostetaan, se sijoitetaan fyysiseen, 

symboliseen ja psyykkiseen tilaan, laite saa merkityksensä kodin tai muun käyttöympäristön 

puitteissa (näin se saa myös symbolisen arvon suhteessa ulkomaailmaan) sekä laite 

hyväksytään osaksi kulttuurista toimintaa ja sosiaalisia käytäntöjä. Domestikaatio ei 

kuitenkaan tapahdu välttämättä edellä mainitussa järjestyksessä; laite saatetaan hankkia 

vaikkapa vain sen symbolisen arvon perusteella. Toisin sanoen halutaan näyttää, että ollaan 

”moderneja ja tarpeeksi varakkaita” hankkimaan uusinta teknologiaa.124 

 

Digitaalista televisiota markkinoitaessa ajateltiin, että se tarjoaisi statusarvonsa vuoksi 

mahdollisuuden erottautumiseen. Sovittimen hankkiminen osoittaisi tietyn elämäntyylin ja 

maun omaksumista, ja jos digitaalinen televisio luokittuisi nykyaikaisuutta ja varakkuutta 

symboloivaksi hyödykkeeksi, sen hankkisivat sellaiset ihmiset, jotka kokevat muista 

erottautumisen tärkeäksi.125 Näin ei ole kuitenkaan käynyt. Suurin syy digitaalisen television 

lanseerauksen epäonnistumiseen oli myytävien laitteiden puute. Elektroniikkavalmistajat ja 

televisiotehtaat eivät olleet varautuneet tarpeeksi ajoissa digisovittimien myyntiin, sillä 

tiettyjen teknisten standardien, erityisesti sovittimen MHP-standardin vahvistaminen pysyi 

kaupallisesti katsottuna liian kauan epävarmana.126 

                                                      
121 Näränen 2001a. 
122 Ks. esim. Nikulainen 2001. 
123 ”Joulumarkkinat ovat digitelevision tulevaisuudelle kohtalon kysymys”, TS 25.11.2001. 
124 Leppänen ja Marttila 2000, 24 sit. Williams et al. 2000, 103. 
125 Viittaamme tässä yhteydessä esimerkiksi keväällä ja kesällä 2001 television kaikilla valtakunnallisilla 
kanavilla pyörineisiin mainoskampanjoihin sekä Helsingin Sanomien kirjoitteluun. Ks. esim. Kallionpää 2001, 
C14. 
126 Eurooppalainen digitaalisen television standardi MHP vahvistettiin maaliskuussa 2000. Ks. esim. Teinilä-
Šmíd 2000, 13. 



 

 

 

 

 

40

 

 

Tarkasteltaessa digitaalisen television leviämistä kannattaa muistaa, että muutkin television 

uudet innovaatiot, kuten väritelevisio, ovat levinneet suhteellisen hitaasti, vähintään 

vuosikymmenen ajan. Digitaalinen televisio muuttaa perusteellisesti televisiolaitteen käyttöä 

ja esimerkiksi kanavan valintaa, ja tässä onkin sen potentiaalinen leviämisen hidaste: 

kuluttajan päätöksenteossa tyypillisintä on niin taloudellisen kuin psykologisen riskin 

välttäminen. Uutta teknologiaa ei välttämättä edes haluta oppia käyttämään. Jos 

digisovittimen käytön opetteluprosessi on pitkä, laitteen omaksuminen ja hyväksyttäminen 

kestävät kauan.127 

 

Katsojien perusvastustuksesta huolimatta digitaalisen television käyttöönottoa puoltavat 

monet seikat: mediakentän kilpailuasetelmien tiivistyminen, siirtyminen yhä 

tietokoneistuneempaan yhteiskuntaan sekä yleinen taloudellinen ja tekninen kehitys. 

Television asema suosittuna mediavälineenä perustuu paitsi pysyvyyteen ja tuttuuteen, myös 

jatkuvaan uudistumiskykyyn sekä sisällön että teknologian suhteen. Digitalisoitumista 

voidaankin pitää yhtenä uutena kehitysaskeleena television historiassa. Muistellessa 

epäonnistuneita ja laajalti unohdettuja aikaisempia uudistuksia on kuitenkin sanottava, että 

lisäominaisuuksien ja uusien innovaatioiden kehitteleminen ei yksin takaa laitteen 

menestystä laitteiden käyttäjien keskuudessa. Loppujen lopuksi uusien teknisten 

parannusten kehitteleminen onkin elintärkeää vain laitevalmistajille.128 

 

5.1. Miksi digitaalinen televisio? 
 

Miksi digitaalista televisiota ylipäätään on alettu tuoda Suomeen? Tutkija Eero Pantzar jakaa 

digitaalitelevisiota puoltavat argumentit kolmeen luokkaan: määrään, laatuun ja itse 

televisiotoimintaan liittyviin seikkoihin. Määrällisesti tarkasteltuna television digitalisointia 

perustelee se tosiasia, että yhteen analogisen signaalin tilaan mahtuu neljän digitaalisen 

kanavan verran tarjontaa. Digitaalisessa muodossa lähettävä data pystytään tiivistämään eli 

kompressoimaan entistä pienempään tilaan. Radiotaajuuksista tulee Suomessakin jossain 

vaiheessa pulaa, ja taajuuksien tiiviimpi hyödyntäminen tehostaa niiden käyttöä.129 Samoin 

                                                      
127 Näränen ja Sihvonen 2001. 
128 Ks. Näränen ja Sihvonen 2001. 
129 Pantzar, Eero 2000, 15-16. Ks. myös Teinilä-Šmíd 2000, 7.  



 

 

 

 

 

41

 

ohjelmatuntien määrä lisääntyy, kun yhä useampi kanava pyrkii lähettämään ohjelmaa 24 

tuntia vuorokaudessa, seitsemänä päivänä viikossa. 

 

Toinen digitaalista televisiota puolustava argumentti liittyy laadullisiin tekijöihin. Tekninen – 

kuvan ja äänen – laatu paranee digitaaliteknologian myötä sekä signaalisiirron että 

vastaanottotekniikan osalta.130 Kuvaruudun koko muuttuu suhteeseen 16:9 nykyisen 4:3 

sijaan. Heijastusten aiheuttamat haamukuvat vähenevät, ja stereoääni sekä tilaääni 

(surround sound) tulevat mahdollisiksi. Lisäksi selostusta voidaan lähettää usealla kielellä. 

Tekstityksen voi valita monista eri kielivaihtoehdosta, tai sen voi valita kokonaan pois. 

Tällaisten yksinkertaisten parannusten ohella suunnitellaan myös erilaisia lisäpalveluja, joista 

tulee mahdollisia digitaaliteknologian myötä: supertekstitelevisiota ja sähköistä 

ohjelmaopasta. 

 

Teknisen laadun kohenemisen lisäksi on kuitenkin myös kysyttävä, paraneeko 

katsojakokemuksen laatu ja miten digitaalisen television ohjelmatarjonta muuttuu. 

Digitaalisesta televisiosta liikkeelle lähdettäessä aloitetaan yleensä tekniikasta ja sitten vasta 

edetään televisio-ohjelmiin ja niiden vastaanoton kysymyksiin. Televisio-ohjelmien 

katsominen on kuitenkin se syy, miksi lähes kaikissa suomalaisissa kodeissa on 

televisiovastaanotin. Merkittävää laatuun liittyvien argumenttien pohdintaa on siis 

suhteutettava katsojakokemuksen laadun tarkastelemiseen. Laadullisia argumentteja 

tarkasteltaessa kyse ei ole vain yksisuuntaisesta tarjonnan ja sisällön kasvusta tai 

monipuolistumisesta – joka toki jo sinällään voidaan tulkita laadulliseksi kehittymiseksi – 

vaan kaikenlaisen vuorovaikutuksen lisääntymisestä katsojan ja televisiosisällön välillä. 

 

Tämän selvityksen kannalta keskeisimmät television digitalisoimista puolustavat argumentit 

liittyvät itse televisiotoiminnan kehittämiseen. Kuten esimerkiksi vuoden 2001 aikana eri 

maiden televisiotoiminnoissa tapahtuneet muutokset osoittavat, televisio on instituutiona 

suurten haasteiden edessä. Television kohdalla sen perinteisyys on sekä hyvä että huono 

asia: sen keskeinen kulttuurinen asema viestimenä takaa sen, että sitä katsotaan 

jatkossakin. Digisovitin hankitaan myös jossain vaiheessa – viimeistään silloin kun on pakko. 

Toisaalta television asema saa ihmiset suhtautumaan tutun ja turvallisen laitteen 

muuttumiseen myös negatiivisesti. Television ohjelmatarjonta on ollut tyypillisesti pitkän 

                                                      
130 Pantzar, Eero 2000, 16, 30. 



 

 

 

 

 

42

 

linjan suunnittelun tulosta, ja nopeita muutoksia saatetaan vastustaa myös ohjelmatarjonnan 

puolella.131 

 

Digitalisoituminen television ja televisiotoiminnan kannalta tarkoittaa ohjelmanteon 

perusteiden muuttumista. Ehkä tärkein digitalisoinnin välttämättömyyttä korostava seikka – 

ainakin ohjelmatuotannon ja television joukkotiedotusvälineluonteen kannalta – on sen avulla 

saatava mahdollisuus vuorovaikutuksen lisääntymiseen. Valtaosa televisio-ohjelmien 

tuotannossa mukana olevista toimijoista pitää vuorovaikutteisuutta erittäin tärkeänä (15 % 

toimijoista) tai tärkeänä (46 %) digitaalisen television menestymiselle.132 

Vuorovaikutteisuuden idean kautta onkin mahdollista käsitellä myös tuotantorakenteeseen 

kohdistuvia muutospaineita. Ensin esittelemme kuitenkin vuorovaikutuksen ajatusta 

laajemmassa mielessä, suhteessa mediavälineeseen ja ohjelmiston rakenteeseen. 

 

5.2. Digitaalinen televisio ja internet 
 

Mitä sellaista uutta vuorovaikutteisuutta on mahdollista luoda digitaalisen television 

puitteissa, joka ei olisi jo mahdollista toteuttaa internetissä? Television kautta tarjottavat 

vuorovaikutteiset ominaisuudet, erityisesti niin sanotut tietoyhteiskuntapalvelut voivat 

menestyä ainakin niiden joukossa, joilla ei muuten ole helppoa ja vaivatonta pääsyä 

internetiin. Tätä näkökantaa ovat julkisuudessa esitelleet näkyvästi muun muassa 

Yleisradion edustajat. Esimerkiksi vuonna 1999 tehdyssä haastattelussa YLE:n 

televisiotoimialan johtaja Heikki Lehmusto ei usko verkotettujen kotitietokoneiden yleistyvän 

ja painottaa siksi digitaalisen television mahdollistamia tietoyhteiskuntapalveluita: 

 
Tietoyhteiskuntapalvelut ovat sitä, että television asiakkaalla on mahdollisuus käyttää 

sähköpostia, hoitaa pankkipalveluja, hoitaa ostoksia ja helpottaa yhteyttä tiettyihin julkisiin 

palveluihin, käydä kommunikaatiota viranomaisten kanssa, saada asiakirjoja ja ehkä jatkossa 

jopa voida tilata aika terveyskeskuksesta tai jotain vastaavia asioita, jolloin tietoyhteiskunnan 

tärkeimmät palvelut ovat sitä kautta saatavissa.133 

 

                                                      
131 Näränen ja Sihvonen 2001, 39-40. 
132 Hannula-Stenqvist 2001. 
133 Heikki Lehmuston haastattelu on luettavissa @2000+ -ohjelman arkistossa, 
http://www.yle.fi/2000+/arkisto/19990609/lehmusto.html. 



 

 

 

 

 

43

 

Television asema poliittisesti tärkeänä ja yhteiskunnallisen roolinsa vakiinnuttaneena 

viestimenä erottaa sen ainakin toistaiseksi internetistä. Digitaalisen television tuloon liittyy 

vahvoja pyrkimyksiä saada uusia palveluita televisiovastaanottimen kautta jokaiseen kotiin. 

Digitaalisuus tarjoaa periaatteessa mahdollisuuden laajentaa televisiopäätteen toimintoja 

kaikkeen mediaan liittyviksi eli muokata televisiovastaanotinta enemmän multimedia- tai 

monitoimipäätteen suuntaan. Näin katsojalle tulisi mahdolliseksi käyttää vastaanotinta 

ohjelmien katsomisen lisäksi myös erilaisten digitaalisten palveluiden käyttämiseen. Tämän 

selvityksen lähtöoletuksena on, että televisiotoiminnasta tulee uudella tavalla houkuttelevaa 

myös niin sanottujen uusmediatoimijoiden näkökulmasta, kun perinteiseen