Vastuullinen ja vaikuttava Tulokulmia korkeakoulujen yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2015:13 1 Vastuullinen ja vaikuttava Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2015:13 Opetus- ja kulttuuriministeriö • Korkeakoulus- ja tiedepolitiikan osasto • 2015 Undervisnings- och kulturministeriet • Högskole- och forskningspolitiska avdelningen • 2015 Tulokulmia korkeakoulujen yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen 2 Opetus- ja kulttuuriministeriö / Undervisnings- och kulturministeriet Korkeakoulu- ja tiedepolitiikan osasto / Högskole- och forskningspolitiska avdelningen PL / PB 29 00023 Valtioneuvosto / Statsrådet http://www.minedu.fi/OPM/julkaisut Taitto / Ombrytning: Valtioneuvoston hallintoyksikkö / Statsrådets förvaltningsenhet Sisältö ja tulkinnat: yhteenvedon ja raporttien kirjoittajat / Innehåll och analys: författarna till sammanfattningen och rapporterna ISBN 978-952-263-352-1 (PDF) ISSN-L 1799-0343 ISSN 1799-0351 (PDF) Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja / Undervisnings- och kulturministeriets publikationer 2015:13 3 Tiivistelmä Ilkka Niiniluoto Suomen ensimmäisen yliopiston Turun Akatemian perustaminen 1640 oli osa Ruotsin alueellista koulutuspolitiikkaa, joka pyrki turvaamaan tärkeiden virkamiesten (pappien, tuomareiden ja lääkäreiden) valmistumisen kuningaskunnan tarpeisiin. Sen jälkeen kun Suomi oli liitetty Venäjään 1809, keisari Nikolai I siirsi Akatemian 1828 suuriruhtinaskunnan pääkaupunkiin Helsinkiin, jolloin sen sääntöjä uusittiin Berliinin yliopiston mallin mukaisesti: keisarillisen Aleksanterin yliopiston tehtävänä oli ”edistää tieteitä ja vapaita taiteita ja kasvatettava nuorisoa keisarin ja isänmaan palvelukseen”. Yliopistossa harjoitetun humanistisen tutkimuksen kautta Suomesta rakennettiin kansallisvaltiota, josta itsenäistymisen myötä 1917 tuli demokraattinen oikeusvaltio. Uudet teknilliset ja taloudelliset korkeakoulut tukivat Suomen elinkeinoelämää, ja yliopistoissa harjoitetut yhteiskuntatieteet osallistuivat sotia seuraavaan jälleenrakennusohjelmaan kehittämällä Suomeen pohjoismaista hyvinvointivaltiota. 1900-luvun jälkipuoliskolla suomalaisten korkeakoulujen verkosto sisälsi laajimmillaan 20 yliopistoa. Yliopistolaitoksen alueellisen kehittämisen taustalla olivat suuriin ikäluokkiin liittyvän ylioppilastulvan aiheuttamat koulutustarpeet sekä kaupunkien halu saada piiriinsä kulttuuria ja talouselämää stimuloivia instituutioita. 1970-luvulla useat yliopistot perustivat täydennyskoulutusta ja avointa korkeakouluopetusta tarjoavia yksikköjä, joista monet sijaitsivat niiden omien varsinaisten toimipaikkojen ulkopuolella. Näihin yksikköihin sijoitettiin myös alueita palvelevaa tutkimus- ja kehittämistyötä. Vielä 1980-luvulle tultaessa tutkimuksen puhtautta vaalittiin käytännöllisesti kieltämällä yliopistojen yhteydet yritysten liiketoimintaan. Pian kuitenkin teknologiapolitiikka nousi tiedepolitiikan rinnalle. Uudessa informaatioyhteiskunnassa tiedettä alettiin yhä yleisemmin tarkastella ”tuotantovoimana”, talouskasvun kiihdyttäjänä, joka antaa perustan ”osaamiselle” ja ”tietointensiiviselle taloudelle”. Yliopistojen kampusten yhteyteen ryhdyttiin pystyttämään tiedepuistoja, teknologiakyliä ja yrityshautomoita, joissa harjoitettiin tutkimustulosten kaupallista hyödyntämistä. 1990-luvulla yliopistot siirtyivät opetusministeriön tulosohjaukseen, ja 30 ammatillista opistoa korotettiin ammattikorkeakouluiksi, joiden tarjoamien tutkintojen lähtökohtana ovat alueen ja työelämän käytännölliset tarpeet. Elokuussa 2005 tuli voimaan uudistettu yliopistolaki, jossa yliopistojen ”kolmanneksi tehtäväksi” – vapaan tutkimuksen ja tutkimukseen perustuvan ylimmän opetuksen ohella – säädetään ”vuorovaikutus muun yhteiskunnan kanssa”. Vuoden 2010 suuren yliopistouudistuksen jälkeen trendinä on ollut yliopistojen profiloituminen ja alueellisten yksikköjen karsiminen. Hallinnollisesti itsenäistyvät yliopistot ovat myös aktivoineet varainhankintaansa yrityksiltä, säätiöiltä ja alumneilta. 4 Nykyaikaisessa tutkimusyliopistossa (research university) yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen – samoin kuin koulutuksen – tulee olla korkeatasoiseen tutkimukseen perustuvaa. Toisaalta yliopistoissa on kokemuksen perusteella huomattu, että aikuiskoulutuksen tehokasta suorittamista varten tarvitaan omia erillisorganisaatioita, kuten avointa yliopistoa ja täydennyskoulutuskeskuksia. Vastaavasti yliopistojen yhteydessä voi välittäjäagentteina toimia tiedetoimittajia, rekrytointipalveluja ja innovaatioasiamiehiä. E3M –hanke (European Indicators and Ranking Methodology for University Third Mission) kiteyttää yliopistojen kolmannen tehtävän aloiksi (third stream activities) aikuiskoulutuksen, teknologian siirron ja innovaatiot sekä yhteiskunnallisen osallistumisen. Perinteisen yksisuuntaisen vaikuttamisen rinnalle on kehitetty myös kaksisuuntaisen kehämäisen vuorovaikutuksen malleja, joissa tiedon tuottajat ja käyttäjät toimivat samassa sitoutuneessa tiimissä. Tätä kutsutaan nimillä ”tutkimuksen moodi 2” (mode 2), ”tiedon yhteisluominen” (co-creation), ”tutkimuksen yhteissuunnittelu” (co-design) ja käyttäjälähtöinen innovaatiotoiminta (user-driven innovation). Näitä toimintamalleja sovelletaan myös ammattikorkeakouluissa, jotka erityisesti omalla alueellaan ovat yhteistyössä elinkeino- ja muun työelämän kanssa. Korkeakoulujen tutkimuksen tuloksia ovat tieteellistä tietoa sisältävät julkaisut, koulutuksen tuloksia opiskelijoiden suorittamat tutkinnot. Näillä tuloksilla voi olla syvyyssuunnassa pitkien kausaaliketjujen kautta monenlaisia vaikutuksia yhteiskuntaan – sivistykseen, hyvinvointiin, elintasoon ja kilpailukykyyn. Tämän lisäksi vaikuttavuuteen sisältyvät ”kolmanteen tehtävään” liittyvät erilliset toiminnat, joilla on omat tuloksensa – kuten tutkimuslöydöksiin pohjautuvat start up –yritykset, täydennyskoulutuksen opintosuoritukset ja alumnitapahtumat. Leveyssuunnassa vaikuttavuus kattaa yhteiskunnan julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin. Vaikutuskenttä voi ulottua korkeakoulun omasta lähiympäristöstä globaalin maailman ”ilkeisiin ongelmiin” (wicked problems) ja ”suuriin haasteisiin” (Grand Challenges), ja sen kohteina voivat olla politiikka, talous, hallinto, kulttuuri (tiede, taide, koulut, uskonto, urheilu, media), terveydenhoito ja ympäristö. Yhteiskunnallista vuorovaikutusta voidaan seurata määrällisillä indikaattoreilla. Mahdollisista mittareista ei todellakaan ole pulaa, vaan pulmana on pikemmin valinnan vaikeus, korkeakoulujen erilaisuus, tietojen keräämisen kustannukset suhteessa niiden lisäarvoon, indikaattorien luotettavuus ja oikean suuntainen kannustusvaikutus. Jatkossa kunkin korkeakoulun tulisi oman profiilinsa mukaisesti harkita, mitkä tiedot ovat hyödyllisiä niiden johtamisessa ja kehittämisessä. Jotta yhteiskunnallinen vaikuttavuus saataisiin näkyvämmäksi ja helpommin seurattavaksi, ehdotan, että valtakunnallisiin tietokantoihin lisättäisiin yhtenäisesti kerättävät yliopisto- ja korkeakoulukohtaiset vuosittaiset tiedot seuraavista indikaattoreista: –– taiteellisen toiminnan tuotokset –– lisenssit, patentit, start up ja spin off –yritykset –– tiedeyhteisön luottamustehtävät –– ulkopuoliset asiantuntijatehtävät –– sidosryhmille järjestetyt tapahtumat. Yhteiskunnallinen vaikuttavuus tuotiin yliopistolakiin aikana, jolloin yliopistojen rahoitusmalli perustui koulutuksen tulosmittareihin (maisterin ja tohtorin tutkintojen tavoitteet ja suoritukset). Näin yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta ei tehty omaa 5 tulosaluetta, vaikka se tulikin nopeasti mukaan yliopistojen omiin strategioihin ja useiden toimijoiden yhteisiin aluestrategioihin. Korkeakouluja tuleekin ensisijaisesti kannustaa perustehtävien korkeatasoiseen toteuttamiseen. Nykyiset yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen rahoitusmallit sisältävät tutkimuksen ja opetuksen tulosmittareiden ohella pienillä painoilla joitakin vaikuttavuusmittareita (kuten aikuiskoulutuksen suoritukset, valmistuneiden työllistyminen ja yleistajuiset julkaisut). Jatkokeskustelua varten ehdotan harkittavaksi pienellä painolla erityistä vaikuttavuuden ”koria”, josta kukin yliopisto saa balanced scorecard-välineen avulla poimia itselleen sopivimman indikaattorin. Korin vaihtoehtoja voisivat olla (i) valmistuneet työlliset, (ii) taiteellisen toiminnan tuotokset, (iii) lisenssit, patentit, start up ja spin off –yritykset, ja (iv) asiantuntijatehtävät. Tällaisen muutoksen toteuttaminen ei kuitenkaan ole vielä tarkoituksenmukaista ennen kuin tiedon keruu vaikuttavuuden uusista indikaattoreista on luotettavasti järjestetty. 6 Resumé Ilkka Niiniluoto Finlands första universitet, Kungliga Akademien i Åbo, grundades år 1640 som ett led i Sveriges regionala utbildningspolitik, och syftade till att utbilda ett tillräckligt antal högre ämbetsmän (präster, domare och läkare) för rikets behov. Sedan Finland annekterats av Ryssland 1809, flyttade kejsar Nikolaj I universitetet till Helsingfors år 1823, varvid statuterna moderniserades efter förebild från Berlins universitet: Kejserliga Alexanders Universitetet skulle främja ”Wetenskapernes och de fria Konsternes förkofran i Finland” samt ”dana dess ungdom till skicklighet för Kejsarens och Fäderneslandets tjenst”. Den humanistiska forskningen vid universitetet bidrog till uppkomsten av Finland som nationalstat, och i med Finlands självständighet 1917 uppstod landet som demokratisk rättsstat. De nya tekniska högskolorna och handelshögskolorna bidrog till landets näringsliv, och efter krigsåren bidrog samhällsvetenskaperna till återuppbyggnaden av landet, då Finland utvecklades till en nordisk välfärdsstat. Under senare hälften av 1900-talet omfattade högskolenätet i Finland som mest 20 universitet. Bakgrunden till den regionala utvecklingen står att finna i behovet av utbildning som föranleddes av den stora tillströmningen av studenter ur de stora årsklasserna samt städernas strävan att locka till sig institutioner som stimulerade kultur- och näringslivet. På 1970-talet grundade många universitet enheter för fortbildning och öppen universitetsundervisning, vilka ofta förlades utanför den egna verksamhetsorten. Där placerades också forskning och utveckling som skulle betjäna dessa regioner. Ännu i början av 1980-talet slog man vakt om den rena forskningen genom att förbjuda universiteten samröre med företagsvärldens affärsverksamhet. Kort därefter trädde emellertid den teknologiska politiken fram vid forskningspolitikens sida. I det nya informationssamhället betraktades forskning allt oftare som en ”produktionskraft”, som får fart på den ekonomiska tillväxten, står för ”kompetensgrunden” och en ”kunskapsintensiv ekonomi”. Invid universitetens campusområden växte det upp vetenskapsparker, teknologibyar och företagskläckningsanstalter som började utnyttja forskningsrön för affärsverksamhet. På 1990-talet påfördes universiteten undervisningsministeriets resultatstyrning, och 30 yrkesinstitut upphöjdes till yrkeshögskolor som erbjuder examina som utgår från praktiska behov i regionerna och näringslivet. I augusti 2005 trädde en ny universitetslag i kraft. Där anges universitetens ”tredje uppgift” – vid sidan om den fria forskningen och den högsta undervisningen som utgår från forskningen – vara ”samverkan med det övriga samhället”. Efter den stora universitetsreformen 2010 har universiteten tenderat att 7 profilera sig och göra sig av med regionala enheter. Universiteten har gått mot allt större administrativ självständighet och aktivt gått in för medelanskaffning från företag, stiftelser och alumner. Vid moderna forskningsuniversitet (research universities) bör samverkan med samhället – liksom utbildningen – basera sig på högklassig forskning. Å andra sidan har man empiriskt konstaterat att det krävs egna organisationer för en effektiv och resultatrik vuxenutbildning, som t.ex. öppna universitet och fortbildningscentra. På motsvarande sätt kan universiteten ha nytta av kunskapsförmedlare i form av vetenskapsredaktörer, rekryteringstjänster och innovationsombud. I E3M-projektet (European Indicators and Ranking Methodology for University Third Mission) utkristalliseras fälten inom universitetens tredje uppgift (third stream activities) i vuxenutbildning, överföring av teknologi och innovationer samt deltagande i samhället. Utöver traditionell enkelriktad påverkan har man också utvecklat cirkulära modeller för tvåvägskommunikation, där de som producerar kunskap och de som använder sig av den engagerar sig inom ett och samma team. Det här går under namnet ”mode 2-forskning”, ”gemensamt kunskapskapande” (co-creation), ”gemensam forskningsdesign” (co-design) och ”användarorienterade innovationer” (user-driven innovation). De här verksamhetsmodellerna tillämpas också vid yrkeshögskolorna, som i synnerhet inom den egna regionen samarbetar med näringslivet och det övriga arbetslivet. Forskningen vid våra högskolor resulterar i publikationer som presenterar vetenskapliga rön, och utbildningen i avlagda examina. De här resultaten kan via långa kausala kedjor inverka på många samhälleliga aspekter i djupled – bildning, välfärd, livskvalitet och konkurrenskraft. I genomslagskraften ingår därtill olika funktioner som sammanhänger med den ”tredje uppgiften”, och var och en av dessa funktioner ger i sin tur upphov till egna resultat – som t.ex. start up-företag som baserar sig på forskningsrön, studieresultat inom fortbildning eller alumn-evenemang. Det horisontala inflytandet täcker samhällets offentliga och privata sektor jämte den tredje sektorn. Det kan utsträcka sig från högskolans egen närmaste omgivning till ”elakartade problem” (wicked problems) och stora utmaningar (Grand Challenges) på global nivå, och kan gälla politik, ekonomi, administration, kultur (forskning, konst, skolor, religion, idrott, media), hälsovård eller miljön. Samverkan med samhället kan följas upp med hjälp av kvantitativa indikatorer. Det råder ingen brist på möjliga indikatorer, utan problemet gäller snarare hur man väljer rätt, högskolornas respektive särprägel, kostnaderna för insamlande av data jämfört med det mervärde detta ger, hur tillförlitliga indikatorerna är och om mätningarna påverkar kostnaderna i rätt riktning. Framöver borde varje högskola, med utgångspunkt i sin egen profilering, överväga vilka data som är till nytta för att leda och utveckla högskolan. För att bättre synliggöra den samhälleliga genomslagskraften och göra den lättare att följa upp, föreslår jag att man till de riksomfattande databaserna lägger enhetligt insamlade årliga uppgifter om följande indikatorer, separat för varje universitet och högskola: –– verk som är resultat av konstnärlig verksamhet –– licenser, patent, start up- och spin off-företag –– förtroendeuppdrag i vetenskapliga samfund –– externa expertuppdrag –– evenemang för intressentgrupper 8 Den samhälleliga genomslagskraften inkluderades i universitetslagen under en tid då universitetens finansieringsmodell grundade sig på resultatbaserade indikatorer (examensmål och utfall för antalet magister- och doktorsexamina). Därmed blev samverkan med samhället inte ett eget resultatområde, trots att det snabbt nog inkluderades i universitetens egna strategier och i flera aktörers gemensamma regionala strategier. I första hand bör man nog sporra högskolorna att sköta sina grundläggande uppdrag på ett högklassigt sätt. Universitetens och yrkeshögskolornas nuvarande finansieringsmodeller innehåller utöver resultatbaserade indikatorer för forskning och undervisning några genomslagsbaserade indikatorer som ges mindre vikt (såsom prestationer inom vuxenutbildning, antal utexaminerade som sysselsatts och populärvetenskapliga publikationer). För den fortsatta diskussionen föreslår jag att man överväger ta i bruk en särskild ”korg” för genomslagskraft som ges mindre vikt. Ur den korgen får varje universitet med hjälp av ett balanced scorecard-instrument plocka åt sig den indikator som lämpar sig bäst för respektive universitet. Korgen kan förslagsvis innehålla följande alternativ: (i) utexaminerade som är sysselsatta, (ii) verk som är resultat av konstnärlig verksamhet, (iii) licenser, patent, start up- och spin off-företag och (iv) expertuppdrag. Det är dock inte ändamålsenligt att gå in för den föreslagna förändringen förrän man lyckats ordna insamlingen av data för de nya indikatorerna på ett tillförlitligt sätt. 9 Summary Ilkka Niiniluoto The founding of the Royal Academy of Turku, the first university in Finland, in 1640 was part of the Swedish regional education policy that aimed to secure graduation of important civil servants (clergy, judges and doctors) to meet the needs of the kingdom. After Finland had been joined to Russia in 1809, Tsar Nicholas I transferred the Academy to Helsinki, the capital of the Grand Duchy, in 1828, and the academy statutes were reviewed according to the model of the University of Berlin: the task of the Imperial Alexander University of Finland was to ”promote Sciences and Humanities and educate the youth for the service of the Tsar and the Fatherland”. Through the research in humanities conducted in the university Finland was being developed into a national state, which with independence in 1917 became a democratic constitutional state. New technological and economic institutions of higher education supported the Finnish business life and economy, and social sciences pursued in the universities contributed to the post-war reconstruction programme by developing a Nordic welfare state in Finland. In the latter half of the 20th century the network of Finnish institutions of higher educations at its largest comprised 20 universities. Behind the regional development of the university system was the demand for education due to the influx of graduates with matriculation examination from the baby boomer generation, as well as the desire of the cities to attract institutions that stimulated culture and business life. In the 1970s most universities founded units offering continuing education and open university instruction, of which many were situated outside the universities’ main locations. Research and development operations serving regional areas were placed in these units. As late as in the 1980s, purity of research was conserved by practically banning universities from having any contact with business life. However, technology policy soon rose to be on par with science policy. The new information society began to look at science ever more commonly as a ”production force”, an accelerator for economic growth, that creates the foundation to ”competence” and ”knowledge-intensive economy”. Science parks, technology parks, and business incubators, in which research results were exploited commercially, were being set up in connection with university campuses. In the 1990s, universities were transferred under the performance management of the Ministry of Education, and 30 polytechnic colleges were promoted to polytechnic universities providing degrees based on the practical needs of the region and working life. In August 2005, a renewed Universities Act entered force prescribing, in addition to free research and provision of highest education based on research, a ”third” task for the 10 universities: ”interaction with the rest of society”. After the big university reform of 2010, the trend has been that universities profile themselves and cut down the number of regional units. Having become more independent in administrative matters, universities have also become more active at looking for funding from businesses, associations and alumni. In a modern research university, societal interaction – as well as education – must be based on high-quality research. On the other hand, based on experience, the universities have realised that in order to provide effective adult education, independent organisations such as open university and centres for continuing education are needed. Respectively, in connection with universities, science reporters, recruitment services and innovation managers can act as mediators. The E3M project (European Indicators and Ranking Methodology for University Third Mission) summarises the areas involved in the third task of the universities (third stream activities): adult education, technology transfer and technological innovations as well as societal participation. Beside the traditional one-way effect, models of two-way circular interaction, in which the producers and users of information operate in the same committed team, have also been developed, . This has been referred to as ”research mode 2” (mode 2), ”co-creation of information” (co-creation), ”co-design of research” (co-design) or ”user- driven innovation” (user-driven innovation). These operating models are also being applied in polytechnic universities (universities of technology), which in their region, particularly, cooperate with business and other working life. Publications that contain scientific information constitute the research results of higher education institutions, while the degrees attained by students constitute the education results. These results can, vertically through long causal chains, have various kinds of effects on society – on culture, welfare, the standard of living and competitiveness. Additionally, the impact includes ”third task”-related individual activities that produce their own results, such as start-up enterprises that rely on research findings, study attainments in continued education and alumni events. Horizontally, the impact covers society’s public, private and third sectors. The range of the effect can extend from the local environment of the higher education institution to ”wicked problems” and ”Grand Challenges” of the global world, and politics, economy, administration, culture (science, art, schools, religion, sports, media), healthcare and the environment can be affected. Social interaction can be monitored by quantitative indicators. There is certainly no shortage of possible indicators; the problem is more the difficulty in choosing, the differences between the higher education institutions, the cost of gathering the information in comparison with the additional value it brings, the reliability of the indicators, and finding a suitable incentive effect. In future, each higher education institution should, based on its profile, consider which information is useful for its management and development. In order to make the societal impact more visible and easier to monitor, I suggest that national databases be provided with uniformly gathered annual details, specific to universities and higher education institutions, of the following indicators: –– products of artistic activities –– licences, patents, start-up and spin-off enterprises –– confidential posts in the science community –– external expert positions –– events organised for stakeholders. 11 Societal impact was included in the Universities Act at a time when the universities funding model was based on educational indicators (objectives of master’s and doctoral degrees, and completed degrees). Societal interaction was hence not made a performance field although it was very quickly included in the universities’ own strategies and joint regional strategies involving several operators. Therefore, higher education institutions should first and foremost be encouraged to high-quality implementation of their fun- damental tasks. The current funding models for general universities and universities of technology include, in addition to the indicators for research and educational results, some low-weight indicators for the impact (such as attainments in adult education, gra- duate employment and popular publications). For further discussion, I suggest that we consider having a small ’basket’ of societal impact, from which each university can pick the most convenient indicator with the help of a balanced scorecard device. The options in the basket could comprise 1) graduates in employment, 2) products of artistic activities 3) licences, patents, start-up and spin-off enterprises, and 4) expert tasks. Implementing a change like this is, however, not convenient until the collection of data on the new indi- cators for societal impact has been arranged reliably. 12 Sisältö Tiivistelmä 3 Resumé 6 Summary 9 Yliopistot ja korkeakoulut yhteiskunnallisina vaikuttajina: yhteenveto 11 Korkeakoulujen yhteiskunnallinen vaikuttavuus 31 Korkeakoulujen kolmas tehtävä ja sen mittaaminen: kansainvälinen selvitys 47 Korkeakoulujen yhteiskunnallinen vaikuttavuus – vaikuttavuuden kanavat 77 Yhteiskuntatieteet ja tutkimuksen moninainen vaikuttavuus 99 Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen koulutustehtävän yhteiskunnallinen vaikuttavuus 117 Korkeakoulun laadun vaikutus opiskelijoiden työmarkkinamenestykseen 142 Selvitys taide- ja kulttuurialan korkeakoulutuksen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta ja sen mittaamiseen soveltuvista indikaattoreista 166 Tutkimuksen varaan rakentuvan toiminnan yhteiskunnallisen vaikuttavuuden ja vuorovaikutuksen alakohtainen analyysi 205 Teknologiansiirto ja innovaatiokehitys yliopistoissa 220 Korkeakoulun vaikuttavuus strategisen johtamisen näkökulmasta 236 Yliopistojen yhteiskunnallinen vaikuttavuus 258 13 Yliopistot ja ammattikorkeakoulut yhteiskunnallisina vaikuttajina: yhteenveto Ilkka Niiniluoto Opetus- ja kulttuuriministeriö tilasi keväällä 2014 selvityksiä yliopistojen ja ammattikor- keakoulujen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden ulottuvuuksista, erityisesti tavoista tunnis- taa ja arvioida niitä. Hankkeeseen valittiin tarjouskilpailun perusteella yksitoista erillistä raporttia, jotka luettelen niiden luontevassa käsittelyjärjestyksessä: 1 Katriina Heikkilä ja Leena Jokinen, ”Korkeakoulujen yhteiskunnallinen vaikuttavuus”, Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turun yliopisto. 2 Anu Lyytinen et al., ”Korkeakoulujen kolmas tehtävä ja sen mittaaminen: kansainvälinen selvitys”, HEG, Johtamiskorkeakoulu, Tampereen yliopisto. 3 Timo Aarrevaara et al., ”Korkeakoulujen yhteiskunnallinen vaikuttavuus – vaikuttavuuden kanavat”, HEGOM, Valtiotieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto. 4 Reetta Muhonen, ”Yhteiskuntatieteet ja tutkimuksen moninainen vaikuttavuus”, TASTI, Tampereen yliopisto. 5 Mira Väisänen et al., ”Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen koulutustehtävän yhteiskunnallinen vaikuttavuus”, Koulutuksen tutkimuslaitos KTL, Jyväskylän yliopisto. 6 Tuomo Suhonen, ”Korkeakoulun laadun vaikutus opiskelijoiden työmarkkinamenestykseen”, VATT. 7 Tuire Ranta-Meyer ja Suvi Aho, ”Selvitys taide- ja kulttuurialan korkeakoulutuksen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta ja sen mittaamiseen soveltuvista indikaattoreista”, Metropolia ammattikorkeakoulu. 8 Juha Hedman ja Kalle Artukka, ”Tutkimuksen varaan rakentuvan toiminnan yhteiskunnallisen vaikuttavuuden ja vuorovaikutuksen alakohtainen analyysi”, RUSE, Koulutussosiologian tutkimuskeskus, Turun yliopisto. 9 Pasi Malinen, Kaapo Seppälä ja Pentti Sinervo, ”Teknologiansiirto ja innovaatiokehitys yliopistoissa”, Brahea-keskus, Turun yliopisto. 10 Sinimaaria Ranki, ”Korkeakoulujen vaikuttavuus strategisen johtamisen näkökulmasta”, Metropolia ammattikorkeakoulu. 11 Petteri Siika-aho, ”Yliopistojen yhteiskunnallinen vaikuttavuus: yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen (YVV) seuranta ja palkitseminen”, Yliopistopalvelut, Turun yliopisto. 14 Raportit tuovat monipuolisesti esiin toisiaan täydentäviä erilaisia näkökulmia, joista korkeakoulujen yhteiskunnallista vuorovaikutusta ja vaikuttavuutta voidaan tarkastella, määritellä, arvioida ja mitata. Omassa kirjoituksessani teen niiden pohjalta synteesin, jossa vaikuttavuus sijoitetaan yliopistohistorian kontekstiin (luku 1), vaikuttavuutta arvioidaan suhteessa yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen tehtäviin (luku 2) ja vaikuttavuuden pää- ulottuvuudet erotetaan toisistaan (luku 3). Lopuksi tarkastelen vaikuttavuuden indikaat- toreita (luku 4) ja tällaisten indikaattoreiden mahdollista käyttöä yliopistojen ja ammatti- korkeakoulujen rahoitusmalleissa (luku 5). 1 Yliopistojen vaikuttavuuden historiaa Keskiajalla perustetulla yliopistolaitoksella on ollut merkittäviä yhteiskunnallisia vaiku- tuksia jo yli yhdeksänsadan vuoden ajan. Nämä vaikutuksen tavat ovat liittyneet yhtäältä maailman muutokseen, toisaalta vaihtuviin tieteenfilosofisiin, tiedepoliittisiin ja koulutus- poliittisiin näkemyksiin. Turun Akatemian perustaminen 1640 oli osa Ruotsin kuningaskunnan alueellista koulutuspolitiikkaa. Sodissa laajentunut Ruotsin valtakunta tarvitsi virkamiehiä, joiden valmistamiseen ei enää riittänyt alun perin 1477 (uudelleen 1566) perustettu Upsalan yli- opisto, vaan 1632 aloitti toimintansa Tarton yliopisto Virossa, 1640 Turun Akatemia Suo- messa ja 1666 Lundin yliopisto Skånessa. Kaikissa näissä yliopistoissa oli Pariisin mallin mukaisesti neljä tiedekuntaa. Filosofisessa tiedekunnassa annettiin kieliä, ajattelun taitoa ja etiikkaa koskevia yleisopintoja, joita tarvittiin ”korkeampien” ammatillisten tiedekun- tien opinnoissa: teologinen tiedekunta valmisti luterilaisia pappeja, juridinen tiedekunta tuomareita ja lääketieteellinen tiedekunta lääkäreitä. Olisi kuitenkin yksinkertaistus pitää Turun Akatemiaa vain virkamieskouluna. Tämä näkyy odotuksissa, joita ilmaisivat avajaisjuhlissa pidetyt puheet. Käytännöllisen filosofian professori Mikael Wexionius visioi, että perustettava Akatemia nousisi maailman huippu- yliopistojen joukkoon. Akatemian tuleva kansleri, kenraalikuvernööri Per Brahe toivoi, että sen avulla poistettaisiin ”vallitseva taikausko, laiskuus ja muut paheet, joita maassa on ylen paljon”. Turun piispa ja Akatemian varakansleri Isaac Rothovius piti yliopiston perustamista merkittävimpänä tapahtumana Suomessa sitten maailman luomisen. Akatemian asemaa kulttuurilaitoksena tuki siihen alusta alkaen liittynyt kirjasto ja 1642 perustettu kirjapaino. Tosiasiassa Turun Akatemia oli puitteiltaan varsin vaatimaton instituutio, jossa oli yksi- toista professoria ja noin kaksisataa viisikymmentä miespuolista opiskelijaa. Opetuskielenä oli latina, hallintokielenä ruotsi. Ajan käsityksen mukaan tieteen tehtävä oli jo olemassa olevan tiedon järjestäminen ja opettaminen. Ajatus, että yliopiston tulisi osallistua uuden tiedon etsintään ja tuottamiseen, löi läpi vasta 1600-luvun lopussa, kun tähtitieteen kumoukselliset teoriat ja Francis Baconin ja René Descartesin tieteenfilosofiset opit tulivat tunnetuiksi Turussa. 1700-luvun hyödyn ja valistuksen aikakaudella eri tieteenalojen tut- kimus alkoikin saada jalansijaa Akatemian piirissä. Kun Suomi liitettiin Venäjään 1809, keisari Aleksanteri I kaksinkertaisti Turun Akate- mian määrärahat. Turun palon jälkeen keisari Nikolai I siirsi Akatemian 1828 suuriruh- tinaskunnan pääkaupunkiin Helsinkiin, jolloin sen sääntöjä uusittiin Berliinin yliopiston mallin mukaisesti: keisarillisen Aleksanterin yliopiston tehtävänä oli ”edistää tieteitä ja vapaita taiteita ja kasvatettava nuorisoa keisarin ja isänmaan palvelukseen”. Dosentti J. V. Snellmanin ehdotusta luennoida ”akateemisen vapauden todellisesta olemuksesta” pidettiin yliopiston johdossa kuitenkin liian radikaalina, joten hän julkaisi humboldti- laisen sivistysyliopiston puolustuksensa Tukholmassa 1840. Vasta keisari Aleksanteri II:n 15 vapaamielisen politiikan kaudella 1850-luvulla Snellman pääsi filosofian professorina ja myöhemmin senaattorina toteuttamaan kansalliseen heräämiseen liittyvää reformistista ohjelmaansa. Yliopistossa harjoitetun humanistisen tutkimuksen kautta Suomesta raken- nettiin kansallisvaltiota, jolla on oma historia, kieli, kansanrunous, kirjallisuus ja musiikki. Tätä työtä jatkoivat 1800-luvun lopun historioitsijat ja valtio-oppineet, jotka todistelivat Suomen asemaa erillisenä kansakuntana. Itsenäistyvässä Suomessa valtiomuodoksi valittiin kuningaskunnan sijasta tasavalta, jonka perustuslain keskeinen laatija 1919 oli Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professori, ensimmäinen presidentti K. J. Ståhlberg. Humboldtilainen yliopistoihanne, joka oli saksalainen vaihtoehto Napoleonin suo- simalle ammatilliselle yliopistomallille, korosti ”sivistystä tieteen avulla” – ”puhdasta tiedettä”, jota leimaa ”yksinäisyys ja vapaus”. Siksi sen on usein nähty ilmentävän jonkin- laista maailmasta eristäytynyttä norsunluutornia. Snellmanilainen sivistysyliopisto, joka von Humboldtin tapaan korostaa tutkimuksen ja tutkimusperustaisen koulutuksen mer- kitystä, sisältää kuitenkin vahvan vaatimuksen siitä, että tieteellisen kasvatuksen saaneiden yliopiston kasvattien tulee antaa rakentava panos isänmaan kehittämiseen (ks. Niiniluoto, 2011). Helsingin yliopistolla onkin ollut ainutlaatuisen vahva vaikutus siihen, että itsenäis- tyvästä Suomesta muodostui omaan kulttuuriin pohjautuva demokraattinen oikeusvaltio. Yliopiston perinteisillä tiedekunnilla on ollut ratkaiseva vaikutus kirkon, oikeuslaitoksen ja sairaaloiden kehittämiseen. 1800-luvun lopussa tehtiin myös merkittävät päätökset, joilla maatalouden ja metsänhoidon oppilaitokset ja niihin liittyvät soveltavat tieteet korotettiin – oman ”maanviljelykorkeakoulun” sijasta – Helsingin yliopiston luonnontieteellisen opetuk- sen piiriin. Teknillisen ja kaupallisen alan oppilaitokset puolestaan nostettiin akateemisiksi instituutioiksi, kun Helsinkiin perustettiin Teknillinen korkeakoulu 1908 ja Kauppakor- keakoulu 1911. Näiden korkeakoulujen tehtäväksi ei kuitenkaan Helsingin yliopiston tapaan säädetty ”vapaan tutkimuksen ja tieteellisen sivistyksen edistämistä”, vaan niiden tavoitteeksi nähtiin pikemminkin nuorison kehittäminen kykeneväksi teollisuuden ja talouselämän palvelukseen. Itsenäisen Suomen rakentamiseen osallistuivat myös soveltavaa tutkimusta ja tuotekehitystä harjoittavat uudet valtion tutkimuslaitokset ja teollisuuden tutkimuslaboratoriot. Uusia ammattipohjaisia instituutioita olivat myös Eläinlääketieteel- linen korkeakoulu (1945) ja Turun kauppakorkeakoulu (1950). Kasvatusopin oppituoli perustettiin yliopistoon jo 1852, mutta uuden peruskoulun ja lukioiden opettajien koulutus siirrettiin yliopistojen kasvatustieteellisiin tiedekuntiin vasta 1970-luvulla. Yliopistoissa har- joitetut yhteiskuntatieteet – erityisesti sosiologia ja sosiaalipolitiikka – osallistuivat sotia seu- raavaan jälleenrakennusohjelmaan rakentamalla Suomeen pohjoismaista hyvinvointivaltiota. 1900-luvulle oli leimallista korkeakoulujärjestelmän laajentuminen alueellisesti ja sisäl- löllisesti. Vuonna 1910 käytiin vilkasta keskustelua ”Suomen toisen yliopiston” perustami- sesta Lahden kaupunkiin. Kuitenkin turkulaiset ehtivät ensimmäisinä perustaa yksityisen ruotsinkielisen yliopiston Åbo Akademi 1918 ja Turun suomalaisen yliopiston 1920. Jyväskylän seminaari muuttui 1934 Kasvatusopilliseksi korkeakouluksi, joka korotettiin yliopistoksi 1966. Helsinkiin perustettu Yhteiskunnallinen korkeakoulu siirtyi Tampe- reelle 1960 ja muuttui yliopistoksi 1966. Tätä ennen oli ehditty perustaa Suomen toinen valtionyliopisto Ouluun 1959. Heti tämän jälkeen käynnistyi monivaiheinen kamppailu Itä-Suomen yliopistosta, joka useiden kompromissien jälkeen jaettiin Lappeenrannan, Kuopion ja Joensuun kesken. Professori Oiva Ketosen johtama työryhmä kiteytti 1965 tämän alueellisen kehittämisen vaiheen, jonka myötä syntyi ensimmäinen korkeakoulujen kehittämislaki vuosiksi 1967–81 (ks. Eskola, 2002). Kun 1970-luvulla perustetut taidea- lan korkeakoulut luetaan mukaan, laajimmillaan suomalaisten korkeakoulujen verkosto sisälsi 20 yliopistoa. 16 Yliopistolaitoksen alueellisen kehittämisen taustalla olivat suuriin ikäluokkiin liittyvän ylioppilastulvan aiheuttamat koulutustarpeet, joita Ketosen työryhmä kartoitti ”korkea- koulualueiden” pohjalta tekemillään arvioilla. Vaikka tarkkoja laskelmia ei kellään ollut käytössä, laaja halu päästä yliopistokaupunkien joukkoon selvästi perustui käsitykseen, jonka mukaan yliopisto opettajineen ja opiskelijoineen stimuloi kaupungin kulttuuria ja elinkeinoelämää. Suomen kasvukeskukset, jotka houkuttelevat pääomia ja asukkaita, ovat- kin edelleen jokseenkin kaikki yliopistokaupunkeja. Yliopistolaitoksen alueelliseen laajentumiseen yhdistyi näkemys, jonka mukaan yliopis- tojen tehtäviin kuuluu tarjota opetusta myös omien opiskelijoittensa piirin ulkopuolelle. Tätä maamme alueiden koulutuksellista tasa-arvoa edistävää ohjelmaa olivat ennakoineet Jyväskylässä 1912 alkanut kesäyliopistojen toiminta ja Helsingin yliopistoon 1928 perus- tettu Vapaan sivistystyön toimikunta. 1970-luvulla useat yliopistot perustivat täydennys- koulutusta ja ”avointa korkeakouluopetusta” tarjoavia yksikköjä, joista monet sijaitsivat niiden omien varsinaisten toimipaikkojen ulkopuolella. Näihin yksikköihin sijoitettiin myös alueita palvelevaa tutkimus- ja selvitystyötä. Esimerkiksi Helsingin yliopisto perusti 1980 Lahden tutkimus- ja koulutuskeskuksen, josta kasvoi myöhemmin koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenia. Näiden ”filiaalien” kautta yliopistollista toimintaa laajennet- tiin useisiin kymmeniin uusiin kaupunkiympäristöihin. Yliopistojen alueellista verkostoa täydentävät myös Suomenlahdelta Lappiin sijoittuvat biologiset ja metsätieteelliset tutkimusasemat. Yliopistolaiset olivat aloitteellisia, kun Suomeen perustettiin 1980-luvulla tiedevalistuk- sen keskeiset uudet instituutiot, kuten Tiede 2000 –lehti, tiedekeskus Heureka ja Tieteen päivät. Yliopistojen ohella tieteen tiedotusta suurelle yleisölle edistävät Tieteellisten Seu- rain Valtuuskunta (TSV) ja Tiedon julkistamisen neuvottelukunta (TJNK). Uusimuotoisena tiedepoliittisena toimijana 1970 aloittanut Suomen Akatemia panosti 1970-luvulla tavoitetutkimuksen painoalaohjelmaan, jossa eniten huomiota sai demokra- tian ja tasa-arvon tutkimus. Tieteen hyödyllisyyttä korostava instrumentalistinen ajatte- lutapa sai ilmauksensa myös 1972 julkaistussa FYTT-mietinnössä, jonka pohjalta yliopis- tojen tutkinnonuudistus pyrki korvamaan ”kapeiksi pirstaloituneet” ja ”vieraantuneet” oppiaineet yhteiskunnallisia ongelmia ratkaiseviksi ”opintoaloiksi”. Uudistus toteutettiin 1979–80, mutta yliopistot pääosin säilyttivät perustutkimuksen tieteenaloihin pohjautu- van tutkintorakenteensa (ks. Niiniluoto, 1983). Vielä 1980-luvulle tultaessa tutkimuksen ”puhtautta” vaalittiin käytännöllisesti kieltämällä yliopistojen yhteydet yritysten liiketoimintaan. Pian kuitenkin teknologiapolitiikka nousi tiede- politiikan rinnalle, kun kauppa- ja teollisuusministeriön alainen Teknologian kehittämiskeskus (nykyinen innovaatiorahoituskeskus) Tekes perustettiin 1983 (ja nopeasti ajoi rahoituksessa Suomen Akatemian ohi) ja Valtion tiedeneuvosto muuttui Valtion tiede- ja teknologianeuvos- toksi 1984. Näihin aikoihin tietojenkäsittelytiede oli jo rakentamassa Suomeen tietokoneisiin, automaatioon ja sähköiseen mediaan pohjautuvaa informaatioyhteiskuntaa. Tiedettä alettiin yhä yleisemmin tarkastella ”tuotantovoimana”, talouskasvun kiihdyttäjänä, joka antaa perustan ”osaamiselle” ja ”tietointensiiviselle taloudelle”. Vuonna 1988 perustettiin yhtiömuotoinen Helsingin yliopiston tietopalvelut (nykyinen Helsinki Consulting Group Ltd). Yliopistojen kampusten yhteyteen alettiin pystyttää tiedepuistoja, teknologiakyliä ja yrityshautomoita, joissa harjoitettiin ”teknologian siirtoa” eli tutkimustulosten kaupallista hyödyntämistä. Maakun- nallisessa osaamiskeskusohjelmassa, jota Uudellamaalla toteutti Culminatum oy 1995–2014, rakennettiin korkeakoulujen ja yritysten yhteistyötä Triple Helix –mallin mukaisesti. Taloustieteissä kutsutaan ”innovaatiotoiminnaksi” tutkimuksen uuden löydön tai kek- sinnön muuttamista markkinoilla myytäväksi tuotteeksi. Tyypillisiä esimerkkejä ovat tek- 17 nisten tieteiden, materiaalitieteiden, tietojenkäsittelytieteen, lääketieteen, bioteknologian, farmasian ja elintarviketieteiden piirissä tehtyjen keksintöjen hyödyntäminen. Innovaation käsite on sittemmin yleistetty myös käyttäytymistieteiden ja yhteiskuntatieteiden alueelle, jossa voi syntyä julkisella sektorilla ja yritystoiminnassa – jopa vientituotteina – hyödyn- nettäviä ”sosiaalisia innovaatioita”, kuten koulutuspalvelut, psykologiset testit, äitiys- ja lastenneuvolat, maksuttomat kouluateriat ja eduskunnan tulevaisuusvaliokunta (ks. Tai- pale, 2006). Valtion tiede- ja teknologianeuvoston katsauksessa 1996 tuotiin esiin ”kansal- lisen innovaatiojärjestelmän” käsite, jonka yhtenä – tosin kokonaisuuteen hiukan hukku- vana – osana nähtiin yliopistot. Myöhemmin innovaatiosta tuli tiede- ja teollisuuspolitii- kan muotitermi, ja kyseisen neuvoston nimi muutettiin Tutkimus- ja innovaationeuvostoksi (TINE). Huolestuneissa puheenvuoroissa kysyttiin, ovatko yliopistot muuttuneet ”tieto- tehtaiksi” tai ”tieteen kehdosta projektimyllyksi” (ks. Hakala et al., 2003), mutta toisaalta 1990-luvulla lisättiin myös kilpailtavan perustutkimuksen rahoitusta Suomen Akatemian huippuyksikköohjelman ja tutkijakoulujen kautta. Huolimatta teknologia- ja innovaatio- politiikan noususta Suomessa on varsin hyvin ymmärretty, että yksipuolinen ja lyhytnäköi- nen hyödyn tavoittelu voi näivettää tieteen luomisvoimaa: yliopistot voivat antaa vahvan panoksensa yhteiskunnan kehittämiseen vain jos niillä on riittävät edellytykset harjoittaa tietoa uudistavaa riippumatonta perustutkimusta (ks. Niiniluoto, 2011, luku 4). 1980-luvulla aloitettu tieteen laadun arviointi ja tiedeindikaattorien kehitystyö pohjusti 1990-luvun alussa tapahtunutta yliopistojen siirtymistä opetusministeriön tulosohjauk- seen. Rahoitusmalleissa yliopistojen tuloksia mitattiin koulutukseen liittyvillä määrällisillä kriteereillä (maisterin ja tohtorin tutkintojen tavoitteet ja suoritteet). Samalla yliopistot terävöittivät strategista johtamistaan ja saivat aiempaa vapaammin käyttää budjetissa myönnettyjä varoja ilman ahtaita momenttirajoituksia. Ajankohdan merkittäviin uudistuksiin kuului myös viiden vuoden kokeilun jälkeen 1996 toteutettu ammatillisten opistojen korottaminen 30 ammattikorkeakouluksi, joiden tarjoamien tutkintojen lähtökohtana ovat työelämän käytännölliset tarpeet. Duaalimallin mukaisesti yliopistot ja ammattikorkeakoulut muodostavat kaksi rinnakkaista mutta toi- sistaan riippumatonta pilaria, joiden kautta yhteiskunnan palvelukseen valmistuu erilaisia osaajia. Amk-sektorilla on myös läheinen yhteys alueiden kehittämiseen, jossa ne ovat voi- neet yliopistoja joustavammin hyödyntää Euroopan sosiaalirahaston ESR-rahoitusta. Kun 2000-luvun alussa ryhdyttiin puhumaan yliopistojen ”kolmannesta tehtävästä”, tavallisesti sen tulkittiin viittaavan yliopistojen rooliin alueellisina vaikuttajina (ks. Vir- tanen, 2002). Opetusministeriön kansliapäällikkö Markku Linnan johdolla valmisteltu aluekehittämisstrategia vuosiksi 2003–2013 korosti yliopistojen alueellista tehtävää ”talo- usvetureina” ja johti kuuden yliopistokeskuksen perustamiseen (Lahti, Mikkeli, Kajaani, Kokkola, Seinäjoki ja Pori), tehtävänä koordinoida paikkakunnalla läsnäolevien yliopis- toyksikköjen toimintaa. Vuonna 2002 ministeriö edellytti seuraavan vuoden tulosneu- votteluja varten, että yliopistot laativat yhdessä ammattikorkeakoulujen kanssa alueelliset strategiat. Pääkaupunkiseudulla seurauksena oli rehtorifoorumin ja kaupunginjohtajien yhdessä valmistelema muistio metropolipolitiikasta 2006. Elokuussa 2005 tuli voimaan uudistettu yliopistolaki, jossa yliopistojen tehtäväksi – vapaan tutkimuksen ja tutkimukseen perustuvan ylimmän opetuksen ohella – säädetään ”vuorovaikutus muun yhteiskunnan kanssa”. Monien kommentaattorien mukaan yliopis- tot olivat toteuttaneet tätä tehtävää jo vuosisatoja ilman lain määräyksiäkin. Helsingin yli- opistossa uutta lakia ennakoitiin 2003 antamalla yhteiskunnallinen vuorovaikutus yhden vararehtorin vastuualueeksi. Hieman yllättäen lain perusteluissa puhuttiin aluetehtävän sijasta ensisijaisesti tutkimustulosten kaupallisesta hyödyntämisestä, jonka mahdollisuuksia 18 erityisesti immateriaalioikeuksien osalta selkeytettiin 2006 voimaan tulleessa korkeakoulu- keksintölaissa. Vuonna 2009 valmisteltuun yliopistolakiin kirjattiin maininta yliopistokeskuksista, mutta muutoin vuoden 2010 suuren yliopistouudistuksen jälkeen trendinä on ollut yli- opistojen profiloituminen ja alueellisten yksikköjen karsiminen. Itsenäistyvät yliopistot ovat myös aktivoineet varainhankintaansa yrityksiltä, säätiöiltä ja alumneilta sen jälkeen, kun valtio lupasi vastinrahoitusta lahjoituksina hankittuihin pääomasijoituksiin. Myös uudenlaista alueellista yhteistyötä on viriämässä yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen välillä, mistä esimerkkejä ovat yhteiset kampukset ja 2014 perustettu Lapin korkeakoulu- konserni. 2 YVV: kolmas tehtävä vai näkökulma? Vaikuttaessaan yhteiskuntaan korkeakoulut ovat jatkuvasti muuttaneet omaa toimintaym- päristöään ja siten myös omia toimintaedellytyksiään. Tutkimuksen, koulutuksen ja niihin perustuvan kehittämistyön edistyminen on pitkällä aikavälillä auttanut nostamaan yleistä sivistys- ja koulutustasoa, lisäämään kansalaisten hyvinvointia ja tukemaan talouskasvua. Tämä suotuisa kehitys on myös merkinnyt sitä, että tiedepolitiikan kautta tutkimukselle ja korkeakouluille on voitu ohjata lisää varoja. Samalla yhteiskunnan odotukset siitä, että yliopistot ovat hyödyllisiä ja taloudellisesti tuottoisia, ovat vahvistuneet. Näin on syntynyt jännitettä perinteisen sivistysyliopiston ihanteen ja ”yrittäjämäisen yliopiston” (entrepre- neurial university) välillä (ks. Hautamäki ja Ståhle, 2012). Turun yliopiston tulevaisuuden tutkimuskeskuksen raportissa [1] analysoidaan yliopis- tojen toimintaympäristöä (environmental scanning) PESTE-kehikolla, jossa kiinnitetään huomiota viidenlaisiin tekijöihin. Poliittisiin tekijöihin kuuluu esimerkiksi korkeakoulu- laitoksen keskittyminen lukumäärältään vähäisempiin yksikköihin (Suomessa on nykyisin 14 yliopistoa ja 24 ammattikorkeakoulua). Ekonomisiin tekijöihin kuuluvat yhteiskunnan eriarvoistuminen, informaatioteknologian vaikutus ja globalisoituva talous. Sosiokult- tuurisia tekijöitä ovat koulutuksen arvostus, sosiaalinen media ja kansalaisten aktiivisuus. Teknologisia tekijöitä ovat ICT:n läpäisyvaikutus ja uudet sovellutukset mm. avoimessa tieteessä ja verkko-opetuksessa. Ympäristöön liittyviä tekijöitä ovat ilmastonmuutokseen ja kestävään kehityksen liittyvät ”ilkeät ongelmat”. Tampereen yliopiston TASTI:n raportissa [4] (ks. myös Muhonen ja Puuska, 2014) erotellaan tieteen mielikuvia, joilla yliopistot voivat vastata yhteiskunnan odotuksiin: asiantuntijoiden tieteellisen koulutuksen humboldtilainen malli edustaa professiotiedettä, laadun korostus huipputiedettä, päätöksenteon tukeminen evidenssitiedettä, talouskasvun ja kilpailukyvyn painotus innovaatiotiedettä ja kansalaisia voimaannuttava yhteiskuntakri- tiikki julkista tiedettä. Raportti erittelee myös tutkijoiden rooleja, joihin kuuluvat julkaisi- jat, soveltajat, kommunikoijat ja vaikuttajat. Kansainvälisesti katsoen sivistysyliopiston malli on pitänyt pintansa nimellä ”research university”: tutkimusintensiiviset yliopistot noudattavat yhä humboldtilaista mallia, jossa tutkimus on tärkeällä sijalla ja antaa perustan koulutukselle. Samalla ne ovat dynaamisesti uusineet hallinnollisia rakenteitaan ja omaksuneet uusia yhteiskuntaa palvelevia tehtäviä (ks. Niiniluoto, 2011). Tästä on osoituksena kahdentoista johtavan eurooppalaisen yliopiston 2002 perustama LERU (League of European Research Universities), joka haluaa yhdistää vahvasti rahoitetun perustutkimuksen ja yliopiston panoksen tutkimustulosten hyödyntämi- seen. Suomen yliopistouudistuksen yhteydessä näytti siltä, että ”innovaatioyliopiston” hank- keessa pyritään rakentamaan yrittäjämäistä yliopistoa, mutta 2009 toimintansa aloittanut 19 Aalto-yliopisto kuitenkin profiloituu strategiassaan tutkimusintensiivisenä yliopistona. Mer- kittävää onkin, että Suomessa yliopistojen oikeushenkilöaseman ja hallinnon uudistamisen yhteydessä yliopistojen lakisääteiset perustehtävät säilytettiin ennallaan. Tammikuussa 2010 voimaan tulleen yliopistolain 2 § mukaan ”Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimuksen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.” Kuinka monta tehtävää tässä oikeastaan säädetään yliopistoille? Tavallisimmin ajatellaan, että tutkimus ja ylin opetus ovat yliopiston kaksi perustehtävää, jolloin laissa mainitut sivistyksen edistäminen ja opiskelijoiden kasvattaminen toteutuvat juuri näiden kahden tehtävän kautta – noudattaen von Humboldtin iskulausetta Bildung durch Wissenschaft. Tosin yliopiston kasvatustehtävä osin toteutuu suhteellisen itsenäisten ylioppilasyhteisö- jen – osakuntien, ylioppilaskuntien ja ainejärjestöjen – vapaaehtoisen toiminnan kautta. Sen sijaan jonkin verran enemmän tulkintakiistoja on herättänyt lakiin 2005 lisätty toinen lause, joka näyttää antavan yliopistoille ”kolmannen tehtävän”. (Yliopisto vastaa toki myös omasta hallinnostaan, mutta tätä ei lasketa yliopiston varsinaiseksi tehtäväksi vaan välineeksi toteuttaa perustehtäviä. Kansainvälisyys ei myöskään ole erillinen teh- tävä, vaan luonnollinen osa perustehtävien toteuttamista.) Sanonta ”vuorovaikutus muun yhteiskunnan kanssa” osuvasti korostaa sitä, että yliopistokin on osa yhteiskuntaa, ei siitä erillinen saareke. Tämä vuorovaikutus sai nopeasti lyhennetyn lempinimen ”YVV”, ja sen voi hyvin katsoa sisältävän lauseen lopussa mainitun tutkimustulosten yhteiskunnallisen vaikuttavuuden edistämisen. YVV:n alaan kuuluu epäilemättä myös elinikäisen oppimisen edistäminen, mikä lisättiin lakiin vasta 2010. Sitran projektina syntyneessä kirjassa Yliopistojen kolmas tehtävä? (Kankaala et al. 2004) esitettiin teesi, jonka mukaan tuolloin valmisteilla olleessa laissa ei ole kyseessä var- sinainen yliopistojen uusi ”kolmas tehtävä”, vaan ”tapa tarkastella yliopistojen toimintaa taloudellisten ja yhteiskunnallisten vaikutusten näkökulmasta”. Tätä käsitystä on sittem- min usein toistettu (vrt. esim. [8]). Sen mukaan yhteiskunnallinen vaikuttavuus syntyy ikään kuin heijastuksena siitä, että yliopisto hoitaa hyvin perustehtäviään – eli tutkimusta ja koulutusta. Ainakin tiedeyhteisön sisällä laadun ja vaikuttavuuden välillä on kiinteä yhteys: parhaat tutkimukset saavat osakseen viittausten muodossa eniten huomiota kolle- goilta ja näin pääsevät edistämään tieteen eturintamaa, ja vastaavasti parhaat maisteriopis- kelijat jatkavat tohtorikouluissa ja etenevät tieteelliselle uralle. Helsingin yliopisto mielel- lään vetoaa asemaansa maailman sadan parhaan yliopiston joukossa Shanghain Jao Tong –rankingin mukaan, kun se solmii kansainvälisiä yhteistyösopimuksia huippuyliopistojen kanssa tai etsii yhteyksiä alumneihin ja lahjoittajiin. Mielestäni on asianmukaista korostaa, että YVV:n – samoin kuin yliopistotasoisen koulutuksen – tulee olla korkeatasoiseen tutkimukseen perustuvaa. Esimerkiksi avoimen yliopisto-opetuksen, täydennyskoulutuksen, konsulttityön ja tilaustutkimuksen tulee poh- jautua akateemiseen osaamiseen ja ajan tasalla olevaan tieteelliseen tietoon. Toisaalta yliopistoissa on kokemuksen perusteella huomattu, että aikuiskoulutuksen organisointi ei ole tarkoituksenmukaista ainelaitoksen omina projekteina, vaan sen teho- kasta suorittamista varten tarvitaan omia erillisorganisaatioita, kuten avointa yliopistoa ja täydennyskoulutuskeskuksia. Vastaavasti yliopistojen yhteydessä voi välittäjäagentteina 20 toimia viestintäosaston tiedetoimittajia, jotka tiedottavat tutkijoiden tuloksia suurelle yleisölle, rekrytointipalveluissa toimivia virkamiehiä, jotka auttavat maistereiden sijoittu- misessa työelämään, sekä tutkimuspalveluissa tai innovaatiokeskuksissa toimivia innovaa- tioasiamiehiä, jotka etsivät patentoimiseen ja kaupallistamiseen kelpoisia tutkimustuloksia. Nämä toimijat eivät ole itse tutkijoita tai opettajia, eivätkä siten vain ”näkökulmia”, vaan erikseen palkattuja ammattilaisia tai hallinnollisesti suhteellisen itsenäisiksi määriteltyjä työyksikköjä, joilla on omat tekijänsä ja toimipisteensä. Niiden kautta yliopisto laajentaa rooliaan asiantuntijaorganisaationa, joka tavoittaa sidosryhmiä ja asiakkaita omien tutki- joiden, opettajien ja opiskelijoiden piirin ulkopuolelta (ks. Niiniluoto, 2011, luku 57). Tällä perusteella voi puolustaa puhetapaa yliopiston ”kolmannesta tehtävästä”, joka Turun yliopiston käyttämin termein on ”integroitu” tutkimukseen ja opetukseen mutta voi toi- mia ”hallinnollisesti erillisenä” (ks. [11]). Tätä johtopäätöstä voi tukea myös raportin [2] huomiolla, jonka mukaan kansainvä- lisessä keskustelussa käytetään laajasti englanninkielisiä termejä ”third mission” ja ”third stream activities”. Ne viittaavat tyypillisesti vuorovaikutukseen, jossa on kyseessä ”kor- keakouluissa tuotetun tiedon ja osaamisen siirto/vaihto, soveltaminen ja hyödyntäminen akateemisen maailman ulkopuolisissa ympäristöissä”. Kahdeksan eurooppalaisen maan 2009–12 toteuttama hanke E3M (European Indicators and Ranking Methodology for University Third Mission) kiteyttää yliopistojen kolmannen tehtävän aloiksi aikuiskoulu- tuksen, teknologian siirron ja innovaatiot sekä yhteiskunnallisen osallistumisen (ks. [2]). Edellä esitettyä pohdiskelua mutkistaa kuitenkin se tosiseikka, että kaikissa tapauksissa ei ole selkeästi vedettävää rajaa sen välillä, mikä on yliopiston ”sisällä” ja ”ulkopuolella”. Toki on edelleen paljon tilanteita, joissa pätee perinteinen tiedeviestinnän yksisuuntainen lineaarinen malli, missä uusi tieto ensin tuotetaan yliopiston tutkimusryhmässä ja sitten kommunikoidaan käyttäjille tai yleisölle julkaisujen ja muun median kautta. Vastaavasti uusi tekninen keksintö voidaan tehdä laboratoriossa, mistä se siirretään lisenssien ja patenttien suojaamana soveltajille (technology transfer). Mutta, kuten raportissa [3] tode- taan, nykyisin kehitetään myös kaksisuuntaisen kehämäisen vuorovaikutuksen malleja, joissa tiedon tuottajat ja käyttäjät toimivat samassa sitoutuneessa tiimissä (public engage- ment) esittäen yhteisesti kysymyksiä ja etsien vastauksia. Tätä kutsutaan nimillä ”tutki- muksen moodi 2” (mode 2) ja ”tiedon yhteisluominen” (co-creation) (ks. Hakala et al., 2003; Hautamäki ja Ståhle, 2012), josta yhtenä esimerkkinä on ns. kansalaistiede (citizen science). Samantapaista näkökulman muutosta edustavat konstruktiiviset oppimisteoriat, joiden mukaan opiskelijat eivät ole professoreiden tarjoaman opetuksen passiivisia vas- taanottajia, vaan osallistuvat aktiivisesti tiedon jäsentämiseen ja muotoilemiseen, jolloin luentosalit muuttuvat dynaamista ryhmä-älyä harjoittaviksi pienimuotoisiksi tutkijayhtei- söiksi. Vastaavaa ideaa on sovellettu käyttäjälähtöisessä innovaatiotoiminnassa (user-driven innovation), jossa insinöörit ja muotoilijat kehittävät tuotteita läheisessä yhteistyössä kuluttajien kanssa (ks. Veugelers, 2009). Tutkijoiden ja käyttäjien yhteenkietoutuminen näkyy myös bioteknologiaa soveltavassa medikaalisten hoitojen ja lääkkeiden kehittämis- työssä. Silti näissäkin hankkeissa voidaan tavallisesti löytää osapuolten roolien ja koulutus- taustan välisiä eroja, jotka auttavat erottamaan akateemisia asiantuntijoita heidän kump- paneistaan ja asiakkaistaan. Yhteisluomisen mallit eivät vielä ainakaan kovin runsaasti ole esillä yliopistojen tiede- kuntien ja laitosten toiminnassa, mutta ne ovat varsin yleisiä yliopistojen harjoittamassa alueiden kehittämistyössä, jossa tutkijat ovat tiiviissä vuorovaikutuksessa tilaajien kanssa. Esimerkkejä löytyy vaikkapa Mikkelissä ja Seinäjoella toimivan maaseudun koulutus- ja kehittämiskeskuksen Ruralian piiristä. Myös metropolialueella kaupunkitutkijat ovat 21 tiiviissä yhteistyössä kaupunkisuunnittelijoiden kanssa. Uusia innovaatiotoiminnan käy- täntöjä yhdessä sidosryhmien kanssa etsitään Aalto-yliopiston työpajoissa, kuten Design Factory. Samantapaista osallistuvan toiminnan mallia toteuttavat monet taideyliopistojen järjestämät kulttuuritapahtumat (ks. [7]), ammattikorkeakoulujen kehittämishankkeet ja työelämäkokemukseen nojautuvat amk-jatkotutkinnot. Vasta viime vuosikymmeninä suomalaiset yliopistot ovat heränneet edistämään alum- nitoimintaa, jolla on vahva asema erityisesti amerikkalaisissa yliopistoissa ja niiden varain- hankinnassa. Alumnit ovat yliopiston entisiä opiskelijoita, jotka ovat sijoittuneet työelä- mään yhteiskunnan eri sektoreille. Heidän kanssaan voidaan rakentaa ”kolmanteen teh- tävään” liittyviä aktiivisen vuorovaikutuksen malleja ja tapahtumia, joissa alumnit saavat tietoa yliopiston ajankohtaisesta toiminnasta ja pääsevät mentoreina kokemuksensa poh- jalta auttamaan ja neuvomaan koulutustoiminnan kehittämisessä. Alumnit ja lahjoittajat ovat erityisesti 2000-luvulla saaneet merkittävän aseman korkeakoulujen sidosryhminä ja yhteistyökumppaneina. Marraskuussa 2014 annetun ammattikorkeakouluja koskevan lain 4 § mukaan ”Ammattikorkeakoulun tehtävänä on antaa työelämän ja sen kehittämisen vaatimuksiin sekä tutkimukseen, taiteellisiin ja sivistyksellisiin lähtökohtiin perustuvaa korkeakouluopetusta ammatillisiin asiantuntijatehtäviin ja tukea opiskelijan ammatillista kasvua. Ammattikorkeakoulun tehtävänä on lisäksi harjoittaa ammattikorkeakouluopetusta pal- velevaa sekä työelämää ja aluekehitystä edistävää ja alueen elinkeinorakennetta uudistavaa soveltavaa tutkimusta, kehittämis- ja innovaatiotoimintaa sekä taiteellista toimintaa. Teh- täviä hoitaessaan ammattikorkeakoulun tulee edistää elinikäistä oppimista.” Lain 5§ lisää, että ammattikorkeakoulujen tulee olla ”erityisesti omalla alueellaan yhteistyössä elinkeino- ja muun työelämän kanssa”. Jälleen voisi kysyä, kuinka monta tehtävää laki säätää ammattikorkeakouluille. Huomi- onarvoinen ero yliopistolakiin nähden on tapa motivoida kaikkia ammattikorkeakoulujen tehtäviä yhteiskunnallisen vaikuttavuuden kautta. Työelämään liittyvä ammatillinen kou- lutus mainitaan ensin ja vasta sitten siihen ja aluekehitykseen liittyvä soveltava tutkimus ja kehittämis- ja innovaatiotoiminta. Elinikäinen oppiminen mainitaan myös amk-laissa. 3 Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden ulottuvuuksia Luvussa 1 esitetty historiallinen katsaus osoittaa, että yliopistojen vaikuttavuus on leveys- suunnassa moniulotteinen asia, joka suuntautuu monille yhteiskunnan alueille. Luvun 2 pohdiskelut puolestaan näyttävät, että vaikuttavuudella on myös syvyyssuunnassa erilaisia tasoja, jotka on hyödyllistä erottaa toisistaan. Yhdessä nämä vaikutukset muodostavat kor- keakoulujen yhteiskuntavastuun kentän, joka on analoginen yritysten ja muiden organi- saatioiden juridisen ja moraalisen vastuullisuuden kanssa (ks. Niiniluoto, 2005). Englannin vastineita suomen verbille ”vaikuttaa” ovat ”effect” ja ”impress”. Näistä jälkim- mäinen liittyy siihen, että joku tekee vaikutuksen johonkin, mitä yliopistojen tapauksessa voidaan mitata imagoon ja maineeseen pohjautuvien rankingien avulla. Puhe yliopistojen vaikuttavuudesta on kuitenkin luontevampaa tulkita kausaalisesti niin, että kyseessä ovat yliopiston ja yliopistolaisten toiminnasta aiheutuneet todelliset seuraukset. Toisin sanoen yliopistoa tarkastellaan kausaalisena agenttina, joka omilla toimillaan tai vuorovaikutuk- sella (societal interaction) saa aikaan vaikutuksia yhteiskunnassa. Filosofit ovat erottaneet toisistaan jonkin teon tuloksen (result) ja seuraukset (consequences): jos avaan ikkunan, 22 tuloksena on ikkunan auki oleminen, mutta seurauksena huoneen tuulettuminen (ks. von Wright, 1971, s. 87–88). Tämä erottelu on suhteellinen teon kuvaukseen: jos tuuletan huo- neen, tuloksena on ilman raikkaus, jolloin seurauksena voi olla salissa istuvien henkilöiden virkistyminen. Tällä tavoin teko voi tuottaa sarjan vaikutuksia kausaaliketjujen kautta. Teon seuraukset voivat olla suunnitelmallisia, ennalta tiedettyjä ja aiottuja, mutta usein myös tar- koittamattomia – joko onnekkaasti hyviä tai harmillisesti haitallisia. Myös yliopiston toiminnassa voidaan erottaa tulokset ja vaikutukset (vrt. [2]) – yliopis- tolaki puhuukin ”tutkimustulosten vaikuttavuuden edistämisestä”. Englannissa tämä ero ei ole aina selvästi näkyvistä, sillä sana ”effectiveness” viittaa toiminnan tuottavuuteen ja ”efficiency” sen tehokkuuteen (eli tuotosten ja panosten suhteeseen). Yliopistojen perusteh- tävien osalta on luontevaa pitää tutkimuksen tuloksena uutta tieteellistä tietoa, joka tieteen julkisuusperiaatteen mukaisesti on julkistettu tieteellisten artikkeleiden ja monografioiden muodossa (ks. Niiniluoto, 2003, luku 16). Taideyliopistoissa on tutkimuksen ohella taide- ja kulttuuritoimintaa, jolla on omat tuottamisen ja julkistamisen tapansa, kuten taiteelliset julkaisut, näyttelyt, produktiot ja konsertit (ks. [7]). Koulutuksen tuloksia ovat tutkinnon suoritusoikeuden saaneiden eli ”sisään päässeiden” opiskelijoiden opintosuoritukset, joista tärkeimpiä ovat opintopisteet ja valmistuneet maisterin ja tohtorin tutkinnot. Julkaisuilla ja tutkinnoilla ei sinänsä tarvitse olla vaikutuksia yhteiskuntaan, ellei niitä hyödynnetä käytännössä – esimerkiksi unohtuneen artikkelin tieto ei tule tunnetuksi (vaikka sen totuussisällöllä olisikin itseisarvoa) tai maisteri ei saa koulutustaan vastaavaa työtä (vaikka olisikin opinnoissaan monipuolisesti sivistynyt). Siten yliopiston vaikuttavuus riippuu osaltaan siitä, millaisia kausaalisia seurauksia näillä perustoiminnan tuloksilla on – mihin laki myös velvoittaa yliopistoja kiinnittämään huomiota. Esimerkiksi yliopisto voi antaa panoksensa tutkimustiedon välittämiseen käyttäjille tieteen tiedotuksen, päättäjien neuvonnan, tilaustutkimuksen ja teknologian siirron avulla (ks. [9]). Tutkimuksen kaupalli- sessa hyödyntämisessä on avainasemassa oikea ajoitus: keksintöilmoitus patenttia varten on tehtävä ennen tutkimustuloksen julkaisemista. Yliopisto voi myös vaikuttaa valmistunei- den maisterien työllistymiseen huolehtimalla koulutuksen laadusta ja hyvistä oppimistu- loksista, sisällyttämällä opintoihin työelämävalmiuksia ja tarjoamalla rekrytointipalveluja (ks. [6]). Korkeakouluista valmistuvilla voi koulutusalansa ja tiedekuntansa pohjalta olla työllistymistä takaava selkeä ammatillinen profiili, mutta humanistiset ja yhteiskuntatie- teelliset alat kasvattavat myös oppimis- ja sopeutumiskykyisiä ”generalisteja”, jotka saatta- vat oman aktiivisuutensa kautta sijoittua mitä moninaisimpiin työtehtäviin (ks. [5]). Tämän lisäksi yliopiston vaikuttavuuteen sisältyvät sen ”kolmanteen tehtävään” liittyvät mahdollisesti erilliset toiminnat, joilla on omat tuloksensa – kuten tutkimuslöydöksiin pohjautuvat start up –yritykset, täydennyskoulutuksen opintosuoritukset ja alumnitapah- tumat. Näillä tuloksilla voi puolestaan olla kausaalisina seurauksina omia vaikutuksiaan. Vastaavasti ammattikorkeakoulujen toiminnan vaikutukset voivat syvyyssuunnassa ulot- tua aikajänteeltään pitkien kausaaliketjujen päähän. Mitä pitemmällä aikavälillä korkea- koulujen vaikutuksia tarkastellaan, sitä enemmän niihin kuitenkin voi sekoittua muiden kausaalisten agenttien osuuksia. Korkeakoulujen toiminnan tulosten ja vaikutusten erottelua hämärtää varsin yleinen taipumus liittää yksittäisiin yksikköihin hybridikäsitteitä, jotka on alun perin tarkoitettu kuvaamaan laajempia kansallisia kokonaisuuksia. Perustutkimuksen ja soveltavan tutki- muksen käsite eli uuden tiedon tuottaminen (research) onkin OECD:n piirissä liitetty kehittämistyöhön (development), jossa tutkimustulosten avulla saavutetaan uusia tuotteita ja palveluja. Tämän kokonaisuuden, jota kutsutaan nimellä R&D (suomeksi t&k), nykyi- nen bkt-osuus Suomessa on 3,3 %, mistä yritysten rahoitusosuus on 69 %. Viime aikoina 23 tähän on liitetty myös innovaatiotoiminta, joka käsitteellisesti ei juuri eroa kehittämis- työstä, mutta sisältää myös yrityksille varsinaisesti kuuluvan voittoa tavoittelevan tietopoh- jaisen liiketoiminnan. Näin hahmotettua kokonaisuutta, joka uusimmassa lainsäädännössä asetetaan myös ammattikorkeakoulujen tehtäväksi, kutsutaan usein ”TKI-toiminnaksi”. Tätä puhetapaa motivoi ”yhteisluomiseen” liittyvien toimintatapojen yleistyminen (ks. luku 2), mutta yksittäisen korkeakoulun kannalta on pidettävä mielessä, että TKI-toiminnan tuloksia voivat yhtä lailla olla tieteelliset julkaisut kuin kehitetyt tuotteet ja palvelut. Leveyssuunnassa vaikuttavuuden ulottuvuuksien analyysi edellyttää yhteiskunnan jäsen- tämistä toisistaan erottuviin osa-alueisiin. Tähän aiheeseen liittyviä muotoiluja sisältyy useisiin ministeriön hankkeen raportteihin. Tavallisinta on jakaa yhteiskunta julkiseen sektoriin (valtio ja kunnat), yksityiseen sektoriin (liikevoittoa tavoittelevat yritykset, elin- keinoelämä) ja kolmanteen sektoriin (kansalaisyhteiskunta, vapaaehtoistoiminta, yhdistyk- set, säätiöt). Yliopistojen ja korkeakoulujen sidosryhmät voivat tulla kaikilta näiltä kolmelta sektorilta. Tiedepolitiikan Triple helix –mallissa tarkastellaan yliopistojen, elinkeinoelämän ja julkishallinnon vuorovaikutuksia, mutta Quadruple helix lisää tähän ”kolmoiskierteeseen” neljäntenä tekijänä myös kansalaisyhteiskunnan (vrt. [2]). Rajat eivät aina ole selvät: vuoden 2010 uudistuksessa yliopistot itse pääsivät irti valtion tiliviraston asemasta kuitenkin säilyen julkisoikeudellisina oikeushenkilöinä (poikkeuksena kaksi säätiömallista yliopistoa). Vuo- den 2015 uudistuksessa ammattikorkeakoulut muuttuvat aiemmin monesti kuntien yllä- pitämistä yksiköistä voittoa tavoittelemattomiksi osakeyhtiöiksi. Toisenlainen jakokriteeri on ero lähialueiden ja maailmanlaajuisen tarkastelun välillä. Yli- opiston ja ammattikorkeakoulun vaikutuskenttänä voi olla niiden oma kaupunki ja maakunta – tai filiaalien kautta myös valtakunnan etäisemmät osat. Tutkimuksella ja koulutuksella on siten tärkeä kansallinen tehtävä (vrt. Muhonen ja Puuska, 2014). Globaalin maailman ”ilkeät ongelmat”, kuten ilmastonmuutos ja köyhyyden poistaminen, koskevat kuitenkin koko planeetan kestokykyä ja sen kaikkien asukkaiden hyvinvointia. Monet Suomen yliopistot ja ammattikorkeakoulut vahvistavat kansainvälistymistään rekrytoimalla opiskelijoita ja opettaja- tutkijoita sekä valitsemalla tutkimus- ja kehittämiskohteita ja yhteistyökumppaneita kaikista maanosista. Koulutusvienti on uusi kehittämisen kohde. Laajentuva trendi näkyy esimerkiksi Helsingin yliopiston strategioissa: vuosina 2001–2003 puhuttiin yliopiston aluetehtävästä, vuosina 2004–2006 yhteiskunnan tarpeista, elinkeinoelämän hyvinvoinnista ja demokraatti- sesta päätöksenteosta, vuosina 2007–2009 vastavuoroisesta kumppanuudesta, kun taas vuo- sien 2010–2012 strategian otsikko ”Huipulle ja yhteiskuntaan” muuttui vuosien 2013–2016 strategiassa muotoon ”Maailman parhaaksi”, jolla halutaan korostaa korkealaatuisen yliopis- ton yhteiskuntavastuuta globaalien haasteiden ratkaisijana. Kolmas kriteeri olisi jakaa yhteiskunnan toiminnot politiikkaan, talouteen, hallintoon, kulttuuriin (tiede, taide, koulut, uskonto, urheilu, media), terveydenhoitoon ja ympä- ristökysymyksiin. Kaikilla näillä ulottuvuuksilla on yhteydet julkiseen, yksityiseen ja kolmanteen sektoriin. Yliopistolaiset voivat osallistua poliittiseen toimintaan, esiintyä asi- antuntijoina eduskunnan valiokunnissa ja tuottaa tietoa poliittisen päätöksenteon tueksi. Talouteen yliopistot ja korkeakoulut vaikuttavat taloustieteellisen tutkimuksen kautta, mutta myös luomalla kaupallisesti soveltamiskelpoista tietoa, joka toimii tuotekehityksen, patenttien, innovaatioiden, start up- ja spin off -yritysten lähteenä (ks. [9]). Julkista ja yksityistä hallintoa varten yliopistot kasvattavat organisaatioiden, oikeuden ja talouden asiantuntijoita. Vaikuttamisessa tieteeseen relevantteja tiedepolitiikan yhteistyötahoja ovat eurooppalaiset yliopistoverkostot, ministeriöt, kansanedustajat, Suomen Akatemia, Tekes, valtion tutkimuslaitokset, tieteelliset seurat, tutkijoiden ammattijärjestöt ja Elinkeinoelä- män keskusliitto (EK). Taidealan ja sen koulutuksen osalta (ks. [7]) yhteyksiä on julkisiin 24 museoihin ja järjestöihin sekä yksityisiin yrittäjiin, jotka ylläpitävät ”kulttuuriteollisuu- teen” liittyvää ”sisältötuotantoa”. Koululaitos, johon yliopistot valmistavat opettajia, käyt- tää hyväkseen eri alojen tutkimuksen tuloksia oppisisältöjä uusittaessa sekä opetusmene- telmiä ja oppimisympäristöjä kehitettäessä. Luterilaisen kirkon papit saavat koulutuksensa yliopistojen teologisissa tiedekunnissa, sairaaloiden lääkärit yliopistoissa ja sairaanhoitajat ammattikorkeakorkeakouluissa. Mediavaikutus näkyy korkeakoulujen omina lehtinä, yli- opistolaisten kirjoituksina sanomalehdissä ja esiintymisinä radiossa ja televisiossa. Ympä- ristöasioissa on viranomaisten ohella tärkeä merkitys kansalaisjärjestöillä. Korkeakoulujen vaikuttavuutta voidaan tarkastella myös siitä näkökulmasta, mitkä ovat kaikkein ajankohtaisimpia ja merkittävimpiä tavoitteita yhteiskunnassa. Suomen Akatemian ja Tekesin hankkeen VINDI (Vaikutuskehikko ja indikaattorit) loppuraportissa (Lemola et al., 2008) eritellään laajasti tieteen, teknologian ja innovaatiotoiminnan neljää vaikut- tavuusaluetta, jotka ovat talous ja uudistuminen (kilpailukyky ja tuottavuus), oppiminen ja osaaminen (korkeatasoinen t&k-toiminta), suomalaisten hyvinvointi (objektiivinen ja subjektiivinen hyvinvointi, työelämä, terveys ja tasa-arvo) ja ympäristö (ilmastonmuutoksen hillitseminen, energia, luonnon monimuotoisuus) (ks. [11]). Näitä vaikuttavuusalueita voi verrata Euroopan tutkimusalueen neuvoston (ERAB) ohjelmassaan Preparing Europe for a New Renaissance (2009) esiin nostamiin ”suuriin haasteisiin” (Grand Challenges), joihin kuuluvat ilmastonmuutos, energian tuotanto, vesivarannot, ikääntyminen, terveydenhoito ja kestävä vauraus kaikille. Yliopistoissa harjoitetulla luonnontieteiden, lääketieteen, humanis- tisten ja yhteiskuntatieteiden tutkimuksella voi olla merkittävä panos näiden ”suurten haas- teiden” ratkaisemisessa (ks. Raivio, 2014; Niiniluoto, 2014). Vaikka poliittisiin päätöksiin liittyy aina arvovalintoja, joita ei voi johtaa tieteestä, ympäristöä ja yhteiskuntaa koskevissa kysymyksissä tulisi harjoittaa ”näyttöön perustuvaa politiikkaa”, jossa päätösten tietopohja perustuu yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa varmennettuun tietoon (ks. Niiniluoto, 2012). Suomen Akatemian yhteyteen on 2014 perustettu uusi strategisen tutkimuksen neuvosto, joka jakaa kilpailtavaa rahoitusta valtioneuvoston vahvistamien painoalueiden tutkimuksiin. Vuonna 2015 aloittavat ensimmäiset tutkimusohjelmat: teknologiamurrokset ja muuttuvat instituutiot, ilmastoneutraali ja resurssiniukka Suomi, tasa-arvoinen yhteiskunta. Korkeakoulujen vaikuttavuuden hahmottamisesta voi mainita vielä pari esimerkkiä. Helsingin yliopiston strategioissa korostetaan tietoon pohjautuvaa sivistystehtävää sekä sosiaalisen ja taloudellisen hyvinvoinnin edistämistä. Jyväskylän yliopiston YVV-barometri sisältää pääulottuvuuksinaan sidosryhmille tuotetut palvelut, innovaatiot ja koulutuksen työmarkkinaosuvuuden (ks. [3]). Helsingin yliopiston HEGOM-yksikön raportissa [3] ulottuvuuksia ovat inhimillinen pääoma ja taitotieto, innovaatioekosysteemin kehitys, sosiaalinen, kulttuurinen ja ympäristöllinen kehitys sekä kyvykkyyden ja toimintavalmiu- den kehittäminen. 4 Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden indikaattoreita Yliopistot ja ammattikorkeakoulut ovat vaihtelevilla tavoilla seuranneet toimintansa tuloksia. Esimerkiksi Helsingin yliopistossa opintosuoritukset rekisteröidään OODI-tieto- kantaan, josta saadaan myös tarpeelliset tiedot tutkintojen suorituksista yliopistojen rahoi- tusmalliin. Opettajat ja tutkijat tallentavat vuosittain tutkimuksensa ja muun toimin- tansa tulokset TUHAT-tietokantaan, joka sisältää tieteelliset artikkelit ja teokset, muuta tieteellistä toimintaa (kansainväliset vierailut, tiedelehtien toimittaminen, konferenssien järjestäminen, jäsenyys järjestöjen hallituksissa ja toimikunnissa) sekä muuta osallistuvaa toimintaa (julkiset esitelmät, esiintyminen radiossa ja televisiossa, haastattelut painetussa 25 mediassa, yleistajuiset artikkelit ja kirjat, jäsenyys yksityisen sektorin hallituksissa). Julkai- sutiedot kerätään kansalliseen Juuli-julkaisuportaaliin, jota täydentää Tieteellisten Seurain Valtuuskunnan ylläpitämä julkaisufoorumiksi kutsuttu julkaisukanavien laatuluokitus. Muutoin vuosien varrella keräytynyttä tietoa yliopistolaisten yhteiskunnallisesta aktiivisuu- desta ei ole yhdistetty tiedekunta- tai yliopistotasoisiksi suoritusindikaattoreiksi. Opetus- ja kulttuuriministeriön KOTA ja AMKOTA-tietokannat sisältävät vuoteen 2009 saakka tilas- totietoja korkeakouluittain ja koulutusaloittain. Niiden jatkona vuodesta 2010 on opetus- hallituksen ylläpitämä Vipunen-tietokanta, joka sisältää tietoja tutkinnoista, valmistuneiden työllistymisestä, avoimesta korkeakouluopetuksesta ja täydennyskoulutuksesta. Erikseen ovat näkyvissä täydennyskoulutuksen yhteydessä suoritetut vähintään 30 opintopisteen suuruiset erikoistumisopinnot. Valmisteilla olevassa VIRTA-hankkeessa kehittämisen kohteina ovat ”korkeakoulujen valtakunnallinen tietovaranto ja viranomaistietovirrat”. Luvun 3 katsaus korkeakoululaitoksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden ulottuvuuksiin osoittaa, että kattavan YVV-indikaattoreiden järjestelmän rakentaminen on varsin moni- nainen ja haastava tehtävä. Ainakin pitkän aikavälin makrotason vaikutusten osalta on vai- keaa osoittaa suoria syy-yhteyksiä, sillä yhteiskunnan muutoksiin vaikuttavat monet tekijät yhdessä (vrt. [10]). Tutkimuksen ja koulutuksen osuus esimerkiksi bkt:n ja elintason nou- susta ja elämän laadun paranemisesta on hankalasti mitattavissa luotettavilla indikaattoreilla (vrt. [2]). Yliopistojen yhteiskuntakriittistä tehtävää voi tuskin ilmaista kvantitatiivisilla tun- nusluvuilla (vrt. [4]). Hyviä yrityksiä ja ehdotuksia on kuitenkin tehty indikaattoreista, jotka sisältävät pääasiassa määrällisiä panoksiin, toimenpiteisiin ja tuotoksiin liittyviä suureita. Luvussa 2 mainittu eurooppalainen E3M-hanke sisältää seuraavat kolmeen ulottuvuu- teen jaetut indikaattorit (ks. [2]): a aikuiskoulutus –– onko mukana korkeakoulun missiossa tai strategiassa –– koulutusohjelmien kokonaismäärä –– rahoitettujen koulutusohjelmien määrä –– suoritetut opintopisteet –– opiskelijoiden määrä –– lukukausimaksujen määrä –– budjetin ylijäämä –– suoritettujen tutkintojen määrä –– suoritusten keskimääräinen läpäisyaste b teknologian siirto ja innovaatiot –– lisenssien ja optioiden määrä –– start up ja spin off -yritysten määrä –– sopimukset ja konferenssit ei-akateemisten yhteisöjen kanssa c yhteiskunnallinen osallistuminen –– onko korkeakoulun missiossa tai toimintasuunnitelmassa –– suurelle yleisölle tarjotut tapahtumat ja tilat –– tilojen kustannukset korkeakoululle ja arvo yhteisöille –– sisäisesti allokoidut varat ja työtunnit koulutuspalveluihin –– heikossa asemassa olevien osallistujien määrä. Brittiläisen Russell Groupin yliopistojen 2002 luettelossa, jonka on laatinut Sussexin yli- opiston SPRU-yksikkö, on seuraavat pääkohdat: 26 –– teknologian kaupallistaminen –– yrittäjämäiset toiminnot –– neuvoa-antava työ –– yliopiston fasiliteettien kaupallistaminen ja käyttö –– sopimustutkimus ei-akateemisille asiakkaille –– ei-akateemisten tahojen yhteistyö akateemisessa tutkimuksessa –– henkilöstön liikkuvuus –– opiskelijoiden sijoittuminen työelämään –– täydennyskoulutus –– opetuksen suuntaaminen yhteiskunnan tarpeisiin –– sosiaalinen verkostoituminen –– ei-akateeminen tiedon välittäminen. Hollantilaisen Twenten yliopiston 2013 rakentamassa U-Map-kehikossa on seuraavat pää- osat: –– alueellinen sitoutuminen (opiskelijoiden rekrytointi ja sijoittuminen, alueelta saatu rahoitus) –– osaamisyhteistyö (kulttuuritapahtumat, hankittu tulorahoitus, patentit, start up -yritykset). Vastaavanlainen järjestelmä sisältyy ammattikorkeakoulujen eurooppalaisen verkoston UASnet EDUPROF-kehikkoon (ks. [2]): –– rahoitus –– henkilöresurssit –– tuotetut julkaisut ja medianäkyvyys –– tuotetut tavarat ja palvelut –– patentit, lisenssit, start up ja spin off –yritykset sekä palkinnot. Suomessa yksityiskohtaisimman ehdotuksen YVV-indikaattoreista on laatinut opetusmi- nisteriön asettama yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen työryhmä (ks. Ritsilä et al., 2007). Heidän järjestelmänsä perustuu viiteen arviointikoriin, joiden arvioista on painokertoi- mien avulla laskettavissa yliopistokohtainen vaikuttavuuden kokonaisindeksi. Kussakin arviointikorissa on tilastollisten tulosmittareiden ohella laadullisia rakenne- ja vaikutta- vuusmittareita, jotka perustuvat YVV-näkökohtien asemaan yliopistojen strategioissa, rakenteissa, kannustimissa ja toimeenpanossa. Luettelen seuraavassa vain kunkin korin tilastollisten muuttujien pääotsikot: a Integroituminen innovaatiotoimintaan –– tutkimuksen kaupallistaminen –– yrityssektorin kehittäminen –– erityisasiantuntijapalvelut –– innovaatioiden hyödyntämiseen liittyvä erikoistuminen b Integroituminen työmarkkinoihin –– opiskelijoiden sijoittuminen työmarkkinoille –– opiskelijoiden työharjoittelu –– tarjottu täydennyskoulutus –– koulutuksen työmarkkinakohtaantoa edistävä tutkimus- ja kehitystoiminta 27 c Integroituminen sosio-ekologiseen kehitykseen –– fyysistä ja henkistä hyvinvointia edistävät palvelut –– syrjäytymisen ehkäiseminen –– ekologisesti kestävää kehitystä tukeva toiminta –– kulttuurin edistämiseen tähtäävä toiminta d Integroituminen alueelliseen toimintaympäristöön –– tutkimus- ja kehittämistyön alueellinen kontribuutio –– koulutuksen alueellinen kontribuutio –– yhteiskuntavastuun alueellinen dimensio –– osallistuminen alueellisen kehittämisen foorumeille ja keskusteluun e Integroituminen yhteiskunnalliseen keskusteluun –– osallistuminen yhteiskunnallisen kehittämisen foorumeille –– kontribuutio yhteiskunnalliseen ennakointi- ja muutosprosessien johtamiseen –– henkilöstövaihto keskeisten sidosryhmien kanssa –– kontribuutio sosio-ekonomiseen tutkimukseen. Käsillä olevan teoksen kirjoitukset sisältävät hyödyllisiä lisänäkökohtia vaikuttavuuden indikaattoreista. Tampereen yliopiston TASTI:n raportti [4] tarkastelee bibliometriikan, tutkimuksen arvioinnin (RAE) ja laadullisten tapauskuvausten käyttöä erityisesti yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tuloksellisuuden arvioinnissa. Mainituksi tulee myös altmetriikka, joka mit- taa korkeakoulun näkyvyyttä internetissä ja sosiaalisessa mediassa. Jyväskylän yliopiston KTL:n raportti [5] käsittelee koulutustehtävän vaikuttavuuden mahdollisina indikaattoreina työnantajapalautetta, työllistymistä koulutusta vastaaviin tehtäviin ja alueellista sijoittumista. VATT:n raportti [6] osoittaa tutkimuskirjallisuuden ja tilastollisten menetelmien avulla, että korkeakoulun laatu selittää opiskelijoiden työmarkkinamenestystä. Metropolian raportti [7] pohtii yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen taide- ja kult- tuurialan koulutuksen tulosten raportoinnin ja mittaamisen erikoislaatua suhteessa tiede- yliopistoihin. Laatuindikaattoreiksi ehdotetaan opinnäytteiden julkaisuluonnetta, media- osumia ja sisäänpääsyprosenttia. Turun yliopiston RUSE-keskuksen raportti [8] näyttää, että yliopiston perustutkimuk- sen ja sijaintimaakunnan elinkeinoelämän t&k-intensiivisyyden välillä on tilastollinen yhteys, joka tulee näkyviin, kun tutkimuksen laatua mitataan tieteenalakohtaisen Taiwan- rankingin ja viittausimpaktien avulla. Turun yliopiston Brahea-yksikön raportti [9] erittelee teknologian siirron ja innovaatio- toiminnan indikaattoreina julkaisuja, konferensseja, kollaboratiivista tutkimusta ja sopi- mustutkimusta, akateemista konsultointia, opiskelijoiden ja henkilökunnan liikkuvuutta, teollisuusoikeuksia (lisensiointi ja patentointi), spin off –yrityksiä ja standardeja. Se tar- kastelee myös kansainvälisten esimerkkien avulla, millaisten tukitoimien avulla voidaan lisätä yliopiston innovaatiokapasiteettia ja opiskelijayrittäjyyttä. Jyväskylän yliopiston käyttämä YVV-arvoinnin kehikko esitellään raportissa [3]: –– koulutuspalvelut sidosryhmille –– julkaisut sidosryhmille –– asiantuntijapalvelut –– tapahtumat sidosryhmille 28 –– soveltavan tutkimuksen ja kehittämistyön ulkopuolinen rahoitus –– opinnäytetyöt sidosryhmille –– kaupalliset oikeudet –– spin off –yrittäjyys –– koulutuksen työmarkkinaosuvuus –– opiskelijoiden työmarkkinavalmiuksien vahvistaminen –– infrastruktuuriyhteistyö. Raportti [11] esittelee Turun kauppakorkeakoulussa kehitetyn YVV:n seurannan järjestelmän: –– sidosryhmien osallisuus oman toiminnan kehittämisessä –– avoimet foorumit ja sidosryhmätilaisuudet –– keksintöilmoitukset ja patentit –– yritysten ym. kautta saatu ulkopuolinen rahoitus –– oppikirjat ja lehtikirjoitukset –– yliopiston kehityshankkeet –– oppiaineiden työelämäyhteydet –– yliopistolaisten asiantuntijatehtävät. Helsingin yliopiston piirissä on keskusteltu uusista mittareista, joiden avulla voidaan seurata yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen onnistumista. Esimerkkejä ovat lahjoitusten määrä, maine sidosryhmien keskuudessa, tavoitettujen alumnien määrä, mediaosumat, some-tavoitettavuus ja ulkopuoliset kävijät verkkosivuilla. Kaiken kaikkiaan voi todeta, että YVV-mittareista ei todellakaan ole pulaa, vaan pulmana on pikemmin valinnan vaikeus, korkeakoulujen erilaisuus, tietojen keräämisen kustannukset suhteessa niiden lisäarvoon, indikaattorien luotettavuus ja oikean suuntainen kannustusvaiku- tus (ks. [2] ja [10]). Henkilöstö, jota muutenkin kuormittavat erilaiset työhön ja hallintoon liittyvät kyselyt ja arvioinnit, saattaa kokea YVV-tietojärjestelmien rakentamisen rasittavana byrokratiana. Jatkossa kunkin korkeakoulun tulisi oman profiilinsa mukaisesti harkita, mitkä tiedot ovat hyödyllisiä niiden johtamisessa ja kehittämisessä (vrt. [10]). Ulkopuolisen rahoi- tuksen, aikuiskoulutuksen, työllistymisen ja yleistajuisten julkaisujen osalta on jo luotu varsin hyvin toimivat yhteiset seurantajärjestelmät. Jotta yhteiskunnallinen vaikuttavuus saataisiin näkyvämmäksi ja helpommin seurattavaksi, ehdotan, että valtakunnallisiin tietokantoihin lisät- täisiin yliopisto- ja korkeakoulukohtaiset vuosittaiset tiedot seuraavista indikaattoreista: –– taiteellisen toiminnan tuotokset –– lisenssit, patentit, start up ja spin off –yritykset –– tiedeyhteisön luottamustehtävät –– ulkopuoliset asiantuntijatehtävät –– sidosryhmille järjestetyt tapahtumat. Näiden indikaattoreiden osalta tulisi antaa täsmälliset määritelmät ja järjestettävä niitä koskeva tiedon keruu. 5 YVV ja rahoitusmallit Maailman ja yhteiskunnan muutoksiin liittyvät haasteet ovat tehneet entistä ajankohtai- semmaksi rohkaista yliopistoja ja ammattikorkeakouluja aktiiviseen vuorovaikutukseen 29 ympäristönsä kanssa. Yliopistojen perinteisin väline tähän tarkoitukseen ovat olleet henki- lökohtaiset tunnustukset ja palkinnot tieteen tiedotuksen saralla. Luultavasti ensimmäisiä instituutiotason tunnustuksia pääsin itse jakamaan Helsingin yliopistossa historiallis-kielitieteellisen osaston dekaanina 1991: valitsin sormituntumalla kuusi aktiivista laitosta, joille jaettiin ”kannustusrahana” kullekin 10 000 markkaa ”ulkoi- sen vaikuttavuuden ja osallistumisen” perusteella. Yhteiskunnallinen vaikuttavuus tuotiin yliopistolakiin aikana, jolloin yliopistojen rahoi- tusmalli perustui koulutuksen tulosmittareihin (maisterin ja tohtorin tutkintojen tavoitteet ja suoritukset). Näin YVV:stä ei tehty omaa tulosaluetta. Näkemys siitä, että YVV ei ole erillinen ”kolmas tehtävä” (vrt. luku 2), ehkä heijasteleekin haluttomuutta antaa tälle toi- minnalle erillistä rahoitusta. Taustalla saattoi myös olla epärealistisia odotuksia siitä, että tut- kimustulosten kaupallistaminen voisi nousta merkittäväksi yliopistojen tulolähteeksi. Kor- keakoulut ovat laajalti rahoittaneet alueellista toimintaansa lisävoimavaroilla, jotka on saatu paikallisesti kaupungeilta, kunnilta ja EU:n sosiaalirahastosta. Tosin yliopistokeskukset ovat saaneet koordinaatiotehtäviinsä ministeriön tukea, jota koskeva asetus annettiin 2012. YVV tuli kuitenkin välittömästi mukaan yliopistojen omiin strategioihin ja useiden toi- mijoiden yhteisiin aluestrategioihin. Monissa yliopistoissa toimii YVV-vararehtorin lisäksi tiedekuntien YVV-varadekaaneja, jotka pohtivat ”kumppanuushallintaa”. Kuten Metropolian raportissa [10] todetaan, YVV:n huomioonottaminen on yliopistojen ja ammattikorkeakoulu- jen strategisen johtamisen tärkeä väline, joka hyvin hoidettuna voi tukea kilpailukyvyn kohot- tamista, toiminnan joustavuutta, työnjakoa, henkilöstön innostusta ja luovaa ilmapiiriä. Korkeakoulujen arviointineuvoston KKA:n raportti (ks. Ilmavirta et al., 2013) suosit- telee, että yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen ja Suomen kansainväliseen kilpailukykyyn tähtäävä toiminta on määriteltävä omaksi tulos- alueeksi, jota varten kehitetään korkeakoulujen erilaisuuden ja yhteistyön huomioonottava vaikuttavuuden arviointimalli. Työryhmän laajan kyselyaineiston mukaan varsin yleisesti katsotaan, että YVV on hoidettu korkeakouluissa vain ”kohtalaisesti”, koska vaikuttavuus- mittareilla ei ole selkeää asemaa rahoituksen kriteerinä (vrt. myös Hautamäki ja Ståhle, 2012, s. 108). EK:n hallitusohjelmatavoitteisiin 2015 sisältyy ehdotus, jonka mukaan yliopistojen rahoitusmallissa tulisi näkyä niiden taloudellinen vaikuttavuus yritystoimin- taan. Korkeakoulujen on myös toivottu tehostavan yrittäjyyteen liittyvää asennekasvatusta opintojen yhteydessä. Opetus- ja kulttuuriministeriön asettama työryhmä, joka tarkistaa yliopistojen rahoi- tusmallia vuodesta 2017 lähtien, onkin saanut tehtäväkseen ottaa huomioon ”yliopistojen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden mittaamisessa tapahtuvaa kehitystä”. Mallin tulee perus- tua ”selkeästi määriteltyihin ja läpinäkyviin” kriteereihin, jotka kannustavat ja ”vahvistavat yliopistojen toiminnan laatua, vaikuttavuutta ja tuottavuutta”. Yliopistojen mallilla jaettava perusrahoitus on vuonna 2015 yhteensä 1,65 miljardia euroa. On kuitenkin muistettava, että yliopistot hankkivat kilpailun perusteella keskimää- rin 35% verran (mutta tieteenaloittain suuresti vaihtelevan määrän) täydentävää tutki- musrahoitusta pääosin julkisista lähteistä (Suomen Akatemia, Tekes, EU) sekä yksityisiltä säätiöiltä. Tällä lisärahoituksella on tärkeä merkitys maamme tieteen tilan ja tason kan- nalta (ks. Nuutinen ja Lehto, 2014). Siksi tästäkin syystä mallin ensisijaisena päämääränä on tukea yliopistojen kykyä suoriutua menestyksellä perustehtävistään. Nykyisessä vuosille 2015–17 määritellyssä yliopistojen rahoitusmallissa on mukana tekijöitä, jotka varsin onnistuneesti mittaavat koulutuksen ja tutkimuksen tuloksellisuutta, laatua ja kansainvälisyyttä (ks. [10]). Varsinaista eroa tulosten ja vaikutusten välillä ei tehdä (vrt. luku 2). Tutkintojen ja tieteellisten julkaisujen lisäksi yliopistoilla on laatute- 30 kijänä kilpailtu tutkimusrahoitus 9% painolla. Mallissa on yhteensä 25 % harkinnanva- rainen osuus, jonka puitteissa ministeriö voi ottaa huomioon yliopistojen valtakunnallisia tehtäviä (esimerkiksi harjoittelukoulut kahdeksassa yliopistossa ja Kansalliskirjasto osana Helsingin yliopistoa) ja alakohtaisia eroja (esimerkiksi taideaineet, tekniikka, luonnon- tieteet ja lääketieteet) sekä palkita tavoitteiden asettamiseen ja laatujärjestelmiin liittyvää strategista kehittämistä. YVV:n piiriin kuuluvana indikaattorina on mukana 2 % painolla ”avoimena yliopisto-opetuksena ja erillisinä opintoina suoritetut opintopisteet” ja 1 % osuudella ”valmistuneet työlliset”. Lisäksi 13 % painoisessa julkaisujen osuudessa ovat mukana ”muut julkaisut”, jotka eivät sijoitu julkaisufoorumin luokkiin 3, 2, 1 tai 0 (tar- kemmin sanoen: kertoimella 0,1 vertaisarvioimattomat ammatilliset ja yleistajuiset artik- kelit, kertoimella 0,4 vertaisarvioimattomat erillisteokset). Nykyisillä julkaisuvolyymeillä tämä muiden julkaisujen paino mallissa on alle puolen prosentin luokkaa. Duaalimallin mukainen tehtävien erilaisuus tulee luontevasti esiin rahoitusmalleissa (vrt. luku 2). Ammattikorkeakouluille jaetaan 2015 rahoitusmallin mukaisesti perusra- hoitusta 816 miljoonaa euroa. Amk-rahoitusmallissa on otsikolla ”aluevaikuttavuus ja työelämäyhteistyö” pääosin koulutuksen ja vähäisemmin tutkimuksen tuloksia ilmaisevia indikaattoreita, mutta mukana ovat painolla 8 % ulkopuolinen t&k-toiminnan rahoitus, 4 % painolla avoin amk-opetus ja erillisopetus sekä 3 % painolla valmistuneet työlliset. Erityisten YVV-indikaattoreiden asema nykyisissä rahoitusmalleissa ei siten ole määräl- lisesti kovin vahva mutta ei myöskään sisällöllisesti aivan vähäinen. Aihetta on monestakin syystä harkittava tarkkaan. Rahoitusmalleissa ei ole helppoa löytää tilaa uusille muuttu- jille. Tärkeysjärjestyksen kannalta on muistettava, että tutkimus ja koulutus ovat edelleen yliopistojen perustehtävät, joiden laadukas toteuttaminen on myös yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen edellytys. Korkeakouluilla on jatkossakin intressinä huolehtia yhteis- kunnallisesta vaikuttavuudestaan, vaikka se ei olisikaan suoranainen rahoituksen kriteeri. On myös huomattava, että rahoitusmalli ei ole ainoa mahdollinen kannustamisen muoto, vaikka toisaalta heikoillakin kannustimilla on tunnetusti ohjausvaikutusta. Koska liiaksi sirpaloidun mallin kannustusvaikutus voi jäädä toivottua heikommaksi, on hyvin ajatelta- vissa, että mitään lisäyksiä malleihin ei ainakaan tässä vaiheessa tarvita YVV:n osalta. Päätän yhteenvetoni muutamiin henkilökohtaisiin huomioihin ja näkemyksiin jatko- keskustelua varten. Kun aikuiskoulutus on yliopistoille ja ammattikorkeakouluille lakisääteinen tehtävä, on perusteltua, että myös sillä on oma pieni osuutensa rahanjaon kriteerinä. Taiteellisen sivistyksen edistäminen säädetään yliopistolaissa yliopistojen tehtäväksi, mutta sillä ei ole selkeää asemaa rahoitusmallissa. Sen sijaan ammattikorkeakoulujen mal- lissa 2 % tulososuudessa otetaan huomioon ”julkaisut, taiteellinen toiminta, audiovisuaa- liset aineistot ja viestintätekniset ohjelmat”. Asiantuntijoiden kasvattaminen yhteiskunnan ammatillisiin tehtäviin on korkeakoulu- jen keskeinen vaikutuskanava. Valmistuneiden työllistyminen ei kuitenkaan ole ongelma- ton indikaattori. Sitä voidaan kyllä varsin luotettavasti mitata, mutta koulutuksen laadun ohella työelämään sijoittuminen riippuu työmarkkinoihin liittyvistä suhdanteista (vrt. [5]). Työllistyminen vuoden päästä ei aina kerro pitemmän aikavälin mahdollisuuksista. Nykyinen mittari ei ota huomioon opiskelijoiden valikoinnin alueellisia laatueroja, joten se ei suoraan ilmaise opintojen tuottamaa arvonlisäystä työllistymiselle (ks. [6]). Koska työkokemus opintojen aikana parantaa työllistymisen mahdollisuuksia, tämä mittari saat- taa myös olla hieman ristiriidassa sen kanssa, että yliopistojen malliin sisältyy opiskelun nopeutta kannustava indikaattori vähintään 55 opintopisteen vuotuisista suorituksista. Yliopistojen osalta vaihtoehtona voisi olla työnantajapalaute (vrt. [5]), jonka heikkoutena 31 on kuitenkin vaikea mitattavuus. Ammattikorkeakoulujen rahoitusmallissa valmistunei- den työllistyminen puolustaa paikkaansa. Tutkimuspohjaisen yritystoiminnan edistäminen on kansantaloudellisesti tärkeää. Suo- malaiset korkeakoulut ja tutkimuslaitokset ovat kansainvälisen vertailun kärjessä, kun mitataan suuryritysten ja pk-yritysten kanssa harjoitettua innovaatioyhteistyötä (ks. Treut- hardt ja Nuutinen, 2012). Siten uusien yritysten synnyttämiseksi ja rahoittamiseksi olisi löydettävissä muitakin keinoja kuin tähän liittyvä indikaattori yliopistojen mallissa. Tieteen tiedotus ja osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun ovat myös tärkeitä korkeakoulujen vaikutusmuotoja. Näin ollen on jatkossakin perusteltua, että julkaisutietojen yhteydessä yliopistojen mallissa ovat mukana pienellä kertoimella ”muut julkaisut”, vaikka ne onkin käsitteellisesti hyvä erottaa vertaisarvioitujen tieteellisten julkaisujen kategoriasta. Edellä mainitut indikaattorit kattavat vielä melko kapeasti yhteiskunnallisen vaikut- tavuuden moninaisia ulottuvuuksia. On kuitenkin huomattava, että yliopistojen nykyi- seen rahoitusmalliin sisältyvässä 8 % alakohtaisessa osuudessa voidaan ottaa huomioon laitevaltaisten tieteenalojen erityisten resurssitarpeiden ohella taideyliopistojen ja teknil- listen yliopistojen tuloksellisuuden erityisluonnetta. Yliopistot ovat keskenäänkin niin toiminnallisesti erilaisia, että samojen YVV-indikaattoreiden käyttö kaikille ei liene tar- koituksenmukaista – niinpä onkin ehdotettu, että joidenkin valtakunnallisesti yhteisten mittarien lisäksi kukin korkeakoulu saisi valita muutamista ”mittarikoreista” itselleen sopivimmat indikaattorit (ks. Ilmavirta et al., 2013). Koska valmistuneiden työllistymistä koskeva kriteeri ei ole ongelmaton, yksi harkinnan arvoinen mahdollisuus olisi korvata sille annettu 1% osuus YVV-korilla, josta kukin yliopisto saa poimia itselleen sopivimman indikaattorin. Työllistymisen rinnalla näitä indikaattoreita voisi löytyä edellisen luvun lopussa mainituista määrällisistä suureista, joten korin kokoonpano voisi olla seuraava: (i) valmistuneet työlliset, (ii) taiteellisen toiminnan tuotokset, (iii) lisenssit, patentit, start up ja spin off –yritykset, ja (iv) asiantuntijatehtävät. Teknisenä välineenä voisi olla balanced scorecard, joka sallii kunkin organisaation painottavan omalla tavallaan näitä vaikuttavuu- den ulottuvuuksia. Tällaisen muutoksen toteuttaminen ei kuitenkaan ole vielä tarkoituk- senmukaista ennen kuin tiedon keruu vaikuttavuuden uusista indikaattoreista on luotetta- vasti järjestetty. Mustajoki ja Teeri (2015) ehdottavat, että yliopistojen yhteiskunnallisen vaikuttavuu- den mittaamisessa ja rahoittamisessa pitää ottaa käyttöön tieteenalakohtaiset asiantuntija- arvioinnit. Mallina tähän voisivat toimia tutkimuksen laadun arvioinnissa sovelletut kansainväliset paneelit. Tällaisen arvioinnin toteuttaminen valtakunnallisesti olisi varsin työlästä ja edellyttäisi taustakseen edellisessä luvussa ehdotetun YVV-indikaattoreita kos- kevan tietojärjestelmän. 32 Lähteet Eskola, Seikko (2002). ”Tiedepolitiikka ja korkeakoulut”, teoksessa Päiviö Tommila (toim.), Suomen tieteen historia 4, WSOY, Helsinki, s. 220–391. Hakala, Johanna et al. (2003). Yliopisto: tieteen kehdosta projektimyllyksi? Gaudeamus, Helsinki. Hautamäki, Antti ja Ståhle, Pirjo (2012). Ristiriitainen tiedepolitiikkamme: Suuntana innovaatiot vai sivistys? Gaudeamus, Helsinki. Ilmavirta, Veijo et al. (2013). Korkeakoulut yhteiskunnan kehittäjinä: Korkeakoulujen yhteiskunnallisen ja alueellisen vaikuttavuuden arviointiryhmän loppuraportti, Korkeakoulujen arviointineuvoston julkaisuja 5/13, Helsinki. Kankaala, Kari et al. (2004). Yliopistojen kolmas tehtävä? Edita, Helsinki. Nuutinen, Anu ja Lehvo, Annamaija (toim.). Tieteen tila 2014: Yhteenveto, Suomen Akatemia, Helsinki. Lemola, Tarmo et al. (2008). Vaikuttavuuskehikko ja indikaattorit, Suomen Akatemian julkaisuja 6/08. Suomen Akatemia, Helsinki. Muhonen, Reetta ja Puuska, Hanna-Mari (toim.) (2014). Tutkimuksen kansallinen tehtävä, Vastapaino, Tampere. Mustajoki, Arto ja Teeri, Tuula (2015). Innovaatioiden perusta murenee – yhdeksän ehdotusta yliopistojärjestelmän korjaamiseksi, EVA-analyysi 43, Helsinki. Niiniluoto, Ilkka (1983). ”Tutkinnonuudistuksen tiede- ja yliopistokäsitys”, Kanava 11:1, 63–70. Niiniluoto, Ilkka (2003). Totuuden rakastaminen: Tieteenfilosofisia esseitä. Otava, Helsinki. Niiniluoto, Ilkka (2005). ”Onko yrityksillä moraalista vastuuta?”, teoksessa Ilkka Niiniluoto ja Juha Sihvola (toim.), Nykyajan etiikka, Gaudeamus, Helsinki, s. 23–60. Niiniluoto, Ilkka (2011). Dynaaminen sivistysyliopisto: Sata puhetta ja kirjoitusta vuosilta 1987–2010, Gaudeamus, Helsinki. Niiniluoto, Ilkka (2012). ”Tutkimustieto käyttöön”, Tieteessä tapahtuu 30:6, 1–2. Niiniluoto, Ilkka (2014). ”Humanistit etsivät ja löytävät vastauksia”, Kanava 42:4, 19–33. Raivio, Kari (2014). ”Tutkimuksen suuret haasteet”, teoksessa Ilkka Niiniluoto, Ulla-Maija Forsberg ja Aino-Maija Evers (toim.), Akateemisen johtamisen ydinkysymyksiä, Helsingin yliopisto, s. 201–213. Ritsilä, Jari, Nieminen, Mika ja Sotarauta, Markku (2007). Yliopistojen yhteiskunnallinen vuorovaikutus: Arviointimalli ja näkemyksiä yliopistojen rooleihin, Opetusministeriö, Helsinki. Taipale, Ilkka (toim.) (2006). Sata sosiaalista innovaatiota Suomesta, Itämerikeskussäätiö, Helsinki. Treuthardt, Leena ja Nuutinen, Anu (toim.) (2012). Tieteen tila 2012, Suomen Akatemia, Helsinki. Veugelers, Reinhilde et al. (2009). Evaluation of the Finnish National Innovation System – Policy Report, Taloustieto, Helsinki. Virtanen, Ilkka (2002). Yliopistojen kolmas tehtävä, Kunnallisalan kehittämissäätiö, Vammala. von Wright, G. H. (1971). Explanation and Understanding, Cornell University Press, Ithaca, NY. 33 Korkeakoulujen yhteiskunnallinen vaikuttavuus Katariina Heikkilä, Leena Jokinen Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turun yliopisto 1 Johdanto Tässä artikkelissa hahmotetaan korkeakoulutuksen toimintaympäristön muutoksia kym- menen vuoden aikajänteellä. Tavoitteena on luoda kokonaiskuva muutosvoimista, jotka liittyvät korkeakoulujen yhteiskunnalliseen rooliin suomalaisessa yhteiskunnassa tarkas- telemalla eri näkökulmista toimintaympäristössä mahdollisesti tapahtuvia muutoksia. Tulevaisuuteen suuntautuva ajattelu ja keskustelu antaa mahdollisuuksia kyseenalaistaa vallitsevia käytäntöjä ja löytää uusia erilaisia toimintatapoja. Tulevaisuuteen sisältyy aina runsaasti epävarmuutta eikä kovin tarkkaa tietoa tulevasta kehityksestä ole mahdollista saada. Tulevaisuuteen vaikuttavien päätösten taustalla on jonkinlainen tavoitetila tai näkemys toivottavasta tulevaisuudesta. Muutosvoimien sys- temaattisella erittelyllä ja johdonmukaisella analyysillä voidaan selkeyttää päätöksenteon perusteita ja näin tehdä sitä läpinäkyväksi. Tulevaisuuden hahmottaminen edistää proak- tiivisuutta ja tietoista pyrkimystä ohjata kehitystä tiettyyn toivottuun suuntaan sekä tun- nistaa strategisia prioriteetteja. Artikkeli keskittyy pitkän aikavälin tulevaisuuteen ja täydentää siltä osin muiden artik- keleiden näkökulmia. Artikkelissa katsotaan yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen tulevai- suuteen erityisesti niiden yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen liittyvän toiminnan osalta. Tulevaisuutta hahmotetaan muutosvoimia tunnistamalla ja luokittelemalla. Teoreettisena viitekehyksenä on systeeminen näkökulma yhteiskuntaan ja toimintaympäristön analyysi (environmental scanning) [katso luku 3]. Toimintaympäristön analyysi kattaa tutkimuk- sen, innovaatiotoiminnan, opiskelijan ja oppimisympäristön, sidosryhmien ja verkostojen sekä päätöksentekijöiden ja ohjauksen näkökulmat. Toimintaympäristöä analysoidaan ns. PESTE-menetelmää hyödyntäen eli poliittisten, taloudellisten, sosiokulttuuristen (sisältää arvot ja asenteet), teknisten ja ekologisten tekijöiden muutosten